Kategoria-arkisto:työllistäminen

Lohja menettää nuorensa yksi bussivuoro kerrallaan

Luin huolestuneena Länsi-Uusimaan uutisen Saukkolan pikavuorojen lakkauttamisesta. Keskustelu on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Kyse ei nimittäin ole vain yhdestä bussivuorosta tai yhdestä pysäkistä. Kyse on siitä, miten ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan Lohjan kyläalueilla.

Facebookissa käyty keskustelu kertoo karulla tavalla, miten suuri vaikutus joukkoliikenneyhteyksillä on tavallisten ihmisten arkeen. Moni on kertonut kulkeneensa töihin tai opiskeluun sujuvasti vielä silloin, kun yhteydet toimivat paremmin. Nyt vaihtoehdoksi jäävät pitkät odotusajat, useat vaihdot tai oman auton hankkiminen.

Mutta entä ne, joilla autoa ei ole?

Erityisesti mietin koululaisia, opiskelijoita, nuoria ja ikäihmisiä. He ovat usein kaikkein riippuvaisimpia toimivasta joukkoliikenteestä. Kun yhteydet heikkenevät, heidän liikkumisensa vaikeutuu ensimmäisenä.

Puhumme paljon siitä, miten houkuttelemme lapsiperheitä Lohjalle. Samalla meidän pitäisi kysyä, millaista viestiä lähetämme nykyisille ja tuleville asukkaille, jos kyläalueiden palvelut ja yhteydet jatkuvasti heikkenevät.

Perhe ei muuta kylälle pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Perhe miettii, miten lapset pääsevät kouluun, harrastuksiin ja myöhemmin opiskelemaan. Perhe miettii, miten työmatkat onnistuvat ja onko arki mahdollista ilman useampaa autoa. Jos vastaukset näihin kysymyksiin ovat epävarmoja, moni valitsee asuinpaikakseen jonkin muun kunnan.

Suurin huoleni liittyykin nyt nuoriin.

Kun opiskelupaikka sijaitsee kauempana ja kulkeminen muuttuu hankalaksi, moni nuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan jo hyvin nuorena. Maailmalle lähteminen on luonnollinen osa kasvua, eikä siinä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, kun paluulle ei enää ole edellytyksiä.

Jos nuori lähtee pois 16- tai 17-vuotiaana opintojen perässä eikä näe kotikyläänsä tulevaisuuden asuinpaikkana, menetämme vähitellen tulevat lapsiperheet, yrittäjät, työntekijät ja yhteisöjen rakentajat. Kylät eivät autioidu yhdessä yössä, vaan ne autioituvat päätös päätökseltä, palvelu palvelulta ja yhteys yhteydeltä.

Tämä asia kosketti myös omaa perhettäni hyvin konkreettisesti.

Oma nuoreni joutui muuttamaan pois kotoa jo 16-vuotiaana saatuaan toisen asteen opiskelupaikan Helsingistä. Vaihtoehtona olisi ollut päivittäinen kulkeminen kodin ja koulun välillä, mutta pahimpina päivinä koulumatkoihin olisi kulunut yhteensä lähes neljä tuntia.

Neljän tunnin päivittäinen matkustaminen on kohtuuton taakka kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorelle opiskelijalle, jonka pitäisi jaksaa opiskella, tehdä tehtäviä, harrastaa ja palautua. Sellainen arki ei ole kestävää.

Meillä oli onni matkassa. Nuorellamme oli mahdollisuus asua viikot tuttavan vapaassa huoneessa yhdessä ystävänsä kanssa ja tulla viikonlopuiksi kotiin. Näin opiskelu onnistui ilman kohtuuttomia päivittäisiä matkustusaikoja.

Kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole tällaista turvaverkkoa.

