Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Hyvinvointialueen tärkein kysymys ei ole raha

Sain tänään ilon olla puhujavieraana Eläkeliitto Lohjan Päikkäreissä Harjulassa. Paikalla oli yli sata kuulijaa ja keskustelu oli juuri sellaista kuin parhaimmillaan toivoo, avointa, suoraa, kriittistä ja ennen kaikkea ihmisten omiin kokemuksiin perustuvaa.

Tilaisuuteen saapuessani ajattelin kertovani hyvinvointialueen ajankohtaisesta tilanteesta. Poistuessani ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka paljon päätöksenteossa olisi kuunneltavaa niissä kokemuksissa, joita ihmisillä on omasta arjestaan ja mietin myös sitä, miten onnekas olin, että sain kutsun ja pääsin keskustelemaan.

Raportit, mittarit ja talousluvut ovat tärkeitä, silti hyvinvointialuetta ei lopulta arvioida taulukoiden perusteella. Ihmiset arvioivat sitä sen mukaan, pääsevätkö he lääkäriin, saavatko vastauksia kysymyksiinsä ja löytyykö apua silloin, kun sitä tarvitaan.

Hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen

Hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuoden 2023 alussa. Ensimmäiset vuodet kuluivat pitkälti uuden organisaation rakentamiseen, toimintojen yhdistämiseen ja talouden vakauttamiseen.

Nyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Aluksi siis käynnisteltiin ja rakennettiin, toinen vaihe oli talouden tasapainottamisen vaihe ja kolmas vaihe, jossa elämme nyt, on palvelujen uudistamisen vaihe.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue kuuluu talouden näkökulmasta paremmin pärjänneisiin alueisiin Suomessa. Taloutta on saatu vakautettua ja aiempia alijäämiä katettua. Samalla hyvinvointialue on hyväksynyt uuden palvelujen uudistamiseen keskittyvän strategian vuosille 2026–2029.

Vaikka talous on tärkeä asia, en pidä sitä hyvinvointialueen tärkeimpänä tavoitteena. Olen usein sanonut, että talouden pitäisi olla väline, ei päämäärä ja tärkeä kysymys ei ole se, paljonko olemme säästäneet vaan se, mitä ihmiset saavat vastineeksi.

Suurin haaste on väestön ikääntyminen

Moni keskustelu hyvinvointialueista pyörii rahasta puhumisen ympärillä.

Minun mielestäni paljon suurempi kysymys on se, miten onnistumme vastaamaan väestön ikääntymiseen.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen omien arvioiden mukaan yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa tulevina vuosina voimakkaasti. Samalla kasvavat kotihoidon, kuntoutuksen, muistipalvelujen, omaishoidon ja terveyspalvelujen tarpeet.

En näe tätä uhkana, vaan päinvastoin. Se kertoo siitä, että ihmiset elävät pidempään kuin koskaan aikaisemmin, mutta se tarkoittaa myös sitä, että meidän on rakennettava palvelujärjestelmä, joka toimii tulevaisuudessakin.

Kysymys ei ole vain tämän päivän palveluista, vaan myös siitä millaiset palvelut ovat käytettävissä vuonna 2035 tai 2040.

Hyviä uutisia ja keskeneräisiä asioita

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein vain ongelmista tai vain onnistumisista, mutta todellisuus on yleensä jotain siltä väliltä.

Esimerkiksi lääkärille pääsyssä hyvinvointialue ei vielä saavuta omaa tavoitettaan. Koko Länsi-Uudenmaan tasolla noin 85 prosenttia lääkärikäynneistä toteutuu kahden viikon sisällä palvelutarpeen arvioinnista, kun tavoitteena on 90 prosenttia. Lohjan terveysasemalla vastaava luku oli heinäkuussa noin 69 prosenttia. Tämä kertoo siitä, että ihmisten kokemukset lääkärille pääsystä eivät ole tuulesta temmattuja.

Toki samaan aikaan pitää nähdä myös myönteinen kehitys.

