Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Lasten ääni kertoo sen, mitä tilastot eivät yksin kerro

Kirjoitin eräässä aiemmassa kirjoituksessani siitä, että hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla. Tietoa kerätään, suunnitelmia tehdään ja tavoitteita asetetaan. Mutta lopulta olennaisin kysymys minulla oli se, että johtavatko tiedot myös tekoihin?

Haluan jatkaa tästä lasten ja nuorten näkökulmasta.

Mitä tapahtuu, kun emme katso hyvinvointia vain tilastojen, palvelurakenteiden ja aikuisten tekemien arvioiden kautta, vaan kysymme suoraan lapsilta ja nuorilta itseltään?

Miten sinä voit? Mikä sinun arkeasi kuormittaa? Saatko apua silloin, kun sitä tarvitset?

Pelastakaa Lasten Lapsen ääni 2026 -selvitys antaa näihin kysymyksiin vastauksia, joita meidän päättäjien ja palvelujärjestelmästä vastuussa olevien on syytä kuunnella tarkasti.

Hyvinvointi on muutakin kuin se, miltä se näyttää ulospäin

Lasten ja nuorten kokemukset hyvinvoinnista ovat erilaisia. Monelle hyvinvointia tuovat ystävät, perhe ja harrastukset ja mahdollisuus puhua turvalliselle aikuiselle ja luottaa siihen, ettei vaikeiden asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin, kannattelee, mutta vastauksissa näkyvät myös stressi, kiire, väsymys, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemukset.

Koulu voi olla tärkeä ja turvallinen paikka, mutta se voi olla myös paineiden ja stressin lähde. Harrastus voi tukea hyvinvointia, mutta tavoitteellisuus ja tiukat aikataulut voivat myös kuormittaa.

Lasten ja nuorten vastauksissa nousee esiin myös kokemus siitä, ettei kaikkien tarpeita tunnisteta riittävän hyvin. Erityisesti neurokirjon haasteisiin toivotaan enemmän ymmärrystä ja tukea koulunkäyntiin.

Tämä on mielestäni tärkeä muistutus meille aikuisille siitä, että hyvinvointi ei synny siitä, että palvelu tai tukimuoto on olemassa paperilla. Hyvinvointi syntyy siitä, että lapsi tulee kohdatuksi, ymmärretyksi ja saa tarvitsemansa tuen.

Entä jos apua tarvitsee, mutta sitä ei saa?

Tämä on ehkä yksi selvityksen tärkeimmistä kysymyksistä.

Lapsilta ja nuorilta kysyttiin, onko heillä tai heidän perheellään ollut tarvetta tuelle tai palvelulle, jota he eivät ole saaneet.

Kaikista vastaajista 11 prosenttia vastasi kyllä.

Heikosti toimeentulevien lasten ja nuorten kohdalla osuus oli peräti 28 prosenttia.

Kyse ei ole yhdestä yksittäisestä palvelusta, vaan vastauksissa nousivat esiin puutteet mielenterveyspalvelujen saatavuudessa, oppimisen tuessa, oppimisvaikeuksien ja ADHD tunnistamisessa sekä julkisessa terveydenhuollossa hoitoon pääsyssä.

Nämä ovat lasten ja nuorten omia kokemuksia siitä, että apua on tarvittu, mutta sitä ei ole saatu.

Lapsi ei ajattele palvelujärjestelmää

Me aikuiset puhumme palveluketjuista, organisaatiorajoista, resursseista ja vastuista, mutta lapsi ei ajattele niitä. Lapsen näkökulmasta kysymys on paljon yksinkertaisempi:

Sainko apua silloin, kun tarvitsin sitä?

Jos vastaus on ei, sillä ei lopulta ole lapsen kannalta merkitystä, missä kohtaa järjestelmää ongelma syntyi.

Lapsi ei ajattele, että oliko palveluun liian pitkä jono, eikö avun tarvetta tunnistettu, eikö lapsi tullut kuulluksi, putosiko hän palveluiden väliin, vai oliko apu periaatteessa olemassa, mutta käytännössä niin vaikeasti saavutettavissa, ettei siihen päästy?

Ajattelen, että ei riitä, että mittaamme sitä, kuinka paljon palveluita järjestelmässä on, vaan meidän on seurattava myös sitä, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa avun oikeasti ja oikeaan aikaan.

Taloudellinen tilanne ei saa määrittää sitä, saako lapsi apua

Selvityksessä näkyy vahvasti myös perheen taloudellisen tilanteen yhteys lasten ja nuorten kokemaan hyvinvointiin.

Rahahuolet eivät jää vain aikuisten huoleksi, sillä lapset aistivat vanhempiensa stressin ja he voivat jättää pyytämättä asioita, joita tarvitsevat, koska tietävät perheen tilanteen. He voivat jäädä pois kavereiden yhteisestä tekemisestä tai kantaa huolta asioista, joiden ei pitäisi kuulua lapsen kannettaviksi. Erityisen surullista on, että juuri heikosti toimeentulevat lapset ja nuoret kertovat muita useammin myös tarvitsemastaan, mutta saamattomasta tuesta.

Pienituloisuus ei saa tarkoittaa sitä, että lapsen mahdollisuudet hyvinvointiin ja avun saamiseen ovat heikommat.

Tieto on jo olemassa, mutta mitä teemme sillä?

Tämä palauttaa minut aiemman kirjoitukseni kysymykseen siitä, että meillä on tietoa, hyvinvointikertomuksia, tutkimuksia, kyselyitä ja ammattilaisten kokemuksia ja nyt meillä on jälleen myös lasten ja nuorten oma ääni.

Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset on kuultu?

Jos nuoret kertovat tarvitsevansa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, meidän on varmistettava, että niitä on aidosti saatavilla. Jos oppimisen vaikeuksia ja erityisiä tarpeita ei tunnisteta riittävän ajoissa, meidän on tarkasteltava, miten varhainen tuki toimii käytännössä. Jos lapsi kertoo tarvitsevansa apua, mutta ei ole saanut sitä, meidän on selvitettävä, miksi.

Lasten kuuleminen ei saa olla vain kysely.

Se ei saa jäädä raportiksi, jonka johtopäätökset todetaan ja jonka jälkeen siirrytään seuraavaan asiaan. Lasten ja nuorten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluita kehitetään, miten resursseja kohdennetaan ja miten päätöksiä tehdään, koska lopulta hyvinvointia ei rakenneta tavoitteilla.

