Kategoria-arkisto:koulu

Kuka rakentaa Suomen tulevaisuuden, kun ammattioppilaitoksista leikataan?

Suomessa käydään jatkuvaa keskustelua osaajapulasta, nuorten syrjäytymisestä, työvoiman saatavuudesta ja talouskasvusta. Samaan aikaan yksi tärkeimmistä ratkaisuista näihin haasteisiin, eli ammatillinen koulutus on joutunut vuosien ajan jatkuvien uudistusten, säästöjen ja rahoitusmuutosten kohteeksi.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) vuonna 2024 julkaisema arviointi tarjosi poikkeuksellisen tärkeän tilannekuvan ammatillisen koulutuksen tilanteesta. Arvioinnissa ei puhuttu kriisistä, mutta siinä tunnistettiin useita vakavia haasteita, kuten opiskelijoiden tuen tarpeiden kasvu, opettajien kuormittuminen, oppilaitosten väliset erot sekä opiskelijoiden kokemus siitä, ettei opetusta ja ohjausta ollut aina riittävästi saatavilla.

Vuonna 2026 tilannetta voidaan tarkastella uudesta näkökulmasta. Nyt tiedämme, mitä tapahtui sen jälkeen, kun ammatilliseen koulutukseen kohdistettiin uusia säästöjä, oppilaitokset käynnistivät muutosneuvotteluja ja koulutuksen järjestäjät joutuivat etsimään uusia tapoja sopeuttaa toimintaansa.

Kysymys onkin nyt se, että kuunneltiinko varoituksia vai päätettiinkö kulkea vastakkaiseen suuntaan? (tämä siis ei ole oikeasti kysymys, vaan toteamus)

Vuonna 2024 tunnistettiin ongelmat ja vuonna 2026 niitä syvennettiin

Karvin arvioinnissa nousi esiin, että opiskelijoiden tarpeet ovat muuttuneet merkittävästi. Oppilaitoksiin tulee yhä enemmän nuoria, jotka tarvitsevat oppimisen tukea, erityistä ohjausta ja vahvaa läsnä olevaa aikuisuutta. Oppivelvollisuuden laajentuminen on ollut tärkeä uudistus, mutta samalla se on tuonut ammatilliseen koulutukseen opiskelijoita, joiden tuen tarve on aiempaa suurempi.

Vuonna 2024 viesti oli selkeä siitä, että resursseja tarvitaan enemmän.

Vuonna 2026 todellisuus näyttää toisenlaiselta. Ammatilliseen koulutukseen kohdistuneet 120 miljoonan euron leikkaukset ovat johtaneet henkilöstövähennyksiin, koulutustarjonnan supistumiseen ja muutosneuvotteluihin useissa oppilaitoksissa. Samalla juuri ne palvelut, joiden merkitystä Karvi korosti, eli ohjaus, erityinen tuki ja opiskelijoiden henkilökohtainen kohtaaminen ovat joutuneet säästöpaineiden kohteiksi.

Kun tuen tarve kasvaa ja resurssit vähenevät, seurauksena ei voi olla parempi lopputulos.

Lähiopetuksen määrä kertoo paljon koulutuksen suunnasta

Yksi Karvin keskeisistä havainnoista liittyi opiskelijoiden kokemuksiin opetuksesta. Moni opiskelija koki jo vuonna 2024, ettei opetusta ollut riittävästi ja että oppiminen perustui liikaa itsenäiseen työskentelyyn.

Monelle nuorelle itseohjautuvuus toimii hyvin. Kaikille ei.

Ammatillisen koulutuksen erityispiirre on se, että suuri osa osaamisesta opitaan tekemällä, harjoittelemalla ja saamalla palautetta ammattilaiselta. Koneita ei opita käyttämään lukemalla ohjeita. Asiakaspalvelua ei opita ilman vuorovaikutustilanteita. Hoitotyötä ei opita ilman käytännön harjoittelua ja ohjausta.

Vuonna 2024 huolena oli liian vähäinen lähiopetus.

Vuonna 2026 huolena on se, kuinka paljon sitä voidaan vielä vähentää ilman että koulutuksen laatu alkaa kärsiä merkittävästi.

Opettajien jaksaminen on koko järjestelmän kohtalonkysymys

Karvin arvioinnissa opettajien työkuorma nousi esiin useaan kertaan. Opettajien tehtävä ei ole pelkästään opettaa ammattia. He toimivat myös ohjaajina, tukijoina, työelämäyhteistyön rakentajina ja usein ensimmäisinä aikuisina, jotka tunnistavat opiskelijan tuen tarpeen.

