Avainsana-arkisto: ennaltaehkäisy

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.

Suomi ei ole valmis muistisairauksien kasvuun

Muistisairaudet ovat yksi Suomen nopeimmin kasvavista kansansairauksista. Väestön ikääntyessä niiden vaikutukset ulottuvat yhä useamman perheen arkeen ja koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmään.

Arvioiden mukaan Suomessa voi olla vuoteen 2040 mennessä jo yli 247 000 muistisairautta sairastavaa. Pidemmälle ulottuvissa ennusteissa määrä voi jopa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Kyse ei siis ole tulevaisuuden uhkakuvasta, vaan kehityksestä, joka on jo käynnissä.

Samalla tiedämme, että vanhuspalvelut kamppailevat jo nykyisten tarpeiden kanssa. Hoivapaikkoja on liian vähän, kotihoidon resurssit ovat riittämättömät ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.

Yhtälö on yksinkertainen, palveluntarve kasvaa nopeasti, mutta järjestelmä toimii jo nyt äärirajoillaan.

Tiedämme ongelman, miksi emme toimi?

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, ettei vanhustenhoidon kriisi tullut yllätyksenä. Sama koskee myös muistisairauksia. Tutkimustietoa on ollut saatavilla jo pitkään.

Tiedämme, että esimerkiksi Alzheimerin taudin muutokset voivat alkaa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita. Tiedämme myös, että jopa lähes puolet dementiatapauksista liittyy elintapoihin ja muihin riskitekijöihin, joihin voidaan vaikuttaa.

Silti painopiste on edelleen sairauksien hoitamisessa sen sijaan, että ehkäisisimme niitä ajoissa.

Ennaltaehkäisy ei voi alkaa vasta vanhuudessa. Mutta viimeistään silloin sen pitäisi olla kunnossa.

Varhainen diagnoosi hyödyttää sekä ihmistä että yhteiskuntaa

Muistisairauksien diagnosointi viivästyy Suomessa keskimäärin yli kaksi vuotta.

Se tarkoittaa menetettyä aikaa. Kun diagnoosi viivästyy, myös lääkitys, kuntoutus, palveluiden suunnittelu ja läheisten tuki alkavat liian myöhään.

Varhainen tunnistaminen ei paranna muistisairautta, mutta se voi hidastaa toimintakyvyn heikkenemisen vaikutuksia arkeen ja antaa ihmiselle mahdollisuuden osallistua omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin.

Vajaaravitsemus on aliarvioitu ongelma

Yksi eniten huomiota kaipaavista asioista on ikääntyneiden vajaaravitsemus.

Liian vähäinen energian ja proteiinin saanti heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja heikentää toimintakykyä. Muistisairailla ravitsemusongelmat ovat erityisen yleisiä.

Siksi olen yhdessä asiantuntijoiden kanssa esittänyt, että vajaaravitsemuksen ehkäisyyn tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin Ruotsissa, jossa tavoitteena on käytännössä nollatoleranssi ehkäistävälle vajaaravitsemukselle.

Ratkaisu ei ole monimutkainen. Ravitsemustilan arviointi tulisi tehdä järjestelmälliseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua. Painon seuranta, vajaaravitsemusriskin seulonta ja oikea-aikainen ravitsemushoito ovat yksinkertaisia keinoja, joilla voidaan tukea toimintakykyä ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta.

Kyse on arvovalinnoista

Muistisairauksien yleistymistä ei voida kokonaan estää. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten hyvin olemme siihen valmistautuneet.

Se edellyttää, että panostamme ennaltaehkäisyyn, tunnistamme sairaudet nykyistä aikaisemmin, huolehdimme ravitsemuksesta ja turvaamme oikea-aikaiset palvelut.

Kyse ei ole vain kustannuksista. Kyse on siitä, millaisen vanhuuden haluamme suomalaisille turvata.

Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei vanhustenhoidon kriisi johdu tiedon puutteesta vaan siitä, ettei tutkittua tietoa ole muutettu päätöksiksi. Sama pätee muistisairauksiin. Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä.

Vajaaravitsemukselle nollatoleranssi ja tukea muistisairauksien hidastamiseen ja hoitoon – Suomenmaa.fi

Muistisairaudet räjähtämässä käsiin lähivuosina | MTV Uutiset

Muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu Suomessa – tutkijoiden mukaan nopeasti yleistyvä kansansairaus haastaa sote-palvelut ennennäkemättömällä tavalla | Suomalainen Tiedeakatemia ry

Vanhustenhuolto on kovilla, kun väestö ikääntyy | MTV Uutiset

Maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi tulevaisuuteen

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on hyvinvointialueiden käynnistyttyä käyty tärkeää keskustelua maksuttomasta ehkäisystä alle 25-vuotiaille. Olen itse kannattanut kaikkia niitä aloitteita ja kysymyksiä, joilla asiaa on pyritty edistämään alueellamme.