Ympärivuorokautiseen asumispalveluun pääsyn odotusajat ovat lyhentyneet merkittävästi kuluneen vuoden aikana. Keskimääräinen odotusaika oli keväällä ja kesällä 2026 enää noin 20–25 vuorokautta, mikä on selvästi alle lakisääteisen 90 vuorokauden enimmäisrajan.

Minusta on tärkeää nostaa esiin se, jos jokin asia kehittyy parempaan suuntaan, sillä kritiikki on uskottavaa vain silloin, kun tunnistaa myös onnistumiset.

Ihmisten kysymykset kertovat paljon

Tilaisuudessa käyty keskustelu oli puheenvuoroani arvokkaampi.

Monikaan kysymys ei liittynyt strategioihin tai hallintoon vaan hyvin käytännöllisiin asioihin, kuten

  • mitä tapahtuu, jos yöllä tarvitsee päästä hoitoon eikä taksia saa?
  • Saavatko vanhukset riittävästi ruokaa ja huomiota vuodeosastoilla?
  • Kuka kuuntelee potilasta, jos hän kokee, ettei häntä ole kuultu?

Näennäisesti kysymykset koskivat eri asioita, mutta todellisuudessa niissä oli yhteinen viesti siitä, että ihmiset haluavat voida luottaa siihen, että apua saa silloin, kun sitä tarvitsee ja että heitä kuunnellaan.

Tämä on yksinkertainen asia sanoa, mutta vaikea toteuttaa, silti juuri siitä hyvinvointialueiden onnistumisessa lopulta on kyse.

Ennaltaehkäisy jää liian helposti varjoon

Yksi itselleni tärkeimmistä aiheista on edelleen ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja ehkäisy. Tein aiheesta jo vuonna 2022 aloitteen Lohjan kaupunginvaltuustossa. Ajatus oli yksinkertainen, eli se, että ongelmat pitäisi havaita ennen kuin toimintakyky romahtaa. Liian usein keskustelemme vasta silloin, kun ihminen on jo kaatunut, joutunut sairaalaan tai menettänyt toimintakykynsä.

Sama ajatus näkyy nyt hyvinvointialueen käynnistämässä kaatumisten ehkäisyyn keskittyvässä hankkeessa. Pidän erittäin tervetulleena sitä, että hyvinvointialue pyrkii vahvistamaan ennaltaehkäisevää työtä eikä ainoastaan hoitamaan seurauksia. Ennaltaehkäisy jää usein mediassa vähälle huomiolle, vaikka juuri siinä piilevät sekä suurimmat inhimilliset että taloudelliset hyödyt.

Järjestöjen merkitystä ei saa unohtaa

Yksi puheeni teemoista oli myös järjestöjen merkitys ja tämäkin aihe on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Olen vuosien aikana ollut mukana muun muassa MLL:n, kyläyhdistysten, urheiluseurojen, vanhempainyhdistysten, Vanhempainliiton, Lokovan sekä omaishoidon neuvottelukunnan toiminnassa. Tällä hetkellä toimin myös Ensi- ja turvakotien liiton vapaaehtoisena somelähettiläänä. Siitäkin syystä tiedän, ettei hyvinvointi synny pelkästään viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös vertaistuesta, ystävätoiminnasta, yhteisöllisyydestä, kahvittelusta, retkistä, puhelinsoitoista ja siitä, että joku huomaa, jos kaikki ei olekaan hyvin.

Tilaisuuden jälkeen ajattelin jälleen, kuinka valtavan tärkeää työtä Eläkeliitto tekee juuri tällä saralla.

Yksinäisyyttä ei ratkaista hallinnollisilla päätöksillä. Siihen tarvitaan ihmisiä.

Mitä jäi päällimmäisenä mieleen?

Jos minun pitäisi tiivistää päivän keskustelut yhteen lauseeseen, käyttäisin lausetta, jonka sanoin myös tilaisuuden lopussa:

Hyvinvointialueen onnistumista ei pitäisi mitata ensisijaisesti sillä, kuinka paljon rahaa säästettiin. Sitä pitäisi mitata sillä, saiko ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsi.

Lämmin kiitos Eläkeliitto Lohjalle kutsusta, aktiivisista kysymyksistä ja hyvästä keskustelusta.