Hyvinvointia rakennetaan teoilla ja niiden tekojen on perustuttava myös siihen, mitä lapset itse meille kertovat.

pelastakaa_lapset_lapsen_aani_2026Download

Kuka Lohjalla saa tulevaisuudessa äänensä kuuluviin?

Kun tehokkuuden nimissä kavennetaan demokratiaa.

Kokoomuksen valtuustoryhmä on tehnyt Lohjalla aloitteen, jossa esitetään kaupungin luottamushenkilöorganisaation, toimielinten, vaikuttamistoimielinten ja lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua ennen vuoden 2029 kuntavaaleja. Aloitetta perustellaan kaupungin muuttuvilla tehtävillä, yhtenäisen Lohjan tarpeilla, toiminnan tehostamisella ja merkittävillä taloudellisilla vaikutuksilla.

Kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä, sillä kuka nyt vastustaisi päällekkäisyyksien purkamista, toiminnan tehostamista tai kaupungin talouden vastuullista hoitamista?

Juuri tässä piilee kuitenkin tämänkaltaisten aloitteiden ongelma, sillä kun demokratian rakenteiden kaventamista puetaan tehokkuuden, selkeyden ja säästöjen sanoihin, voi helposti unohtua kysyä kaikkein olennaisin kysymys, eli se mitä menetämme, jos päätöksenteosta vähennetään paikkoja, toimielimiä ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi?

Demokratia maksaa, mutta demokratian kaventaminen voi maksaa enemmän

Demokratia ei ole tehokkuuskone, eikä sen pidäkään olla.

Demokraattinen päätöksenteko tarkoittaa sitä, että erilaiset ihmiset, erilaiset alueet ja erilaiset näkökulmat pääsevät mukaan päätöksentekoon. Se tarkoittaa keskustelua, erimielisyyttä, vaihtoehtoja ja joskus myös sitä, että päätöksenteko ei ole mahdollisimman nopeaa tai mahdollisimman suoraviivaista. Jos päätöksenteon rakenteita tarkastellaan ensisijaisesti säästökohteina, vaarana on, että demokratiasta aletaan nähdä vain sen kustannukset.

Mutta mikä on sen arvo?

Mitä maksaa se, ettei kuntalainen enää löydä ketään, joka tuntee hänen alueensa tilanteen? Mitä maksaa se, että pienemmän kylän tai kaupunginosan ääni ei enää kuulu siellä, missä päätöksiä tehdään? Mitä maksaa se, että päätöksenteko etääntyy ihmisistä niin kauas, että osallistuminen alkaa tuntua turhalta?

Näitä kustannuksia ei välttämättä näe heti budjettirivillä.

”Yksi yhtenäinen Lohja” ei saa tarkoittaa yhdenlaista Lohjaa

Aloitteessa puhutaan yhden yhtenäisen Lohjan tarpeista.

Ajatus yhtenäisyydestä voi kuulostaa hyvältä. Lohja on yksi kaupunki, ja tietenkin päätöksiä pitää pystyä tekemään kokonaisuuden näkökulmasta, mutta Lohja ei ole yhdenlainen.

Lohja on keskusta ja taajamat. Se on kyliä, maaseutua, järviä ja pitkiä välimatkoja, se on alueita, joiden arki, palvelutarpeet ja mahdollisuudet osallistua ovat hyvin erilaisia.

Juuri siksi on vaarallista, jos ”yhtenäinen Lohja” alkaa käytännössä tarkoittaa sitä, että päätöksenteko keskittyy yhä enemmän sinne, missä ihmisiä on eniten ja missä poliittista valtaa on jo valmiiksi eniten.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia alueita kohdellaan ikään kuin ne olisivat samanlaisia.

Todellinen yhdenvertaisuus edellyttää myös sitä, että erilaiset alueet ja niiden erityispiirteet tunnistetaan. Reuna-alueiden ääni ei vahvistu sillä, että niiden mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon vähennetään.

Pienen ääni kuuluu jo nyt heikommin kuin suuren

Päätöksenteossa valta kasaantuu helposti suurille ryhmille ja mitä vähemmän luottamushenkilöpaikkoja, toimielimiä ja osallistumisen rakenteita on, sitä vaikeampaa pienempien ryhmien ja vähemmistöön jäävien näkemysten on päästä mukaan.

Suurella puolueella on enemmän ehdokkaita, enemmän resursseja ja enemmän mahdollisuuksia saada edustajiaan jäljelle jääviin tehtäviin. Pienemmälle ryhmälle yksi vähennetty paikka voi tarkoittaa sitä, että ääni katoaa kokonaan. Eikä tämä ole vain puoluepoliittinen kysymys, vaan kyse on siitä, kuinka monenlaisia näkökulmia päätöksenteossa on mukana.

Kun valtaa keskitetään, vahvistuvat yleensä ne, joilla on sitä jo ennestään ja kun paikkoja vähennetään, ensimmäisenä vaarassa eivät välttämättä ole suurten ryhmien mahdollisuudet vaikuttaa, vaan vaarassa ovat ne äänet, jotka kuuluvat jo valmiiksi heikommin.

Pienten puolueiden lisäksi kyse voi olla myös pienemmistä alueista, kyläyhteisöistä ja ihmisryhmistä, joiden näkökulma ei muutenkaan nouse automaattisesti päätöksenteon keskiöön.

Lähidemokratiaa pitäisi vahvistaa, eikä tarkastella vain säästökohteena

Aloitteessa esitetään myös vaikuttamistoimielinten määrän ja koon sekä lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua.

Tämä on kohta, jonka kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana, sillä vaikuttamistoimielimet ja lähidemokratian rakenteet eivät ole vain hallinnollisia lisäosia, joista voidaan helposti leikata, jos halutaan keventää organisaatiota. Ne ovat monelle kuntalaiselle aito väylä tuoda kokemuksiaan ja näkemyksiään päätöksentekoon.

Kysymys ei pitäisi ensisijaisesti olla siitä, kuinka vähän demokratiaa voidaan järjestää mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Meidän tulisi miettiä sitä, miten Lohjalla varmistetaan, että mahdollisimman moni kuntalainen ja mahdollisimman erilaiset alueet tulevat aidosti kuulluiksi?

