Kirjoittaja-arkisto: Lotta Paakkunainen

Äiti ja aktiivi Lohjalla. Sitkeä, sinnikäs ja erään ystävän sanoin "peloton oikeuksien puolustaja". Viiden äiti, kolmen äitipuoli ja yhden vaimo. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuutettu, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsen. Keskustan puoluevaltuuston jäsen. Länsi-Uudenmaan keskustan valtuustoryhmän varapuheenjohtaja. Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön hallituksen jäsen. Keskustan Nummen py:n sihteeri. Ensi- ja turvakotien liiton somelähettiläs. Töissä sosiopedagogisen tukityön asiantuntija.

Lohja menettää nuorensa yksi bussivuoro kerrallaan

Luin huolestuneena Länsi-Uusimaan uutisen Saukkolan pikavuorojen lakkauttamisesta. Keskustelu on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Kyse ei nimittäin ole vain yhdestä bussivuorosta tai yhdestä pysäkistä. Kyse on siitä, miten ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan Lohjan kyläalueilla.

Facebookissa käyty keskustelu kertoo karulla tavalla, miten suuri vaikutus joukkoliikenneyhteyksillä on tavallisten ihmisten arkeen. Moni on kertonut kulkeneensa töihin tai opiskeluun sujuvasti vielä silloin, kun yhteydet toimivat paremmin. Nyt vaihtoehdoksi jäävät pitkät odotusajat, useat vaihdot tai oman auton hankkiminen.

Mutta entä ne, joilla autoa ei ole?

Erityisesti mietin koululaisia, opiskelijoita, nuoria ja ikäihmisiä. He ovat usein kaikkein riippuvaisimpia toimivasta joukkoliikenteestä. Kun yhteydet heikkenevät, heidän liikkumisensa vaikeutuu ensimmäisenä.

Puhumme paljon siitä, miten houkuttelemme lapsiperheitä Lohjalle. Samalla meidän pitäisi kysyä, millaista viestiä lähetämme nykyisille ja tuleville asukkaille, jos kyläalueiden palvelut ja yhteydet jatkuvasti heikkenevät.

Perhe ei muuta kylälle pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Perhe miettii, miten lapset pääsevät kouluun, harrastuksiin ja myöhemmin opiskelemaan. Perhe miettii, miten työmatkat onnistuvat ja onko arki mahdollista ilman useampaa autoa. Jos vastaukset näihin kysymyksiin ovat epävarmoja, moni valitsee asuinpaikakseen jonkin muun kunnan.

Suurin huoleni liittyykin nyt nuoriin.

Kun opiskelupaikka sijaitsee kauempana ja kulkeminen muuttuu hankalaksi, moni nuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan jo hyvin nuorena. Maailmalle lähteminen on luonnollinen osa kasvua, eikä siinä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, kun paluulle ei enää ole edellytyksiä.

Jos nuori lähtee pois 16- tai 17-vuotiaana opintojen perässä eikä näe kotikyläänsä tulevaisuuden asuinpaikkana, menetämme vähitellen tulevat lapsiperheet, yrittäjät, työntekijät ja yhteisöjen rakentajat. Kylät eivät autioidu yhdessä yössä, vaan ne autioituvat päätös päätökseltä, palvelu palvelulta ja yhteys yhteydeltä.

Tämä asia kosketti myös omaa perhettäni hyvin konkreettisesti.

Oma nuoreni joutui muuttamaan pois kotoa jo 16-vuotiaana saatuaan toisen asteen opiskelupaikan Helsingistä. Vaihtoehtona olisi ollut päivittäinen kulkeminen kodin ja koulun välillä, mutta pahimpina päivinä koulumatkoihin olisi kulunut yhteensä lähes neljä tuntia.

Neljän tunnin päivittäinen matkustaminen on kohtuuton taakka kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorelle opiskelijalle, jonka pitäisi jaksaa opiskella, tehdä tehtäviä, harrastaa ja palautua. Sellainen arki ei ole kestävää.

Meillä oli onni matkassa. Nuorellamme oli mahdollisuus asua viikot tuttavan vapaassa huoneessa yhdessä ystävänsä kanssa ja tulla viikonlopuiksi kotiin. Näin opiskelu onnistui ilman kohtuuttomia päivittäisiä matkustusaikoja.

Kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole tällaista turvaverkkoa.

