Vierailevana bloggarina Hiiden omaishoitajat ry:n blogissa lasten oikeuksien päivänä 20.11.2021

Lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2021 kirjoitin Hiiden omaishoitajat ry:n vierailevana bloggaajana.

Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään vuosittain 20. marraskuuta. Päivää on vietetty aina eri teemalla ja tänä vuonna teemana on lapsen oikeus hyvään kohteluun. Ja se mikä on lapsen oikeus, on aikuisen velvollisuus.

Meillä on velvollisuus taata lapsen oikeus hyvään kohteluun, tasa-arvoon, ymmärtämykseen ja hellyyteen. Meillä on myös vastuu kuulla lapsia ja nuoria.

Käsittelimme viime viikolla Lohjan kaupunginvaltuustossa hyvinvointikertomuksen vuosiraporttia vuodelta 2020 ja se kertoo karua lukemaa lasten ja nuorten pahoinvoinnin lisääntymisestä.

Samalla se kuitenkin kertoo ja kuvaa hyvin tilannetta Lohjalla. Kuinka me olemme kovan politiikan kunta. Viranhaltijat tekevät esityksiä parantamaan hädänalaisten tilannetta, mutta päättävät toimielimet jyräävät ne.

Juuri tällä viikolla julkaistun kouluterveyskyselyn 2021 tulosten mukaan Lohjalla mielialaan liittyvät ongelmat olivat lisääntyneet kaikissa vastaajaryhmissä, suurin nousu oli perusopetuksen 4. ja 5. luokan lapsilla. Vastaajaryhmät ovat 4.-5. luokkalaiset, 8. luokkalaiset sekä toisen asteen opiskelijat. Peruskoulun 4. ja 5. -luokkalaisista lapsista 9,4% oli kokenut seksuaalista kommentointia, ehdottelua, viestittelyä tai kuvamateriaalin näyttämistä vuoden aikana.

Vuonna 2017 vastaava luku oli 5%.

Päihteiden käyttö lisääntynyt, rikosten määrä kasvanut ja nuorista 26,1%- 34,6% oli kokenut vanhempien tai muiden huoltapitävien aikuisten henkistä väkivaltaa vuoden aikana.

On sydäntäsärkevää lukea ja nähdä näitä tilastoja sekä syitä siinä takana. Ne eivät kuitenkaan ole pelkkiä tilastoja. Ne ovat lapsia, nuoria, meidän vastuullamme olevia ihmisentaimia.

Totesin valtuustokokouksessa tuohtuneena jo vuosia vatvottuun tilanteeseen lasten ja nuorten pahoinvoinnin kasvusta, että meidän sietäisi hävetä. Ei tämäkään kasvu ole yhtäkkiä tullut.

Hyvinvointikertomus ja sen vuosittainen raportti on kaupungin päätöksenteon kannalta talousarvion, strategian ja hallintosäännön ohella tärkein asiakirja, johon päätösten pitäisi perustua.

Päätöksillämme on väliä, meillä on vastuu.

20.11 on minulle henkilökohtaisestikin tärkeä päivä. Esikoiseni syntyi tuona päivänä, jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Päivän lähestyessä huomaan aina kerääväni itselleni liikaa töitä ja tekemistä, jotta en muistaisi päivää. Ja joka vuosi huomaan, että älä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra. Poikani eli vain kuusi viikkoa. Pojallani, Pyryllä löydettiin ruumiinavauksessa HLHS, sydämen vasemman kammion hypoplasia. Eli vasen kammio ja eteinen olivat kehittymättömiä, käytännössä puuttuivat. Lääkäri ”lohdutti” sanomalla, että sairasta lastahan tässä surraan. Ihan sama, meille hän oli terve ja meille hän oli meidän rakas lapsemme.

Lapsen oikeuksien päivä on omasta kokemuksestani johtuen mielestäni oikealla paikalla. Mikä olisikaan paras hetki vuodessa keskittyä kunnolla lasten oikeuksien juhlistamiseen ja kehittämiseen kuin keskellä synkintä syksyä. Juhlitaan lasta ja lasten oikeuksia!

Hyvinvoiva omaishoitaja on jokaisen lapsen perusoikeus.

Lasten oikeuksien päivää meille kaikille!

