Kategoria-arkisto:Kunta

Lasten ääni kertoo sen, mitä tilastot eivät yksin kerro

Kirjoitin eräässä aiemmassa kirjoituksessani siitä, että hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla. Tietoa kerätään, suunnitelmia tehdään ja tavoitteita asetetaan. Mutta lopulta olennaisin kysymys minulla oli se, että johtavatko tiedot myös tekoihin?

Haluan jatkaa tästä lasten ja nuorten näkökulmasta.

Mitä tapahtuu, kun emme katso hyvinvointia vain tilastojen, palvelurakenteiden ja aikuisten tekemien arvioiden kautta, vaan kysymme suoraan lapsilta ja nuorilta itseltään?

Miten sinä voit? Mikä sinun arkeasi kuormittaa? Saatko apua silloin, kun sitä tarvitset?

Pelastakaa Lasten Lapsen ääni 2026 -selvitys antaa näihin kysymyksiin vastauksia, joita meidän päättäjien ja palvelujärjestelmästä vastuussa olevien on syytä kuunnella tarkasti.

Hyvinvointi on muutakin kuin se, miltä se näyttää ulospäin

Lasten ja nuorten kokemukset hyvinvoinnista ovat erilaisia. Monelle hyvinvointia tuovat ystävät, perhe ja harrastukset ja mahdollisuus puhua turvalliselle aikuiselle ja luottaa siihen, ettei vaikeiden asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin, kannattelee, mutta vastauksissa näkyvät myös stressi, kiire, väsymys, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemukset.

Koulu voi olla tärkeä ja turvallinen paikka, mutta se voi olla myös paineiden ja stressin lähde. Harrastus voi tukea hyvinvointia, mutta tavoitteellisuus ja tiukat aikataulut voivat myös kuormittaa.

Lasten ja nuorten vastauksissa nousee esiin myös kokemus siitä, ettei kaikkien tarpeita tunnisteta riittävän hyvin. Erityisesti neurokirjon haasteisiin toivotaan enemmän ymmärrystä ja tukea koulunkäyntiin.

Tämä on mielestäni tärkeä muistutus meille aikuisille siitä, että hyvinvointi ei synny siitä, että palvelu tai tukimuoto on olemassa paperilla. Hyvinvointi syntyy siitä, että lapsi tulee kohdatuksi, ymmärretyksi ja saa tarvitsemansa tuen.

Entä jos apua tarvitsee, mutta sitä ei saa?

Tämä on ehkä yksi selvityksen tärkeimmistä kysymyksistä.

Lapsilta ja nuorilta kysyttiin, onko heillä tai heidän perheellään ollut tarvetta tuelle tai palvelulle, jota he eivät ole saaneet.

Kaikista vastaajista 11 prosenttia vastasi kyllä.

Heikosti toimeentulevien lasten ja nuorten kohdalla osuus oli peräti 28 prosenttia.

Kyse ei ole yhdestä yksittäisestä palvelusta, vaan vastauksissa nousivat esiin puutteet mielenterveyspalvelujen saatavuudessa, oppimisen tuessa, oppimisvaikeuksien ja ADHD tunnistamisessa sekä julkisessa terveydenhuollossa hoitoon pääsyssä.

Nämä ovat lasten ja nuorten omia kokemuksia siitä, että apua on tarvittu, mutta sitä ei ole saatu.

Lapsi ei ajattele palvelujärjestelmää

Me aikuiset puhumme palveluketjuista, organisaatiorajoista, resursseista ja vastuista, mutta lapsi ei ajattele niitä. Lapsen näkökulmasta kysymys on paljon yksinkertaisempi:

Sainko apua silloin, kun tarvitsin sitä?

Jos vastaus on ei, sillä ei lopulta ole lapsen kannalta merkitystä, missä kohtaa järjestelmää ongelma syntyi.

Lapsi ei ajattele, että oliko palveluun liian pitkä jono, eikö avun tarvetta tunnistettu, eikö lapsi tullut kuulluksi, putosiko hän palveluiden väliin, vai oliko apu periaatteessa olemassa, mutta käytännössä niin vaikeasti saavutettavissa, ettei siihen päästy?

Ajattelen, että ei riitä, että mittaamme sitä, kuinka paljon palveluita järjestelmässä on, vaan meidän on seurattava myös sitä, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa avun oikeasti ja oikeaan aikaan.

Taloudellinen tilanne ei saa määrittää sitä, saako lapsi apua

Selvityksessä näkyy vahvasti myös perheen taloudellisen tilanteen yhteys lasten ja nuorten kokemaan hyvinvointiin.

Rahahuolet eivät jää vain aikuisten huoleksi, sillä lapset aistivat vanhempiensa stressin ja he voivat jättää pyytämättä asioita, joita tarvitsevat, koska tietävät perheen tilanteen. He voivat jäädä pois kavereiden yhteisestä tekemisestä tai kantaa huolta asioista, joiden ei pitäisi kuulua lapsen kannettaviksi. Erityisen surullista on, että juuri heikosti toimeentulevat lapset ja nuoret kertovat muita useammin myös tarvitsemastaan, mutta saamattomasta tuesta.

Pienituloisuus ei saa tarkoittaa sitä, että lapsen mahdollisuudet hyvinvointiin ja avun saamiseen ovat heikommat.

Tieto on jo olemassa, mutta mitä teemme sillä?

Tämä palauttaa minut aiemman kirjoitukseni kysymykseen siitä, että meillä on tietoa, hyvinvointikertomuksia, tutkimuksia, kyselyitä ja ammattilaisten kokemuksia ja nyt meillä on jälleen myös lasten ja nuorten oma ääni.

Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset on kuultu?

Jos nuoret kertovat tarvitsevansa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, meidän on varmistettava, että niitä on aidosti saatavilla. Jos oppimisen vaikeuksia ja erityisiä tarpeita ei tunnisteta riittävän ajoissa, meidän on tarkasteltava, miten varhainen tuki toimii käytännössä. Jos lapsi kertoo tarvitsevansa apua, mutta ei ole saanut sitä, meidän on selvitettävä, miksi.

Lasten kuuleminen ei saa olla vain kysely.

Se ei saa jäädä raportiksi, jonka johtopäätökset todetaan ja jonka jälkeen siirrytään seuraavaan asiaan. Lasten ja nuorten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluita kehitetään, miten resursseja kohdennetaan ja miten päätöksiä tehdään, koska lopulta hyvinvointia ei rakenneta tavoitteilla.

Hyvinvointia rakennetaan teoilla ja niiden tekojen on perustuttava myös siihen, mitä lapset itse meille kertovat.

pelastakaa_lapset_lapsen_aani_2026Download

Kuka Lohjalla saa tulevaisuudessa äänensä kuuluviin?

Kun tehokkuuden nimissä kavennetaan demokratiaa.

Kokoomuksen valtuustoryhmä on tehnyt Lohjalla aloitteen, jossa esitetään kaupungin luottamushenkilöorganisaation, toimielinten, vaikuttamistoimielinten ja lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua ennen vuoden 2029 kuntavaaleja. Aloitetta perustellaan kaupungin muuttuvilla tehtävillä, yhtenäisen Lohjan tarpeilla, toiminnan tehostamisella ja merkittävillä taloudellisilla vaikutuksilla.

Kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä, sillä kuka nyt vastustaisi päällekkäisyyksien purkamista, toiminnan tehostamista tai kaupungin talouden vastuullista hoitamista?

Juuri tässä piilee kuitenkin tämänkaltaisten aloitteiden ongelma, sillä kun demokratian rakenteiden kaventamista puetaan tehokkuuden, selkeyden ja säästöjen sanoihin, voi helposti unohtua kysyä kaikkein olennaisin kysymys, eli se mitä menetämme, jos päätöksenteosta vähennetään paikkoja, toimielimiä ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi?

Demokratia maksaa, mutta demokratian kaventaminen voi maksaa enemmän

Demokratia ei ole tehokkuuskone, eikä sen pidäkään olla.

Demokraattinen päätöksenteko tarkoittaa sitä, että erilaiset ihmiset, erilaiset alueet ja erilaiset näkökulmat pääsevät mukaan päätöksentekoon. Se tarkoittaa keskustelua, erimielisyyttä, vaihtoehtoja ja joskus myös sitä, että päätöksenteko ei ole mahdollisimman nopeaa tai mahdollisimman suoraviivaista. Jos päätöksenteon rakenteita tarkastellaan ensisijaisesti säästökohteina, vaarana on, että demokratiasta aletaan nähdä vain sen kustannukset.

Mutta mikä on sen arvo?

Mitä maksaa se, ettei kuntalainen enää löydä ketään, joka tuntee hänen alueensa tilanteen? Mitä maksaa se, että pienemmän kylän tai kaupunginosan ääni ei enää kuulu siellä, missä päätöksiä tehdään? Mitä maksaa se, että päätöksenteko etääntyy ihmisistä niin kauas, että osallistuminen alkaa tuntua turhalta?

Näitä kustannuksia ei välttämättä näe heti budjettirivillä.

”Yksi yhtenäinen Lohja” ei saa tarkoittaa yhdenlaista Lohjaa

Aloitteessa puhutaan yhden yhtenäisen Lohjan tarpeista.

Ajatus yhtenäisyydestä voi kuulostaa hyvältä. Lohja on yksi kaupunki, ja tietenkin päätöksiä pitää pystyä tekemään kokonaisuuden näkökulmasta, mutta Lohja ei ole yhdenlainen.

Lohja on keskusta ja taajamat. Se on kyliä, maaseutua, järviä ja pitkiä välimatkoja, se on alueita, joiden arki, palvelutarpeet ja mahdollisuudet osallistua ovat hyvin erilaisia.

Juuri siksi on vaarallista, jos ”yhtenäinen Lohja” alkaa käytännössä tarkoittaa sitä, että päätöksenteko keskittyy yhä enemmän sinne, missä ihmisiä on eniten ja missä poliittista valtaa on jo valmiiksi eniten.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia alueita kohdellaan ikään kuin ne olisivat samanlaisia.

Todellinen yhdenvertaisuus edellyttää myös sitä, että erilaiset alueet ja niiden erityispiirteet tunnistetaan. Reuna-alueiden ääni ei vahvistu sillä, että niiden mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon vähennetään.

Pienen ääni kuuluu jo nyt heikommin kuin suuren

Päätöksenteossa valta kasaantuu helposti suurille ryhmille ja mitä vähemmän luottamushenkilöpaikkoja, toimielimiä ja osallistumisen rakenteita on, sitä vaikeampaa pienempien ryhmien ja vähemmistöön jäävien näkemysten on päästä mukaan.

Suurella puolueella on enemmän ehdokkaita, enemmän resursseja ja enemmän mahdollisuuksia saada edustajiaan jäljelle jääviin tehtäviin. Pienemmälle ryhmälle yksi vähennetty paikka voi tarkoittaa sitä, että ääni katoaa kokonaan. Eikä tämä ole vain puoluepoliittinen kysymys, vaan kyse on siitä, kuinka monenlaisia näkökulmia päätöksenteossa on mukana.

Kun valtaa keskitetään, vahvistuvat yleensä ne, joilla on sitä jo ennestään ja kun paikkoja vähennetään, ensimmäisenä vaarassa eivät välttämättä ole suurten ryhmien mahdollisuudet vaikuttaa, vaan vaarassa ovat ne äänet, jotka kuuluvat jo valmiiksi heikommin.

Pienten puolueiden lisäksi kyse voi olla myös pienemmistä alueista, kyläyhteisöistä ja ihmisryhmistä, joiden näkökulma ei muutenkaan nouse automaattisesti päätöksenteon keskiöön.

Lähidemokratiaa pitäisi vahvistaa, eikä tarkastella vain säästökohteena

Aloitteessa esitetään myös vaikuttamistoimielinten määrän ja koon sekä lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua.