Kyse ei myöskään ole minulle uudesta asiasta.

Jo ennen hyvinvointialueiden perustamista asiaa käsiteltiin kunnissa ja kaupungeissa ympäri Suomea. Olin mukana keskustelussa jo Lohjan kaupungin päätöksenteossa vuosina 2017–2018, jolloin kannatin maksuttoman ehkäisyn tarjoamista alle 25-vuotiaille. Kirjoitin tuolloin, että maksuton ehkäisy on tärkeä keino vähentää ei-toivottuja raskauksia, tukea nuorten hyvinvointia ja parantaa yhdenvertaisuutta. Samalla korostin, että pelkkä ehkäisyn saatavuus ei yksin riitä, vaan rinnalla tarvitaan laadukasta seksuaalikasvatusta, seksuaalineuvontaa sekä matalan kynnyksen palveluita. Tämä näkemys ei ole muuttunut.

Kun hyvinvointialueet aloittivat toimintansa, siirtyi vastuu näistä palveluista kunnista hyvinvointialueille. Samalla syntyi mahdollisuus luoda yhdenvertaisemmat palvelut koko alueelle riippumatta siitä, missä kunnassa nuori asuu.

Vuonna 2022 aluevaltuustolle jätettiin aloite maksuttoman ehkäisyn tarjoamisesta kaikille alle 25-vuotiaille nuorille koko Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Aloitteessa esitettiin myös nuorten seksuaaliterveyteen liittyvän neuvonnan ja keskustelutuen vahvistamista. Kannatin aloitteen tavoitteita.

Vuonna 2025 valtuutettu Saara Hyrkkö nosti asian uudelleen esille sekä aluehallitukselle osoitetulla kysymyksellä että valtuustoaloitteella. Hyrkkö kysyi, miten päivitetyt raskauden ehkäisyn Käypä hoito -suositukset aiotaan toimeenpanna Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymys oli perusteltu, sillä suosituksissa korostetaan muun muassa maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille.

Aluehallituksen vastaus oli kuitenkin varovainen. Vastauksessa todettiin, että hyvinvointialue noudattaa suosituksia laajasti, mutta maksutonta ehkäisyä tarjotaan tällä hetkellä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille. Samalla todettiin, ettei hyvinvointialueella ole lakisääteistä velvollisuutta tarjota maksutonta ehkäisyä kaikille alle 25-vuotiaille eikä siihen saada erillistä valtionrahoitusta. Laajentamisen arvioitiin lisäävän kustannuksia noin 400 000 euroa vuodessa.

Keskustelussa onkin korostunut erityisesti kustannuskysymys. Mielestäni vastuullisessa päätöksenteossa on kuitenkin tarkasteltava myös sitä, mitä tällä investoinnilla saadaan aikaan.

Ennaltaehkäisy on lähes aina halvempaa kuin ongelmien korjaaminen jälkikäteen.

Ei-toivotut raskaudet, raskaudenkeskeytykset sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden ongelmat aiheuttavat kustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Kun ehkäisy on helposti saatavilla, voidaan vähentää tilanteita, jotka myöhemmin johtavat huomattavasti suurempiin kustannuksiin terveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa. Siksi pelkkä vuosittainen kustannuslaskelma ei anna riittävää kuvaa päätöksen todellisista vaikutuksista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta.

Maksuton ehkäisy on myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys.

Vaikka ehkäisy on yhteinen vastuu, kohdistuvat ehkäisyn kustannukset ja raskauden riskit käytännössä edelleen useimmiten naisille. Nuoren naisen mahdollisuus huolehtia omasta seksuaali- ja lisääntymisterveydestään ei saisi riippua omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta.

Naisen oikeus päättää omasta kehostaan ei saa olla riippuvainen siitä, onko hänellä varaa ehkäisyyn.

On myös syytä muistaa, että valtakunnalliset Käypä hoito -suositukset perustuvat tutkimusnäyttöön. Suosituksissa suositellaan maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille. Kyse ei siis ole yksittäisten poliitikkojen mielipiteistä, vaan asiantuntijoiden arviosta siitä, mikä edistää parhaiten nuorten terveyttä ja hyvinvointia.

Kesäkuussa 2025 jätettiin lisäksi valtuustoaloite, jossa esitettiin Käypä hoito -suositusten toimeenpanoa kokonaisuudessaan, mukaan lukien maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille. Olen kannattanut myös tätä aloitetta.