Kaikilla ei ole sukulaisia, tuttuja tai ylimääräistä huonetta tarjoavia ihmisiä opiskelupaikkakunnan läheisyydessä. Kaikilla ei myöskään ole taloudellista mahdollisuutta järjestää asumista toiselta paikkakunnalta nuorelle opiskelijalle. Silloin nuoren koulutusmahdollisuudet voivat käytännössä riippua siitä, mihin perheellä on varaa tai millaisia verkostoja perheellä sattuu olemaan.

Juuri siksi pidän tärkeänä, että myös Lohjalla mietitään ratkaisuja, joilla nuoret voisivat asua kotonaan pidempään ja opiskella mahdollisimman lähellä omaa yhteisöään. Kyse ei ole vain koulutuksesta tai liikenteestä. Kyse on yhdenvertaisista mahdollisuuksista rakentaa tulevaisuutta riippumatta siitä, asuuko keskustassa vai kylällä.

Mikä sitten on Lohjan suunnitelma kyläalueiden tulevaisuudelle?

Olen jo vuonna 2022 tehnyt valtuustoaloitteen siitä, että kasvatus- ja opetuslautakunnan esittämä ponsi lakkautetun Nummi-Pusulan lukion lukiostudion käyttöönotosta toteutettaisiin. Ajatus oli suhteellisen hyvä silloin, mutta tänään se on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Näen kuitenkin, että ideaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmin.

Lukiostudion ei tarvitsisi olla vain lukiolaisille tarkoitettu tila. Siitä voitaisiin rakentaa moderni opiskelukeskus, joka palvelisi myös ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita, avoimen yliopiston opiskelijoita ja muita etä- tai monimuoto-opiskelijoita.

Opiskelu on muuttunut, sillä yhä useampi tutkinto sisältää verkko-opintoja, etäluentoja ja itsenäistä työskentelyä. Siksi meidän pitäisi rohkeasti hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita digitalisaatio tarjoaa myös kyläalueiden elinvoiman vahvistamiseen.

Miksi nuoren pitäisi muuttaa pois kotikylästään heti opintojen alkaessa, jos osa opinnoista olisi mahdollista suorittaa laadukkaissa opiskelutiloissa omalla lähialueella?

Tällainen ratkaisu tukisi nuoria, helpottaisi perheiden arkea ja auttaisi pitämään kylät elinvoimaisina. Samalla se loisi yhteisöllisiä tiloja, joissa eri-ikäiset opiskelijat voisivat työskennellä, tavata toisiaan ja rakentaa tulevaisuuttaan omalta kotiseudultaan käsin.

Saukkolan pikavuorojen poistuminen nostaa esiin paljon suuremman kysymyksen kuin yhden liikennöitsijän reittiratkaisut. Kysymys kuuluu, miten Lohja aikoo huolehtia siitä, että myös Saukkolassa, Nummi-Pusulassa, Karjalohjalla, Sammatissa ja muilla kyläalueilla voi tulevaisuudessakin elää täysipainoista elämää.

Jos liikenneyhteyksiä heikennetään, millä niitä korvataan? Onko suunnitteilla toimivaa syöttöliikennettä? Miten turvataan opiskelijoiden liikkuminen? Entä työmatkalaisten? Miten varmistetaan, että lapsiperheet kokevat kylät edelleen houkutteleviksi paikoiksi asua?

Elinvoima syntyy siitä, että ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan siellä, missä he haluavat elää.

Siksi näen, että tämä ei ole vain liikennekysymys, vaan tämä on nuoriso-, perhe- ja elinvoimapolitiikkaa ja siksi siihen tarvitaan myös Lohjan kaupungilta vastauksia.

Saukkolassa bussien pikavuorot halutaan takaisin – näin Lohjan kaupunki ja Vainion Liikenne vastaavat | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Onko koulutus enää kaikkien oikeus?