Kaikilla ei ole sukulaisia, tuttuja tai ylimääräistä huonetta tarjoavia ihmisiä opiskelupaikkakunnan läheisyydessä. Kaikilla ei myöskään ole taloudellista mahdollisuutta järjestää asumista toiselta paikkakunnalta nuorelle opiskelijalle. Silloin nuoren koulutusmahdollisuudet voivat käytännössä riippua siitä, mihin perheellä on varaa tai millaisia verkostoja perheellä sattuu olemaan.

Juuri siksi pidän tärkeänä, että myös Lohjalla mietitään ratkaisuja, joilla nuoret voisivat asua kotonaan pidempään ja opiskella mahdollisimman lähellä omaa yhteisöään. Kyse ei ole vain koulutuksesta tai liikenteestä. Kyse on yhdenvertaisista mahdollisuuksista rakentaa tulevaisuutta riippumatta siitä, asuuko keskustassa vai kylällä.

Mikä sitten on Lohjan suunnitelma kyläalueiden tulevaisuudelle?

Olen jo vuonna 2022 tehnyt valtuustoaloitteen siitä, että kasvatus- ja opetuslautakunnan esittämä ponsi lakkautetun Nummi-Pusulan lukion lukiostudion käyttöönotosta toteutettaisiin. Ajatus oli suhteellisen hyvä silloin, mutta tänään se on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Näen kuitenkin, että ideaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmin.

Lukiostudion ei tarvitsisi olla vain lukiolaisille tarkoitettu tila. Siitä voitaisiin rakentaa moderni opiskelukeskus, joka palvelisi myös ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita, avoimen yliopiston opiskelijoita ja muita etä- tai monimuoto-opiskelijoita.

Opiskelu on muuttunut, sillä yhä useampi tutkinto sisältää verkko-opintoja, etäluentoja ja itsenäistä työskentelyä. Siksi meidän pitäisi rohkeasti hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita digitalisaatio tarjoaa myös kyläalueiden elinvoiman vahvistamiseen.

Miksi nuoren pitäisi muuttaa pois kotikylästään heti opintojen alkaessa, jos osa opinnoista olisi mahdollista suorittaa laadukkaissa opiskelutiloissa omalla lähialueella?

Tällainen ratkaisu tukisi nuoria, helpottaisi perheiden arkea ja auttaisi pitämään kylät elinvoimaisina. Samalla se loisi yhteisöllisiä tiloja, joissa eri-ikäiset opiskelijat voisivat työskennellä, tavata toisiaan ja rakentaa tulevaisuuttaan omalta kotiseudultaan käsin.

Saukkolan pikavuorojen poistuminen nostaa esiin paljon suuremman kysymyksen kuin yhden liikennöitsijän reittiratkaisut. Kysymys kuuluu, miten Lohja aikoo huolehtia siitä, että myös Saukkolassa, Nummi-Pusulassa, Karjalohjalla, Sammatissa ja muilla kyläalueilla voi tulevaisuudessakin elää täysipainoista elämää.

Jos liikenneyhteyksiä heikennetään, millä niitä korvataan? Onko suunnitteilla toimivaa syöttöliikennettä? Miten turvataan opiskelijoiden liikkuminen? Entä työmatkalaisten? Miten varmistetaan, että lapsiperheet kokevat kylät edelleen houkutteleviksi paikoiksi asua?

Elinvoima syntyy siitä, että ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan siellä, missä he haluavat elää.

Siksi näen, että tämä ei ole vain liikennekysymys, vaan tämä on nuoriso-, perhe- ja elinvoimapolitiikkaa ja siksi siihen tarvitaan myös Lohjan kaupungilta vastauksia.

Saukkolassa bussien pikavuorot halutaan takaisin – näin Lohjan kaupunki ja Vainion Liikenne vastaavat | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Onko koulutus enää kaikkien oikeus?

Suomalainen hyvinvointivaltio rakentuu ajatukselle, että vaikeissa elämäntilanteissa yhteiskunta kantaa vastuuta. Työttömälle maksetaan työttömyysturvaa, sairastunut saa sairauspäivärahaa ja eläkeläinen toimeentulonsa eläkkeenä. Yksi ryhmä kuitenkin poikkeaa tästä logiikasta ja se on opiskelijat.

Kannustamme nuoria kouluttautumaan, hankkimaan osaamista ja rakentamaan Suomen tulevaisuutta. Samalla olemme rakentaneet järjestelmän, jossa opiskelijan toimeentulo perustuu merkittävältä osin velkaan.