Jos lähidemokratia ei tällä hetkellä toimi riittävän hyvin, ratkaisu ei välttämättä ole sen vähentäminen, vaan ehkä sitä pitäisi kehittää.

Ehkä pitäisi miettiä uusia tapoja vahvistaa alueiden ääntä, ehkä pitäisi kysyä, miksi ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa ja korjata niitä rakenteita, jotka tekevät osallistumisesta vaikeaa.

Säästöjä kannattaa hakea, mutta mistä?

Kaupungin taloudesta pitää kantaa vastuuta. Päällekkäisiä rakenteita pitää arvioida, myös kaupungin omistamien yhtiöiden tarkoituksenmukaisuutta voidaan ja pitää tarkastella, mutta kaikkea ei pidä mitata samalla mittarilla.

On täysin perusteltua kysyä, onko kaupungin organisaatiossa päällekkäisyyksiä ja on perusteltua arvioida, toimivatko rakenteet tarkoituksenmukaisesti. Sen sijaan en pidä itsestään selvänä sitä, että säästöjen hakeminen päätöksenteon rakenteista olisi automaattisesti hyvä asia.

Luottamushenkilöiden määrän vähentäminen voi näyttää paperilla säästöltä, mutta jos samalla päätöksenteko keskittyy, näkökulmat vähenevät ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista heikkenee, onko lopputulos todella kaupungin kannalta hyvä?

Demokratia ei ole kaupungin ylimääräinen menoerä.

Se on osa sitä, mikä tekee kaupungista kuntalaisten yhteisen.

Kenen Lohjaa rakennamme?

Ennen kuin Lohjan päätöksentekoa ryhdytään remontoimaan vuoden 2029 vaaleja varten, tarvitaan avoin keskustelu siitä, mitä muutoksilla tavoitellaan. Jos tavoitteena on vain tehdä päätöksenteosta pienempi ja halvempi, suunta voi olla huolestuttava, jos taas tavoitteena on tehdä päätöksenteosta toimivampaa ja samalla vahvistaa kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa, keskustelu on aivan toinen.

Minusta Lohjan tulevaisuutta ei pidä rakentaa niin, että pienemmät äänet jäävät isompien alle, eikä niin, että reuna-alueiden näkökulma muuttuu sivuhuomautukseksi, tai niin, että pienten puolueiden ja erilaisten näkemysten mahdollisuudet osallistua kaventuvat. Eikä niin, että demokratian kaventaminen puetaan niin houkutteleviin sanoihin, että sitä on vaikea huomata.

Tehokkuus on hyvä tavoite ja säästäminen voi olla välttämätöntä, mutta demokratiaa ei pidä tehostaa niin pitkälle, että lopulta vain harvojen ääni kuuluu.

Lohja tarvitsee päätöksentekoa, joka pystyy katsomaan kokonaisuutta, mutta kokonaisuus ei tarkoita sitä, että pienemmät osat lakkaavat olemasta olemassa. Todella vahva ja yhtenäinen Lohja syntyy siitä, että myös sen reuna-alueet, pienemmät yhteisöt ja erilaiset näkökulmat mahtuvat samaan pöytään.

Kuinka monta ääntä olemme valmiita vaientamaan tehokkuuden nimissä.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9908515

Hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla – tiedon pitää johtaa tekoihin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa käsiteltiin 29. lokakuuta hyvinvointikertomusta ja -suunnitelmaa. Kyseessä on tärkeä asiakirjakokonaisuus, sillä siinä määritellään, millaisiin asioihin hyvinvointialue kiinnittää huomiota asukkaidensa hyvinvoinnin edistämisessä.

Suunnitelmassa on paljon hyvää. On myönteistä, että lasten ja nuorten mielenterveys, ikääntyneiden hyvinvointi, omaishoitajien tuki ja ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisy on nostettu esiin.

Hyvinvoinnin edistäminen ei voi jäädä siihen, että tunnistamme ongelmia ja kirjaamme ne raportteihin. Tarvitsemme konkreettisia tavoitteita, toimenpiteitä ja mittareita ja ennen kaikkea tarvitsemme tietoa siitä, mitä asioille todella tehdään.

Hyvinvointi on muutakin kuin terveyttä

Pohdin kokouksessa sitä, miten hyvinvointi tässä kokonaisuudessa määritellään. Nyt painopisteinä ovat muun muassa mielen hyvinvointi, terveet elintavat, hyvinvointi- ja terveyserot sekä arjen turvallisuus.

Nämä ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta ihmisen hyvinvointi rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta.

Missä näkyvät yhteisöllisyys, osallisuus, asuminen, toimeentulo ja köyhyyden vaikutukset ihmisten elämään? Yksinäisyys, syrjäytyminen ja taloudellinen ahdinko vaikuttavat suoraan ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn.

Hyvinvointialueen on tunnistettava myös se, että yhä useampi joutuu tinkimään ruoasta, lääkkeistä tai jopa lääkärikäynneistä rahan puutteen vuoksi. Tämä on vakava viesti yhteiskunnastamme. Kokouksessa kysyttiinkin, millaisiin toimenpiteisiin nämä havainnot hyvinvointialueella johtavat, sillä pelkkä tilaston kirjaaminen ei auta ihmistä, joka joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Ikääntyneiden hyvinvointi ja omaishoitajien jaksaminen vaativat konkreettisia tekoja

Halusin nostaa erityisesti esiin ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyn. On hyvä, että asia on kirjattu hyvinvointisuunnitelmaan, mutta miten varmistamme, että se näkyy käytännön työssä?

Tarvitsemme tietoa siitä, miten vajaaravitsemusriskiä tunnistetaan, miten siihen puututaan ja miten hoidon toteutumista seurataan. Tämä on tärkeää niin ikääntyneiden palveluissa kuin kotihoidossa ja omaishoidon piirissä.

Vajaaravitsemus ei ole vain ravitsemukseen liittyvä kysymys. Se vaikuttaa toimintakykyyn, terveyteen, kotona pärjäämiseen ja palvelujen tarpeeseen. Siksi sen ehkäisyyn pitää suhtautua osana ikääntyneiden kokonaisvaltaista hoitoa.