Suomalainen hyvinvointivaltio rakentuu ajatukselle, että vaikeissa elämäntilanteissa yhteiskunta kantaa vastuuta. Työttömälle maksetaan työttömyysturvaa, sairastunut saa sairauspäivärahaa ja eläkeläinen toimeentulonsa eläkkeenä. Yksi ryhmä kuitenkin poikkeaa tästä logiikasta ja se on opiskelijat.

Kannustamme nuoria kouluttautumaan, hankkimaan osaamista ja rakentamaan Suomen tulevaisuutta. Samalla olemme rakentaneet järjestelmän, jossa opiskelijan toimeentulo perustuu merkittävältä osin velkaan.

Kelan mukaan korkeakouluopiskelijan opintotuki muodostuu opintorahasta, asumisen tuesta sekä opintolainasta. Jo tämä kertoo paljon siitä, miten järjestelmä toimii. Opintolaina ei ole enää ylimääräinen mahdollisuus tai vararahasto, vaan käytännössä olennainen osa opiskelijan toimeentuloa. Lainaan saa Kelan valtiontakauksen, mutta raha tulee pankista ja se maksetaan takaisin korkoineen.

Koulutusta pidetään investointina tulevaisuuteen ja koulutuksesta hyötyy paljon muutakin kuin yksittäinen opiskelija. Jokainen valmistunut sairaanhoitaja, opettaja, insinööri, lääkäri tai ohjelmistokehittäjä kasvattaa Suomen osaamispääomaa, verotuloja ja kilpailukykyä. Silti juuri tätä investointia tekevä ihminen joutuu usein velkaantumaan jo ennen ensimmäistä vakituista työpaikkaansa.

Ylen tuoreessa jutussa 24-vuotias insinööriksi valmistunut Emilia Heinonen kertoo katuvansa opintolainansa ottamista. Hän valmistui vuonna 2024, mutta joutui lähettämään yli sata työhakemusta ja oli pitkään työttömänä ennen työllistymistään. Samalla opintolainan korot juoksivat. Heinonen kuvaa velkaa taakaksi, joka vaikuttaa myös tulevaisuuden suunnitelmiin, kuten asunnon hankintaan ja perheen perustamiseen.

Heinosen kokemus ei ole yksittäistapaus. Ylen mukaan opiskelijoiden keskimääräinen opintolaina on yli kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja Kelan maksamien korkoavustusten määrä on kasvanut voimakkaasti korkojen nousun myötä. Viime vuonna Kela maksoi opintolainojen korkoavustuksia ennätysmäärän, yli 8,6 miljoonaa euroa.

Korkeakouluopintoja pidetään päätoimisena opiskeluna ja samalla opintotukeen liittyy opintojen etenemisen seuranta ja tulorajat. Käytännössä opiskelijan on tasapainoiltava opintojen, työnteon ja toimeentulon välillä. Jos työ vie liikaa aikaa, opinnot voivat viivästyä. Jos töitä ei löydy, vaihtoehdoksi jää usein laina.

Tilannetta tekee ristiriitaisemmaksi se, että korkeakouluopiskelijoilta peritään myös pakollinen terveydenhoitomaksu riippumatta siitä, käyttävätkö he YTHS:n palveluja vai eivät. Maksu on lakisääteinen ja opiskelijan omalla vastuulla on huolehtia sen maksamisesta.

Nykyjärjestelmän puolustajat muistuttavat aiheellisesti opintolainahyvityksestä. Jos opiskelija valmistuu tavoiteajassa, Kela maksaa osan lainasta pois. Se on hyvä kannustin, mutta ei muuta perusasetelmaa, eli sitä, että velka täytyy ottaa ensin. Taloudellinen riski jää opiskelijalle, vaikka koulutuksen hyödyt jakautuvat koko yhteiskunnalle.