Nuori pyytää apua, eikä kukaan vastaa

Leikkauksista puhutaan usein miljoonina euroina, prosentteina ja budjettikehyksinä. Puhutaan sopeuttamisesta, säästötavoitteista ja menoerien karsimista. Mutta mitä nämä leikkaukset tarkoittavat silloin, kun ihminen tarvitsee apua juuri nyt?

Eilen keskustelin nuorten kanssa aiheesta ja keskustelun lomassa sain pysäyttävän muistutuksen tästä todellisuudesta. Itsetuhoinen nuori yritti hakea apua. Kriisipuhelimeen soitettiin, mutta kukaan ei vastannut. Sekasin-chatissa jonotusaika oli noin kaksi tuntia.

Kaksi tuntia, sitä tämä todellisuus on tänään.

Hallinnollisena lukuna se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta itsetuhoiselle nuorelle se voi olla käsittämättömän pitkä aika. Kun nuori on siinä pisteessä, että uskaltaa tai jaksaa hakea apua, meidän pitäisi pystyä vastaamaan, heti. Hän ei saisi jäädä yksin odottamaan. Rohkeus pyytää apua ei saisi loppua odotukseen.

En tiedä, mikä tämän yksittäisen illan ruuhkatilanteen aiheutti, eikä yhdestä tapauksesta voi vetää suoria johtopäätöksiä. Silti minua huolettaa ja mietityttää kuinka aiomme tukea nuoria, jos apua ei ole saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvitaan?

Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan hätäänsä

Kannustamme nuoria hakemaan apua ajoissa. Sanomme, että puhu, kerro, ota yhteyttä, älä jää yksin. Ja mitä tapahtuukaan, kun nuori tekee juuri niin kuin olemme pyytäneet, kun hän viimein uskaltaa sanoa, ettei enää jaksa, kun hän soittaa, avaa chatin, ei kukaan vastaa, tai vastausta joutuu odottamaan tuntikausia.

Onko meillä todella varaa rakentaa yhteiskunta, jossa apua saa vasta silloin, kun tilanne on niin vakava, että se päätyy päivystykseen? Entä kaikki se aika ennen sitä? Hetki, jolloin nuori on vielä tavoitettavissa ja keskustelua voisi muuttaa paljon. Juuri siihen hetkeen meidän pitäisi pystyä vastaamaan.

Hätä ei odota virka-aikaa

Nuoren pahoinvointi ja itsetuhoiset ajatukset eivät katso kelloa. Ne eivät odota seuraavaa arkipäivää tai budjettikautta. Hätä voi tulla keskellä yötä, viikonloppuna tai silloin, kun muut palvelut ovat kiinni. Siksi kriisipuhelimet, chatit ja matalan kynnyksen auttamiskanavat ovat niin tärkeitä. Ne voivat olla ensimmäinen ja joskus ainoa paikka, jonne nuori uskaltaa ottaa yhteyttä.

Ja juuri tästä syystä olen huolissani siitä, mihin olemme menossa. Samalla kun puhumme nuorten mielenterveyden tukemisesta ja ennaltaehkäisevästä työstä, leikataan niiden toimijoiden resursseja, jotka päivittäin tekevät työtä tämän ongelman ehkäisemiseksi. Emme voi kehottaa nuoria hakemaan apua ajoissa, jos samalla kavennamme mahdollisuuksia vastata heidän yhteydenottoihinsa.

Kuinka kauan nuoren pitää odottaa tullakseen kuulluksi? Kaksi tuntia jonossa ei ole vain numero. Se on kaksi tuntia yksin omien ajatusten kanssa, se on kaksi tuntia ilman varmuutta siitä, että joku kuuntelee, se on aika, jolloin toivo voi heiketä.

Emme voi tietää, mitä yksittäinen nuori kokee odottaessaan, mutta jokainen tällainen tilanne on otettava vakavasti. Kyse ei ole siitä, kuinka monta yhteydenottoa järjestelmä käsittelee keskimäärin, vaan siitä, mitä tapahtuu sille yhdelle ihmiselle, joka tarvitsee apua juuri sillä hetkellä.