Kelan mukaan korkeakouluopiskelijan opintotuki muodostuu opintorahasta, asumisen tuesta sekä opintolainasta. Jo tämä kertoo paljon siitä, miten järjestelmä toimii. Opintolaina ei ole enää ylimääräinen mahdollisuus tai vararahasto, vaan käytännössä olennainen osa opiskelijan toimeentuloa. Lainaan saa Kelan valtiontakauksen, mutta raha tulee pankista ja se maksetaan takaisin korkoineen.

Koulutusta pidetään investointina tulevaisuuteen ja koulutuksesta hyötyy paljon muutakin kuin yksittäinen opiskelija. Jokainen valmistunut sairaanhoitaja, opettaja, insinööri, lääkäri tai ohjelmistokehittäjä kasvattaa Suomen osaamispääomaa, verotuloja ja kilpailukykyä. Silti juuri tätä investointia tekevä ihminen joutuu usein velkaantumaan jo ennen ensimmäistä vakituista työpaikkaansa.

Ylen tuoreessa jutussa 24-vuotias insinööriksi valmistunut Emilia Heinonen kertoo katuvansa opintolainansa ottamista. Hän valmistui vuonna 2024, mutta joutui lähettämään yli sata työhakemusta ja oli pitkään työttömänä ennen työllistymistään. Samalla opintolainan korot juoksivat. Heinonen kuvaa velkaa taakaksi, joka vaikuttaa myös tulevaisuuden suunnitelmiin, kuten asunnon hankintaan ja perheen perustamiseen.

Heinosen kokemus ei ole yksittäistapaus. Ylen mukaan opiskelijoiden keskimääräinen opintolaina on yli kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja Kelan maksamien korkoavustusten määrä on kasvanut voimakkaasti korkojen nousun myötä. Viime vuonna Kela maksoi opintolainojen korkoavustuksia ennätysmäärän, yli 8,6 miljoonaa euroa.

Korkeakouluopintoja pidetään päätoimisena opiskeluna ja samalla opintotukeen liittyy opintojen etenemisen seuranta ja tulorajat. Käytännössä opiskelijan on tasapainoiltava opintojen, työnteon ja toimeentulon välillä. Jos työ vie liikaa aikaa, opinnot voivat viivästyä. Jos töitä ei löydy, vaihtoehdoksi jää usein laina.

Tilannetta tekee ristiriitaisemmaksi se, että korkeakouluopiskelijoilta peritään myös pakollinen terveydenhoitomaksu riippumatta siitä, käyttävätkö he YTHS:n palveluja vai eivät. Maksu on lakisääteinen ja opiskelijan omalla vastuulla on huolehtia sen maksamisesta.

Nykyjärjestelmän puolustajat muistuttavat aiheellisesti opintolainahyvityksestä. Jos opiskelija valmistuu tavoiteajassa, Kela maksaa osan lainasta pois. Se on hyvä kannustin, mutta ei muuta perusasetelmaa, eli sitä, että velka täytyy ottaa ensin. Taloudellinen riski jää opiskelijalle, vaikka koulutuksen hyödyt jakautuvat koko yhteiskunnalle.

Ongelma ei ole siinä, että opintolaina olisi olemassa. Monelle se on hyödyllinen ja toimiva väline. Ongelma on siinä, että siitä on tullut yhä useammalle välttämättömyys. Kun opintoraha, asumisen tuki ja muut tukimuodot eivät riitä kattamaan elämisen kustannuksia, velasta tulee käytännössä pakollinen osa opiskelua. Myös Kelan asiantuntijat ovat todenneet, että pelkkä opintoraha ja asumisen tuki eivät monissa tilanteissa riitä arjen kulujen kattamiseen.

Opiskelijoiden taloudellinen tilanne ei kuitenkaan vaikeudu vain lukuvuoden aikana. Erityisen ongelmallinen on kesä. Vuokra ei katkea kesälomaksi, mutta opiskelijan toimeentulo katkeaa tai heikkenee monella juuri silloin, kun opinnot ovat tauolla. Käytännössä monet opiskelijat ovat kesäkuukausina täysin riippuvaisia kesätöiden saamisesta.

