Kategoria-arkisto:omaishoito

Miksi tein kantelun oikeuskanslerille lääkelainsäädännön valmistelusta?

Olen tehnyt valtioneuvoston oikeuskanslerille kantelun sosiaali- ja terveysministeriön valmistelemasta hallituksen esityksestä HE 111/2025 vp, joka koskee lääkelain, sairausvakuutuslain sekä eräiden muiden lääkelainsäädäntöön liittyvien lakien muuttamista.

Kanteluni ei kohdistu eduskunnan päätökseen eikä lainsäädännön poliittiseen sisältöön. Pyydän oikeuskansleria arvioimaan, onko lainvalmistelussa arvioitu riittävän kattavasti uudistuksen vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin sekä eri ihmisryhmien yhdenvertaiseen asemaan.

Taloudelliset vaikutukset kyllä arvioitiin tarkasti, mutta entäs ihmisvaikutukset?

HE 111/2025 vp sisältää laajat vaikutusarvioinnit muun muassa:

  • valtiontaloudesta,
  • lääkekorvausjärjestelmästä,
  • apteekkitaloudesta,
  • yritysvaikutuksista,
  • lääkemarkkinoista sekä
  • julkisen talouden vaikutuksista.

Taloudellisia vaikutuksia on arvioitu yksityiskohtaisesti erilaisten laskelmien, vaihtoehtoisten toteuttamistapojen ja kustannusvaikutusten avulla.

Sen sijaan pidän perusteltuna kysyä, arvioitiinko samalla perusteellisuudella uudistuksen vaikutuksia potilaiden arkeen ja heidän oikeuksiinsa.

Kun sairaalassa annosteltavien lääkkeiden rahoitusvastuuta siirretään Kelalta hyvinvointialueille, mietin, kuten moni muukin sitä, että miten hyvinvointialueiden erilainen taloudellinen tilanne voi vaikuttaa lääkehoitojen tosiasialliseen saatavuuteen. Vaikka tavoitteena on yhdenvertaisuus, käytännön vaikutukset voivat muodostua erilaisiksi eri puolilla Suomea.

Mitä hyvä lainvalmistelu edellyttää?

Valtioneuvoston lainvalmisteluohjeiden mukaan säädösehdotusten vaikutuksia tulee arvioida riittävän laajasti suhteessa uudistuksen merkittävyyteen. Taloudellisten vaikutusten lisäksi arvioitavia vaikutuksia voivat olla esimerkiksi:

  • perus- ja ihmisoikeusvaikutukset,
  • yhdenvertaisuusvaikutukset,
  • sukupuolivaikutukset,
  • lapsivaikutukset,
  • vaikutukset viranomaisten toimintaan sekä
  • vaikutukset kansalaisten asemaan.

Kanteluni keskeinen kysymys onkin, onko nämä vaikutukset arvioitu yhtä perusteellisesti kuin taloudelliset vaikutukset.

Lapsivaikutusten arviointi jäi mielestäni puutteelliseksi

Pidän erityisen tärkeänä sitä, että lainvalmistelussa arvioidaan myös lasten asemaa silloin, kun uudistus voi vaikuttaa lasten terveydenhuoltoon.

Suomea sitova YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa viranomaisia ottamaan lasten oikeudet huomioon lainsäädäntöä valmisteltaessa.

Sopimuksen 3 artiklan mukaan lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.

Lisäksi 24 artikla turvaa lapsen oikeuden parhaaseen mahdolliseen terveydentilaan sekä tarvittaviin terveyspalveluihin.

HE 111/2025 vp:stä en löytänyt erillistä lapsivaikutusten arviointia, vaikka uudistus koskee koko lääkejärjestelmää ja voi vaikuttaa myös vaikeasti sairaiden lasten lääkehoitoihin.

Myös sukupuolivaikutukset ansaitsevat huomiota

Valtioneuvoston lainvalmisteluohjeiden mukaan myös sukupuolivaikutukset tulee arvioida silloin, kun uudistus voi vaikuttaa eri tavoin naisiin ja miehiin.

Lääkehoidot eivät kohdistu kaikkiin väestöryhmiin samalla tavalla. Esimerkiksi useat syöpälääkkeet liittyvät sairauksiin, joita esiintyy pääasiassa naisilla tai miehillä.

En löytänyt hallituksen esityksestä erillistä sukupuolivaikutusten arviointia, minkä vuoksi pyydän oikeuskansleria arvioimaan, olisiko sellainen tullut tehdä.

Perus- ja ihmisoikeudet eivät saa jäädä talousvaikutusten varjoon

Suomen perustuslaki turvaa jokaiselle oikeuden yhdenvertaiseen kohteluun sekä riittäviin terveyspalveluihin.