Säästöjen todellinen hinta

Järjestöjen tekemä työ on paljon enemmän kuin tilastoja ja kohtaamismääriä. Ne vastaavat puheluihin, käyvät keskusteluja, tarjoavat vertaistukea ja ohjaavat oikeiden palveluiden pariin. Ne kulkevat rinnalla ennen kuin ongelmat kärjistyvät kriiseiksi. Monille ne ovat ensimmäinen ja ainoa paikka, johon uskaltaa hakea apua.

Tarve ei katoa mihinkään, jos tästä työstä leikataan. Tarve siirtyy eteenpäin, kasautuu ja näkyy myöhemmin kouluissa, terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja päivystyksissä ja pahimmillaan apua tarvitseva jää kokonaan ilman tukea.

Mitä säästöä on se, että nuori ei saa apua silloin, kun sitä ensimmäisen kerran pyytää? Jos säästämme euroja nyt, mutta menetämme mahdollisuuden auttaa ajoissa, mitä oikeasti olemme säästäneet?

Apua ennen kriisiä

En käsitä säästöintoa ennaltaehkäisystä, hätää kärsiviltä, enkä käsitä sitä, että apua näiden ns. säästöjen ja leikkausten myötä saa vasta kriisin keskellä. Apua tulisi olla saatavilla mahdollisimman varhain, helposti ja ilman häpeää. Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan olevansa riittävän huonossa kunnossa saadakseen tukea.

Kun nuori hakee apua, jonkun pitäisi vastata mahdollisimman pian, ei viikkojen tai kuukausien päästä. Tämä edellyttää riittäviä resursseja, päteviä ammattilaisia ja toimivia kriisipalveluita. Se vaatii myös järjestöjä, joiden työtä ei voi korvata muilla ratkaisuilla.

Kaikkea tätä ei voi saavuttaa ilman poliittista tahtoa. Kyse on arvovalinnasta.

Jos tiedämme, että nuoret voivat huonosti, emmekä tee töitä ennaltaehkäisevästi, olemme rakentamassa yhteiskuntaa, jossa apua annetaan liian myöhään. Varhainen tuki ehkäisee kriisejä, mutta samaan aikaan puramme rakenteita, jotka mahdollistavat sen.

Mitä sanomme nuorelle, joka pyytää apua? Miltä kuulostaa, kun hän viimein uskaltaa avata suunsa, mutta joutuu odottamaan kaksi tuntia? Sanommeko, ettei rahaa riitä? Että hän voi yrittää uudelleen myöhemmin? Vai pysähdymmekö arvioimaan, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa?

Nuorten hätä ei ole tilasto, menoerä tai budjettirivi. Se on ihminen. Ja kun ihminen pyytää apua, meidän vastauksemme pitäisi olla, se, että me kuulemme sinut. Et ole yksin.

Yhteiskunnan todellinen vahvuus näkyy siinä, kuinka hyvin vastaamme silloin, kun ihminen uskaltaa pyytää apua. Sillä todellinen säästö ei ole se, kuinka paljon leikkaamme vaikeimmassa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Se on se, kuinka paljon pystymme kuuntelemaan ja tukemaan silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Kun järjestöiltä viedään ääni, unohdetaan samalla se, mikä teki Suomesta Suomen

Kehitysvammaliiton toiminta on vaarassa päättyä kokonaan suunniteltujen STEA-leikkausten seurauksena. Vaarassa ovat muun muassa Tikoteekki, Papunet ja Selkokeskus, joiden merkitys ulottuu paljon yksittäistä järjestöä laajemmalle.

Kyse on kommunikoinnin tuesta, selkokielestä, asiantuntemuksesta ja siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tulla ymmärretyiksi ja ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa.

Kyse on myös paljon suuremmasta asiasta.

Nykyisen Petteri Orpon hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien politiikasta välittyy yhä vahvemmin kuva yhteiskunnasta, jossa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet jäävät ns. säästöjen jalkoihin.

Tämä ei ole enää yksittäinen päätös tai yksi leikkaus. Tämä on koko hallituskauden suunta, jossa julkisia palveluja kiristetään, järjestöiltä leikataan, ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksia kavennetaan ja samalla apua tarvitsevalle ihmiselle jää yhä useammin viesti, että pärjää itse tai odota, kunnes tilanteesi on tarpeeksi vakava.