Myös omaishoitajien tilanteesta tarvitaan nykyistä konkreettisempaa seurantaa. Miten seuraamme omaishoitajien jaksamista, terveystarkastusten toteutumista, vapaiden käyttöä ja tukipalvelujen saatavuutta?

Omaishoitajien tukeminen ei ole vain inhimillisesti oikein. Se on myös järkevää palvelujen kokonaisuuden kannalta, kun omaishoitaja jaksaa, myös hoidettavan mahdollisuus turvalliseen elämään kotona vahvistuu.

Tein kokouksessa vuoden 2027 talousarviolausuntoon omaishoitoa koskevan lisäysehdotuksen. Lautakunta hyväksyi sen yksimielisesti:

”Omaishoidon vahvistaminen tukee strategian tavoitetta turvallisesta elämästä kotona ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta. Lautakunta pitää tärkeänä omaishoitajien jaksamisen tukemisen ja tukipalveluiden edelleen kehittämistä.”

Tämä on tärkeä kirjaus. Nyt sen pitää näkyä myös käytännön päätöksissä.

Erityislapset ja heidän perheensä eivät saa jäädä sivuun

Halusin nostaa esiin myös erityislasten, vammaisten lasten ja heidän perheidensä tilanteen.

Suunnitelmasta löytyy hyviä kirjauksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista, mutta erityislasten ja heidän perheidensä tarpeet jäävät edelleen mielestäni liian vähälle huomiolle.

Tarvitsemme vahvempia kirjauksia erityislasten palvelupoluista, perheiden jaksamisen tukemisesta ja neurokirjon lasten tarpeiden huomioimisesta.

Perheiden ei pidä joutua itse kokoamaan palveluja, etsimään oikeita yhteyshenkilöitä tai taistelemaan saadakseen lapselleen tarvitsemaansa tukea. Palvelujen pitää muodostaa toimiva kokonaisuus, jossa apua saa oikeaan aikaan.

Lasten ja perheiden kohdalla ennaltaehkäisy on erityisen tärkeää. Kun tukea saa ajoissa, voidaan ehkäistä ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Tämä koskee myös lastensuojelua ja perheiden tarvitsemaa tukea laajemmin.

Työikäiset ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat huomiota

Suunnitelmassa lapset, nuoret ja ikääntyneet näkyvät melko hyvin. Sen sijaan työikäisten hyvinvointi jää mielestäni ohueksi.

Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Kaikki työikäiset eivät ole hyvinvointialueen palvelujen piirissä, mutta niillä, jotka ovat, voi olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia palvelutarpeita. Heidän tilanteensa ei saa jäädä yleisten työikäisiä koskevien tilastojen varjoon.

Kokouksessa nostettin esiin myös se, että työikäisten miesten yksinäisyys on lisääntynyt ja psyykkinen kuormittuneisuus on kasvussa. Ikääntyneiden yksinäisyys on edelleen yleistä. Nämä ovat asioita, joihin pitäisi löytyä myös konkreettisia vastauksia.

Lähipalvelut eivät ole pelkkää digitaalisuutta

Saavutettavuudesta puhutaan paljon, ja digitaaliset palvelut ovat osa nykyaikaista palvelujärjestelmää. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa tapa järjestää palveluja.

Saavutettavuus tarkoittaa myös sitä, että palveluihin pääsee tosiasiallisesti silloin, kun niitä tarvitsee.

Ikääntyneelle, vammaiselle henkilölle tai lapsiperheelle kaukana sijaitseva palvelu ei välttämättä ole saavutettava, vaikka ajan voisi varata verkossa. Kaikilla ei ole digiosaamista, mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja tai mahdollisuutta matkustaa pitkiä matkoja.

Siksi lähipalvelujen merkitys on tunnistettava myös hyvinvointisuunnittelussa. Digipalvelut voivat täydentää lähipalveluja, mutta niiden ei pidä korvata niitä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee henkilökohtaista kohtaamista ja apua.

Tieto ei saa jäädä raportteihin

Yksi keskeisimmistä kysymyksistäni koski tiedolla johtamista.

Hyvinvointikertomuksessa tunnistetaan monia huolestuttavia ilmiöitä. Miesten liikkumattomuus on lisääntynyt, työikäisten miesten yksinäisyys on kasvussa, psyykkinen kuormittuneisuus lisääntyy ja yhä useampi joutuu tinkimään välttämättömistä menoista, mutta mitä näiden havaintojen perusteella tehdään?

Tiedolla johtamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että tunnistettu ongelma johtaa toimenpiteisiin, tavoitteisiin, vastuisiin ja tarvittavaan resursointiin, muuten vaarana on, että tuotamme yhä uusia raportteja, joissa samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen.

Kysyin myös sosiaalisen raportoinnin hyödyntämisestä. Sosiaalialan ammattilaisille ja muille työntekijöille kertyy päivittäisessä työssä arvokasta tietoa ihmisten elämäntilanteista, palvelujen puutteista ja ongelmista, joita tilastot eivät aina tavoita.

Tämän tiedon pitäisi kulkeutua palvelujen johtamiseen ja myös luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Nyt kentällä on kokemuksia siitä, että sosiaalisen raportoinnin tieto jää helposti oman palvelulinjan sisälle. Tarvitsemme varmuuden siitä, että havainnot johtavat myös muutoksiin.

Kokouksessa tähän ei vielä saatu selkeää vastausta. Tiedon integroimisen tarve on tunnistettu, mutta työ on vielä kesken.

Käyty keskustelu oli kuitenkin tärkeä evästys jatkovalmisteluun. Esimerkiksi tarvittavia mittareita oli tarkoitus viedä myös talousarvion käsittelyyn.

Hyvinvointi syntyy ihmisten arjessa

Haluan kiittää valmistelijoita laajasta työstä ja siitä, että suunnitelmaa on valmisteltu yhteistyössä kuntien, järjestöjen, seurakuntien, vaikuttamistoimielinten ja asukkaiden kanssa.

Suunnitelman suunta on monelta osin oikea, mutta seuraava askel on ratkaiseva. Meidän on pystyttävä yhdistämään tunnistetut ongelmat konkreettisiin tekoihin. On asetettava mitattavia tavoitteita, nimettävä vastuuta ja seurattava, saavutetaanko luvatut muutokset.