Lotta Paakkunainen

Lohjan kaupungin kaupunginvaltuutettu,

Kaupunginhallituksen varajäsen

Alueiden johtokunnan jäsen

Lohjan omaishoidon neuvottelukunnan jäsen

Keskustan valtuustoryhmä

Vuoden opetuksia ja odotuksia ensi vuodelle

Odotuksia vuoden vaihtumiselle ja uudelle vuodelle? Tätä todella mietin. Milloin tulee vaihe, jolloin ei vuodenvaihteeseen sisälly suru? Milloin tulee vaihe, jolloin vuodenvaihde voi olla muutakin kuin vuorokauden vaihtuminen?

Vuosi 2019 on ollut raskas. Läheisen sairastuminen, oman terveydentilan heikkeneminen (siihen tulee kyllä parannusta), toisaalta taas vuosi on ollut myös antava: rakkaus on edelleen vahva ja selkeä, oman työn mielekkyys, luottamustehtävien lisääntyminen – toisaalta luottamustehtävien lisääntyminen on tuonut myös esiin sen, että kaikkeen ei vain taivu ja jostain on luovuttava. Joten ensi vuosi tulee olemaan myös luopumisen vuosi.

Päättyvä vuosi on myös opettanut rankalla kädellä. Olen päättänyt, että ensi vuonna opin jämäkkyyttä, sanomaan ei, mutta olen päättänyt myös oppia myös armollisuutta niin itseä kuin läheisiänikin kohtaan. Tämä vuosi on opettanut näkemään lähemmäs, opettanut mikä on tärkeää. Ensi vuodelle esitän kainon pyynnön, saisinko oppia vähän vähemmällä? Vähemmän rankalla otteella?

Toivon jokaiselle juuri sellaista tulevaa vuotta kuin on jokaisen näköinen. Joka vuodenvaihde monella tulee mietittyä lupauksia, mitä tulee tekemään paremmin tai mitä tulee jättää tekemättä. Ajattelin unohtaa kokonaan tänäkin vuonna lupaukset. Monena vuonna olen vain mennyt eteenpäin ja selviytynyt. Mitä, jos miettisi unelmia tällä kertaa? Pystyisinkö siihen? Minkä unelman haluaisin toteutuvan vuonna 2020, tai minkä unelman toteuttaa vuonna 2020?

Vuodenvaihde on tähän asti ollut mulle kova, lasten vuoksi vuoden vaihdetta on juhlittu, iloittu ja toivoteltu. Mä toivon, että yksikään vuosi ei ole enää samanlainen, mitä on ollut. Toisaalta jokainen vuosi on ollut helpompi, mitä oli Pyryn vuosi.

Esikoiseni menehtyi vuoden ensimmäisenä päivänä 19 vuotta sitten.

Älä huoli äiti. Kyllä sä muistat surra

Lapsen oikeuksien päivä on tärkeä päivä.

Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Päivä saatiin nimettyä lapsen oikeuksien päiväksi suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.

Unicef- Lapsen oikeuksien päivä

Pyry olisi sinä päivänä täyttänyt kaksi vuotta.

Marraskuun loppupuolella minut aina valtaa pieni paino, suru tulee sisään. Se vaan tulee aina pyytämättä, muistamatta. Tää on ihan joka vuotinen tunne. Pyry on ajatuksissa joka päivä, tää murskaava tunne valtaa pahiten aina näihin aikoihin ja vuodenvaihteessa, Pyryn kuolinpäivänä.

Vanhan kansan mukaan marraskuu on kuoleman kuukausi. Mä vihaan marraskuuta. Tai oikeastaan pelkään. Olen lähes viikon ajan kokenut ahdistusta ja pelkoa huomisen päivän johdosta ja huomaan keränneeni itselleni huomiseksi ihan hirveän määrän tekemistä, jotta unohtaisin. Jotta en muistaisi surra.

Äläpä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.


Itkeminen alkoi jo aiemmin ja tänäänkin sitä on riittänyt.

Huomenna olisi Pyryn syntymäpäivä.
Ihana, rakas, poikamme, Pyry. Pyry William Olavi. Jyri oli aina halunnut antaa pojalleen nimeksi Pyry. William tuli Jyrin isältä ja Olavi minun isäni mukaan.

Olimme avomieheni kanssa toivoneet ja odottaneet raskautta. Raskausaikani ei ollut helppo. Kipuja ja sairaalakäyntejä. Mieheni isä toimi vaimonsa omaishoitajana ja jotta hän pääsi välillä vapaalle huilaamaan, kävin auttamassa anoppiani. Eräs hoitojakso piti viettää sairaalassa, sillä hänen vointinsa alkoi heikkenemään hetkellisesti. Muuten raskausaikani oli varmasti kuten monella muullakin ensisynnyttäjällä. Täynnä jännitystä ja odottamista.