Tämä on kohta, jonka kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana, sillä vaikuttamistoimielimet ja lähidemokratian rakenteet eivät ole vain hallinnollisia lisäosia, joista voidaan helposti leikata, jos halutaan keventää organisaatiota. Ne ovat monelle kuntalaiselle aito väylä tuoda kokemuksiaan ja näkemyksiään päätöksentekoon.

Kysymys ei pitäisi ensisijaisesti olla siitä, kuinka vähän demokratiaa voidaan järjestää mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Meidän tulisi miettiä sitä, miten Lohjalla varmistetaan, että mahdollisimman moni kuntalainen ja mahdollisimman erilaiset alueet tulevat aidosti kuulluiksi?

Jos lähidemokratia ei tällä hetkellä toimi riittävän hyvin, ratkaisu ei välttämättä ole sen vähentäminen, vaan ehkä sitä pitäisi kehittää.

Ehkä pitäisi miettiä uusia tapoja vahvistaa alueiden ääntä, ehkä pitäisi kysyä, miksi ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa ja korjata niitä rakenteita, jotka tekevät osallistumisesta vaikeaa.

Säästöjä kannattaa hakea, mutta mistä?

Kaupungin taloudesta pitää kantaa vastuuta. Päällekkäisiä rakenteita pitää arvioida, myös kaupungin omistamien yhtiöiden tarkoituksenmukaisuutta voidaan ja pitää tarkastella, mutta kaikkea ei pidä mitata samalla mittarilla.

On täysin perusteltua kysyä, onko kaupungin organisaatiossa päällekkäisyyksiä ja on perusteltua arvioida, toimivatko rakenteet tarkoituksenmukaisesti. Sen sijaan en pidä itsestään selvänä sitä, että säästöjen hakeminen päätöksenteon rakenteista olisi automaattisesti hyvä asia.

Luottamushenkilöiden määrän vähentäminen voi näyttää paperilla säästöltä, mutta jos samalla päätöksenteko keskittyy, näkökulmat vähenevät ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista heikkenee, onko lopputulos todella kaupungin kannalta hyvä?

Demokratia ei ole kaupungin ylimääräinen menoerä.

Se on osa sitä, mikä tekee kaupungista kuntalaisten yhteisen.

Kenen Lohjaa rakennamme?

Ennen kuin Lohjan päätöksentekoa ryhdytään remontoimaan vuoden 2029 vaaleja varten, tarvitaan avoin keskustelu siitä, mitä muutoksilla tavoitellaan. Jos tavoitteena on vain tehdä päätöksenteosta pienempi ja halvempi, suunta voi olla huolestuttava, jos taas tavoitteena on tehdä päätöksenteosta toimivampaa ja samalla vahvistaa kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa, keskustelu on aivan toinen.

Minusta Lohjan tulevaisuutta ei pidä rakentaa niin, että pienemmät äänet jäävät isompien alle, eikä niin, että reuna-alueiden näkökulma muuttuu sivuhuomautukseksi, tai niin, että pienten puolueiden ja erilaisten näkemysten mahdollisuudet osallistua kaventuvat. Eikä niin, että demokratian kaventaminen puetaan niin houkutteleviin sanoihin, että sitä on vaikea huomata.

Tehokkuus on hyvä tavoite ja säästäminen voi olla välttämätöntä, mutta demokratiaa ei pidä tehostaa niin pitkälle, että lopulta vain harvojen ääni kuuluu.

Lohja tarvitsee päätöksentekoa, joka pystyy katsomaan kokonaisuutta, mutta kokonaisuus ei tarkoita sitä, että pienemmät osat lakkaavat olemasta olemassa. Todella vahva ja yhtenäinen Lohja syntyy siitä, että myös sen reuna-alueet, pienemmät yhteisöt ja erilaiset näkökulmat mahtuvat samaan pöytään.

Kuinka monta ääntä olemme valmiita vaientamaan tehokkuuden nimissä.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9908515

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Koulupoissaolot kääntyivät laskuun, mutta mitä luvut oikeastaan kertovat?

Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.

Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.

Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta

Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.

Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.

Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.

Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.

Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:

  • ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
  • koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
  • nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.

Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.

Tilastointi on edelleen hajanaista

Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.

Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.

Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.

Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta

Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:

  • sairauspoissaolot
  • luvattomat poissaolot
  • luvalla myönnetyt poissaolot
  • lomamatkat
  • pitkittyneet poissaolot.

Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.

Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.

Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.

Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa

Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.

Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.

Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.

Miksi koulupoissaolot kasvoivat?

Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.

Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa

Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:

  • ahdistuneisuus
  • masennusoireet
  • koulupelko
  • uupumus
  • sosiaalisten tilanteiden kuormitus.

Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.

Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa

Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin

  • suurista ryhmäkoista
  • kasvaneista tuen tarpeista
  • oppilashuollon ruuhkista
  • henkilöstön vaihtuvuudesta
  • riittämättömistä resursseista.

Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.

Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin

Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.

Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.

Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen

Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.

Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.

Oppimisen vaikeudet ja tuen puute

Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.

Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.

Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä

Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:

  • mielenterveyspalveluihin
  • oppilashuoltoon
  • perheiden tukemiseen
  • oppimisen tukeen
  • koulun riittäviin resursseihin
  • sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.

Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227691

https://www.tyrvaansanomat.fi/uutiset/art-2000011099275.html

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koulupoissaolot-rajahtivat-kasiin-jopa-100-000-lapsella-ja-nuorella-suomessa-ahdistukseen-liittyvaa-oireilua/8753860

https://yle.fi/uutiset/lyhyesti/74-20195422

https://yle.fi/a/74-20213472

OKM_2023_27Download
nbnfioulu-202506184745Download

Poissaolohankkeen loppuraportti_24062024_finDownload

Nuorten rikollisuus ei ratkea vain tutkinnalla, ennaltaehkäisy ja yhteistyö ovat avainasemassa

Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.

Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.

Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.

Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa

Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.

Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.

Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.

Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.

Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?

Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.

Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:

  • nuori tavoitettiin nopeasti
  • perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
  • eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
  • ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista

Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.

Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.

Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä

Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:

  • kouluissa
  • nuorisotyössä
  • perheiden tukemisessa
  • mielenterveyspalveluissa
  • matalan kynnyksen avussa

Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.

Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.

Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja

Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.

Poliisi näkee rikokset.
Koulut näkevät muutokset arjessa.
Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden.
Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen.
Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.

Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.

Siksi tarvitsemme:

  • lisää resursseja lapsirikostutkintaan
  • toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
  • aidosti moniammatillista yhteistyötä
  • vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn

Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.

Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9453483

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset
Kunnat ottavat vastuuta ankkuritoiminnan puolesta ja hyvinvointialue vetäytyy
Valtuustoaloite ankkuritoiminnan turvaamiseksi
Lohjan Ankkuritoiminnan alasajo: Kuka kantaa vastuun nuorista?
Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä
Lapsiystävällinen Lohja on sydämen ja rakenteiden asia

Koulupakko ei saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle

Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.

Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?

Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.

Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin

Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.

Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.

Image
Image

Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.

Meluisat käytävät. Jatkuvat sosiaaliset tilanteet. Aistiärsykkeiden tulva. Kiusaaminen. Ennakoimattomuus. Riittämätön tuki.

Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.

Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka

Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.

Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:

  • pelkää,
  • kuormittuu,
  • kokee jatkuvaa epäonnistumista,
  • tai joutuu kiusatuksi,

emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.

Image

Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.

On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla

Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.

Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.

Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.

Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.

Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.

Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää

Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.

Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:

  • neuropsykiatrisia haasteita,
  • vakavaa kuormitusta,
  • mielenterveysongelmia,
  • trauma,
  • kiusaamista,
  • tai koulun riittämätön tuki.

Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.

Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.

Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu

Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.

Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.

Tarvitsemme:

  • enemmän erityisopettajia,
  • pienempiä opetusryhmiä,
  • aidosti saavutettavaa tukea,
  • joustavia koulupolkuja,
  • turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
  • tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
  • sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.

Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.

Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:

Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?