Hyvinvointia ei rakenneta vain strategioissa, suunnitelmissa ja kokouspapereissa. Se rakentuu ihmisten arjessa: siinä, saako ikääntynyt tarvitsemansa ravitsemuksen ja avun, jaksaako omaishoitaja, saako erityislapsen perhe tukea, pääseekö ihminen lääkäriin ja onko palvelu aidosti saavutettavissa.

Köyhyys vie lapsilta muutakin kuin rahaa

Kun lapsi pelkää, riittääkö kotona ruoka, tai jättää pyytämättä tarvitsemiaan asioita, koska ei halua kuormittaa vanhempiaan, kyse ei ole vain perheen taloudesta. Kyse on lapsen turvallisuudesta, osallisuudesta ja oikeudesta hyvään lapsuuteen.

Pelastakaa Lasten vuoden 2026 Lapsen ääni -selvitys kertoo lasten ja nuorten arjesta, jossa perheen taloudellinen tilanne määrittää yhä vahvemmin sitä, mihin lapsella on mahdollisuus osallistua, millaisena hän näkee itsensä ja kuinka paljon hän uskaltaa luottaa tulevaisuuteen.

Selvityksen mukaan heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia on huolissaan perheensä taloudellisesta tilanteesta, vain 27 prosenttia kokee pystyvänsä osallistumaan vapaa-ajan tekemisiin samalla tavalla kuin kaverinsa. Mielenterveytensä hyväksi kokee 18 prosenttia tähän ryhmään kuuluvista lapsista, kun hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kokee 42 prosenttia.

Nämä eivät ole vain prosenttilukuja. Jokaisen luvun takana on lapsi, jolla on omat toiveensa, pelkonsa, tarpeensa ja unelmansa.

Lapsi ei saisi joutua kantamaan aikuisen huolia

Yksi selvityksen kipeimmistä havainnoista on se, miten lapset yrittävät suojella vanhempiaan perheen taloudelliselta huolelta.

Lapsi saattaa jättää pyytämättä uusia vaatteita, harrastusmaksuja tai edes tarvitsemiaan asioita, koska tietää, ettei rahaa ole. Hän voi vähentää omaa syömistään, jotta muille perheenjäsenille riittäisi ruokaa. Hän saattaa kuunnella vanhempiensa huolia hiljaa ja yrittää olla aiheuttamatta yhtään lisämenoa.

Lapsen ei pitäisi joutua miettimään, onko hänelle varaa ostaa ruokaa, tai tuntea syyllisyyttä siitä, että tarvitsee uusia kenkiä.

Lapsen tehtävä on kasvaa, oppia, leikkiä, ystävystyä ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Vanhemman tehtävä ei ole olla täydellinen, mutta yhteiskunnan tehtävä on luoda perheille edellytykset selviytyä arjesta ilman, että lasten perustarpeet vaarantuvat.

Köyhyys ei myöskään tarkoita vain tyhjää jääkaappia. Se voi tarkoittaa kylmää kotia, puuttuvia hygieniatuotteita, harrastuksesta luopumista ja sitä, että lapsi jää koulussa keskustelujen ulkopuolelle, koska hänellä ei ole samanlaisia kokemuksia kuin muilla.

Se voi tarkoittaa häpeää, ulkopuolisuutta ja jatkuvaa huolta. Se voi kaventaa lapsen käsitystä siitä, mitä hänellä on oikeus toivoa itselleen.

Kun yhteiskunnan päätökset näkyvät lapsen lautasella

Selvityksessä lapset kertovat myös sosiaaliturvaleikkausten vaikutuksista perheidensä arkeen. Heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia kertoo leikkausten vaikuttaneen itseensä ja perheeseensä.

Tätä tietoa ei voi ohittaa vain toteamalla, että julkista taloutta on tasapainotettava.

Taloudelliset päätökset ovat aina myös päätöksiä siitä, miten niiden seuraukset jakautuvat. Kun perheen tulot pienenevät, laskut eivät katoa. Ruoka, asuminen, sähkö, vaatteet ja lääkkeet maksavat edelleen. Jos välttämättömistä menoista ei enää pystytä selviytymään, vaikutukset ulottuvat koko perheeseen.

Ja kun perheessä on lapsia, seuraukset voivat ulottua pitkälle tulevaisuuteen.

En väitä, että kaikki lasten ja perheiden vaikeudet johtuvat yksittäisistä päätöksistä. Lasten hyvinvointiin vaikuttavat monet asiat. Juuri siksi päätösten vaikutuksia on arvioitava huolellisesti ja kuunneltava niitä, joiden arkeen ne osuvat.

Lapsen etu ei saa jäädä talouspäätösten sivuhuomautukseksi.

Harrastus ei ole kaikille itsestäänselvyys

Me puhumme usein siitä, kuinka tärkeää lapsille ja nuorille ovat harrastukset, ystävyyssuhteet ja yhteisöön kuuluminen. Tiedämme, että ne voivat tarjota onnistumisen kokemuksia, turvallisia aikuisia, mielekästä tekemistä ja paikan, jossa lapsi saa olla oma itsensä.

Silti selvityksen mukaan vain 62 prosentilla heikosti toimeentulevien perheiden lapsista on mielekäs harrastus. Hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kertoo 90 prosenttia.

Heikosti toimeentulevista lapsista puolet kertoo harrastuksen puuttumisen syyksi sen, että harrastaminen on liian kallista.

Tämä on tärkeää huomata myös palveluista ja ennaltaehkäisystä puhuttaessa. Emme voi odottaa lasten voivan hyvin, jos heillä ei ole mahdollisuutta osallistua, kuulua joukkoon tai löytää itselleen mielekästä tekemistä.

Harrastamisen mahdollisuuksia on tuettava niin, ettei perheen taloudellinen tilanne ratkaise lapsen oikeutta osallistua. Tarvitsemme kohtuuhintaisia harrastuksia, matalan kynnyksen toimintaa ja paikallisia ratkaisuja, jotka tavoittavat myös ne lapset, jotka eivät itse osaa pyytää apua.

Tämä koskee myös pieniä kuntia ja kyliä. Palvelu tai harrastus ei auta lasta, jos se on liian kaukana, kulkeminen maksaa liikaa tai sopivaa toimintaa ei ole tarjolla.