Synnyttämisestä oli auvoiset odotukset ja suunnittelin synnyttäväni ilman kivunlievitystä (hullu). Oli niin paljon kaikkia upeita mahdollisuuksia tarjolla kylpyammeesta lähtien.

Synnytys meni kuten meni. Kivunlievitys oli pakko ottaa 20 tunnin jälkeen, en olisi jaksanut enää. Kivun vuoksi oksentelin ja väsyin. Ilokaasulla aloitettiin ja se sai oksentamaan enemmän. Kätilöopiskelija sai osansa siitä suihkusta.

Epiduraali oli ihana helpotus ja sen jälkeen alkoi synnytys sujumaan. 23 tunnin jälkeen saimme ihana pojan. Poika oli hiljaa. Ja minä huolestuin.

Kätilöopiskelija sai pojan virkoamaan viskomalla kylmää vettä hänen päälleen.

Kotiin veimme lääkärin mukaan ”täydellisen terveen pojan”.

Neuvolassa ihmettelin vauvan sinisiä kynnenalusia. ”ihan normaalia” totesi terveydenhoitaja (jota minun ei tarvinnut enää nähdä seuraavan lapsen neuvolakäynneillä)

Näihin sanoihin olen turvannut, kun naistenklinikalta lähdin synnytettyäni kuusi vuotta myöhemmin ”täydellisen terveen tytön”, kun olin pyytänyt sydänseurantaa. Alan ”guru” totesi minulle vauvan kotiinmenotarkastuksessa, että tyttäreni on täydellisen terve, ei tarvita seurantaa. Totesin, että näin minulle todettiin myös kuusi vuotta sitten. Kuusi viikkoa sen lausunnon jälkeen täydellisen terve poikani menehtyi syliini. Sain lapselleni seurannan. Ja leikattava sydänvika löytyi.

Pyryn sydänvika löydettiin vasta ruumiinavauksessa.

Viisi viikkoa, melkein kuusi viikkoa Pyry meillä oli. Uudenvuoden aamuna, klo 9.21 Pyry menehtyi syliini. Yritin elvyttää, Jyri yritti elvyttää, Medi-Heli tuli, mitään ei ollut tehtävissä.

Pyryllä löydettiin ruumiinavauksessa HLHS. Sydämen vasemman kammion hypoplasia. Eli vasen kammio ja eteinen olivat kehittymättömiä, käytännössä puuttuivat. Lääkäri ”lohdutti” sanomalla, että sairasta lastahan tässä surraan. Ihan sama, meille hän oli terve ja meille hän oli meidän rakas lapsemme.

Kaikenlaisia sammakoita olemme joutuneet kuuntelemaan ja ymmrtämään. Ihmiset eivät aina osaa kohdata surua, varsinkaan tällaista surua. Eräskin lääkäri totesi minulle kysyttyään kuinka vanhana Pyry menehtyi, että ”voi voi, siinä ajassa ehtii kiintyäkin siihen lapseen” ????? Totesin hänelle katkerana ja tyynenä, että ” hän mikään koiranpentu ollut. Kyllä siihen lapseen kiintyy jo raskaanaollessa”.

Minulla on iso, iso määrä valokuvia Pyryn odotus- ja vauva-ajasta. Ne odottavat vieläkin valokuvakansioon laittamista. Saimme hautastoimistolta kauniin muistolaatan, joka laitettiin väliaikaiseen ristiin. Olin ajatellut kiinnittää sen valokuvakansion päälle. En ole tehnyt sitäkään.

Aika kuluu, mutta se ei paranna haavoja. Se tekee niistä arpia. Ja niiden kanssa pitää elää, niiden kanssa oppii elämään. Ne myös kestää paremmin kuin haavat.

Päivääkään ei mene, ettetkö olisi ajatuksissani, päivääkään ei ole mennyt, ettenkö sinua kaipaisi. Suru on syvällä, kaipaus on ikuinen. Jokainen päivä olen kauempana sinusta, jokainen päivä olen lähempänä sinua. Jokainen päivä olen selviytynyt. Alussa suruni oli murskata minut. En ikinä uskonut, että aika kuluu, että jaksaisin olla. Jokainen päivä. Olen onnellinen siitä, että jälkeesi tuli neljä eläväistä, jotka ovat pitäneet minua elämänsyrjässä kiinni, joiden vuoksi muistan elää, joiden vuoksi muistan rakastaa, joiden vuoksi olen.