Ongelma ei ole siinä, että opintolaina olisi olemassa. Monelle se on hyödyllinen ja toimiva väline. Ongelma on siinä, että siitä on tullut yhä useammalle välttämättömyys. Kun opintoraha, asumisen tuki ja muut tukimuodot eivät riitä kattamaan elämisen kustannuksia, velasta tulee käytännössä pakollinen osa opiskelua. Myös Kelan asiantuntijat ovat todenneet, että pelkkä opintoraha ja asumisen tuki eivät monissa tilanteissa riitä arjen kulujen kattamiseen.

Opiskelijoiden taloudellinen tilanne ei kuitenkaan vaikeudu vain lukuvuoden aikana. Erityisen ongelmallinen on kesä. Vuokra ei katkea kesälomaksi, mutta opiskelijan toimeentulo katkeaa tai heikkenee monella juuri silloin, kun opinnot ovat tauolla. Käytännössä monet opiskelijat ovat kesäkuukausina täysin riippuvaisia kesätöiden saamisesta.

Ongelma on, että työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Moni opiskelija lähettää useita hakemuksia ilman tulosta ja samaan aikaan vuokra, ruoka, sähkölaskut ja muut pakolliset menot on maksettava. Tällaisessa tilanteessa vaihtoehdoiksi jäävät usein velka, vanhempien taloudellinen tuki tai arjesta tinkiminen.

Julkisessa keskustelussa oletetaan liian helposti, että perhe auttaa tarvittaessa. Todellisuus on kuitenkin toinen, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta maksaa aikuisen lapsensa vuokraa tai muita elinkustannuksia kuukausien ajan. Monissa perheissä talous on jo valmiiksi tiukilla. Opiskelijan toimeentulo ei voi rakentua oletukselle, että perhe paikkaa järjestelmän aukot.

Tämä johtaa väistämättä eriarvoisuuteen opiskelijoiden välillä. Ne, joiden perheellä on varaa auttaa, voivat keskittyä opintoihinsa huomattavasti turvallisemmin. Ne, joilla tällaista turvaverkkoa ei ole, joutuvat kantamaan suuremman taloudellisen riskin. Pahimmillaan jatkuva epävarmuus toimeentulosta johtaa siihen, että opiskelija harkitsee opintojen keskeyttämistä, ei siksi että motivaatio puuttuisi, vaan siksi ettei opiskeluun yksinkertaisesti ole varaa.

Tämä on yhteiskunnallisesti nurinkurista, sillä samaan aikaan kun Suomi tarvitsee korkeasti koulutettuja osaajia ja kannustaa nuoria opiskelemaan, osa opiskelijoista joutuu pohtimaan, voiko tutkinnon suorittamista jatkaa taloudellisista syistä. Koulutuksen pitäisi olla tie eteenpäin, ei taloudellinen riski, jonka kantaminen riippuu perheen pankkitilin saldosta.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa korkeakoulutus on käytännössä helpoiten saavutettavissa niille, joiden perheillä on varaa tukea heitä?

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Koulutuksen pitäisi olla Suomessa mahdollisuus jokaiselle lahjakkaalle ja motivoituneelle nuorelle riippumatta vanhempien tulotasosta. Jos opiskelijan mahdollisuus suorittaa tutkinto on riippuvainen perheen taloudellisesta asemasta, emme enää toteuta koulutuksellista tasa-arvoa niin hyvin kuin mielellämme uskomme.

Siksi kysymys ei ole vain opiskelijoiden toimeentulosta. Kysymys on siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa. Haluammeko yhteiskunnan, jossa korkeakouluopinnot ovat aidosti kaikkien saavutettavissa, vai sellaisen, jossa taloudellinen tausta määrittää yhä enemmän sitä, kenellä on mahdollisuus opiskella ja valmistua?

Ratkaisuja kyllä on. Opintorahaa voitaisiin korottaa, asumisen tukea vahvistaa, tulorajoja joustavoittaa ja opintolainan roolia pienentää opiskelijan toimeentulossa. Myös opiskelijoiden pakollisia maksuja voitaisiin tarkastella kriittisesti, ja opintolainan korkoriskiä voitaisiin jakaa nykyistä enemmän yhteiskunnan kannettavaksi. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vaihtoehtoja olisi olemassa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa koulutusmahdollisuudet riippuvat yhä enemmän perheen varallisuudesta?