Jo vuonna 2024 opettajat kokivat, ettei aikaa ollut riittävästi.

Vuonna 2026 tilanne on monin paikoin vaikeampi. Muutosneuvottelut ja henkilöstövähennykset tarkoittavat käytännössä sitä, että sama työ tehdään pienemmällä henkilöstöllä. Samalla opiskelijoiden tuen tarve ei ole vähentynyt.

Tämä kehitys herättää vakavan kysymyksen myös tulevaisuuden kannalta. Jos ammatillisen koulutuksen opettajien työ muuttuu jatkuvasti kuormittavammaksi, kuinka houkuttelevana alaa voidaan pitää uusille opettajille?

Kuka opettaa tulevaisuuden sähköasentajat, lähihoitajat, kokit, koneistajat ja rakennusalan ammattilaiset?

Nuorisotyöttömyys ja koulutus kulkevat käsi kädessä

Nuorisotyöttömyys ei synny yhdestä syystä eikä sitä ratkaista yhdellä toimenpiteellä. Silti koulutuksella on siinä keskeinen rooli.

Ammatillisen koulutuksen tehtävänä on tarjota nuorelle polku työelämään. Kun koulutus toimii hyvin, opiskelija saa osaamista, itseluottamusta, verkostoja ja mahdollisuuden siirtyä työelämään tai jatko-opintoihin.

Jos koulutuspolku heikkenee, myös työelämään siirtyminen vaikeutuu.

Millaisia vaikutuksia koulutuksen heikentyneillä resursseilla voi olla viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä. Jokainen keskeytynyt tutkinto, jokainen ilman riittävää tukea jäänyt opiskelija ja jokainen menetetty mahdollisuus näkyvät myöhemmin työllisyydessä, hyvinvoinnissa ja julkisessa taloudessa.

Kyse ei ole vain koulutuspolitiikasta. Kyse on myös työvoimapolitiikasta, sosiaalipolitiikasta ja tulevaisuuspolitiikasta.

Osaajapulaa ei ratkaista koulutusta heikentämällä

Suomi tarvitsee tulevina vuosikymmeninä valtavan määrän ammatillisen koulutuksen suorittaneita osaajia. Rakennuksia on korjattava, sähköverkkoja uudistettava, vihreää siirtymää toteutettava, ikääntyvää väestöä hoidettava ja teollisuutta kehitettävä.

Samaan aikaan keskustellaan koulutuslinjojen supistamisesta ja koulutuksen säästöistä.

Tässä on ristiriita, johon ei ole saatu uskottavaa vastausta.

Jos koulutamme vähemmän osaajia, mistä tulevat tulevaisuuden työntekijät?

Jos vähennämme opettajia, mistä tulevat tulevaisuuden opettajat?

Jos heikennämme koulutuksen vetovoimaa, miten vastaamme työmarkkinoiden kasvavaan osaajatarpeeseen?

Kyse on jälleen arvovalinnasta

Karvin vuoden 2024 arvioinnin tärkein viesti ei ollut pelkästään se, että järjestelmässä on ongelmia. Tärkeämpi viesti oli se, että ongelmat olivat vielä ratkaistavissa.

Vuonna 2024 ammatillinen koulutus oli varoitustilassa.

Vuonna 2026 monilla mittareilla ollaan lähempänä kriittistä tilannetta.

Tämä ei ole väistämätön kehityskulku. Kyse on poliittisista valinnoista. Siitä, pidämmekö ammatillista koulutusta kustannuseränä vai investointina. Hallitus on johdonmukainen. ”Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelma ajaa meidät suohon.

Jos haluamme vähentää nuorisotyöttömyyttä, vahvistaa työvoiman saatavuutta, ehkäistä syrjäytymistä ja turvata suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden, ammatillinen koulutus tarvitsee enemmän tukea, ei vähemmän.

Vuoden 2024 arviointi kertoi, mitä pitäisi tehdä. Vuoden 2026 tilanne kertoo, mitä tapahtuu silloin, kun varoituksia ei oteta riittävän vakavasti.

Lähteet:

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ

Suomen Opiskelija-Allianssi – OSKU ry

karvi.fi

Opetus- ja kulttuuriministeriö

https://yle.fi/a/74-20229340

https://www.livesaatio.fi/ajankohtaista/ammattiopisto-live-kaynnistaa-muutosneuvottelut

https://okm.fi/-/ammatillisen-koulutuksen-jarjestajille-2-05-miljardia-vuodelle-2025

https://www.jotpa.fi/fi/faq/miten-paallekkaisen-rahoituksen-estaminen-ammatillisessa-koulutuksessa-muuttuu-vuonna-2026

KARVI_0224_0Download

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Koulupoissaolot kääntyivät laskuun, mutta mitä luvut oikeastaan kertovat?

Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.

Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.

Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta

Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.

Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.

Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.

Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.

Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:

  • ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
  • koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
  • nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.

Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.

Tilastointi on edelleen hajanaista

Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.

Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.

Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.

Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta

Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:

  • sairauspoissaolot
  • luvattomat poissaolot
  • luvalla myönnetyt poissaolot
  • lomamatkat
  • pitkittyneet poissaolot.

Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.

Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.

Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.

Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa

Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.

Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.

Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.

Miksi koulupoissaolot kasvoivat?

Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.

Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa

Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:

  • ahdistuneisuus
  • masennusoireet
  • koulupelko
  • uupumus
  • sosiaalisten tilanteiden kuormitus.

Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.

Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa

Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin

  • suurista ryhmäkoista
  • kasvaneista tuen tarpeista
  • oppilashuollon ruuhkista
  • henkilöstön vaihtuvuudesta
  • riittämättömistä resursseista.

Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.

Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin

Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.

Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.

Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen

Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.

Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.

Oppimisen vaikeudet ja tuen puute

Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.

Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.

Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä

Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:

  • mielenterveyspalveluihin
  • oppilashuoltoon
  • perheiden tukemiseen
  • oppimisen tukeen
  • koulun riittäviin resursseihin
  • sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.

Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227691

https://www.tyrvaansanomat.fi/uutiset/art-2000011099275.html

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koulupoissaolot-rajahtivat-kasiin-jopa-100-000-lapsella-ja-nuorella-suomessa-ahdistukseen-liittyvaa-oireilua/8753860

https://yle.fi/uutiset/lyhyesti/74-20195422

https://yle.fi/a/74-20213472

OKM_2023_27Download
nbnfioulu-202506184745Download

Poissaolohankkeen loppuraportti_24062024_finDownload

Palveleeko opetusministerin ajama koulun kesälomien siirto perheitä vai liike-elämää?

Opetusministeri Anders Adlercreutzin esitys kesälomien siirtämisestä on herättänyt paljon keskustelua. Ministerin mukaan uusi lomamalli voisi lisätä perheiden yhteistä aikaa ja tukea matkailu- ja palvelualaa. Samalla on väläytelty huhtikuulle sijoitettavaa ylimääräistä lomaviikkoa. Mutta ketä muutos oikeasti palvelisi? Lapsiperheitä vai liike-elämää?

Ajatus kuulostaa paperilla houkuttelevalta: kesäloma myöhemmin, keväälle hengähdystauko ja ehkä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen aikaan. Käytännössä moni lapsiperhe kuitenkin tunnistaa nopeasti ongelman. Suurin osa vanhemmista ei voi noin vain järjestää useita yhteisiä lomajaksoja vuoden mittaan. Suomessa työelämä pyörii edelleen vahvasti kesäkauden ympärillä, eikä monilla aloilla ole mahdollisuutta pitää lomia vapaasti huhtikuussa ja uudelleen keskikesällä.

Jos huhtikuussa tulee viikon loma ja kesälomaa samalla siirretään eteenpäin, mitä tapahtuu perheiden arjessa? Vanhemmat joutuvat järjestämään lastenhoitoa jälleen yhdelle ylimääräiselle viikolle. Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa eikä mahdollisuutta etätöihin. Monessa perheessä tämä tarkoittaa lisää säätämistä, lisää kustannuksia ja lisää kuormitusta, ei yhteistä laatuaikaa. Eikä etätyöt ole yhteistä aikaa, etätyöt on TYÖNTEKEMISTÄ.

On vaikea nähdä, miten tämä lisäisi aidosti perheiden yhteistä aikaa. Yhteinen aika syntyy siitä, että ihmisillä on mahdollisuus olla samaan aikaan vapaalla. Työelämä ei kuitenkaan muutu samalla tahdilla kuin koulun lomaehdotukset. Monilla aloilla kesälomat määräytyvät työvuorojen, tuotannon tai sesonkien mukaan. Harva vanhempi voi olla poissa töistä “jatkuvasti”, ensin huhtikuussa ja sitten pitkällä kesälomalla myöhemmin kesällä.