Kriisissä tärkeimmät sanat voivat olla ”mä kuulen sua”

Menetys, oma tai läheisen sairastuminen, suru, työttömyys. Jokainen kohtaa kriisejä jossakin elämänsä vaiheessa.  Kriisejä on monenlaisia ja jokainen kokee kriisin omalla tavallaan.

On vaarana, että ihminen kriisissä alkaa vältellä sosiaalisia tilanteita, koska ei halua puhua kriisiin liittyvistä aiheista. Jos jokainen keskustelukumppani kommenteillaan ja kysymyksillään muistuttaa kriisistä, kriisiä elävä menettää kontrollin siitä milloin ja kenen kanssa haluaa aiheesta puhua. Näin ollen kriisi tunkeutuu kaikkialle ja varastaa kaiken ajan. ” (Saara Särmä)

Sanonta siitä, että todelliset ystävät tutaan kriiseissä, pitää omalla kohdallani paikkansa erittäin hyvin. Menettäessäni poikani monikaan ei osannut kohdata minua, enkä itsekään kyennyt ohjaamaan toisia, miten kohdata. Oma kriisi oli niin syvä, että kadotin itseni.

Samaa ajatusta jatkaakseni, aviokriisini aikana ja synnytysmasennusten aikana kadotin lähimmät ystäväni. Eräänlaista apua tarjottiin aviokriisini aikana, mutta se apu (ero), ei ollut sitä, mitä halusin, tai olisin ollut valmis käyttämään. Muutakin apua olisi varmaan ollut tarjolla, mutta en halunnut, tai osannut pyytää sitä, enkä todellakaan halunnut puhua siitä.

Saara Särmä kirjoittaa erinomaisessa kolumnissaan, että kukaan ei varmasti tietoisesti halua lisätä kriisissä olevan ihmisen kuormitusta, mutta sen tulee usein tahattomasti tehneeksi.

Jos haluaa antaa tukea kriisin aikana, tulisi antaa tukea omien voimavarojen rajoissa, mutta tulisi myös huomioida tapa, jolla tarjoaa apua. Jos avulle ei ole vaihtoehtoa, eli tarjoat vain käskyjä, mitä tehdä ja omaa tapaasi selviytyä, voisi ehkä miettiä uudestaan, sillä se ei välttämättä ole oikea lähestymistapa. Toki toisille se voi olla. Toiset ehkä tarvitsevat sen käskyn ja selkeät ohjeet, mitä tehdä. Toinen ehkä kaipaisi vain kuulijaa, tai vain mukavaa seuraa, jossa ongelmat unohtaa ja hetken hengähdystaukoa. Jos apusi ei tunnu riittävältä, tai autettavalle menee kaikki aikasi, kaikki voimavarat, tulisi miettiä, pysytytkö oikeasti auttamaan? Onko sinulla itselläsi voimavaroja? Jos itse on keskellä kriisiä, pystyykö auttamaan? Joskus paras apu voi olla vetäytyminen ja tilan antaminen. Voisi kuvitella, että avun tarjoaminen on vaikeaa, se vaatii sosiaalista pelisilmää, mutta myös herkkyyttä. Toisaalta ei se hirveän vaikeaa ole. Ole sinä. Voi osoittaa, tai vain sanoa olevansa läsnä. Voi viedä ystävän kävelylle, antaa aikaa toipua, antaa aikaa yhdessä. Kuulla ja vain sanoa, että mä kuulen sua.

Käymäni kriisit ovat varmasti muuttaneet minua ihmisenä. Kriisien ihmistä jalostamisesta en tiedä, mutta ison muutoksen ne ovat minuun tehneet ja karsineet ystäviä. Jokaisesta kriisistä tähän asti olen kuitenkin selvinnyt.

Tunteita joulua odotellessa

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Aina ei pysty tarjoamaan lapselleen sellaista joulua kuin itse toivoisi.