Ongelma on, että työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Moni opiskelija lähettää useita hakemuksia ilman tulosta ja samaan aikaan vuokra, ruoka, sähkölaskut ja muut pakolliset menot on maksettava. Tällaisessa tilanteessa vaihtoehdoiksi jäävät usein velka, vanhempien taloudellinen tuki tai arjesta tinkiminen.

Julkisessa keskustelussa oletetaan liian helposti, että perhe auttaa tarvittaessa. Todellisuus on kuitenkin toinen, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta maksaa aikuisen lapsensa vuokraa tai muita elinkustannuksia kuukausien ajan. Monissa perheissä talous on jo valmiiksi tiukilla. Opiskelijan toimeentulo ei voi rakentua oletukselle, että perhe paikkaa järjestelmän aukot.

Tämä johtaa väistämättä eriarvoisuuteen opiskelijoiden välillä. Ne, joiden perheellä on varaa auttaa, voivat keskittyä opintoihinsa huomattavasti turvallisemmin. Ne, joilla tällaista turvaverkkoa ei ole, joutuvat kantamaan suuremman taloudellisen riskin. Pahimmillaan jatkuva epävarmuus toimeentulosta johtaa siihen, että opiskelija harkitsee opintojen keskeyttämistä, ei siksi että motivaatio puuttuisi, vaan siksi ettei opiskeluun yksinkertaisesti ole varaa.

Tämä on yhteiskunnallisesti nurinkurista, sillä samaan aikaan kun Suomi tarvitsee korkeasti koulutettuja osaajia ja kannustaa nuoria opiskelemaan, osa opiskelijoista joutuu pohtimaan, voiko tutkinnon suorittamista jatkaa taloudellisista syistä. Koulutuksen pitäisi olla tie eteenpäin, ei taloudellinen riski, jonka kantaminen riippuu perheen pankkitilin saldosta.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa korkeakoulutus on käytännössä helpoiten saavutettavissa niille, joiden perheillä on varaa tukea heitä?

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Koulutuksen pitäisi olla Suomessa mahdollisuus jokaiselle lahjakkaalle ja motivoituneelle nuorelle riippumatta vanhempien tulotasosta. Jos opiskelijan mahdollisuus suorittaa tutkinto on riippuvainen perheen taloudellisesta asemasta, emme enää toteuta koulutuksellista tasa-arvoa niin hyvin kuin mielellämme uskomme.

Siksi kysymys ei ole vain opiskelijoiden toimeentulosta. Kysymys on siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa. Haluammeko yhteiskunnan, jossa korkeakouluopinnot ovat aidosti kaikkien saavutettavissa, vai sellaisen, jossa taloudellinen tausta määrittää yhä enemmän sitä, kenellä on mahdollisuus opiskella ja valmistua?

Ratkaisuja kyllä on. Opintorahaa voitaisiin korottaa, asumisen tukea vahvistaa, tulorajoja joustavoittaa ja opintolainan roolia pienentää opiskelijan toimeentulossa. Myös opiskelijoiden pakollisia maksuja voitaisiin tarkastella kriittisesti, ja opintolainan korkoriskiä voitaisiin jakaa nykyistä enemmän yhteiskunnan kannettavaksi. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vaihtoehtoja olisi olemassa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa koulutusmahdollisuudet riippuvat yhä enemmän perheen varallisuudesta?

Tämä ei koske ainoastaan korkeakouluopiskelijoita. Kyse on myös ammattiin opiskelevista nuorista ja kaikista niistä täysi-ikäisistä opiskelijoista, jotka eivät enää kuulu oppivelvollisuuden piiriin. Heidänkin on maksettava vuokransa, ruokansa, liikkumisensa ja muut arjen kulunsa samalla tavoin kuin muidenkin.

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia ja kesätyöpaikkoja ei löydy, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Tämä luo eriarvoisuutta opiskelijoiden välille. Toisen turvana ovat vanhempien säästöt, toinen joutuu ottamaan lisää lainaa tai tekemään töitä opintojen kustannuksella. Kolmas saattaa joutua pohtimaan opintojen keskeyttämistä, koska rahat eivät yksinkertaisesti riitä.

Yhteiskuntamme tarvitsee ammattitaitoisia ihmisiä kaikilta koulutusasteilta. Tarvitsemme lähihoitajia, sähköasentajia, rakennusalan ammattilaisia, kokkeja, merkonomeja, sairaanhoitajia, opettajia, insinöörejä ja lääkäreitä. Suomen tulevaisuus ei rakennu vain korkeakouluissa eikä vain ammatillisissa oppilaitoksissa, vaan molemmissa.

