Kategoria-arkisto:Lapsi- ja perhetyö

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.

15 500 uhria ja silti yli puolessa tuomioista lähisuhdetta ei huomioida



Vuonna 2025 viranomaisten tietoon tuli Suomessa 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria. Määrä kasvoi vuodessa 20 prosenttia ja on korkein sitten tilastoinnin aloittamisen vuonna 2009.

Kyse ei ole pienestä muutoksesta, vaan hälyttävästä kehityksestä.

Erityisen voimakasta kasvu oli aikuisten kohdalla, joissa uhrimäärä nousi neljänneksellä. Aikuisista uhreista valtaosa oli naisia. Myös epäillyistä tekijöistä kolme neljäsosaa oli miehiä. Aikuisiin kohdistuneissa tapauksissa tekijänä oli useimmiten nykyinen tai entinen puoliso.

Nämä luvut kertovat karulla tavalla siitä, että lähisuhdeväkivalta ei ole marginaalinen ongelma. Se on yksi vakavimmista turvallisuus- ja ihmisoikeushaasteistamme.

Samaan aikaan Yhdenvertaisuusvaltuutetun  raportti Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä herättää kysymyksen siitä, tunnistaako oikeusjärjestelmämme lähisuhdeväkivallan erityisen vakavuuden riittävän johdonmukaisesti.

Raportissa tarkasteltiin 80 käräjä- ja hovioikeuden ratkaisua sekä yli 200 rikossyytettä. Yleisimmät syytteet olivat pahoinpitely, laiton uhkaus, vainoaminen ja kotirauhan rikkominen. Syytteet johtivat tuomioon 94 prosentissa tapauksista.

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö väkivaltaa tunnistettaisi rikokseksi.

Ongelma on siinä, miten lähisuhteen merkitys huomioidaan.

Raportin mukaan vain 45 prosentissa tuomioista väkivallan tapahtuminen pari- tai lähisuhteessa näkyi tuomion perusteluissa. Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Siis kirjoitan tämän uudestaan: Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Lähisuhdeväkivallassa ei ole kyse vain yksittäisestä lyönnistä, uhkauksesta tai teosta. Siihen liittyy usein pelkoa, kontrollia, vallankäyttöä, riippuvuutta ja pitkäkestoista alistamista. Uhri ei yleensä kohtaa tekijää sattumalta kadulla. Tekijä on usein ihminen, jonka kanssa jaetaan koti, arki, lapset tai yhteinen historia.

Juuri tästä syystä Istanbulin sopimus edellyttää, että pari- tai lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on raskauttava tekijä.

Suomessa tätä ei kuitenkaan ole kirjattu rikoslakiin yksiselitteisesti, vaan asia jää tuomioistuimen harkintaan. Se näkyy myös oikeuskäytännön vaihtelevuutena.

Tilastokeskuksen luvut nostavat esiin myös toisen vakavan huolen.

Yhä useammin uhri on ulkomaalaistaustainen. Viime vuonna noin joka viides lähisuhdeväkivallan uhri oli ulkomaalaistaustainen. Alaikäisten kohdalla tilanne on vielä huolestuttavampi, sillä yli neljännes uhreista oli ulkomaalaistaustaisia ja ulkomaalaistaustaisiin lapsiin kohdistuu yli kaksinkertainen riski joutua perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhriksi verrattuna suomalaistaustaisiin lapsiin.

Aiheellista olisi pohtia, tavoittavatko palvelut, ennaltaehkäisy ja viranomaisapu kaikkia yhdenvertaisesti.

Kun samaan aikaan uhrimäärät kasvavat ennätyslukemiin ja oikeuskäytännössä lähisuhteen merkitys jää yli puolessa tapauksista kokonaan käsittelemättä, on syytä pohtia, vastaavatko lainsäädäntö ja käytännöt ilmiön todellista vakavuutta.

Julkisuudessa on viime vuosina kerrottu liian monista tapauksista, joissa pitkään jatkunut lähisuhdeväkivalta on päättynyt vakavaan väkivallantekoon, surmaan tai murhaan. Jälkikäteen kysymme usein, miksi tilanteeseen ei puututtu ajoissa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä myös, tunnistammeko lähisuhdeväkivallan erityispiirteet riittävän hyvin silloin, kun siihen vielä voidaan puuttua.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun suositus on mielestäni perusteltu. Rikoslakia tulisi muuttaa siten, että pari- ja lähisuhteessa tapahtunut väkivalta kirjataan selkeästi rangaistusta koventavaksi tekijäksi.

Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia.

Se on väkivaltaa, jolla on uhri, tekijä ja seuraukset.

Ja kun uhreja on vuodessa 15 500, kyse ei ole enää yksittäisistä tragedioista. Kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta, jonka vakavuus pitäisi näkyä myös siinä, miten laki sitä kohtelee.

Lähteet:

Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä (pdf)Download

https://yle.fi/a/74-20230478

Jäävätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset palvelujen väliin? Asia käsittelyssä aluevaltuustossa tiistaina

Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.

Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.

Miksi nostin asian esiin?

Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.

Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.

Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.

Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea

Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.

Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.

Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.

Kysyin mm.

  • kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
  • mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
  • miten riskit aiotaan estää

Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.

Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan

Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.

Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.

Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.

Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.

Mutta

  • kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
  • vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
  • eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi

Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.

Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki

Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.

Jatkossa perheen on haettava

  • aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
  • mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta

Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.

Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.

Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?

Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.

Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi

  • miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
  • miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa

Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.

Siirtymäaika tuo hengähdystauon

Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.

Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.

Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?

Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.

Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:

  • kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
  • kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
  • kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä

Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.

Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.

Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.

Kyse on lapsista, ei rakenteista

Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?

Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.

Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.

Nuorten palveluista ei pidä ottaa askelia taaksepäin

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa 26.5.2026 käsittelimme hyvinvointikertomusta ja kävimme lähetekeskustelua tulevasta hyvinvointisuunnitelmasta. Kokonaiskuva on tuttu mutta ristiriitainen: monella mittarilla alueemme pärjää edelleen keskimääräistä paremmin, mutta samalla useat keskeiset kehityssuunnat ovat huolestuttavia.

Erityisesti nuorten tilanteessa näkyy selvä jännite. Päihteiden käyttö vähenee, mikä on myönteinen kehitys, mutta samaan aikaan ahdistuneisuus lisääntyy ja rikollisuus on kasvanut. Tämä viittaa siihen, että nuorten hyvinvointi on eriytymässä, eli osa voi hyvin, mutta osalle ongelmat kasaantuvat.

Juuri tällaisessa tilanteessa palvelujärjestelmän pitäisi olla kaikkein vahvimmillaan erityisesti ennaltaehkäisevän työn osalta.

Ohjaamo oli toimiva malli, jota ei olisi kannattanut heikentää

Nostin lautakunnassa esiin huoleni Ohjaamo‑toiminnasta ja matalan kynnyksen palveluiden muutoksista. Konkreettinen esimerkki löytyy Lohjalta.

Aiemmin Ohjaamo toimi mallina, jossa nuori sai saman katon alta:

  • ohjausta arjen asioihin
  • terveydenhoitajan palvelut
  • mielenterveyden tukea
  • ehkäisyneuvontaa
  • työllisyyspalveluita

Tämä kokonaisuus oli aidosti nuorilähtöinen: palvelu sijaitsi tilassa, joka oli suunnattu nuorille ja jossa asiointi oli luontevaa ja kynnykset matalia.

Hyvinvointialue on sittemmin siirtänyt terveydenhoitajan ja psykologipalveluita pois Ohjaamosta terveysasemalle. Muutos voi hallinnollisesti vaikuttaa pieneltä, mutta käytännössä sillä on iso merkitys.

Nuori ei hakeudu palveluun samalla tavalla terveyskeskukseen kuin nuorten omaan tilaan.

Kun palveluketju hajautetaan:

  • osa nuorista jää väistämättä palvelujen ulkopuolelle
  • avun hakeminen viivästyy
  • ongelmat ehtivät kasautua

Tämä on juuri se kohta, jossa ennaltaehkäisy joko toimii, tai epäonnistuu.

Ankkuritoiminta on ennaltaehkäisyn selkäranka

Samaan aikaan olen edelleen erittäin huolissani Ankkuritoiminnan heikentämisestä.