Muutama vuosi sitten kärsiessäni masennuksesta en kyennyt tekemään  kotona joulua. Yritin kyllä, mutta en pystynyt siihen siinä määrin, mitä olisin toivonut. Tuolloin  sain apua. Olen edelleenkin kiitollinen tälle ihmiselle, joka teki paljon töitä eteeni ja varsinkin lasteni eteen. Toki hän työkseen sitä teki ja tekee edelleen, mutta se miten aidosti, tiukallakin otteella ja lämmöllä hän työtään tekee, on ollut mulle asia, jota en lakkaa ajattelemasta. ”Olet edelleen tärkeä.” Sanoisin hänelle, jos voisin.

Tänään paketoin lahjan joulupuukeräykseen ja ajattelin sinua. Paketoidessani ajattelin myös häntä, joka oli paketoinut lahjan, jonka oma pieni poikani tuolloin sai. Toivon, että tästä lahjasta on iloa hänelle, jonka sen vastaanottaa ja toivon, että siitä on iloa myös hänen huoltajilleen.

Monet joulut ovat olleet minulle ja perheelleni mieleenpainuvia. Monestakin syystä. Tästä voit lukea kolmentoista vuoden takaisesta joulustamme.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.”

Viime joulusta tässä vaiheessa en vielä halua puhua. Isäni menehtyi jouluaatonaattona ja se tuo jälleen jouluun aivan oman sävynsä. Joulussa on paljon asioita, tuoksuja, perinteitä, mistä tulee isä mieleen. Ja toistaiseksi vielä syvän surun.

Toivon kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi hyvää joulun odotusta sinulle



Käsky – rauhallisuus on suomalainen hyve ja sinä olet suomalainen

käsky

Isovanhempani, eli äitini vanhemmat saivat käskyn. Tuolloin he asuivat Viipurin Rasalahdessa ja olivat työssä Viipurissa. Mummuni pyöreässä tornissa tarjoilijana. Papasta en tiedä muuten, mutta esiintyi sodassa kai jossain määrin viihdytysjoukoissa, olen kuvia nähnyt, joissa hänellä on viulu. Niistä ajoista ei ole haluttu puhua, ei äidilleni, eikä tietenkään lastenlapsille. Yleensäkään menneestä ei ole haluttu juuri puhua. Lasten kysymykset hiljennettiin.

Kun käsky evakkoon tuli, oli pappani rintamalla ja raskaanaoleva (odotti äitiäni) mummuni lähti evakkoon siskonsa Ainon ja kolmen lapsensa kanssa. Taakse jäivät omakotitalo koirineen kaikkineen

Evakkomatka on varmasti ollut raskas ja vaikea. Evakkolapsen, vaikkakin vielä syntymättömän lapsen, jälkeläisenä näin siitä aiheutuvan edelleen jälkiä elämään. Oma äitini näkee vieläkin painajaisia sotakoneiden pelosta ja pakenemisesta maastoon. Kuinka kaikki tämä on vaikuttanut myös elämään arkipäivän teoissa ja ajatuksissa? Tuolloin on varmasti tehty parhaansa, jotta on suojattu oma kansa ja perheet ovat ajatelleet lastensa parasta. Me evakkolasten lapset maksamme myös vieläkin hintaa. Jokainen omalla tavallamme, mutta mukana se on jollakin tavalla. Se on vaikuttanut oman elämämme kulkuun.

Oma haaveeni on käydä Rasalahdessa joskus katsomassa lähtökohdat, tutustumassa mummuni ja pappani kotikylään, nähdä mistä olemme lähtöisin. Nähdä juureni.

Rasalahti 1.12.2017 (Novinka)
Rasalahti tänä päivänä (1.12.2017) Googlen silmin.

Suomelle kuuluessaan Rasalahden kylä oli osa Viipurin maalaiskuntaa. Kylä sijaitsi Viipurinlahdesta länteen työntyvän Rasalahden pohjukan ympärillä. Nykyisin Rasalahti on lähes umpeenkasvanut. Kylään kuului myös Lammassaari keskeltä Rasalahtea. Rasalahden naapurikyliä olivat Pien-Merijoki, Lahti, Kärki, Ahokas, Haankylä ja Naulasaari. Rasalahdella oli myös lyhyen matkaa rajaa Viipurin kaupungin kanssa.

Rasalahden halki kulki valtatie 7 Helsingistä Viipuriin. Kylän asutus oli keskittynyt valtatien molemmin puolin sekä tien ja merenlahden väliselle alueelle. Omaa kansakoulua Rasalahdessa ei ollut, vaan koulua käytiin läheisessä Kiiskilän kylän kansakoulussa.[1] Vuonna 1937 Rasalahdessa oli 92 asukasta. (lähde:wikipedia)