Olen seurannut asian käsittelyä aluevaltuutettuna tarkasti. Olen ollut läsnä jokaisessa Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa. Tästä syystä ajattelen muistini mukaan, ettei kyseistä valtuustoaloitetta ole ainakaan vielä tuotu aluevaltuuston käsiteltäväksi vastauksen antamista varten. Julkisista asiakirjoista en myöskään ole onnistunut löytämään aloitteeseen annettua vastausta. Tämän vuoksi aloitteen nykyinen käsittelyvaihe jää ulkopuoliselle epäselväksi.

Pidän tärkeänä, että hyvinvointialueen päätöksenteko on avointa ja että myös aloitteiden etenemistä on helppo seurata. Asukkailla ja valtuutetuilla tulee olla mahdollisuus nähdä, miten tärkeät hyvinvointiin liittyvät aloitteet etenevät valmistelussa ja päätöksenteossa.

Tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue tarjoaa maksutonta ehkäisyä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille, mutta ei kaikille alle 25-vuotiaille. Toivon, että asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa uudelleen ja että päätöksenteossa huomioidaan sekä kustannukset että pitkän aikavälin hyödyt.

Hyvinvointialueiden tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa sairauksia, vaan myös ehkäistä niitä.

Minulle maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi nuorten hyvinvointiin, tasa-arvoon, naisten asemaan ja tulevaisuuteen. Se on päätös, joka voi säästää kustannuksia pitkällä aikavälillä, mutta ennen kaikkea se on päätös, joka tukee nuorten mahdollisuuksia tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja turvallisesti ja yhdenvertaisesti.

Ankkuritoiminnan vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja

Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.

Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.

Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.

Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.

Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.

Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.

Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.

Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.

Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.

Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.

Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.

Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat, 

olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui. 

Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden. 

Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys. 

Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen. 

Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista? 

Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi? 

Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa? 

Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys. 

Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä. 

Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan. 

haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa. 

Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen. 

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen. 

Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys. 

Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista. 

haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen. 

Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta. 

Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda: 

  • vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta, 
  • selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut, 
  • kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen, 
  • säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle, 
  • sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi. 

Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen. 

Kiitos. 

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Turvallisuus kuuluu kaikille, mutta uskallammeko panostaa ennaltaehkäisyyn?

Päihteistä ja turvallisuudesta keskustellaan usein irrallaan toisistaan, vaikka todellisuudessa ne kietoutuvat tiiviisti yhteen. Tämä tuli vahvasti esiin Länsi‑Uudellamaalla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka järjestimme Länsi-Uudenmaan aluevaltuustoryhmänä yhdessä keskustan Espoon kuntayhdistyksen kanssa.

Tilaisuuden avasi ja juonsi aluevaltuustoryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia, joka loi keskustelulle avoimen ja rakentavan pohjan. Puhujina kuultiin asiantuntijoita eri näkökulmista: ehkäisevän päihdetyön asiantuntijaa Tuija Tuormaata, apulaisylilääkäri Anni Lamminsaloa, katutason työntekijää Sauli Taipaletta, poliisi ja yrittäjä Hannu Kauppista sekä kansanedustaja Markku Siposta.

Yhteinen viesti oli tuntui kaikilla olevan se, että päihteet eivät ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteiskunnan asia.

Turvallisuus on kokemus ja se koskettaa meitä kaikkia

Tilaisuudessa nousi esiin, että vaikka moni kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteet näkyvät yhä enemmän arjessa, erityisesti julkisissa tiloissa.

Turvattomuus ei ole pelkästään tilastoja, vaan kokemus. Se syntyy kohtaamisista, ympäristöistä ja siitä, miten ihmiset kohdataan.

Samalla muistutettiin, että päihteet näkyvät vahvasti myös väkivallassa ja onnettomuuksissa. Kyse on siis laajasta turvallisuuskysymyksestä, ei vain yksittäisten ihmisten valinnoista.

Nuorten arki ei ole mustavalkoinen

Erityisen vaikuttava oli katutason työn näkökulma, jonka toi esiin Sauli Taipale. Hänen viestinsä oli tärkeä: nuoret eivät ole ongelma, vaan he elävät usein tilanteissa, joissa ongelmat kasautuvat.

Monella nuorella on kokemuksia epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden huolista. Turvallisen aikuisen puuttuminen voi olla ratkaiseva tekijä.

Kohtaaminen ja luottamus ovat aivan keskeisiä. Nuoret toivovat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi, eivät leimatuiksi.

Palvelut ja yhteistyö ratkaisevat

Anni Lamminsalo kuvasi nuorten palveluita ja niiden toimintaa. Yksi keskeinen havainto oli, että mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä.

Samalla nousi esiin karu todellisuus: päihteet näkyvät vahvasti lastensuojelussa ja raskaat palvelut ovat kalliita.