Hyvinvointikertomus kertoo selvästi, että alaikäisten tekemät ja kokemat rikokset ovat lisääntyneet. Tämä on erittäin vakava signaali. Ankkuritoiminnan koko ajatus on puuttua tilanteisiin varhain ennen kuin rikoskierteet, syrjäytyminen tai vakavat ongelmat pääsevät kehittymään.

Ankkuri ei ole yksittäinen palvelu. Se on moniammatillinen toimintamalli, jossa yhdistyvät:

  • sosiaalityö
  • poliisi
  • terveydenhuolto
  • nuorisotyö

Kun tätä kokonaisuutta heikennetään samaan aikaan kun ongelmat kasvavat, syntyy selvä strateginen ristiriita.

Tässä ”säästettiin” nyt väärässä kohdassa ja siirrettiin kustannuksia tulevaisuuteen. Vai oliko kyse edes säästöstä, vai vain siitä, että saatiin hallinnollisesti sosiaalityöntekijä ja psykiatrian sairaanhoitaja omaan siiloon?

Ehkäisy, turvallisuus ja nuorten arki

Toinen keskeinen nostoni liittyi ehkäisyyn ja nuorten turvallisuuteen.

Alueellamme noin 26 % nuorista ei käytä ehkäisyä, mikä on enemmän kuin maassa keskimäärin. Samalla nuoret itse nostavat esiin tarpeen puhua enemmän seurustelusuhteista ja niissä esiintyvästä väkivallasta.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne liittyvät toisiinsa:

  • seksuaaliterveys
  • turvataidot
  • ihmissuhteet
  • mielenterveys
  • avun hakemisen kynnykset

Juuri siksi ehkäisyneuvonnan ja nuorten palveluiden pitäisi olla helposti saavutettavia, nuorten omassa ympäristössä ja osana laajempaa kokonaisuutta, eikä irrallisina palveluina muualla.

Järjestöt ovat keskeinen osa ennaltaehkäisyä

Lautakunnassa käytiin myös keskustelua järjestöavustusten kriteereistä, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella (lausuntoaika 30.6. asti).

Järjestöillä on ratkaiseva rooli erityisesti siinä työssä, jota julkinen sektori ei yksin tavoita:

  • matalan kynnyksen kohtaamiset
  • vertaistuki
  • arjen apu ja osallisuus
  • yksinäisyyden ehkäisy

Kun puhumme ennaltaehkäisystä, puhumme samalla järjestöjen toimintaedellytyksistä. Siksi avustuskriteerien tulee tukea pitkäjänteistä, vaikuttavaa työtä, eikä lisätä epävarmuutta tai katkoksia toimintaan.

On myös tärkeää, että jo järjestötoimintaan varatut resurssit pysyvät aidosti sen käytössä.

Kiitos tärkeästä kehitysaskeleesta

Hyvät asiat on tärkeä nostaa aina esiin.

Hyvinvointisuunnitelmassa ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja hoito on huomioitu aiempaa paremmin osana hoitopolkua. Tämä on erittäin tärkeä ja konkreettinen parannus. Vajaaravitsemus jää usein piiloon, mutta vaikuttaa merkittävästi ikääntyneiden toimintakykyyn, toipumiseen ja elämänlaatuun.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tietoa voidaan viedä käytännön tasolle.

Suunta ratkaisee

Hyvinvointikertomuksen keskeinen viesti ei ole vain tämän hetken tilanne, vaan kehityssuunta.

Kun samaan aikaan nähdään:

  • nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen
  • rikollisuuden kasvu
  • turvattomuuden kokemuksen vahvistuminen
  • eriarvoisuuden kasautuminen

on ilmeistä, että ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa enemmän, ei vähemmän.

Ohjaamot, Ankkuritoiminta ja järjestöjen työ eivät ole “lisäpalveluja”, vaan ne muodostavat ennaltaehkäisevän työn infrastruktuurin – sen perustan, jolla raskaampien palveluiden tarvetta voidaan vähentää ja ihmisten arkea tukea ajoissa.

Jos tästä kohdasta tingitään, seuraukset näkyvät viiveellä raskaampien palveluiden kasvuna, kustannusten nousuna ja ennen kaikkea ihmisten elämässä.

Siksi suunta on ratkaiseva. Ja siihen suuntaan meidän on syytä kiinnittää nyt erityistä huomiota.