ennaltaehkäisy – Lotta Paakkunainen

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.

Suomi ei ole valmis muistisairauksien kasvuun

Muistisairaudet ovat yksi Suomen nopeimmin kasvavista kansansairauksista. Väestön ikääntyessä niiden vaikutukset ulottuvat yhä useamman perheen arkeen ja koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmään.

Arvioiden mukaan Suomessa voi olla vuoteen 2040 mennessä jo yli 247 000 muistisairautta sairastavaa. Pidemmälle ulottuvissa ennusteissa määrä voi jopa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Kyse ei siis ole tulevaisuuden uhkakuvasta, vaan kehityksestä, joka on jo käynnissä.

Samalla tiedämme, että vanhuspalvelut kamppailevat jo nykyisten tarpeiden kanssa. Hoivapaikkoja on liian vähän, kotihoidon resurssit ovat riittämättömät ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.

Yhtälö on yksinkertainen, palveluntarve kasvaa nopeasti, mutta järjestelmä toimii jo nyt äärirajoillaan.

Tiedämme ongelman, miksi emme toimi?

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, ettei vanhustenhoidon kriisi tullut yllätyksenä. Sama koskee myös muistisairauksia. Tutkimustietoa on ollut saatavilla jo pitkään.

Tiedämme, että esimerkiksi Alzheimerin taudin muutokset voivat alkaa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita. Tiedämme myös, että jopa lähes puolet dementiatapauksista liittyy elintapoihin ja muihin riskitekijöihin, joihin voidaan vaikuttaa.

Silti painopiste on edelleen sairauksien hoitamisessa sen sijaan, että ehkäisisimme niitä ajoissa.

Ennaltaehkäisy ei voi alkaa vasta vanhuudessa. Mutta viimeistään silloin sen pitäisi olla kunnossa.

Varhainen diagnoosi hyödyttää sekä ihmistä että yhteiskuntaa

Muistisairauksien diagnosointi viivästyy Suomessa keskimäärin yli kaksi vuotta.

Se tarkoittaa menetettyä aikaa. Kun diagnoosi viivästyy, myös lääkitys, kuntoutus, palveluiden suunnittelu ja läheisten tuki alkavat liian myöhään.

Varhainen tunnistaminen ei paranna muistisairautta, mutta se voi hidastaa toimintakyvyn heikkenemisen vaikutuksia arkeen ja antaa ihmiselle mahdollisuuden osallistua omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin.

Vajaaravitsemus on aliarvioitu ongelma

Yksi eniten huomiota kaipaavista asioista on ikääntyneiden vajaaravitsemus.

Liian vähäinen energian ja proteiinin saanti heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja heikentää toimintakykyä. Muistisairailla ravitsemusongelmat ovat erityisen yleisiä.

Siksi olen yhdessä asiantuntijoiden kanssa esittänyt, että vajaaravitsemuksen ehkäisyyn tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin Ruotsissa, jossa tavoitteena on käytännössä nollatoleranssi ehkäistävälle vajaaravitsemukselle.

Ratkaisu ei ole monimutkainen. Ravitsemustilan arviointi tulisi tehdä järjestelmälliseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua. Painon seuranta, vajaaravitsemusriskin seulonta ja oikea-aikainen ravitsemushoito ovat yksinkertaisia keinoja, joilla voidaan tukea toimintakykyä ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta.

Kyse on arvovalinnoista

Muistisairauksien yleistymistä ei voida kokonaan estää. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten hyvin olemme siihen valmistautuneet.

Se edellyttää, että panostamme ennaltaehkäisyyn, tunnistamme sairaudet nykyistä aikaisemmin, huolehdimme ravitsemuksesta ja turvaamme oikea-aikaiset palvelut.

Kyse ei ole vain kustannuksista. Kyse on siitä, millaisen vanhuuden haluamme suomalaisille turvata.

Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei vanhustenhoidon kriisi johdu tiedon puutteesta vaan siitä, ettei tutkittua tietoa ole muutettu päätöksiksi. Sama pätee muistisairauksiin. Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä.

Vajaaravitsemukselle nollatoleranssi ja tukea muistisairauksien hidastamiseen ja hoitoon – Suomenmaa.fi

Muistisairaudet räjähtämässä käsiin lähivuosina | MTV Uutiset

Muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu Suomessa – tutkijoiden mukaan nopeasti yleistyvä kansansairaus haastaa sote-palvelut ennennäkemättömällä tavalla | Suomalainen Tiedeakatemia ry

Vanhustenhuolto on kovilla, kun väestö ikääntyy | MTV Uutiset

Maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi tulevaisuuteen

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on hyvinvointialueiden käynnistyttyä käyty tärkeää keskustelua maksuttomasta ehkäisystä alle 25-vuotiaille. Olen itse kannattanut kaikkia niitä aloitteita ja kysymyksiä, joilla asiaa on pyritty edistämään alueellamme.

Kyse ei myöskään ole minulle uudesta asiasta.

Jo ennen hyvinvointialueiden perustamista asiaa käsiteltiin kunnissa ja kaupungeissa ympäri Suomea. Olin mukana keskustelussa jo Lohjan kaupungin päätöksenteossa vuosina 2017–2018, jolloin kannatin maksuttoman ehkäisyn tarjoamista alle 25-vuotiaille. Kirjoitin tuolloin, että maksuton ehkäisy on tärkeä keino vähentää ei-toivottuja raskauksia, tukea nuorten hyvinvointia ja parantaa yhdenvertaisuutta. Samalla korostin, että pelkkä ehkäisyn saatavuus ei yksin riitä, vaan rinnalla tarvitaan laadukasta seksuaalikasvatusta, seksuaalineuvontaa sekä matalan kynnyksen palveluita. Tämä näkemys ei ole muuttunut.

