Googlen datakeskushankkeisiin liittyvät uutiset nostaa vakavan kysymyksen siitä, millaiseksi toimintakulttuuriksi olemme Suomessa antamassa muodostua.
Haminassa Googlen tytäryhtiö Tuike Finland hakkasi vuosina 2018–2019 luvattomasti liito-oravan kulkureittejä ja levähdyspuita. Yhtiö kaatoi puita myös alueelta, johon sillä ei ollut lupaa. Tuolloin asiasta selvittiin nuhteilla.
Muhoksella Suomen luonnonsuojeluliitto epäilee laittomia hakkuita, joiden laajuudeksi se arvioi yli 300 hehtaaria. Liiton mukaan ympäristövaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä ennen hakkuita ja Google puolestaan kiistää toimineensa lainvastaisesti. Asian selvittäminen kuuluu nyt viranomaisille.
Jyväskylän Näätämäessä tilanne on vähintään yhtä huolestuttava, sillä liito-oravan elinalueella tehty avohakkuu on poliisitutkinnassa, vaikka luonnonsuojelulakia valvonut viranomainen oli ohjeistanut ja hyväksynyt hakkuun. Viranomainen hyväksyi hakkuut, vaikka alueella tiedettiin olevan useita pesäpuita, mutta lopulta vain yhden ympärille jätettiin laajempi puuryhmä. Myös liito-oravan kulkuyhteys oli tarkoitus säilyttää, mutta työmaakartalla se muuttui harvaksi puuriviksi, eikä viranomainen puuttunut asiaan.
Mitä ihmettä me oikein teemme?
Kun yritys kaataa puita ilman lupaa, kuka kantaa vastuun? Kun suojellun lajin elinympäristö tuhoutuu viranomaisen hyväksymän menettelyn seurauksena, kuka valvoo valvojaa? Ja kun samankaltaiset ongelmat toistuvat eri paikoissa, miksi meidän pitäisi suhtautua niihin vain toisistaan irrallisina tapauksina?
Tässä ei ole kyse vain puista, vaan elinympäristöistä, lajien selviytymisestä, lainsäädännön uskottavuudesta ja siitä, onko yhteisillä säännöillä todellista merkitystä.
Liito-orava ei voi puolustaa itseään. Se ei voi tehdä muistutusta kaavasta, palkata juristia tai vaatia korvauksia menetetystä kodistaan. Siksi sen suojelu on meidän ihmisten vastuulla. Lajin kanta on pienentynyt Suomessa noin 40 prosenttia suojelun aikana. Silti sen elinympäristöjä häviää ja pirstoutuu.
Samaan aikaan Suomeen suunnitellaan ja rakennetaan valtavia datakeskuksia ja investointeja perustellaan taloudellisilla hyödyillä. En vastusta investointeja tai kehitystä sinänsä. Vastustan ajatusta, että taloudellinen hyöty antaisi oikeuden sivuuttaa luonto, yhteiset säännöt tai velvollisuus selvittää toiminnan vaikutukset ennen kuin vahinko on tapahtunut.
Erityisen vakava kysymys liittyy viranomaisten vastuuseen. Lain tarkoitus ei voi toteutua, jos sen valvonta riippuu siitä, kuka hanketta toteuttaa tai kuinka suuri taloudellinen intressi sen taustalla on. Viranomaisen tehtävä ei ole tehdä luonnon tuhoamisesta mahdollisimman helppoa, vaan varmistaa, että lakia noudatetaan ja suojelun tarkoitus toteutuu käytännössä.
Minua huolestuttaa ennen kaikkea jatkuvuus. Ensin tapahtuu yksi poikkeama, sitten toinen. Yhdessä tapauksessa hakkuista selvitään nuhteilla, toisessa viranomaisen oma menettely herättää kysymyksiä ja kolmannessa epäillään laajoja luvattomia hakkuita. Jokaisessa tapauksessa voidaan selittää, miksi juuri tämä tilanne on erilainen.
Mutta missä vaiheessa lakkaamme katsomasta kokonaisuutta?
Välinpitämättömyys luontoa kohtaan, välinpitämättömyys laeista ja välinpitämättömyys moraalisesta vastuusta ruokkivat toisiaan. Silloin, kun tärkeimmäksi nousee se, mitä voidaan tehdä ja kuinka paljon siitä voidaan hyötyä, unohtuu kysymys siitä, mitä pitäisi tehdä ja mikä on oikein.
Laki on vähimmäisvaatimus, ei moraalin yläraja ja jos lakia rikotaan, seurauksien pitää olla todellisia. Jos viranomainen epäonnistuu tehtävässään, myös se on selvitettävä avoimesti, muuten vastuu jää paperille ja vahinko luontoon.
Emme voi palauttaa kaadettua metsää hetkessä. Emme voi luvata liito-oravalle uutta elinympäristöä vain siksi, että sellainen olisi kartalla merkitty. Emmekä voi korjata luottamusta pelkillä jälkikäteisillä selityksillä.
Kehitys ei saa tarkoittaa sitä, että luonto maksaa laskun ja yhteiskunta katsoo sivusta.
Meidän on vaadittava samoja sääntöjä kaikille, riippumatonta valvontaa, vastuunkantoa ja todellisia seurauksia. Ei siksi, että vastustaisimme yrityksiä, vaan siksi, että oikeusvaltiossa yritystenkin on toimittava lain mukaan.
Ajattelen, että meille pitäisi olla tärkeää se, että millaisen yhteiskunnan haluamme jättää lapsillemme? Sellaisenko, jossa luontoa suojellaan vain silloin, kun se ei haittaa taloudellisia tavoitteita, vai sellaisen, jossa lait, moraali ja vastuu merkitsevät myös silloin, kun niiden noudattaminen maksaa?
Minä en halua tottua siihen, että luonnon tuhoamisesta tulee normaalia. Enkä halua hyväksyä sitä, että vastuu katoaa aina, kun sen kantaminen on epämukavaa.
Lähde:
