Muistisairaudet ovat yksi Suomen nopeimmin kasvavista kansansairauksista. Väestön ikääntyessä niiden vaikutukset ulottuvat yhä useamman perheen arkeen ja koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmään.
Arvioiden mukaan Suomessa voi olla vuoteen 2040 mennessä jo yli 247 000 muistisairautta sairastavaa. Pidemmälle ulottuvissa ennusteissa määrä voi jopa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Kyse ei siis ole tulevaisuuden uhkakuvasta, vaan kehityksestä, joka on jo käynnissä.
Samalla tiedämme, että vanhuspalvelut kamppailevat jo nykyisten tarpeiden kanssa. Hoivapaikkoja on liian vähän, kotihoidon resurssit ovat riittämättömät ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.
Yhtälö on yksinkertainen, palveluntarve kasvaa nopeasti, mutta järjestelmä toimii jo nyt äärirajoillaan.
Tiedämme ongelman, miksi emme toimi?
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, ettei vanhustenhoidon kriisi tullut yllätyksenä. Sama koskee myös muistisairauksia. Tutkimustietoa on ollut saatavilla jo pitkään.
Tiedämme, että esimerkiksi Alzheimerin taudin muutokset voivat alkaa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita. Tiedämme myös, että jopa lähes puolet dementiatapauksista liittyy elintapoihin ja muihin riskitekijöihin, joihin voidaan vaikuttaa.
Silti painopiste on edelleen sairauksien hoitamisessa sen sijaan, että ehkäisisimme niitä ajoissa.
Ennaltaehkäisy ei voi alkaa vasta vanhuudessa. Mutta viimeistään silloin sen pitäisi olla kunnossa.
Varhainen diagnoosi hyödyttää sekä ihmistä että yhteiskuntaa
Muistisairauksien diagnosointi viivästyy Suomessa keskimäärin yli kaksi vuotta.
Se tarkoittaa menetettyä aikaa. Kun diagnoosi viivästyy, myös lääkitys, kuntoutus, palveluiden suunnittelu ja läheisten tuki alkavat liian myöhään.
Varhainen tunnistaminen ei paranna muistisairautta, mutta se voi hidastaa toimintakyvyn heikkenemisen vaikutuksia arkeen ja antaa ihmiselle mahdollisuuden osallistua omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin.
Vajaaravitsemus on aliarvioitu ongelma
Yksi eniten huomiota kaipaavista asioista on ikääntyneiden vajaaravitsemus.
Liian vähäinen energian ja proteiinin saanti heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja heikentää toimintakykyä. Muistisairailla ravitsemusongelmat ovat erityisen yleisiä.
Siksi olen yhdessä asiantuntijoiden kanssa esittänyt, että vajaaravitsemuksen ehkäisyyn tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin Ruotsissa, jossa tavoitteena on käytännössä nollatoleranssi ehkäistävälle vajaaravitsemukselle.
Ratkaisu ei ole monimutkainen. Ravitsemustilan arviointi tulisi tehdä järjestelmälliseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua. Painon seuranta, vajaaravitsemusriskin seulonta ja oikea-aikainen ravitsemushoito ovat yksinkertaisia keinoja, joilla voidaan tukea toimintakykyä ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta.
Kyse on arvovalinnoista
Muistisairauksien yleistymistä ei voida kokonaan estää. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten hyvin olemme siihen valmistautuneet.
Se edellyttää, että panostamme ennaltaehkäisyyn, tunnistamme sairaudet nykyistä aikaisemmin, huolehdimme ravitsemuksesta ja turvaamme oikea-aikaiset palvelut.
Kyse ei ole vain kustannuksista. Kyse on siitä, millaisen vanhuuden haluamme suomalaisille turvata.
Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei vanhustenhoidon kriisi johdu tiedon puutteesta vaan siitä, ettei tutkittua tietoa ole muutettu päätöksiksi. Sama pätee muistisairauksiin. Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä.
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on hyvinvointialueiden käynnistyttyä käyty tärkeää keskustelua maksuttomasta ehkäisystä alle 25-vuotiaille. Olen itse kannattanut kaikkia niitä aloitteita ja kysymyksiä, joilla asiaa on pyritty edistämään alueellamme.
Kyse ei myöskään ole minulle uudesta asiasta.
Jo ennen hyvinvointialueiden perustamista asiaa käsiteltiin kunnissa ja kaupungeissa ympäri Suomea. Olin mukana keskustelussa jo Lohjan kaupungin päätöksenteossa vuosina 2017–2018, jolloin kannatin maksuttoman ehkäisyn tarjoamista alle 25-vuotiaille. Kirjoitin tuolloin, että maksuton ehkäisy on tärkeä keino vähentää ei-toivottuja raskauksia, tukea nuorten hyvinvointia ja parantaa yhdenvertaisuutta. Samalla korostin, että pelkkä ehkäisyn saatavuus ei yksin riitä, vaan rinnalla tarvitaan laadukasta seksuaalikasvatusta, seksuaalineuvontaa sekä matalan kynnyksen palveluita. Tämä näkemys ei ole muuttunut.
Kun hyvinvointialueet aloittivat toimintansa, siirtyi vastuu näistä palveluista kunnista hyvinvointialueille. Samalla syntyi mahdollisuus luoda yhdenvertaisemmat palvelut koko alueelle riippumatta siitä, missä kunnassa nuori asuu.
Vuonna 2022 aluevaltuustolle jätettiin aloite maksuttoman ehkäisyn tarjoamisesta kaikille alle 25-vuotiaille nuorille koko Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Aloitteessa esitettiin myös nuorten seksuaaliterveyteen liittyvän neuvonnan ja keskustelutuen vahvistamista. Kannatin aloitteen tavoitteita.
Vuonna 2025 valtuutettu Saara Hyrkkö nosti asian uudelleen esille sekä aluehallitukselle osoitetulla kysymyksellä että valtuustoaloitteella. Hyrkkö kysyi, miten päivitetyt raskauden ehkäisyn Käypä hoito -suositukset aiotaan toimeenpanna Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymys oli perusteltu, sillä suosituksissa korostetaan muun muassa maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille.
Aluehallituksen vastaus oli kuitenkin varovainen. Vastauksessa todettiin, että hyvinvointialue noudattaa suosituksia laajasti, mutta maksutonta ehkäisyä tarjotaan tällä hetkellä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille. Samalla todettiin, ettei hyvinvointialueella ole lakisääteistä velvollisuutta tarjota maksutonta ehkäisyä kaikille alle 25-vuotiaille eikä siihen saada erillistä valtionrahoitusta. Laajentamisen arvioitiin lisäävän kustannuksia noin 400 000 euroa vuodessa.
Keskustelussa onkin korostunut erityisesti kustannuskysymys. Mielestäni vastuullisessa päätöksenteossa on kuitenkin tarkasteltava myös sitä, mitä tällä investoinnilla saadaan aikaan.
Ennaltaehkäisy on lähes aina halvempaa kuin ongelmien korjaaminen jälkikäteen.
Ei-toivotut raskaudet, raskaudenkeskeytykset sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden ongelmat aiheuttavat kustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Kun ehkäisy on helposti saatavilla, voidaan vähentää tilanteita, jotka myöhemmin johtavat huomattavasti suurempiin kustannuksiin terveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa. Siksi pelkkä vuosittainen kustannuslaskelma ei anna riittävää kuvaa päätöksen todellisista vaikutuksista.
Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta.
Maksuton ehkäisy on myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys.
Vaikka ehkäisy on yhteinen vastuu, kohdistuvat ehkäisyn kustannukset ja raskauden riskit käytännössä edelleen useimmiten naisille. Nuoren naisen mahdollisuus huolehtia omasta seksuaali- ja lisääntymisterveydestään ei saisi riippua omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta.
Naisen oikeus päättää omasta kehostaan ei saa olla riippuvainen siitä, onko hänellä varaa ehkäisyyn.
On myös syytä muistaa, että valtakunnalliset Käypä hoito -suositukset perustuvat tutkimusnäyttöön. Suosituksissa suositellaan maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille. Kyse ei siis ole yksittäisten poliitikkojen mielipiteistä, vaan asiantuntijoiden arviosta siitä, mikä edistää parhaiten nuorten terveyttä ja hyvinvointia.
Kesäkuussa 2025 jätettiin lisäksi valtuustoaloite, jossa esitettiin Käypä hoito -suositusten toimeenpanoa kokonaisuudessaan, mukaan lukien maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille. Olen kannattanut myös tätä aloitetta.
Olen seurannut asian käsittelyä aluevaltuutettuna tarkasti. Olen ollut läsnä jokaisessa Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa. Tästä syystä ajattelen muistini mukaan, ettei kyseistä valtuustoaloitetta ole ainakaan vielä tuotu aluevaltuuston käsiteltäväksi vastauksen antamista varten. Julkisista asiakirjoista en myöskään ole onnistunut löytämään aloitteeseen annettua vastausta. Tämän vuoksi aloitteen nykyinen käsittelyvaihe jää ulkopuoliselle epäselväksi.
Pidän tärkeänä, että hyvinvointialueen päätöksenteko on avointa ja että myös aloitteiden etenemistä on helppo seurata. Asukkailla ja valtuutetuilla tulee olla mahdollisuus nähdä, miten tärkeät hyvinvointiin liittyvät aloitteet etenevät valmistelussa ja päätöksenteossa.
Tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue tarjoaa maksutonta ehkäisyä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille, mutta ei kaikille alle 25-vuotiaille. Toivon, että asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa uudelleen ja että päätöksenteossa huomioidaan sekä kustannukset että pitkän aikavälin hyödyt.
Hyvinvointialueiden tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa sairauksia, vaan myös ehkäistä niitä.
Minulle maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi nuorten hyvinvointiin, tasa-arvoon, naisten asemaan ja tulevaisuuteen. Se on päätös, joka voi säästää kustannuksia pitkällä aikavälillä, mutta ennen kaikkea se on päätös, joka tukee nuorten mahdollisuuksia tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja turvallisesti ja yhdenvertaisesti.
Vuonna 2025 viranomaisten tietoon tuli Suomessa 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria. Määrä kasvoi vuodessa 20 prosenttia ja on korkein sitten tilastoinnin aloittamisen vuonna 2009.
Kyse ei ole pienestä muutoksesta, vaan hälyttävästä kehityksestä.
Erityisen voimakasta kasvu oli aikuisten kohdalla, joissa uhrimäärä nousi neljänneksellä. Aikuisista uhreista valtaosa oli naisia. Myös epäillyistä tekijöistä kolme neljäsosaa oli miehiä. Aikuisiin kohdistuneissa tapauksissa tekijänä oli useimmiten nykyinen tai entinen puoliso.
Nämä luvut kertovat karulla tavalla siitä, että lähisuhdeväkivalta ei ole marginaalinen ongelma. Se on yksi vakavimmista turvallisuus- ja ihmisoikeushaasteistamme.
Samaan aikaan Yhdenvertaisuusvaltuutetun raportti Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä herättää kysymyksen siitä, tunnistaako oikeusjärjestelmämme lähisuhdeväkivallan erityisen vakavuuden riittävän johdonmukaisesti.
Raportissa tarkasteltiin 80 käräjä- ja hovioikeuden ratkaisua sekä yli 200 rikossyytettä. Yleisimmät syytteet olivat pahoinpitely, laiton uhkaus, vainoaminen ja kotirauhan rikkominen. Syytteet johtivat tuomioon 94 prosentissa tapauksista.
Ongelma ei siis ole siinä, etteikö väkivaltaa tunnistettaisi rikokseksi.
Ongelma on siinä, miten lähisuhteen merkitys huomioidaan.
Raportin mukaan vain 45 prosentissa tuomioista väkivallan tapahtuminen pari- tai lähisuhteessa näkyi tuomion perusteluissa. Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.
Siis kirjoitan tämän uudestaan: Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.
Lähisuhdeväkivallassa ei ole kyse vain yksittäisestä lyönnistä, uhkauksesta tai teosta. Siihen liittyy usein pelkoa, kontrollia, vallankäyttöä, riippuvuutta ja pitkäkestoista alistamista. Uhri ei yleensä kohtaa tekijää sattumalta kadulla. Tekijä on usein ihminen, jonka kanssa jaetaan koti, arki, lapset tai yhteinen historia.
Juuri tästä syystä Istanbulin sopimus edellyttää, että pari- tai lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on raskauttava tekijä.
Suomessa tätä ei kuitenkaan ole kirjattu rikoslakiin yksiselitteisesti, vaan asia jää tuomioistuimen harkintaan. Se näkyy myös oikeuskäytännön vaihtelevuutena.
Tilastokeskuksen luvut nostavat esiin myös toisen vakavan huolen.
Yhä useammin uhri on ulkomaalaistaustainen. Viime vuonna noin joka viides lähisuhdeväkivallan uhri oli ulkomaalaistaustainen. Alaikäisten kohdalla tilanne on vielä huolestuttavampi, sillä yli neljännes uhreista oli ulkomaalaistaustaisia ja ulkomaalaistaustaisiin lapsiin kohdistuu yli kaksinkertainen riski joutua perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhriksi verrattuna suomalaistaustaisiin lapsiin.
Aiheellista olisi pohtia, tavoittavatko palvelut, ennaltaehkäisy ja viranomaisapu kaikkia yhdenvertaisesti.
Kun samaan aikaan uhrimäärät kasvavat ennätyslukemiin ja oikeuskäytännössä lähisuhteen merkitys jää yli puolessa tapauksista kokonaan käsittelemättä, on syytä pohtia, vastaavatko lainsäädäntö ja käytännöt ilmiön todellista vakavuutta.
Julkisuudessa on viime vuosina kerrottu liian monista tapauksista, joissa pitkään jatkunut lähisuhdeväkivalta on päättynyt vakavaan väkivallantekoon, surmaan tai murhaan. Jälkikäteen kysymme usein, miksi tilanteeseen ei puututtu ajoissa.
Ehkä meidän pitäisi kysyä myös, tunnistammeko lähisuhdeväkivallan erityispiirteet riittävän hyvin silloin, kun siihen vielä voidaan puuttua.
Yhdenvertaisuusvaltuutetun suositus on mielestäni perusteltu. Rikoslakia tulisi muuttaa siten, että pari- ja lähisuhteessa tapahtunut väkivalta kirjataan selkeästi rangaistusta koventavaksi tekijäksi.
Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia.
Se on väkivaltaa, jolla on uhri, tekijä ja seuraukset.
Ja kun uhreja on vuodessa 15 500, kyse ei ole enää yksittäisistä tragedioista. Kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta, jonka vakavuus pitäisi näkyä myös siinä, miten laki sitä kohtelee.
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan arviointikertomus sisältää paljon myönteisiä havaintoja taloudesta. Talouden tasapainottamisessa on onnistuttu, palveluiden saatavuus on hyvinvointialueen tuottamien raporttien mukaan monin paikoin parantunut ja tiedolla johtamista on kehitetty.
Kertomuksen tärkein viesti ei kuitenkaan liity talouteen vaan vaikuttavuuteen.
Hyvinvointialueella tehdään paljon oikeita asioita, mutta edelleen liian usein jää epäselväksi, mitä vaikutuksia toimenpiteillä todellisuudessa saavutetaan. Tietoa kerätään, mittareita seurataan ja raportteja tuotetaan, mutta pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia?
Tämä kysymys koskee erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden palveluita.
Ankkuri-toiminnan tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan
Ankkuri-toiminnan tarkoitus on puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nuorten rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteiden käyttöön ja muihin syrjäytymisen riskitekijöihin. Kyse on juuri sellaisesta ennaltaehkäisevästä työstä, jota hyvinvointialue strategiassaan korostaa.
Siksi on huolestuttavaa, ettei Ankkuri-toiminnasta ole käytettävissä säännöllistä vaikuttavuuden arviointia tai vuosittaista raportointia siinä laajuudessa kuin toiminnan merkitys edellyttäisi.
Kuinka monta nuorta toiminta tavoittaa? Miten se vaikuttaa rikosten uusimiseen, lastensuojelun tarpeeseen tai perheiden tilanteeseen? Tuottaako toiminta säästöjä vähentämällä myöhempää korjaavien palveluiden tarvetta?
Näihin kysymyksiin pitäisi olla vastauksia.
Ennaltaehkäisyä ei voi johtaa pelkästään hyvillä aikomuksilla. Sen vaikutukset on pystyttävä osoittamaan.
Myös Ohjaamon vaikuttavuus ansaitsee tarkemman tarkastelun
Sama koskee Ohjaamo-toimintaa.
Ohjaamot ovat nuorille suunnattuja matalan kynnyksen palveluita, joissa yhdistyvät työllisyyden, koulutuksen, sosiaalipalveluiden ja hyvinvoinnin tuki. Ne ovat monelle nuorelle ensimmäinen paikka, josta apua haetaan.
Silti arviointikertomuksessa ei juuri tarkastella Ohjaamon tuloksia tai vaikuttavuutta.
Kuinka moni nuori löytää palvelun kautta koulutuspaikan tai työpaikan? Kuinka moni saa tarvitsemansa tuen ajoissa? Kuinka paljon Ohjaamo ehkäisee syrjäytymistä tai raskaampien palveluiden käyttöä?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin päätöksentekijöiden pitäisi saada säännöllisesti vastauksia.
Omaishoito on ikääntyvän alueen tulevaisuuskysymys
Länsi-Uusimaa kuuluu Suomen nopeimmin ikääntyviin alueisiin. Samalla omaishoito on yksi koko palvelujärjestelmän tärkeimmistä tukipilareista.
Ilman omaishoitajien tekemää työtä moni ikääntynyt tarvitsisi huomattavasti enemmän ympärivuorokautisia palveluita.
Siksi ei riitä, että seuraamme omaishoidon asiakasmääriä tai käsittelyaikoja. Meidän pitäisi tietää myös
miten omaishoitajat jaksavat,
saavatko he riittävästi tukea,
kuinka moni omaishoitotilanne päättyy kuormituksen vuoksi,
kuinka hyvin ikääntyneet voivat asua turvallisesti kotona.
Jos mittarit eivät kerro ihmisten todellisesta arjesta, ne eivät myöskään kerro palvelujen todellisesta tilanteesta.
Mittareiden pitää näyttää myös ongelmat
Arviointikertomuksen ehkä merkittävin havainto liittyy mittareihin ja tiedolla johtamiseen.
Hyvinvointialueella on runsaasti tavoitteita ja mittareita, mutta niiden yhteys palveluiden todellisiin vaikutuksiin jää usein epäselväksi.
Hyvän mittariston tarkoitus ei ole osoittaa, että kaikki menee hyvin.
Hyvän mittariston tarkoitus on kertoa rehellisesti myös siitä, missä on ongelmia.
Jos nuorten syrjäytymisriski kasvaa, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos omaishoitajien kuormitus lisääntyy, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos lastensuojelun tarve kasvaa tietyllä alueella, sen pitäisi näkyä mittareissa.
Vasta silloin tiedolla johtaminen auttaa kohdentamaan resurssit oikein ja tekemään parempia päätöksiä.
Seuraava askel pitäisi olla siirtyminen raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen
Hyvinvointialue on viime vuosina rakentanut järjestelmiä, raportointia ja seurantaa. Se työ on ollut välttämätöntä.
Seuraava askel on kuitenkin vielä tärkeämpi.
Meidän on siirryttävä raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen. Se tarkoittaa, että emme mittaa vain toimintaa vaan myös tuloksia. Emme seuraa vain suoritteita vaan vaikutuksia ihmisten elämässä.
Ankkuri-toiminta, Ohjaamo-toiminta ja omaishoito ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne ovat palveluita, joiden todellinen arvo näkyy pitkällä aikavälillä. Juuri siksi niiden vaikuttavuutta on arvioitava järjestelmällisesti.
Hyvinvointialueen onnistumista ei lopulta ratkaise se, kuinka monta raporttia tuotamme tai kuinka monta mittaria seuraamme. Ratkaisevaa on se, pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia ja ehkäisevät raskaampien palveluiden tarvetta tulevaisuudessa.
Ryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia piti erinomaisen ryhmäpuheenvuoron aiheesta, voit katsoa videon Keskustan Nummen facebook-sivulta, linkki alla:
Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin jättämääni kysymystä erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.
Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako muuttuu. Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito ovat paljon enemmän kuin pelkkä palvelu. Ne ovat osa turvallista arkea, tuttuja aikuisia, ennakoitavia rakenteita ja perheiden mahdollisuutta sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä.
Aluehallituksen vastauksessa kuvattiin perusteellisesti lainsäädäntöä ja sitä, miten vastuu jakautuu perusopetuslain ja vammaispalvelulain välillä. Vastauksesta jäi kuitenkin puuttumaan juuri se, mitä kysymyksellä haluttiin selvittää, eli millaisia vaikutuksia muutoksella on lapsille, perheille ja palvelujen saatavuudelle käytännössä.
Pidin erityisen huolestuttavana sitä, että vastauksessa todettiin suoraan mahdollisuus tilanteeseen, jossa osa vammaisista lapsista ei pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, mutta heille ei myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun. Hyvinvointialue siis tunnistaa itse riskin siitä, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.
Tästä huolimatta vastauksessa ei arvioitu, kuinka monesta lapsesta voisi olla kyse, millaisia vaikutuksia tilanteella olisi perheiden arkeen tai mitä konkreettisia toimia palvelujen ulkopuolelle jäämisen ehkäisemiseksi aiotaan tehdä.
Myös perheiden näkökulmasta keskeinen kysymys palvelujen hakemisesta jäi avoimeksi. Jatkossa palveluja haetaan kahdelta eri viranomaiselta, mutta vastaus ei sisältänyt konkreettista mallia siitä, miten asiointi järjestetään sujuvasti ja yhdenvertaisesti. Samoin vaikutuksia työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin käsiteltiin hyvin yleisellä tasolla ilman tarkempia arvioita tai perusteluja.
Näistä syistä esitin kokouksessa asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Ehdotin, että aluehallitus täydentäisi vastausta muun muassa arviolla siitä, kuinka moni lapsi voi jäädä palvelujen ulkopuolelle, miten muutos vaikuttaa perheiden arkeen ja yhdenvertaisuuteen, millä konkreettisilla toimilla palveluaukkoja ehkäistään sekä millaisia vaikutuksia muutoksella on kustannuksiin, työkuormaan ja palvelujen jatkuvuuteen.
Palautusesitykseni ei kuitenkaan saanut valtuuston enemmistön tukea. Äänestyksessä esitys kaatui luvuin 42–35, yhden valtuutetun äänestäessä tyhjää. Tässä surettaa se, että moni heistä, jotka puhuvat vammaisten oikeuksista, äänesti esitystäni vastaan.
Äänestystulos osoittaa, että valtuustossa oli merkittävä joukko päättäjiä, joiden mielestä vastauksessa oli samoja puutteita kuin minäkin nostin esiin. Valitettavasti enemmistö katsoi, että asia voidaan merkitä loppuun käsitellyksi ilman lisäselvityksiä.
Vaikka asian käsittely tältä osin päättyi, itse huoli ei ole poistunut. Erityistä tukea tarvitsevien lasten palvelujen järjestämisessä ei saa syntyä tilannetta, jossa lapsi jää kunnan ja hyvinvointialueen väliseen katveeseen. Hallinnolliset rajat eivät saa näkyä lasten ja perheiden arjessa palvelujen puutteena.
Tulen seuraamaan asian etenemistä myös jatkossa. Jokaisella lapsella on oikeus tarvitsemiinsa palveluihin riippumatta siitä, minkä organisaation vastuulle niiden järjestäminen kuuluu.