Minun mielestäni tämä on väärä suunta.

Hallitus on unohtanut suomalaisen perinnön, eli sen, mistä me tulemme ja mikä teki Suomesta sellaisen maan kuin se on ollut.

Suomea ei rakennettu vain vahvojen, menestyvien ja omillaan pärjäävien ihmisten varaan. Suomea rakennettiin ajatukselle, että pidämme toisistamme huolta, että lapsi saa apua silloin, kun hän sitä tarvitsee, iäkäs ihminen ei jää yksin, sairaus, vamma tai vaikea elämäntilanne ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä yksin, nuorella on oikeus toivoon myös silloin, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Tämä on ollut suomalaisen yhteiskunnan suurimpia vahvuuksia.

Ja juuri tästä nyt ollaan tinkimässä. Meidän selkärangastamme, siitä mitä me olemme.

Kohtaavaa työtä ei voi irrottaa kaikesta muusta

STEA:n tulevissa linjauksissa korostetaan kohtaavaa toimintaa ja samalla järjestöjen rahoitusta vähennetään merkittävästi. Ajatus toiminnan vaikuttavuudesta on sinänsä perusteltu. Julkisten varojen käyttöä pitää arvioida ja myös järjestöjen on kyettävä osoittamaan työnsä merkitys, mutta ongelma syntyy silloin, jos auttaminen määritellään liian kapeasti.

Mitä jää jäljelle, jos ihmisen ja työntekijän välistä kohtaamista pidetään arvokkaana, mutta neuvontaa, kehittämistyötä, koulutusta, tutkimusta, viestintää ja vaikuttamistyötä ei?

Kohtaavaa työtä ei synny tyhjiössä.

Työntekijät tarvitsevat osaamista ja osaaminen tarvitsee koulutusta. Toimintaa pitää kehittää ja ihmisten tarpeista pitää kerätä tietoa. Järjestöjen pitää voida kertoa päättäjille, missä palvelut toimivat ja missä eivät. Tarvitaan myös niitä rakenteita, joita harvoin huomataan ennen kuin ne puuttuvat, eli taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietoturvaa, työterveyttä ja toimivia järjestelmiä ja kun nämä edellytykset leikataan pois, ei myöskään kohtaava työ voi säilyä ennallaan. Siksi väite siitä, että voidaan rahoittaa vain ihmisten kohtaamista, mutta luopua kaikesta sitä mahdollistavasta toiminnasta, ei vastaa järjestötyön todellisuutta.

Se on keinotekoinen jako, jonka seuraukset voivat olla tuhoisia.

Pahimmillaan käy niin, että hallitus väittää suojelevansa kohtaavaa työtä, mutta leikkaa samalla sen toimintaedellytykset pois. Nythän näin on käymässä. Koska ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää.

Neuvonta on auttamista. Vaikuttaminen on auttamista.

Ihminen ei aina tarvitse kasvokkaista tapaamista saadakseen apua, joskus yksi puhelu riittää. Joskus oikea neuvo oikeaan aikaan estää tilanteen pahenemisen ja joskus chat-keskustelu on ensimmäinen hetki, jolloin ihminen uskaltaa kertoa hädästä. Joskus vertaistuki estää yksinäisyyttä murentumasta syrjäytymiseksi, joskus selkokielinen ohje mahdollistaa sen, että ihminen ylipäätään ymmärtää oikeutensa.

Ja joskus järjestön vaikuttamistyö korjaa rakenteellisen ongelman, joka koskettaa tuhansia ihmisiä.

Miten tämä voidaan erottaa auttamisesta?

Miten voidaan arvostaa ihmisen kohtaamista, mutta väheksyä työtä, joka auttaa häntä ymmärtämään oikeutensa? Miten voidaan pitää tärkeänä sitä, että autetaan ihmistä selviytymään epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä, mutta samalla leikata järjestöiltä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että järjestelmästä tulisi oikeudenmukaisempi?

Tämä on mielestäni yksi nykyisen politiikan suurista ristiriidoista.

Kenen ääni kuuluu?

Järjestöt ovat usein niiden ihmisten ääni, joilla ei ole suuria resursseja, ammattilobbareita tai vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Järjestöt puolustavat lasten etua, tukevat vammaisia ihmisiä, auttavat väkivaltaa kokeneita, neuvovat omaishoitajia, tukevat nuoria silloin, kun kukaan muu ei ole vielä huomannut heidän hätäänsä. Järjestöt ovat monelle ihmiselle ensimmäinen, joskus ainoa, paikka, josta apua löytyy.

Kun juuri tästä työstä säästetään, kyse ei ole enää vain budjettiteknisestä ratkaisusta, vaan arvovalinnasta. Ja tämä hallitus on totta tosiaan tehnyt arvovalintansa.

Kun säästöjä kohdistetaan samanaikaisesti julkisiin palveluihin, ennaltaehkäisevään työhön ja järjestöihin, niiden seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Vahva pärjää yleensä jatkossakin. Hänellä voi olla rahaa ostaa palveluja, hänellä voi olla verkostoja, hän osaa etsiä tietoa, vaatia oikeuksiaan ja tarvittaessa maksaa avusta.

Heikompi maksaa hinnan. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi maksaa, yksinäinen ikäihminen maksaa, toivonsa menettänyt nuori maksaa, vammainen ihminen maksaa ja perhe, joka yrittää selvitä vielä yhden päivän, maksaa.

He eivät näy budjettitaulukossa vain menoina tai säästökohteina. He ovat ihmisiä. Yhteiskunnan pitäisi kyetä katsomaan pidemmälle kuin seuraavan vuoden budjettikehykseen.

Säästö ei poista ihmisen hätää

Yksi politiikan suurimmista harhakuvista on ajatus siitä, että ongelmat pienenevät, kun niiden ratkaisemiseen käytettävää rahaa vähennetään. Tätä harhaa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja rkp jakavat, tätä he julistavat.

Tätä hallitusohjelma ja leikkaavat, saksillaan poseeraavat ” Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelman puolustajat ja kirjoittavat eivät näe, että iäkkään ihmisen yksinäisyys ei katoa, nuoren pahoinvointi ei katoa, lapsen hätä ei katoa, vammaisen ihmisen tuen tarve ei katoa, väkivalta ei katoa. Tarve vain siirtyy myöhemmäksi ja usein se palaa takaisin julkisiin palveluihin entistä raskaampana, vaikeampana ja kalliimpana.

Kun leikataan ennaltaehkäisevästä työstä, matalan kynnyksen tuesta ja järjestöjen neuvonnasta, lasku maksetaan myöhemmin lastensuojelussa, mielenterveyspalveluissa, erikoissairaanhoidossa ja kriisipalveluissa.

Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä politiikkaa.

Vastuullinen talouspolitiikka ei tarkoita sitä, että leikataan siitä, mikä ei heti näy, vastuullista olisi kysyä, mitä yhden euron säästö maksaa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Mitä maksaa se, että lapsi ei saanut apua ajoissa, tai se, että nuoren hätä jäi kuulematta? Mitä maksaa se, että iäkäs ihminen jäi yksin, tai se, että perhe putosi tuen ulkopuolelle?

Ja ennen kaikkea: kuka maksaa?

Useimmiten vastaus on sama kuin aina ennenkin.

Ihminen maksaa ensin. Yhteiskunta maksaa myöhemmin.

Oletteko unohtaneet, mistä tulemme?

Suomi ei noussut hyvinvointivaltioksi yksin pärjäämisen kulttuurilla. Suomi nousi, koska uskoimme yhteisvastuuseen, koska ihmiset auttoivat naapureitaan, koska kylissä tehtiin talkoita, koska yhdistykset ja järjestöt rakensivat turvaverkkoja jo ennen kuin julkinen sektori kykeni siihen. Suomi nousi, koska ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.

Me emme ole nousseet tällaiseksi maaksi jättämällä ihmisiä jälkeen.

Siksi minua kiinnostaisi todella kysyä hallituksen edustajilta, että oletteko todella unohtaneet, mistä tulemme? Oletteko unohtaneet, mitä me olemme? Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n pitäisi oikeasti pysähtyä tämän kysymyksen äärelle.