Siksi koulutuksen saavutettavuus ei saa riippua opiskelijan tai hänen perheensä varallisuudesta. Jokaisella motivoituneella nuorella pitäisi olla mahdollisuus hankkia ammatti tai tutkinto ilman jatkuvaa pelkoa toimeentulosta.

Voimmeko todella hyväksyä sen, että koulutusmahdollisuudet jakautuvat varallisuuden mukaan ja että vain osalla nuorista on aidosti mahdollisuus opiskella, valmistua ja rakentaa tulevaisuuttaan?

Lähteet:

Emilia Heinonen, 24, katuu tuhansien eurojen opintolainaa | Talous | Yle

Opiskelijan tuet | Henkilöasiakkaat | Kela

Opiskelijan tuet – Korkeakouluopiskelijat

Opiskelijan tuet korkeakoulussa | Henkilöasiakkaat | Kela

Korkeakouluopiskelijan terveydenhoitomaksu on 70,70 euroa vuonna 2026 – YTHS

Olen tehnyt kaksi kantelua oikeuskanslerille, joissa yhteinen kysymys on lapsen etu

Olen tehnyt valtioneuvoston oikeuskanslerille kaksi kantelua.

Ne koskevat eri asioita:

  • sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
  • alkoholilain muutoksen valmistelua

Vaikka aiheet ovat erilaisia, kanteluilla on yhteinen lähtökohta.

Kyse ei ole politiikasta vaan lainvalmistelusta

En pyydä oikeuskansleria arvioimaan, olivatko päätökset poliittisesti oikeita tai vääriä.

Se kuuluu eduskunnalle ja hallitukselle.

Pyydän arvioimaan jotain aivan muuta. Eli sitä, että täyttikö lainvalmistelu ne velvoitteet, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Ensimmäinen kantelu koskee järjestörahoituksen leikkauksia

Ensimmäinen kantelu koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia.

Monet järjestöt tarjoavat tukea lapsille, nuorille ja lapsiperheille. Ne auttavat esimerkiksi väkivaltaa kokeneita lapsia, kriisissä olevia perheitä ja mielenterveyden haasteiden kanssa eläviä nuoria.

Kantelussa pyydän arvioimaan, tehtiinkö lapsivaikutusten arviointi riittävän varhaisessa vaiheessa ennen rahoitusratkaisuja ja oliko lapsen etu aidosti mukana päätöksenteossa.

Toinen kantelu koskee alkoholilain muutosta

Toinen kantelu koskee alkoholilain valmistelua.

Tässä asiassa lapsivaikutuksia arvioitiin ja hallituksen esityksessä tunnistettiin myös mahdollisia haittoja lapsille ja perheille.

Kantelun keskeinen kysymys on kuitenkin toinen.

Riittääkö se, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai edellyttääkö YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla myös sitä, että valmisteluasiakirjoista käy ilmi, miten lapsen etu vaikutti lopulliseen ratkaisuun?

Miksi tällä on väliä?

Suomessa lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina vahvistunut, mikä on erittäin myönteinen kehitys.

Samalla olisi tärkeää selventää, mitä lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa.

Onko kyse vain siitä, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai siitä, että ne myös ohjaavat päätöksentekoa ja näkyvät perusteluissa?

Toivon, että oikeuskansleri ottaa kantaa tähän kysymykseen. Se olisi merkityksellistä paitsi näiden kahden asian myös tulevan lainvalmistelun kannalta.

Lapsen oikeudet eivät ole pelkästään tavoitteita. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden merkitys korostuu juuri silloin, kun tehdään vaikeita yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni alkoholilain valmistelusta

Sain ratkaisun eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski alkoholilain muutoksen valmistelua ja erityisesti sitä, miten lapsen oikeudet ja lapsen etu on otettu huomioon lainvalmistelussa.

Kanteluni lähtökohtana halusin selvittää, täyttikö lainvalmistelu perustuslain ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteet.

Mitä kantelussa kysyin?

Hallituksen esityksessä arvioitiin vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Esityksessä tunnistettiin myös alkoholin saatavuuden lisääntymiseen liittyviä riskejä, kuten haittoja perheille ja lapsille.

