Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen. Yksinäisyyden kytkös masennukseen ja syrjäytymiseen on kiistaton. Parhaiten sitä ennaltaehkäistään varhaislapsuudessa. (lähde: Nina Junttila,Turun yliopiston kasvatuspsykologian dosentti)
Tää on vaikea ja koskettava aihe. Kuka haluaisikaan, että oma lapsi kokisi yksinäisyyttä? Kuka haluaisi, että oma lapsi sanoo, että tuntee olonsa tyhjäksi?
Ote Lastensuojelun keskusliiton kuukausijulkaisusta:
”En jaksa tätä elämää
Ala-asteella lapsi alkaa syyttää yksinäisyydestä itseään: hän kokee olevansa viallinen, sellainen, ettei kelpaa muiden seuraan. Yksinäisyydestä tulee itseään toteuttavaa.
– Yksinäisyys vaikuttaa lapsen kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun lapsi vakuuttuu huonommuudestaan ja uskoo tulevansa torjutuksi, hän vetäytyy.
Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu, ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tätä elämää, 11-vuotias tyttö kertoo.
Ala-aste onkin kriittistä aikaa: yksinäisyydestä voi tulla loppuelämää leimaava tekijä. Junttilan haastattelemista ala-asteikäisistä lapsista puolet oli yksinäisiä vielä puolen vuoden päästä haastattelutilanteesta. Yläasteella luku oli jo 90 prosenttia!
Vastaavasti yksinäisistä aikuisista kolmannes on ollut yksinäinen jo lapsena ja puolet yksinäisiä nuoruudessaan.
Yksinäisyys aiheuttaa syrjäytymistä ja heikentää luottamusta muihin ihmisiin ja itseen. Pitkittynyt yksinäisyys vähentää jopa aivojen kykyä kokea mielihyvää.
Tutkimuksissa on löydetty yksinäisyydelle altistavia tekijöitä, mutta mikään niistä ei väistämättä aja siihen.
– Yksinäisiä yhdistää kokemus erilaisuudestaan. Ulkopuolisuutta voi kokea ulkonäön, pärjäämisen tai mielenkiinnon kohteiden vuoksi. Nuori kokee, ettei ole samalla taajuudella, Niina Junttila kuvaa.
Junttila on haastatellut myös yksinäisiä vanhempia. Heillä on suuri huoli lapsistaan: yksinäisyyden ei haluta periytyvän. Sosiaalisten suhteiden edellytysten luominen vaatii yksinäisiltä vanhemmilta enemmän kuin heiltä, joilla on vahvat verkostot.
Esimerkiksi perhekahvilat ovat tärkeitä. Yksinäiset vanhemmat kaipaavat kannustusta, jotta uskaltavat mukaan. Matalan kynnyksen harrastuksia tarvitaan lisää.”(https://lapsenmaailma.fi/teemat/kasvu/moni-lapsi-yksinainen/)
Kunpa tää juttu olisikin vain yksi lehtijuttu ja yksi artikkeli monista. Mutta se ei ole. Yksinäisyys ei ole vain aikuisia tai vain iäkkäitä koskeva. Lasten ja nuorten yksinäisyys on huolestuttavasti lisääntymässä. Yksinäisyyden on todettu olevan merkittävä terveysriski. Toki toisinaan lapsi valitsee yksinolon. Monet viihtyvät pitkiäkin aikoja omissa leikeissään, mutta jos lapsi jää yksin, koska ei löydä kavereita, kannattaisi yrittää ottaa koppi mahdollisimman varhain, eikä jäädä odottelemaan tilanteen parantumista ajan kanssa.
Vanhemmalle on sydäntäsärkevää kuulla oman lapsensa sanovan, että elämällä ei ole merkitystä, tai että kaikki on tyhjää. http://www.is.fi/perhe/art-2000005029771.html
Vaikka kuinka yrität lapselle kertoa, kuinka rakas ja arvokas hän on, se ei auta. Se voi helpottaa hetkeksi, mutta vain seuraavaan aamuun, kun pitää taas mennä kouluun.
Yksinäisyyteen on varmasti yhtä monta tekijää kuin on yksinäistä, mutta yksi asia kaikkia yhdistää: jokainen ansaitsee kaverin, jokainen tarvitsee ystävää.
Mä olen aina sanonut lapsilleni, että ketään ei saa jättää yksin. Mukaan pitäisi aina ottaa.
Yksinäisyys on vain nähtävä ja sen taakse on vain katsottava.
Lotta Paakkunainen 