Voit katsoa puheeni videosta ja lukea puheenvuoroni videon alta.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,
Haluaisin kovasti kiittää annetusta vastauksesta, mutta en voi pitää sitä riittävänä suhteessa niihin kysymyksiin, joita asiasta esitimme.
Kysymyksen tarkoituksena oli saada arvio siitä, mitä vuoden 2026 jälkeinen vastuunjaon muutos käytännössä tarkoittaa erityistä tukea tarvitseville lapsille ja heidän perheilleen. Vastauksessa selostetaan perusteellisesti lakien välistä suhdetta ja todetaan, että perusopetuslaki on ensisijainen suhteessa vammaispalvelulakiin. Sen sijaan varsinaisiin vaikutuskysymyksiin ei anneta riittäviä vastauksia.
Pidän erityisen huolestuttavana sitä, että vastauksessa todetaan suoraan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, mutta samalla heille ei myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.
Hyvinvointialue siis tunnistaa riskin siitä, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle. Tästä huolimatta vastauksessa ei arvioida, kuinka laajasta ilmiöstä voi olla kyse, millaisia vaikutuksia sillä olisi perheisiin tai mitä konkreettisia toimenpiteitä tilanteen ehkäisemiseksi aiotaan tehdä.
Myös hakuprosessien osalta vastaus jää puutteelliseksi. Perheiden tulee jatkossa hakea palveluja kahdelta eri viranomaiselta, mutta vastauksessa ei esitetä konkreettista mallia siitä, miten asiointi järjestetään perheiden näkökulmasta sujuvasti ja yhdenvertaisesti.
Lisäksi kysyin vaikutuksista työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin. Vastauksessa todetaan ainoastaan, ettei vaikutus ole merkittävä, mutta arviota ei perustella eikä tueksi esitetä tietoja tai laskelmia.
Arvoisa puheenjohtaja,
katson, että aluehallituksen vastaus ei anna riittäviä tietoja asian vaikutuksista eikä vastaa kaikilta osin esitettyihin kysymyksiin. Erityisesti puuttuvat vaikutusarviot lasten palvelujen saatavuudesta, palvelujen ulkopuolelle jäämisen riskistä, perheiden asioinnin järjestämisestä sekä muutoksen taloudellisista ja toiminnallisista vaikutuksista.
Teen tämän vuoksi seuraavan vastaesityksen:
Aluevaltuusto päättää palauttaa asian uudelleen valmisteltavaksi siten, että aluehallitus täydentää vastausta seuraavilta osin:
arvio siitä, kuinka moni lapsi voi jäädä kunnan aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä vammaispalvelulain mukaisten palvelujen ulkopuolelle,
arvio muutoksen vaikutuksista lasten ja perheiden arkeen sekä yhdenvertaisuuden toteutumiseen,
kuvaus konkreettisista toimintamalleista, joilla estetään lasten jääminen palvelujen väliin ja helpotetaan perheiden asiointia,
arvio muutoksen vaikutuksista vammaispalvelujen työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin sekä
selvitys siitä, miten palvelujen jatkuvuus, turvallisuus ja pysyvät toimintaympäristöt turvataan vuoden 2026 jälkeen.
Perusteluna palautukselle totean, että aluevaltuustolla tulee olla käytettävissään riittävät tiedot arvioidakseen muutoksen vaikutuksia lasten palveluihin ja yhdenvertaisuuden toteutumiseen. Nyt annettu vastaus tunnistaa ongelmariskin, mutta ei anna riittäviä tietoja sen laajuudesta eikä keinoista sen ehkäisemiseksi.
Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.
Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.
Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.
Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.
Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.
Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.
Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.
Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.
Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.
Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.
Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.
Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat,
olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui.
Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden.
Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys.
Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen.
Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista?
Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi?
Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa?
Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys.
Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä.
Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan.
haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa.
Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen.
Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen.
Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys.
Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista.
haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen.
Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta.
Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda:
vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta,
selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut,
kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen,
säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle,
sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi.
Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen.
Lotta Paakkunainen 