Kysyin kuitenkin, riittääkö vaikutusten tunnistaminen. Vai edellyttääkö lapsen oikeuksien sopimus myös sitä, että lapsen etu näkyy aidosti päätöksenteossa ja sen perusteluissa?

Toisin sanoen kysyin, että miten arvioidut lapsivaikutukset vaikuttivat lopulliseen ratkaisuun?

Mitä oikeusasiamies totesi?

Oikeusasiamies katsoi, ettei kantelun perusteella ollut aihetta epäillä lainvastaista menettelyä tai ryhtyä enempiin laillisuusvalvonnallisiin toimenpiteisiin.

Ratkaisussa viitataan siihen, että hallituksen esitystä oli arvioitu useassa vaiheessa. Esitys oli ollut oikeuskanslerin ennakollisessa laillisuusvalvonnassa, perustuslakivaliokunta oli arvioinut sen perustuslainmukaisuutta ja Lainsäädännön arviointineuvosto oli pitänyt vaikutusarviointeja huolellisesti valmisteltuina.

Mitä ratkaisu ei ottanut kantaa?

Ratkaisussa ei kuitenkaan tarkemmin arvioitu sitä oikeudellista kysymystä, joka oli kanteluni ytimessä.

Minua kiinnosti erityisesti, mitä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artiklan mukainen lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa lainvalmistelussa.

Riittääkö, että lapsivaikutukset tunnistetaan ja kuvataan?

Vai tulisiko valmisteluasiakirjoista käydä ilmi myös se, miten lapsen etu vaikutti päätöksenteossa tehtyyn punnintaan ja lopulliseen ratkaisuun?

Miksi asia on meille kaikille tärkeä?

Lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina kehittynyt merkittävästi. Se on myönteinen kehitys.

Seuraava askel on kuitenkin pohtia, mikä merkitys arvioinneilla on itse päätöksenteossa.

Jos vaikutukset vain kirjataan, mutta niiden vaikutusta lopputulokseen ei perustella, herää kysymys, toteutuuko lapsen edun ensisijaisuus käytännössä vai jääkö se lähinnä menettelylliseksi vaiheeksi.

Tämä on mielestäni tärkeä oikeudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys, joka koskee paljon laajemmin suomalaista lainvalmistelua kuin yhtä alkoholilain muutosta.

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni järjestörahoituksen lapsivaikutuksista

Sain vastauksen eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia sekä lapsen oikeuksien huomioon ottamista päätöksenteossa.

Oikeusasiamiehen vastaus sisältää kaksi merkittävää viestiä.

Vastauksessa todetaan, että olen nostanut esiin tärkeän ja ajankohtaisen asian. Lisäksi oikeusasiamies toteaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ottamaan lasten oikeudet huomioon kaikessa julkisessa päätöksenteossa, myös lainsäädännössä ja politiikan valmistelussa.

Samalla oikeusasiamies katsoo, ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa tutkittavaksi.

Perusteluna on, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkaukset liittyvät hallituksen talouspoliittiseen päätöksentekoon ja eduskunnan budjettivaltaan. Näihin oikeusasiamies ei voi laillisuusvalvonnassaan puuttua.

On tärkeää huomata, mitä vastaus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita.

Oikeusasiamies ei arvioinut sitä, oliko lapsivaikutusten arviointi tehty asianmukaisesti tai oliko lapsen etu otettu riittävästi huomioon valmistelussa. Näihin kysymyksiin ei otettu sisällöllisesti kantaa, vaan asia jätettiin tutkimatta toimivaltarajauksen vuoksi.

Pidän tätä erottelua tärkeänä.

Kanteluni tarkoituksena ei ollut arvostella hallituksen poliittisia ratkaisuja tai vaatia budjettipäätösten muuttamista. Halusin selvittää, onko päätösten valmistelussa noudatettu niitä velvoitteita, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Koska oikeusasiamies ei tutkinut asiaa toimivaltansa vuoksi, harkitsen asian saattamista valtioneuvoston toimintaa valvovan oikeuskanslerin arvioitavaksi. Tällöin arvioitavana olisi nimenomaan valmistelumenettelyn lainmukaisuus eikä päätösten poliittinen sisältö.

Katson, että lapsen oikeudet eivät ole vain tavoite tai suositus. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden tulisi näkyä myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ratkaisuja.

Keskustelu siitä, miten lapsivaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa, on mielestäni edelleen ajankohtainen ja tärkeä.

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.