Kun hyvinvointialueet aloittivat toimintansa, siirtyi vastuu näistä palveluista kunnista hyvinvointialueille. Samalla syntyi mahdollisuus luoda yhdenvertaisemmat palvelut koko alueelle riippumatta siitä, missä kunnassa nuori asuu.

Vuonna 2022 aluevaltuustolle jätettiin aloite maksuttoman ehkäisyn tarjoamisesta kaikille alle 25-vuotiaille nuorille koko Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Aloitteessa esitettiin myös nuorten seksuaaliterveyteen liittyvän neuvonnan ja keskustelutuen vahvistamista. Kannatin aloitteen tavoitteita.

Vuonna 2025 valtuutettu Saara Hyrkkö nosti asian uudelleen esille sekä aluehallitukselle osoitetulla kysymyksellä että valtuustoaloitteella. Hyrkkö kysyi, miten päivitetyt raskauden ehkäisyn Käypä hoito -suositukset aiotaan toimeenpanna Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymys oli perusteltu, sillä suosituksissa korostetaan muun muassa maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille.

Aluehallituksen vastaus oli kuitenkin varovainen. Vastauksessa todettiin, että hyvinvointialue noudattaa suosituksia laajasti, mutta maksutonta ehkäisyä tarjotaan tällä hetkellä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille. Samalla todettiin, ettei hyvinvointialueella ole lakisääteistä velvollisuutta tarjota maksutonta ehkäisyä kaikille alle 25-vuotiaille eikä siihen saada erillistä valtionrahoitusta. Laajentamisen arvioitiin lisäävän kustannuksia noin 400 000 euroa vuodessa.

Keskustelussa onkin korostunut erityisesti kustannuskysymys. Mielestäni vastuullisessa päätöksenteossa on kuitenkin tarkasteltava myös sitä, mitä tällä investoinnilla saadaan aikaan.

Ennaltaehkäisy on lähes aina halvempaa kuin ongelmien korjaaminen jälkikäteen.

Ei-toivotut raskaudet, raskaudenkeskeytykset sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden ongelmat aiheuttavat kustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Kun ehkäisy on helposti saatavilla, voidaan vähentää tilanteita, jotka myöhemmin johtavat huomattavasti suurempiin kustannuksiin terveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa. Siksi pelkkä vuosittainen kustannuslaskelma ei anna riittävää kuvaa päätöksen todellisista vaikutuksista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta.

Maksuton ehkäisy on myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys.

Vaikka ehkäisy on yhteinen vastuu, kohdistuvat ehkäisyn kustannukset ja raskauden riskit käytännössä edelleen useimmiten naisille. Nuoren naisen mahdollisuus huolehtia omasta seksuaali- ja lisääntymisterveydestään ei saisi riippua omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta.

Naisen oikeus päättää omasta kehostaan ei saa olla riippuvainen siitä, onko hänellä varaa ehkäisyyn.

On myös syytä muistaa, että valtakunnalliset Käypä hoito -suositukset perustuvat tutkimusnäyttöön. Suosituksissa suositellaan maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille. Kyse ei siis ole yksittäisten poliitikkojen mielipiteistä, vaan asiantuntijoiden arviosta siitä, mikä edistää parhaiten nuorten terveyttä ja hyvinvointia.

Kesäkuussa 2025 jätettiin lisäksi valtuustoaloite, jossa esitettiin Käypä hoito -suositusten toimeenpanoa kokonaisuudessaan, mukaan lukien maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille. Olen kannattanut myös tätä aloitetta.

Olen seurannut asian käsittelyä aluevaltuutettuna tarkasti. Olen ollut läsnä jokaisessa Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa. Tästä syystä ajattelen muistini mukaan, ettei kyseistä valtuustoaloitetta ole ainakaan vielä tuotu aluevaltuuston käsiteltäväksi vastauksen antamista varten. Julkisista asiakirjoista en myöskään ole onnistunut löytämään aloitteeseen annettua vastausta. Tämän vuoksi aloitteen nykyinen käsittelyvaihe jää ulkopuoliselle epäselväksi.

Pidän tärkeänä, että hyvinvointialueen päätöksenteko on avointa ja että myös aloitteiden etenemistä on helppo seurata. Asukkailla ja valtuutetuilla tulee olla mahdollisuus nähdä, miten tärkeät hyvinvointiin liittyvät aloitteet etenevät valmistelussa ja päätöksenteossa.

Tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue tarjoaa maksutonta ehkäisyä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille, mutta ei kaikille alle 25-vuotiaille. Toivon, että asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa uudelleen ja että päätöksenteossa huomioidaan sekä kustannukset että pitkän aikavälin hyödyt.

Hyvinvointialueiden tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa sairauksia, vaan myös ehkäistä niitä.

Minulle maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi nuorten hyvinvointiin, tasa-arvoon, naisten asemaan ja tulevaisuuteen. Se on päätös, joka voi säästää kustannuksia pitkällä aikavälillä, mutta ennen kaikkea se on päätös, joka tukee nuorten mahdollisuuksia tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja turvallisesti ja yhdenvertaisesti.

Ankkuritoiminnan vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja

Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.

Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.

Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.

Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.

Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.

Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.

Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.

Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.

Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.

Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.

Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.

Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat,

olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui.

Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden.

Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys.

Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen.

Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista?

Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi?

Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa?

Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys.

Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä.

Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan.

haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa.

Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen.

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen.

Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys.

Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista.

haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen.

Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta.

Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda:

vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta,

selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut,

kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen,

säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle,

sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi.

Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen.

Kiitos.