Tämä ei koske ainoastaan korkeakouluopiskelijoita. Kyse on myös ammattiin opiskelevista nuorista ja kaikista niistä täysi-ikäisistä opiskelijoista, jotka eivät enää kuulu oppivelvollisuuden piiriin. Heidänkin on maksettava vuokransa, ruokansa, liikkumisensa ja muut arjen kulunsa samalla tavoin kuin muidenkin.

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia ja kesätyöpaikkoja ei löydy, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Tämä luo eriarvoisuutta opiskelijoiden välille. Toisen turvana ovat vanhempien säästöt, toinen joutuu ottamaan lisää lainaa tai tekemään töitä opintojen kustannuksella. Kolmas saattaa joutua pohtimaan opintojen keskeyttämistä, koska rahat eivät yksinkertaisesti riitä.

Yhteiskuntamme tarvitsee ammattitaitoisia ihmisiä kaikilta koulutusasteilta. Tarvitsemme lähihoitajia, sähköasentajia, rakennusalan ammattilaisia, kokkeja, merkonomeja, sairaanhoitajia, opettajia, insinöörejä ja lääkäreitä. Suomen tulevaisuus ei rakennu vain korkeakouluissa eikä vain ammatillisissa oppilaitoksissa, vaan molemmissa.

Siksi koulutuksen saavutettavuus ei saa riippua opiskelijan tai hänen perheensä varallisuudesta. Jokaisella motivoituneella nuorella pitäisi olla mahdollisuus hankkia ammatti tai tutkinto ilman jatkuvaa pelkoa toimeentulosta.

Voimmeko todella hyväksyä sen, että koulutusmahdollisuudet jakautuvat varallisuuden mukaan ja että vain osalla nuorista on aidosti mahdollisuus opiskella, valmistua ja rakentaa tulevaisuuttaan?

Lähteet:

Emilia Heinonen, 24, katuu tuhansien eurojen opintolainaa | Talous | Yle

Opiskelijan tuet | Henkilöasiakkaat | Kela

Opiskelijan tuet – Korkeakouluopiskelijat

Opiskelijan tuet korkeakoulussa | Henkilöasiakkaat | Kela

Korkeakouluopiskelijan terveydenhoitomaksu on 70,70 euroa vuonna 2026 – YTHS

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.

Kun rakenteita kevennetään, kuka kantaa lapset?

Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?

Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.

Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä

Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.

Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:

  • vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
  • enemmän vaihtuvia työntekijöitä
  • ohuempaa tukea arkeen
  • kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle

Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.

Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.

Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.

Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?

Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.

Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:

  • rinnalla kulkemista
  • yhteisöllisyyden rakentamista
  • osallisuuden vahvistamista
  • matalan kynnyksen tukea
  • arjen rytmin tukemista
  • syrjäytymisen ehkäisyä

Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.

Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.

Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.

Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen

Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.

Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.

Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.

Se on voinut olla:

  • ensimmäinen syy nousta aamulla
  • sosiaalinen yhteisö
  • turvallinen ympäristö harjoitella arkea
  • askel pois yksinäisyydestä
  • matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana

Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.

Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla?
Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko?
Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?

Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.

Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:

  • lastensuojeluun
  • mielenterveyspalveluihin
  • päihdepalveluihin
  • toimeentulotukeen
  • tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.

Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle

Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.

Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:

  • vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
  • lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
  • parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
  • ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?

Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?

Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.

Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu, vaan valinta, jolla on seuraukset

Suomessa tehdään talouspolitiikkaa, joka nojaa yhteen oletukseen:
leikkaaminen on vastuullista.

