Kategoria-arkisto:Kunta

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Koulupoissaolot kääntyivät laskuun, mutta mitä luvut oikeastaan kertovat?

Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.

Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.

Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta

Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.

Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.

Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.

Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.

Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:

  • ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
  • koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
  • nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.

Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.

Tilastointi on edelleen hajanaista

Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.

Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.

Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.

Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta

Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:

  • sairauspoissaolot
  • luvattomat poissaolot
  • luvalla myönnetyt poissaolot
  • lomamatkat
  • pitkittyneet poissaolot.

Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.

Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.

Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.

Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa

Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.

Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.

Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.

Miksi koulupoissaolot kasvoivat?

Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.

Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa

Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:

  • ahdistuneisuus
  • masennusoireet
  • koulupelko
  • uupumus
  • sosiaalisten tilanteiden kuormitus.

Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.

Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa

Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin

  • suurista ryhmäkoista
  • kasvaneista tuen tarpeista
  • oppilashuollon ruuhkista
  • henkilöstön vaihtuvuudesta
  • riittämättömistä resursseista.

Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.

Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin

Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.

Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.

Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen

Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.

Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.

Oppimisen vaikeudet ja tuen puute

Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.

Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.

Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä

Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:

  • mielenterveyspalveluihin
  • oppilashuoltoon
  • perheiden tukemiseen
  • oppimisen tukeen
  • koulun riittäviin resursseihin
  • sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.

Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227691

https://www.tyrvaansanomat.fi/uutiset/art-2000011099275.html

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koulupoissaolot-rajahtivat-kasiin-jopa-100-000-lapsella-ja-nuorella-suomessa-ahdistukseen-liittyvaa-oireilua/8753860

https://yle.fi/uutiset/lyhyesti/74-20195422

https://yle.fi/a/74-20213472

OKM_2023_27Download
nbnfioulu-202506184745Download

Poissaolohankkeen loppuraportti_24062024_finDownload

Nuorten rikollisuus ei ratkea vain tutkinnalla, ennaltaehkäisy ja yhteistyö ovat avainasemassa

Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.

Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.

Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.

Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa

Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.

Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.

Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.

Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.

Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?

Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.

Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:

  • nuori tavoitettiin nopeasti
  • perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
  • eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
  • ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista

Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.

Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.

Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä

Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:

  • kouluissa
  • nuorisotyössä
  • perheiden tukemisessa
  • mielenterveyspalveluissa
  • matalan kynnyksen avussa

Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.

Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.

Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja

Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.

Poliisi näkee rikokset.
Koulut näkevät muutokset arjessa.
Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden.
Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen.
Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.

Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.

Siksi tarvitsemme:

  • lisää resursseja lapsirikostutkintaan
  • toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
  • aidosti moniammatillista yhteistyötä
  • vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn

Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.

Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9453483

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset
Kunnat ottavat vastuuta ankkuritoiminnan puolesta ja hyvinvointialue vetäytyy
Valtuustoaloite ankkuritoiminnan turvaamiseksi
Lohjan Ankkuritoiminnan alasajo: Kuka kantaa vastuun nuorista?
Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä
Lapsiystävällinen Lohja on sydämen ja rakenteiden asia

Koulupakko ei saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle

Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.

Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?

Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.

Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin

Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.

Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.

Image
Image

Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.

Meluisat käytävät. Jatkuvat sosiaaliset tilanteet. Aistiärsykkeiden tulva. Kiusaaminen. Ennakoimattomuus. Riittämätön tuki.

Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.

Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka

Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.

Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:

  • pelkää,
  • kuormittuu,
  • kokee jatkuvaa epäonnistumista,
  • tai joutuu kiusatuksi,

emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.

Image

Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.

On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla

Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.

Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.

Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.

Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.

Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.

Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää

Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.

Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:

  • neuropsykiatrisia haasteita,
  • vakavaa kuormitusta,
  • mielenterveysongelmia,
  • trauma,
  • kiusaamista,
  • tai koulun riittämätön tuki.

Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.

Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.

Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu

Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.

Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.

Tarvitsemme:

  • enemmän erityisopettajia,
  • pienempiä opetusryhmiä,
  • aidosti saavutettavaa tukea,
  • joustavia koulupolkuja,
  • turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
  • tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
  • sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.

Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.

Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:

Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?

Kun rakenteita kevennetään, kuka kantaa lapset?

Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?

Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.

Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä

Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.

Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:

  • vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
  • enemmän vaihtuvia työntekijöitä
  • ohuempaa tukea arkeen
  • kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle

Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.

Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.

Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.

Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?

Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.

Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:

  • rinnalla kulkemista
  • yhteisöllisyyden rakentamista
  • osallisuuden vahvistamista
  • matalan kynnyksen tukea
  • arjen rytmin tukemista
  • syrjäytymisen ehkäisyä

Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.

Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.

Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.

Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen

Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.

Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.

Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.

Se on voinut olla:

  • ensimmäinen syy nousta aamulla
  • sosiaalinen yhteisö
  • turvallinen ympäristö harjoitella arkea
  • askel pois yksinäisyydestä
  • matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana

Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.

Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla?
Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko?
Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?

Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.

Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:

  • lastensuojeluun
  • mielenterveyspalveluihin
  • päihdepalveluihin
  • toimeentulotukeen
  • tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.

Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle

Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.

Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:

  • vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
  • lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
  • parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
  • ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?

Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?

Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.

Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu, vaan valinta, jolla on seuraukset

Suomessa tehdään talouspolitiikkaa, joka nojaa yhteen oletukseen:
leikkaaminen on vastuullista.

Kritiikki valtiovarainministeriön linjauksia kohtaan osoittaa kuitenkin jotain aivan muuta. Asiantuntijat varoittavat, että mittavat menoleikkaukset voivat heikentää talouskasvua ja pahimmillaan lisätä velkaantumista pitkällä aikavälillä. https://yle.fi/a/74-20219452

Silti suunta ei muutu. Se tosin ei varmaan yllättänyt ketään.

Onko kyse enää tiedon puutteesta, vai poliittisesta tahdosta olla kuuntelematta?

Leikkaaminen ei ole neutraali teko

Leikkauspolitiikkaa perustellaan usein välttämättömyydellä.
Todellisuudessa se on arvovalinta.

Leikkaukset:

  • heikentävät palveluita
  • siirtävät kustannuksia tulevaisuuteen
  • lisäävät inhimillistä kuormitusta

Ja usein ne tulevat lopulta kalliimmiksi kuin ne säästävät.

Leikkauspolitiikka ei ole useimmiten oikea ratkaisu, vaan lyhytnäköinen ratkaisu.

Väestön ikääntymistä ei voi leikata pois

Samaan aikaan kun hallitus ”etsii säästöjä”, todellisuus kulkee toiseen suuntaan:

  • hoidon tarve kasvaa
  • väestö ikääntyy
  • palveluiden kysyntä lisääntyy väistämättä

Tätä kehitystä ei voi pysäyttää leikkaamalla.
Sitä voi vain pahentaa tekemällä vääriä valintoja.

Asiantuntijana tiedän, että vaikuttavia ratkaisuja on olemassa

Työssäni lasten, nuorten ja perheiden parissa sekä laajemmin sosiaali- ja terveyspalveluiden kentässä näen jatkuvasti saman ilmiön:
ongelmiin puututaan liian myöhään ja liian kalliisti.

Sama pätee ikääntyneiden palveluihin.

Yksi konkreettinen, tutkitusti vaikuttava ratkaisu on vajaaravitsemuksen systemaattinen seulonta ja hoito osaksi ikääntyneiden hoitopolkua.

Kyse ei ole marginaalisesta kehittämiskohteesta, vaan kansallisesti merkittävästä mahdollisuudesta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa:

  • säästöpotentiaali on yli 600 miljoonaa euroa vuodessa
  • se tukee ikääntyneiden kotona asumista
  • kaatumiset ja lonkkamurtumat vähenevät
  • toipuminen nopeutuu ja sairaalajaksot lyhenevät
  • se voi hidastaa muistisairauksien etenemistä

Tämä on juuri sitä politiikkaa, jota Suomi tarvitsee:

  • vaikuttavaa
  • ennaltaehkäisevää
  • inhimillistä
  • taloudellisesti kestävää

Miksi näitä ratkaisuja ei tehdä?

Tämä tuntuu olevan vaikea, mutta välttämätön kysymys.

Jos tiedämme, että:

  • leikkaukset eivät aina säästä
  • ennaltaehkäisy toimii
  • ja parempia ratkaisuja on olemassa

miksi niitä ei toteuteta?

Siksi, että leikkaaminen on poliittisesti helpompaa kuin uudistaminen.

Leikkaus näkyy nopeasti budjetissa.
Vaikuttava ennaltaehkäisy näkyy vasta vuosien päästä, mutta sitäkin vahvempana. Sitä ei vaan puheista huolimatta ymmärretä.

Tämä on arvovalinta, ei pakko

Nykyinen talouspolitiikka ei ole ainoa mahdollinen.

Se on valinta.

Valinta, jossa:

  • asiantuntijatietoa sivuutetaan
  • pitkän aikavälin vaikutukset jätetään huomioimatta
  • ja inhimillinen näkökulma jää talouslukujen varjoon

Suomi ei tarvitse lisää leikkauslistoja.
Suomi tarvitsee parempia ratkaisuja.

Tarvitsemme politiikkaa, joka:

  • investoi ennaltaehkäisyyn
  • hyödyntää tutkittua tietoa
  • ja asettaa ihmisten hyvinvoinnin talouden perustaksi

Mä näen, että kysymys ei ole siitä, onko meillä varaa tehdä tämä. Kysymys on siitä, onko meillä varaa olla tekemättä. Nykyisen hallituksen mukaan meillä näköjään on varaa vain leikata ja olla huomioimatta asiantuntijoiden kannanottoja, lausuntoja ja tutkimuksia.