Kantelussani pyydän oikeuskansleria arvioimaan erityisesti sitä, onko hallituksen esityksessä riittävästi tarkasteltu uudistuksen vaikutuksia:

  • perustuslain 6 §:n mukaiseen yhdenvertaisuuteen,
  • perustuslain 19 §:n mukaiseen oikeuteen riittäviin terveyspalveluihin,
  • perustuslain 22 §:n mukaiseen julkisen vallan velvollisuuteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen,
  • lasten oikeuksien toteutumiseen sekä
  • potilaiden tosiasialliseen mahdollisuuteen saada lääkehoitoa yhdenvertaisesti eri puolilla Suomea.

Perustuslakivaliokunnan lausunto nosti esiin toisen näkökulman

Eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeVL 46/2025 vp) arvioi lakiesitystä erityisesti apteekkien omaisuudensuojan, elinkeinovapauden ja apteekkipalvelujen saatavuuden näkökulmasta.

Pidän kuitenkin huomionarvoisena, että lausunnossa ei juuri tarkastella esimerkiksi:

  • hyvinvointialueiden taloudellisen kantokyvyn vaikutuksia lääkehoitojen saatavuuteen,
  • lapsivaikutuksia,
  • sukupuolivaikutuksia,
  • sosioekonomisia vaikutuksia tai
  • potilaiden tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutumista.

Nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joiden arvioimista olen pyytänyt oikeuskanslerilta.

Miksi kantelu?

En väitä, että hallituksen esitys olisi lainvastainen tai että vaikutusarvioinnit olisivat kokonaan puuttuneet.

Kanteluni tarkoituksena on pyytää riippumatonta laillisuusvalvojaa arvioimaan, ovatko vaikutusarvioinnit olleet riittävän kattavia suhteessa uudistuksen merkittävyyteen ja hyvän lainvalmistelun vaatimuksiin.

Hyvä lainvalmistelu ei tarkoita ainoastaan sitä, että taloudelliset vaikutukset tunnetaan tarkasti. Yhtä tärkeää on arvioida, miten uudistus vaikuttaa ihmisiin ja erityisesti lapsiin, potilaiden yhdenvertaisuuteen sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Toivon, että oikeuskanslerin arvio selventää, täyttikö HE 111/2025 vp nämä vaatimukset ja antaa tarvittaessa suosituksia tulevien lainsäädäntöhankkeiden vaikutusarviointien kehittämiseksi.

Suomi ei ole valmis muistisairauksien kasvuun

Muistisairaudet ovat yksi Suomen nopeimmin kasvavista kansansairauksista. Väestön ikääntyessä niiden vaikutukset ulottuvat yhä useamman perheen arkeen ja koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmään.

Arvioiden mukaan Suomessa voi olla vuoteen 2040 mennessä jo yli 247 000 muistisairautta sairastavaa. Pidemmälle ulottuvissa ennusteissa määrä voi jopa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Kyse ei siis ole tulevaisuuden uhkakuvasta, vaan kehityksestä, joka on jo käynnissä.

Samalla tiedämme, että vanhuspalvelut kamppailevat jo nykyisten tarpeiden kanssa. Hoivapaikkoja on liian vähän, kotihoidon resurssit ovat riittämättömät ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.

Yhtälö on yksinkertainen, palveluntarve kasvaa nopeasti, mutta järjestelmä toimii jo nyt äärirajoillaan.

Tiedämme ongelman, miksi emme toimi?

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, ettei vanhustenhoidon kriisi tullut yllätyksenä. Sama koskee myös muistisairauksia. Tutkimustietoa on ollut saatavilla jo pitkään.

Tiedämme, että esimerkiksi Alzheimerin taudin muutokset voivat alkaa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita. Tiedämme myös, että jopa lähes puolet dementiatapauksista liittyy elintapoihin ja muihin riskitekijöihin, joihin voidaan vaikuttaa.

Silti painopiste on edelleen sairauksien hoitamisessa sen sijaan, että ehkäisisimme niitä ajoissa.

Ennaltaehkäisy ei voi alkaa vasta vanhuudessa. Mutta viimeistään silloin sen pitäisi olla kunnossa.

Varhainen diagnoosi hyödyttää sekä ihmistä että yhteiskuntaa

Muistisairauksien diagnosointi viivästyy Suomessa keskimäärin yli kaksi vuotta.

Se tarkoittaa menetettyä aikaa. Kun diagnoosi viivästyy, myös lääkitys, kuntoutus, palveluiden suunnittelu ja läheisten tuki alkavat liian myöhään.

Varhainen tunnistaminen ei paranna muistisairautta, mutta se voi hidastaa toimintakyvyn heikkenemisen vaikutuksia arkeen ja antaa ihmiselle mahdollisuuden osallistua omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin.

Vajaaravitsemus on aliarvioitu ongelma

Yksi eniten huomiota kaipaavista asioista on ikääntyneiden vajaaravitsemus.

Liian vähäinen energian ja proteiinin saanti heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja heikentää toimintakykyä. Muistisairailla ravitsemusongelmat ovat erityisen yleisiä.