Kritiikki valtiovarainministeriön linjauksia kohtaan osoittaa kuitenkin jotain aivan muuta. Asiantuntijat varoittavat, että mittavat menoleikkaukset voivat heikentää talouskasvua ja pahimmillaan lisätä velkaantumista pitkällä aikavälillä. https://yle.fi/a/74-20219452

Silti suunta ei muutu. Se tosin ei varmaan yllättänyt ketään.

Onko kyse enää tiedon puutteesta, vai poliittisesta tahdosta olla kuuntelematta?

Leikkaaminen ei ole neutraali teko

Leikkauspolitiikkaa perustellaan usein välttämättömyydellä.
Todellisuudessa se on arvovalinta.

Leikkaukset:

  • heikentävät palveluita
  • siirtävät kustannuksia tulevaisuuteen
  • lisäävät inhimillistä kuormitusta

Ja usein ne tulevat lopulta kalliimmiksi kuin ne säästävät.

Leikkauspolitiikka ei ole useimmiten oikea ratkaisu, vaan lyhytnäköinen ratkaisu.

Väestön ikääntymistä ei voi leikata pois

Samaan aikaan kun hallitus ”etsii säästöjä”, todellisuus kulkee toiseen suuntaan:

  • hoidon tarve kasvaa
  • väestö ikääntyy
  • palveluiden kysyntä lisääntyy väistämättä

Tätä kehitystä ei voi pysäyttää leikkaamalla.
Sitä voi vain pahentaa tekemällä vääriä valintoja.

Asiantuntijana tiedän, että vaikuttavia ratkaisuja on olemassa

Työssäni lasten, nuorten ja perheiden parissa sekä laajemmin sosiaali- ja terveyspalveluiden kentässä näen jatkuvasti saman ilmiön:
ongelmiin puututaan liian myöhään ja liian kalliisti.

Sama pätee ikääntyneiden palveluihin.

Yksi konkreettinen, tutkitusti vaikuttava ratkaisu on vajaaravitsemuksen systemaattinen seulonta ja hoito osaksi ikääntyneiden hoitopolkua.

Kyse ei ole marginaalisesta kehittämiskohteesta, vaan kansallisesti merkittävästä mahdollisuudesta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa:

  • säästöpotentiaali on yli 600 miljoonaa euroa vuodessa
  • se tukee ikääntyneiden kotona asumista
  • kaatumiset ja lonkkamurtumat vähenevät
  • toipuminen nopeutuu ja sairaalajaksot lyhenevät
  • se voi hidastaa muistisairauksien etenemistä

Tämä on juuri sitä politiikkaa, jota Suomi tarvitsee:

  • vaikuttavaa
  • ennaltaehkäisevää
  • inhimillistä
  • taloudellisesti kestävää

Miksi näitä ratkaisuja ei tehdä?

Tämä tuntuu olevan vaikea, mutta välttämätön kysymys.

Jos tiedämme, että:

  • leikkaukset eivät aina säästä
  • ennaltaehkäisy toimii
  • ja parempia ratkaisuja on olemassa

miksi niitä ei toteuteta?

Siksi, että leikkaaminen on poliittisesti helpompaa kuin uudistaminen.

Leikkaus näkyy nopeasti budjetissa.
Vaikuttava ennaltaehkäisy näkyy vasta vuosien päästä, mutta sitäkin vahvempana. Sitä ei vaan puheista huolimatta ymmärretä.

Tämä on arvovalinta, ei pakko

Nykyinen talouspolitiikka ei ole ainoa mahdollinen.

Se on valinta.

Valinta, jossa:

  • asiantuntijatietoa sivuutetaan
  • pitkän aikavälin vaikutukset jätetään huomioimatta
  • ja inhimillinen näkökulma jää talouslukujen varjoon

Suomi ei tarvitse lisää leikkauslistoja.
Suomi tarvitsee parempia ratkaisuja.