Kesäloma ei saisi merkitä huolta ruoasta

Selvitys nostaa esiin myös koulujen pitkien kesälomien taloudelliset vaikutukset, kun kouluruokailu jää tauolle, perheen ruokamenot kasvavat. Samalla lasten mahdollisuudet lomailla, matkustaa ja viettää aikaa kavereiden kanssa eriytyvät perheen taloudellisen tilanteen mukaan.

Lapsi voi joutua palaamaan kouluun ilman yhteisiä lomakokemuksia, joista muut kertovat. Hän voi murehtia ruoan riittämistä tai toivoa kesätöitä voidakseen auttaa perhettään.

Tällaisen vastuun ei pitäisi kuulua lapselle.

Tarvitsemme ratkaisuja, joilla varmistetaan lasten riittävä ravitsemus myös koulun loma-aikoina. Tarvitsemme yhteisöllisiä toimintamalleja, turvallisia kohtaamispaikkoja ja mahdollisuuksia viettää lomaa ilman, että osallistuminen edellyttää perheeltä ylimääräistä rahaa.

Kyse ei ole siitä, että kaikille pitäisi järjestää samanlaiset lomat, vaan siitä, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi pelätä nälkää tai jäädä yksin siksi, ettei perheellä ole varaa osallistua.

Varhainen tuki on sekä inhimillistä että järkevää

Lastensuojelun ja perheiden kanssa tehtävän työn näkökulmasta tiedän, kuinka tärkeää on tunnistaa vaikeudet ajoissa. Perheen avuntarve ei aina näy ulospäin. Vanhemmat voivat yrittää selviytyä pitkään yksin, ja lapsi voi peittää huolensa, koska ei halua lisätä vanhempiensa kuormitusta.

Siksi meidän on kysyttävä, kuunneltava ja tarjottava apua ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Tarvitsemme riittävästi resursoituja perhepalveluja, saavutettavaa mielenterveystukea, toimivia koulun tukipalveluja ja sosiaalipalveluja, joihin pääsee silloin, kun tarve on olemassa. Perheiden tilanteita ei saa tarkastella vain yksittäisinä ongelmina, vaan kokonaisuutena.

Jos lapsella ei ole ruokaa, hänen tarvitsemansa apu ei ole pelkkä keskustelu. Jos vanhempi on uupunut, tarvitaan tukea myös vanhemmalle. Jos lapsi jää yksin, tarvitaan turvallisia aikuisia ja yhteisöjä hänen ympärilleen.

Ennaltaehkäisy ei tarkoita sitä, että jokainen vaikeus voitaisiin ratkaista etukäteen. Se tarkoittaa sitä, ettei avun saamista viivytetä siihen asti, kun perheen voimavarat ovat jo loppuneet.

Päättäjien on kuunneltava lapsia ja toimittava

Lapsen ääni -selvityksessä lasten viestit päättäjille ovat suoria, kipeitä ja paikoin vihaisiakin. Niissä kuuluu huoli ruoasta, vanhempien jaksamisesta, tulevaisuudesta ja siitä, ettei heitä tunnuta kuuntelevan.

Meidän ei pidä torjua näitä viestejä siksi, että ne on ilmaistu voimakkaasti. Meidän on kysyttävä, mitä niiden taustalla on.

Lapsilla on oikeus tulla kuulluiksi heitä koskevassa päätöksenteossa. Kuuleminen ei kuitenkaan saa jäädä muodollisuudeksi. Lasten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluja järjestetään, miten perheitä tuetaan ja miten taloudellisten päätösten vaikutuksia arvioidaan.

Päättäjän vastuulla on tarkastella myös sitä, kuka joutuu maksamaan päätösten hinnan ja millaisia seurauksia niillä on pitkällä aikavälillä.

Meille lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnissa pitäisi olla kyse ennen kaikkea inhimillisyydestä, vastuusta ja turvallisesta arjesta. Siitä, että apua saa ajoissa ja että jokaisella lapsella on mahdollisuus kasvaa ilman jatkuvaa huolta perustarpeista.

Me emme voi luvata, ettei yksikään perhe koskaan kohtaisi vaikeuksia. Voimme kuitenkin päättää, ettemme jätä perheitä yksin emmekä hyväksy sitä, että lapsen mahdollisuudet määräytyvät hänen perheensä lompakon mukaan.

Lapsen ääni ei saa hukkua budjetteihin, säästötoimiin tai hallinnollisiin rakenteisiin. Sen pitää kuulua päätöksenteossa ja sen pitää muuttaa sitä, mitä teemme.

Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden uskoa tulevaisuuteen. Se ei ole ylimääräinen etuus. Se kuuluu lapsuuteen.

Lähde:

Lapsen ääni 2026 – Lasten kokemuksia hyvinvoinnista, arjesta ja pienituloisuudesta

https://www.pelastakaalapset.fi/wp-content/uploads/2026/10/pelastakaa_lapset_lapsen_aani_2026.pdf

Vajaaravitsemus pitää tunnistaa ajoissa – ravitsemus on osa toimintakyvyn turvaamista

Tänään tapasimme ravitsemustieteilijän Carina Kronberg-Kippilän kanssa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen viranhaltijoita. Keskustelun aiheena oli vajaaravitsemuksen merkitys ikääntyneiden terveydelle, toimintakyvylle ja palvelujen tarpeelle.

Halusin nostaa keskusteluun erityisesti kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkaiden vajaaravitsemusriskin tunnistamisen. Olen tehnyt aloitteen siitä, että seulonnan toteutumista selvitettäisiin hyvinvointialueellamme. Nyt halusin saada tarkempaa tietoa siitä, miten asiaa Länsi-Uudellamaalla hoidetaan, millaisia toimintatapoja käytössä on ja miten tunnistettu riski johtaa tarvittavaan hoitoon.

Kyseessähän ei ole vain ravitsemuksesta, vaan mahdollisuudestamme säilyttää voimamme, toimintakykymme ja itsenäisyytemme mahdollisimman pitkään.

Ravitsemus on osa hyvää hoitoa

Vajaaravitsemus heikentää elämänlaatua, hidastaa sairauksista toipumista, pidentää hoitoaikoja ja lisää komplikaatioiden riskiä. Ikääntyneellä jo pienikin muutos terveydentilassa voi vaikuttaa merkittävästi arjessa selviytymiseen. Jos ravitsemustila heikkenee samaan aikaan, palautuminen voi vaikeutua entisestään.