Lisäksi kevätlukukausi on jo nykyisellään monille raskas. Pitkä pimeä talvi, kokeet, arvioinnit ja jatkuva suorittaminen kuormittavat oppilaita, opettajia ja koko kouluyhteisöä. Kevään lopussa moni on aidosti väsynyt. Opettajat puhuvat lisääntyneestä kuormituksesta, oppilaat jaksamisongelmista ja perheet arjen uupumisesta. Kesäloma ei ole vain “kiva etu”, vaan monelle tärkeä palautumisen paikka.

Siksi herää kysymys: onko tässä oikeasti kuultu niitä ihmisiä, joita muutos koskee? Oppilaita, opettajia, koulun henkilökuntaa ja lapsiperheitä? Vai tuleeko paine enemmän matkailu- ja palvelualalta, jotka hyötyisivät pidemmästä kesäsesongista? Kun puhutaan “perheiden yhteisestä ajasta”, kuulostaa siltä, että perheet asetetaan perusteluksi ratkaisulle, jonka todelliset hyödyt valuvat aivan muualle.

Myös liike-elämän näkökulmasta muutos voi olla ongelmallinen. Suomessa monet alat toimivat nykyisen lomarytmin mukaan. Kesätyöt, tapahtumat, matkailu, mökkikausi ja yritysten vuosikello rakentuvat pitkälti koulujen kesälomien ympärille. Jos rytmiä muutetaan, vaikutukset eivät kohdistu vain kouluihin vaan koko yhteiskuntaan. Epäselväksi jää, kuka lopulta hyötyisi ja kuinka paljon. Kuka tätä loppujen lopuksi ajaa?

Kuka tätä muutosta todella kannattaa? Lapsiperheetkö, jotka jo nyt kamppailevat arjen aikataulujen kanssa? Vai ne, joilla ei enää ole koululaisten arkea pyöritettävänä? On eri asia tarkastella lomia teoriassa kuin elää niitä käytännössä.

Koulujen loma-ajat eivät ole vain kalenteritekninen kysymys. Ne liittyvät lasten jaksamiseen, perheiden arkeen ja koko yhteiskunnan rytmiin. Siksi näin suuri muutos pitäisi tehdä vasta laajan keskustelun ja aidon vaikutusarvioinnin jälkeen, ei vain sillä perusteella, että pidempi matkailusesonki kuulostaa hyvältä.

Nuorten rikollisuus ei ratkea vain tutkinnalla, ennaltaehkäisy ja yhteistyö ovat avainasemassa

Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.

Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.

Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.

Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa

Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.

Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.

Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.

Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.

Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?

Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.

Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:

  • nuori tavoitettiin nopeasti
  • perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
  • eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
  • ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista

Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.

Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.

Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä

Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:

  • kouluissa
  • nuorisotyössä
  • perheiden tukemisessa
  • mielenterveyspalveluissa
  • matalan kynnyksen avussa

Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.

Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.

Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja

Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.

Poliisi näkee rikokset.
Koulut näkevät muutokset arjessa.
Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden.
Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen.
Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.

Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.

Siksi tarvitsemme:

  • lisää resursseja lapsirikostutkintaan
  • toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
  • aidosti moniammatillista yhteistyötä
  • vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn

Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.

Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9453483

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset
Kunnat ottavat vastuuta ankkuritoiminnan puolesta ja hyvinvointialue vetäytyy
Valtuustoaloite ankkuritoiminnan turvaamiseksi
Lohjan Ankkuritoiminnan alasajo: Kuka kantaa vastuun nuorista?
Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä
Lapsiystävällinen Lohja on sydämen ja rakenteiden asia

Koulupakko ei saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle

Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.

Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?

Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.

Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin

Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.

Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.

Image
Image

Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.

Meluisat käytävät. Jatkuvat sosiaaliset tilanteet. Aistiärsykkeiden tulva. Kiusaaminen. Ennakoimattomuus. Riittämätön tuki.

Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.

Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka

Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.

Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:

  • pelkää,
  • kuormittuu,
  • kokee jatkuvaa epäonnistumista,
  • tai joutuu kiusatuksi,

emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.

Image

Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.

On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla

Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.

Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.

Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.

Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.

Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.

Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää

Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.

Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:

  • neuropsykiatrisia haasteita,
  • vakavaa kuormitusta,
  • mielenterveysongelmia,
  • trauma,
  • kiusaamista,
  • tai koulun riittämätön tuki.

Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.

Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.

Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu

Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.

Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.

Tarvitsemme:

  • enemmän erityisopettajia,
  • pienempiä opetusryhmiä,
  • aidosti saavutettavaa tukea,
  • joustavia koulupolkuja,
  • turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
  • tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
  • sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.

Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.

Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:

Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?