Painopistettä on siirrettävä varhaisempaan vaiheeseen. Kun apu tulee ajoissa, voidaan välttää sekä inhimillistä kärsimystä että erittäin suuria kustannuksia.

Turvallisuus on myös kokemus

Ehkäisevän päihdetyön asiantuntija Tuija Tuormaa muistutti, että turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja tai viranomaisten mittareita. Se on myös ihmisten kokemus omasta arjestaan.

Tuormaan puheenvuorosta jäi erityisesti mieleen se, että päihdehaitat eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Ne vaikuttavat läheisiin, ympäristöön ja koko yhteisön turvallisuuden tunteeseen. Siksi päihdekysymykset ovat myös turvallisuuskysymyksiä.

Rikollisuus ja viranomaistyö muuttuvat

Hannu Kauppinen toi keskusteluun poliisin näkökulman ja kuvasi, miten päihteet linkittyvät usein rikollisuuteen.

Hänen puheenvuorossaan korostui kuitenkin myös muutos siinä, että viranomaistyö on kehittymässä yhä enemmän suuntaan, jossa painotetaan empaattista kohtaamista. Hän kaipaisi myös sitä, että palattaisi hyviin käytänteisiin siinä, että panostettaisi myös nopeaa avunsaantia ja varhaista puuttumista.

Turvallisuus ei synny pelkästä kontrollista, vaan myös luottamuksesta.

Politiikan päätökset näkyvät arjessa

Markku Siponen toi esiin, miten päihdepolitiikka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten arkeen. Päätökset alkoholin saatavuudesta, markkinoinnista ja palvelurakenteista eivät ole irrallisia, vaan niillä on suora vaikutus siihen, miten päihteet näkyvät yhteiskunnassa.

Myös koulujen rooli nousi vahvasti esiin, juuri siellä ehkäisevällä työllä on mahdollisuus tavoittaa nuoret ajoissa.

Hän nosti esiin myös sen, että vaikka suurin osa suomalaisista kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteiden käyttö näkyy yhä useammin julkisissa tiloissa. Turvattomuuden kokemukset lisääntyvät erityisesti paikoissa, joissa ihmiset liikkuvat päivittäin, kuten kauppakeskuksissa, asemilla ja joukkoliikenteessä.

Yleisö toi keskusteluun arjen äänen

Tilaisuuden yleisökysymykset olivat erityisen laadukkaita. Ne koskivat ennaltaehkäiseviä palveluja, arjen työn haasteita sekä perheiden näkökulmaa.

Keskustelussa kuului vahvasti sekä ammattilaisten että läheisten ääni. Samalla esitettiin toiveita siitä, että viestit vietäisiin eteenpäin myös valtakunnalliseen päätöksentekoon, erityisesti eduskuntaan.

Ennaltaehkäisyä ei saa unohtaa

Keskustelun aikana nostin itse esiin kysymyksen ennaltaehkäisevän työn asemasta tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja palveluita joudutaan tarkastelemaan kriittisesti.

Erityisesti kysyin Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan tulevaisuudesta. Molemmat toimintamallit ovat osoittaneet arvonsa nuorten tukemisessa, varhaisessa puuttumisessa sekä eri viranomaisten välisen yhteistyön rakentamisessa. Juuri tällaisissa palveluissa ongelmiin voidaan tarttua ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi ja kalliimmiksi korjata.

Esitin kansanedustaja Markku Siposelle kysymyksen siitä, olisiko mahdollista vahvistaa Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan asemaa myös lainsäädännöllisin keinoin. Samalla nostin esiin tarpeen kehittää hyvinvointialueiden, kuntien, poliisin, järjestöjen ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä niin, ettei ennaltaehkäisevä työ jää rakenteiden väliin.

Pidän tätä tärkeänä keskusteluna. Liian usein julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy korjaaviin palveluihin, vaikka todelliset säästöt niin inhimilliset kuin taloudellisetkin syntyvät silloin, kun ongelmat tunnistetaan ajoissa ja niihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa.

Jos haluamme vähentää nuorten pahoinvointia, päihdehaittoja ja turvattomuutta, tulee investoida juuri niihin palveluihin, jotka ehkäisevät ongelmien syntymistä. Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että ennaltaehkäisevän työn merkitys tunnistetaan myös päätöksenteossa. Jokainen nuori, joka saa apua ajoissa, on onnistuminen paitsi yksilön ja perheen näkökulmasta myös koko yhteiskunnan kannalta.

Turvallisuus ei synny sattumalta. Se rakentuu välittämisestä, yhteistyöstä ja siitä, että panostamme varhaiseen tukeen silloin, kun apua eniten tarvitaan.