Riittävä energian ja proteiinin saanti sekä ravitsemustilan seuranta ovat keskeisiä toimintakyvyn tukemisessa. Kun ravitsemushoito yhdistetään tarvittaessa liikuntaan ja fyysiseen harjoitteluun, voidaan tukea lihasmassan, voiman ja arjessa selviytymisen säilymistä.

Tapaamisessa käsitellyssä tutkimustiedossa nousi esiin myös ravitsemushoidon mahdollisuus vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja sairaalahoidon tarvetta. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä ihminen syö, vaan myös siitä, miten ravitsemus vaikuttaa hänen terveyteensä, hoidon tarpeeseensa ja mahdollisuuksiinsa asua kotona.

Siksi ravitsemusta ei pidä nähdä hoidon sivuasiana. Sen on oltava luonteva osa ikääntyneen ihmisen hoitoa ja toimintakyvyn tukemista.

Riskin tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel

Yksi keskeisimmistä kysymyksistä on, miten vajaaravitsemusriski tunnistetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Seulonnan avulla riski voidaan havaita ennen kuin tilanne ehtii vaikeutua, mutta pelkkä seulonta ei riitä, jos tulos ei johda tarvittaviin toimenpiteisiin.

Tarvitsemme toimivan kokonaisuuden: riski tunnistetaan, ravitsemustilanne arvioidaan, tarvittava hoito käynnistetään ja sen vaikutuksia seurataan. Tarvittaessa tarvitaan myös ravitsemusterapeutin asiantuntemusta.

Kotihoidon ja omaishoidon tuen palveluissa kohdataan ihmisiä, joiden voinnissa, ruokailussa ja toimintakyvyssä tapahtuvat muutokset voivat olla ensimmäisiä merkkejä ongelmasta. Siksi on tärkeää, että henkilöstöllä on riittävä osaaminen, selkeät toimintatavat ja mahdollisuus viedä havaintoja eteenpäin. Myös omaishoitajien näkökulma on tärkeä. Arjen vastuu läheisen hyvinvoinnista voi olla suuri ja ravitsemukseen liittyvät haasteet saattavat lisätä kuormitusta. Omaishoitoperheiden pitää voida luottaa siihen, että huoli läheisen voinnista otetaan vakavasti ja tarvittavaa tukea on saatavilla.

Ennaltaehkäisy on inhimillistä ja järkevää

Vajaaravitsemuksen seuraukset näkyvät ennen kaikkea ihmisen voinnissa, mutta niillä voi olla vaikutusta myös palvelujen käyttöön. Jos ravitsemustilan heikkenemiseen pystytään puuttumaan ajoissa, voidaan mahdollisesti ehkäistä tilanteen vaikeutumista ja vähentää raskaampien palvelujen tarvetta.

Tärkein peruste ennaltaehkäisylle ei kuitenkaan ole raha. Se on ihminen.

Ikääntyneellä pitää olla mahdollisuus saada tarvitsemansa tuki ajoissa. Meidän ei pidä odottaa siihen asti, että paino on laskenut merkittävästi, voimat ovat vähentyneet tai kotona selviytyminen on jo vaikeutunut. Tavoitteena pitää olla ongelmien tunnistaminen ennen kuin ne kasvavat vakaviksi.

Samalla on tärkeää tarkastella, miten nykyiset toimintatavat toimivat käytännössä. En halua tehdä ennakko-oletuksia siitä, missä onnistumme ja missä on puutteita. Haluan saada kokonaiskuvan siitä, mitä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella jo tehdään, miten käytäntöjä seurataan ja missä toimintaa voitaisiin vielä kehittää.

Päätöksenteossa tarvitaan tietoa siitä, toteutuvatko sovitut käytännöt arjessa ja johtavatko ne asiakkaan kannalta oikeisiin toimenpiteisiin. Hyvä tavoite tai kirjattu toimintamalli ei yksin riitä, jos sen toteutumista ei seurata.

Miten varmistamme, että apu tulee ajoissa?

Tapaamisessa keskustelimme muun muassa siitä, miten vajaaravitsemusriskin seulonta toteutuu kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkailla, kuinka kattavasti sitä tehdään eri palvelualueilla ja käytetäänkö koko hyvinvointialueella yhtenäisiä menetelmiä.

Lisäksi keskeistä on selvittää, miten tunnistettu riski johtaa ravitsemushoitoon, milloin tarvitaan ravitsemusterapeutin arviota ja kuka vastaa jatkotoimista. Myös seulonnan toteutumista ja hoidon vaikuttavuutta on tärkeää seurata.

Ravitsemustieteilijä Kronberg-Kippilän asiantuntemus toi keskusteluun tutkimustietoa ravitsemuksen merkityksestä ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ravitsemushoidolla on tukea ikääntyneiden terveyttä ja toimintakykyä.

Pidän tärkeänä, että päätöksenteon tueksi saadaan tietoa myös siitä, miten nämä asiat toteutuvat käytännössä omalla hyvinvointialueellamme. Jos toimintatapoja on tarpeen vahvistaa tai yhtenäistää, se pitää pystyä tunnistamaan ja viemään eteenpäin.

Hyvinvointialueen tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa jo syntyneitä ongelmia. Sen pitää myös tunnistaa mahdollisuudet ehkäistä niitä.

Vajaaravitsemusriskin varhainen tunnistaminen on konkreettinen keino tukea ikääntyneiden toimintakykyä, hyvää arkea ja kotona selviytymistä. Samalla se on osa laadukasta hoitoa ja vastuullista palvelujen järjestämistä.

Työ ei pääty riskin tunnistamiseen, vaan olennaista on, että havainto johtaa oikeisiin toimiin ja että niiden vaikutuksia seurataan.

Ennaltaehkäisy ei ole ylimääräinen tehtävä. Se on osa hyvää hoitoa.

Lisää luettavaa: https://urldefense.com/v3/__https://www.ruokavirasto.fi/elintarvikkeet/terveytta-edistava-ruokavalio/vrn/toimenpide-esitykset-ja-kannanotot/kannanotot/terveytta-edistava-ravitsemus–investointi-terveyteen-toimintakykyyn-tasa-arvoon-ja-kestavaan-talouteen/__;!!OUGTln_Lrg!VO4dZTF6X612unjmdKdLY0Qg-f_nQLdeemsEPVImTa4IA5xuoI5IjUXWl8aE_DK_b8vvUoAp93PnMBeOR2C9ZSt7wxjkU1JoXEhtNsLxgaY$

Missä menee raja, kun luonto ja lait jäävät taloudellisen hyödyn alle?