Erityisesti niiden puolueiden, jotka puhuvat perheistä, suomalaisista arvoista, lähiyhteisöistä, vastuusta ja välittämisestä.

Missä nämä arvot näkyvät silloin, kun lapsen, iäkkään, vammaisen ihmisen tai hädässä olevan nuoren turvaverkkoja puretaan?

Isänmaallisuus ei ole vain lippujen heiluttamista ja puheita Suomesta. Suomen puolustamista on myös sen puolustaminen, mikä tässä maassa on ollut arvokasta, että ketään ei jätetä yksin, että apua saa ennen kuin on liian myöhäistä, että vahvempi kantaa vastuuta myös heikommasta.

Suomi ei saa olla vain vahvojen maa

Minä en halua Suomea, jossa ihmisen arvo mitataan hänen pärjäämisellään. En halua Suomea, jossa apua saa vasta kriisin hetkellä, jossa iäkäs ihminen kokee olevansa menoerä tai nuori oppii, ettei hänen hätänsä ole riittävän suuri tullakseen kuulluksi, jossa lapsen pitää odottaa, kunnes ongelmat ovat niin suuria, että tarvitaan raskaita palveluja, jossa vammaisten ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta siksi, että niitä puolustaneilta järjestöiltä on viety toimintaedellytykset. Enkä todellakaan halua Suomea, jossa järjestöiltä sallitaan vain ihmisten kohtaaminen, mutta niiden ei enää haluta kertovan päättäjille, mikä yhteiskunnassa on pielessä.

Yhteiskunta, joka ei halua kuulla ongelmista, voi tietenkin leikata niiden kertojilta rahoituksen. Mutta ongelmat eivät sillä katoa.

Ne vain muuttuvat näkymättömämmiksi. Järjestöt eivät ole yhteiskunnan ylimääräinen kustannus, vaan osa sen perustaa. Järjestöt ovat asiantuntemusta, vertaistukea, demokratiaa ja apua ja kun järjestöiltä viedään mahdollisuus neuvoa, kehittää, vaikuttaa ja tuoda ihmisten ääntä päätöksentekoon, ei leikata vain hallinnosta tai organisaatioista. Silloin leikataan ihmisten mahdollisuudesta tulla kuulluiksi.

Siksi vuoden 2027 STEA-linjauksia on arvioitava uudelleen. Vaikuttavuutta pitää vaatia, mutta vaikuttavuus on ymmärrettävä kokonaisuutena. Se syntyy kohtaamisesta, mutta myös kaikesta siitä työstä, joka mahdollistaa kohtaamisen.

Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita.

Oikeudenmukaista Suomea ei voi rakentaa, jos unohdamme ne ihmiset, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea kaikkein eniten. Vahvuutemme ei ole koskaan ollut siinä, että jätämme heikoimmat jälkeen, vaan siinä, että emme tee niin.

Säästäminen ei saa tarkoittaa sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jätetään kantamaan säästöjen suurin taakka.

Se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vahvuutta., vaan se on sen unohtamista.

Lähteet:

Kehitysvammaliitto | Kehitysvammaliiton toiminta vaarassa loppua kokonaan STEA-leikkausten takia

ETKL: Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita – Ensi- ja turvakotien liitto

Avustukset

Turvakotipalvelujen kehittämisohjelma 2024-2027

Professori lyttää Wille Rydmanin kriteerit järjestö­leikkauksille | Politiikka | Yle

Rydmanin leikkaus­lista hermostutti hallitus­kumppanit – Seta voi menettää isoimman tulon­lähteensä

STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 – STEA

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Kun toiselta viedään ihmisyys

Miten me voimme kohdella toista ihmistä näin? Miten Suomi sivistysvaltiona voi katsoa muualle?

Olen pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni luettuani uutisen Israelin äärioikeistolaisen kansallisen turvallisuuden ministerin Itamar Ben-Gvirin puheista. Hän sanoo, että Gazassa pitäisi tappaa 30–40 ihmistä joka yö ja että siellä on ihmisiä, jotka ”eivät ansaitse elää”. Kaikkein pysäyttävintä on kuitenkin se, että hän sanoo: ”He eivät ole edes ihmisiä.”