Tarvitsemme politiikkaa, joka:

  • investoi ennaltaehkäisyyn
  • hyödyntää tutkittua tietoa
  • ja asettaa ihmisten hyvinvoinnin talouden perustaksi

Mä näen, että kysymys ei ole siitä, onko meillä varaa tehdä tämä. Kysymys on siitä, onko meillä varaa olla tekemättä. Nykyisen hallituksen mukaan meillä näköjään on varaa vain leikata ja olla huomioimatta asiantuntijoiden kannanottoja, lausuntoja ja tutkimuksia.

Alaikäisten vankien määrä on 2,5-kertaistunut ja rikosten uhrit jäävät jonoon

Tänään 15.1.2026 on kerrottu, että alaikäisten vankien määrä on 2,5-kertaistunut vuodesta 2023. Tämä ei ole sattumaa, eikä yksittäinen ilmiö. Tämä kertoo järjestelmästä, joka puuttuu liian myöhään ja maksaa siitä inhimillisesti ja taloudellisesti kalliin hinnan.

Samaan aikaan alaikäisten tekemiä rikoksia tutkivat yksiköt ovat ruuhkautuneet. Tutkintoja joudutaan priorisoimaan, koska resursseja ei ole riittävästi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkia rikoksia ei ehditä tutkia ajoissa.

Jonon hännille jäävät myös alaikäisiin kohdistuneet pahoinpitelyt ja seksuaaliväkivaltarikokset. Käytännössä siis rikokset, joiden uhreina ovat useimmiten tytöt ja nuoret naiset.

Mitä viestiä tämä lähettää?

  • Rikoksen uhrille: sinun kokemuksesi voi odottaa
  • Tekijälle: seuraukset eivät ole kiireellisiä
  • Yhteiskunnalle: kaikki rikokset eivät ole yhtä vakavia

Ja kaikkein rajuin, ääneen sanomaton viesti:
tyttöihin kohdistuvat rikokset ovat vähäpätöisempiä.
tyttöjä saa rikkoa.

Tätä viestiä emme voi hyväksyä.

Alaikäinen vanki on aina merkki siitä, että useampi turvaverkko on pettänyt: perheen tuki, koulu, mielenterveys- ja päihdepalvelut, nuorisotyö ja erityisesti lastensuojelun ennaltaehkäisevät avohuollon palvelut.

Kun apua ei anneta ajoissa, ongelmat kasaantuvat.
Kun avohuollosta säästetään, säästö ei poista tarvetta, vaan se siirtää sen poliisille, syyttäjälle ja vankilalle.

Säästämme 100 euroa ennaltaehkäisevästä tuesta ja maksamme myöhemmin 100 000 euroa sijaishuollosta, rikosprosesseista ja vankeudesta. Samalla ruuhkautamme järjestelmän niin, että edes vakavimpien rikosten uhrit eivät saa oikeutta ajoissa.

Tämä ei ole vain lastensuojelukysymys.
Tämä on oikeusturvakysymys, tasa-arvokysymys ja turvallisuuskysymys.

Kun ennaltaehkäiseviä palveluja ajetaan alas:

  • tukihenkilöt jäävät ilman palkkaa
  • yrittäjät ilman tuloa
  • alueellinen elinvoima heikkenee
  • työttömyys kasvaa

Ja samalla rikosten määrä kasvaa, tutkinnat ruuhkautuvat ja oikeus viivästyy.

Me tiedämme, että toisin voi tehdä.
Kun nuori saa ajoissa pitkäjänteistä tukea, rikoskierre katkeaa. Kun perhe saa apua, kriisit eivät eskaloidu. Kun ennaltaehkäisy toimii, poliisi ja oikeusjärjestelmä voivat keskittyä niihin tapauksiin, joissa niitä todella tarvitaan.

Vankila ei ole lapselle palvelu.
Ja jonon perälle jäävä seksuaalirikos ei ole oikeusvaltio.

Jos hyväksymme tämän kehityksen, hyväksymme myös sen viestin, jonka se välittää.


Minä en hyväksy.