Googlen datakeskushankkeisiin liittyvät uutiset nostaa vakavan kysymyksen siitä, millaiseksi toimintakulttuuriksi olemme Suomessa antamassa muodostua.

Haminassa Googlen tytäryhtiö Tuike Finland hakkasi vuosina 2018–2019 luvattomasti liito-oravan kulkureittejä ja levähdyspuita. Yhtiö kaatoi puita myös alueelta, johon sillä ei ollut lupaa. Tuolloin asiasta selvittiin nuhteilla.

Muhoksella Suomen luonnonsuojeluliitto epäilee laittomia hakkuita, joiden laajuudeksi se arvioi yli 300 hehtaaria. Liiton mukaan ympäristövaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä ennen hakkuita ja Google puolestaan kiistää toimineensa lainvastaisesti. Asian selvittäminen kuuluu nyt viranomaisille.

Jyväskylän Näätämäessä tilanne on vähintään yhtä huolestuttava, sillä liito-oravan elinalueella tehty avohakkuu on poliisitutkinnassa, vaikka luonnonsuojelulakia valvonut viranomainen oli ohjeistanut ja hyväksynyt hakkuun. Viranomainen hyväksyi hakkuut, vaikka alueella tiedettiin olevan useita pesäpuita, mutta lopulta vain yhden ympärille jätettiin laajempi puuryhmä. Myös liito-oravan kulkuyhteys oli tarkoitus säilyttää, mutta työmaakartalla se muuttui harvaksi puuriviksi, eikä viranomainen puuttunut asiaan.

Mitä ihmettä me oikein teemme?

Kun yritys kaataa puita ilman lupaa, kuka kantaa vastuun? Kun suojellun lajin elinympäristö tuhoutuu viranomaisen hyväksymän menettelyn seurauksena, kuka valvoo valvojaa? Ja kun samankaltaiset ongelmat toistuvat eri paikoissa, miksi meidän pitäisi suhtautua niihin vain toisistaan irrallisina tapauksina?

Tässä ei ole kyse vain puista, vaan elinympäristöistä, lajien selviytymisestä, lainsäädännön uskottavuudesta ja siitä, onko yhteisillä säännöillä todellista merkitystä.

Liito-orava ei voi puolustaa itseään. Se ei voi tehdä muistutusta kaavasta, palkata juristia tai vaatia korvauksia menetetystä kodistaan. Siksi sen suojelu on meidän ihmisten vastuulla. Lajin kanta on pienentynyt Suomessa noin 40 prosenttia suojelun aikana. Silti sen elinympäristöjä häviää ja pirstoutuu.

Samaan aikaan Suomeen suunnitellaan ja rakennetaan valtavia datakeskuksia ja investointeja perustellaan taloudellisilla hyödyillä. En vastusta investointeja tai kehitystä sinänsä. Vastustan ajatusta, että taloudellinen hyöty antaisi oikeuden sivuuttaa luonto, yhteiset säännöt tai velvollisuus selvittää toiminnan vaikutukset ennen kuin vahinko on tapahtunut.

Erityisen vakava kysymys liittyy viranomaisten vastuuseen. Lain tarkoitus ei voi toteutua, jos sen valvonta riippuu siitä, kuka hanketta toteuttaa tai kuinka suuri taloudellinen intressi sen taustalla on. Viranomaisen tehtävä ei ole tehdä luonnon tuhoamisesta mahdollisimman helppoa, vaan varmistaa, että lakia noudatetaan ja suojelun tarkoitus toteutuu käytännössä.

Minua huolestuttaa ennen kaikkea jatkuvuus. Ensin tapahtuu yksi poikkeama, sitten toinen. Yhdessä tapauksessa hakkuista selvitään nuhteilla, toisessa viranomaisen oma menettely herättää kysymyksiä ja kolmannessa epäillään laajoja luvattomia hakkuita. Jokaisessa tapauksessa voidaan selittää, miksi juuri tämä tilanne on erilainen.

Mutta missä vaiheessa lakkaamme katsomasta kokonaisuutta?

Välinpitämättömyys luontoa kohtaan, välinpitämättömyys laeista ja välinpitämättömyys moraalisesta vastuusta ruokkivat toisiaan. Silloin, kun tärkeimmäksi nousee se, mitä voidaan tehdä ja kuinka paljon siitä voidaan hyötyä, unohtuu kysymys siitä, mitä pitäisi tehdä ja mikä on oikein.

Laki on vähimmäisvaatimus, ei moraalin yläraja ja jos lakia rikotaan, seurauksien pitää olla todellisia. Jos viranomainen epäonnistuu tehtävässään, myös se on selvitettävä avoimesti, muuten vastuu jää paperille ja vahinko luontoon.

Emme voi palauttaa kaadettua metsää hetkessä. Emme voi luvata liito-oravalle uutta elinympäristöä vain siksi, että sellainen olisi kartalla merkitty. Emmekä voi korjata luottamusta pelkillä jälkikäteisillä selityksillä.

Kehitys ei saa tarkoittaa sitä, että luonto maksaa laskun ja yhteiskunta katsoo sivusta.

Meidän on vaadittava samoja sääntöjä kaikille, riippumatonta valvontaa, vastuunkantoa ja todellisia seurauksia. Ei siksi, että vastustaisimme yrityksiä, vaan siksi, että oikeusvaltiossa yritystenkin on toimittava lain mukaan.

Ajattelen, että meille pitäisi olla tärkeää se, että millaisen yhteiskunnan haluamme jättää lapsillemme? Sellaisenko, jossa luontoa suojellaan vain silloin, kun se ei haittaa taloudellisia tavoitteita, vai sellaisen, jossa lait, moraali ja vastuu merkitsevät myös silloin, kun niiden noudattaminen maksaa?

Minä en halua tottua siihen, että luonnon tuhoamisesta tulee normaalia. Enkä halua hyväksyä sitä, että vastuu katoaa aina, kun sen kantaminen on epämukavaa.

Lähde:

https://yle.fi/a/74-20252354

https://yle.fi/a/74-20201164

https://www.hs.fi/suomi/art-2000012281667.html