Minä voin pahoin.

En ymmärrä tällaista pahuutta toista ihmistä kohtaan. En ymmärrä, miten ihmisen ihmisyys voidaan riisua sanoilla niin, että hänen tappamisensa voidaan alkaa nähdä hyväksyttävänä tai jopa toivottavana.

Nyt viimeistään meidän kaikkien pitäisi nyt luoda katseemme Palestiinaan.

Miten me sallimme tämän?

Miten maailma voi kuulla tällaisia puheita ja vain jatkaa eteenpäin? Miten voimme nähdä kuvia raunioista, lapsista, perheistä, ihmisistä, jotka ovat menettäneet kotinsa ja läheisensä ja samalla keskustella siitä, mitä joku ihminen ”ansaitsee”?

Kukaan ihminen ei menetä ihmisarvoaan sen vuoksi, kuka hän on, missä hän syntyi, mihin uskontoon hän kuuluu tai minkä valtion alueella hän asuu.

Siviili ei ole sotilaallinen kohde.

Lapsi ei ole sotilaallinen kohde.

Minusta jotenkin kaikkein vaarallisinta on juuri ihmisyyden riistäminen toiselta. Kun joku määritellään epäihmiseksi, seuraava askel on paljon helpompi, silloin hänen kärsimystään ei tarvitse enää nähdä. Hänen kuolemaansa ei tarvitse surra, eikä hänen oikeuksiaan tarvitse puolustaa.

Historia on osoittanut meille aivan liian monta kertaa, mihin tällainen ajattelu voi johtaa ja siksi nämä puheet eivät ole vain jonkun yksittäisen poliitikon rumia sanoja, vaan ne ovat jotakin paljon suurempaa. Ne kertovat siitä, miten helposti ihmisyys voidaan asettaa ehdolliseksi ja siksi meidän pitäisi olla todella huolissamme.

Minä en halua tottua tähän. En halua, että tuhannet kuolleet ihmiset muuttuvat uutisvirrassa vain numeroiksi.

En halua, että lasten kuolema muuttuu meille tilastoksi.

En halua, että väkivalta muuttuu niin jokapäiväiseksi, että me vain selaamme seuraavaan uutiseen. Enkä todellakaan halua hyväksyä ajatusta, että jonkun ihmisen henki olisi vähemmän arvokas kuin jonkun toisen.

Ihmisarvo ei voi olla valikoiva, ihmisoikeudet eivät voi olla ihmisoikeuksia vain silloin, kun kyse on ihmisistä, joiden puolella itse olemme.

Jos tuomitsemme siviileihin kohdistuvan väkivallan silloin, kun sen tekijä on meille väärä, meidän täytyy tuomita se myös silloin, kun tekijä on meille jollain tavalla läheisempi tai kun tilanne on poliittisesti vaikeampi. Aina.

Muuten emme oikeastaan puolusta ihmisyyttä. Puolustamme vain omiemme oikeutta olla ihmisiä.

Ja sitä minä en halua.

Minä haluan uskoa siihen, että ihmisyys kuuluu jokaiselle.

Myös gazalaiselle lapselle.

Myös israelilaiselle lapselle.

Myös panttivangille.

Myös siviilille, joka ei ole valinnut sotaa ympärilleen.

Kenenkään ei tarvitse ansaita oikeutta elää.

Ihminen ei tarvitse lupaa ollakseen ihminen.

Jos me emme puutu silloin, kun toisia ihmisiä kutsutaan epäihmisiksi ja heidän tappamistaan perustellaan sillä, etteivät he ansaitse elää, niin missä vaiheessa me itse olemme hyväksyneet ihmisyyden menettämisen?

Minä en ymmärrä tätä pahuutta ja ehkä minun ei pidäkään oppia ymmärtämään sitä niin, että siihen voisi turtua. Minä haluan mieluummin pitää kiinni siitä, että tämä tuntuu pahalta, koska silloin tiedän vielä, että ihmisyydellä on minulle merkitystä.