Siksi olen yhdessä asiantuntijoiden kanssa esittänyt, että vajaaravitsemuksen ehkäisyyn tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin Ruotsissa, jossa tavoitteena on käytännössä nollatoleranssi ehkäistävälle vajaaravitsemukselle.

Ratkaisu ei ole monimutkainen. Ravitsemustilan arviointi tulisi tehdä järjestelmälliseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua. Painon seuranta, vajaaravitsemusriskin seulonta ja oikea-aikainen ravitsemushoito ovat yksinkertaisia keinoja, joilla voidaan tukea toimintakykyä ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta.

Kyse on arvovalinnoista

Muistisairauksien yleistymistä ei voida kokonaan estää. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten hyvin olemme siihen valmistautuneet.

Se edellyttää, että panostamme ennaltaehkäisyyn, tunnistamme sairaudet nykyistä aikaisemmin, huolehdimme ravitsemuksesta ja turvaamme oikea-aikaiset palvelut.

Kyse ei ole vain kustannuksista. Kyse on siitä, millaisen vanhuuden haluamme suomalaisille turvata.

Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei vanhustenhoidon kriisi johdu tiedon puutteesta vaan siitä, ettei tutkittua tietoa ole muutettu päätöksiksi. Sama pätee muistisairauksiin. Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä.

Vajaaravitsemukselle nollatoleranssi ja tukea muistisairauksien hidastamiseen ja hoitoon – Suomenmaa.fi

Muistisairaudet räjähtämässä käsiin lähivuosina | MTV Uutiset

Muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu Suomessa – tutkijoiden mukaan nopeasti yleistyvä kansansairaus haastaa sote-palvelut ennennäkemättömällä tavalla | Suomalainen Tiedeakatemia ry

Vanhustenhuolto on kovilla, kun väestö ikääntyy | MTV Uutiset

Olen tehnyt kaksi kantelua lapsen oikeuksista, mutta miksi ja mistä on kyse?

Olen tehnyt kaksi erillistä kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vaikka kantelut koskevat eri asioita, niitä yhdistää sama peruskysymys, eli

Toteutuvatko lapsen oikeudet ja lapsen etu päätöksenteossa vai jäävätkö ne sivuun silloin, kun tehdään taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja?

Kantelut koskevat:

  • sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
  • alkoholilain muutosta.

Kyse on eri asiakokonaisuuksista, mutta molemmissa minulla on sama huoli siitä, onko lapsen oikeuksia arvioitu riittävällä tavalla jo päätöksiä valmisteltaessa?

Miksi tein kantelut?

Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:

Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”

Kyse ei ole siis poliittisesta mielipiteestä vaan Suomea sitovasta oikeudellisesta velvoitteesta.

Myös perustuslaki velvoittaa julkista valtaa turvaamaan perus- ja ihmisoikeudet sekä tukemaan lasten hyvinvointia ja perheitä.

Onko nämä velvoitteet toteutuneet käytännössä lainvalmistelussa ja päätöksenteossa?

1. Kantelu: järjestöleikkaukset ja lapsen oikeudet

Ensimmäinen kanteluni koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen leikkauksia.

Kyse ei ole pelkästään järjestöjen toimintaedellytyksistä, vaan palveluista, jotka esimerkiksi

  • auttavat väkivaltaa kokeneita lapsia
  • tukevat kriisissä eläviä perheitä
  • ehkäisevät ongelmien kasautumista.

Monissa näistä palveluista kohdataan juuri kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia lapsia.

Mikä herättää huolen?

Julkisten tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että päätökset rahoituksen leikkaamisesta tehtiin ennen kuin niiden vaikutuksia lapsiin ja palveluihin arvioitiin kattavasti.

Tämän vuoksi kysyin

Onko lapsen etu ollut päätöksenteon lähtökohta vai asia, jota ryhdyttiin arvioimaan vasta päätösten jälkeen?

Kantelussani pyydän oikeusasiamiestä arvioimaan mm.

  • onko lapsivaikutukset arvioitu ennen päätöksentekoa
  • onko lapsen etu ollut valmistelussa aidosti keskeinen arviointiperuste
  • täyttääkö valmistelu perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet.

2. Kantelu: alkoholilain muutos ja lapsivaikutukset

Toinen kanteluni koskee alkoholilain muutosta, jolla lisätään alkoholin saatavuutta ja markkinointimahdollisuuksia.

Tässä valmistelussa on myös myönteisiä piirteitä.

Mitä valmistelussa on tehty hyvin?

Valmistelussa on

  • kuultu asiantuntijoita
  • tunnistettu lapsiin kohdistuvia haittoja
  • arvioitu vaikutuksia myös perheiden näkökulmasta.

Tämä on tärkeää ja kuuluu hyvään lainvalmisteluun.

Mikä kuitenkin herätti huolen?

Samaan aikaan valmisteluaineistosta ilmenee, että alkoholin saatavuuden lisääntyminen voi kasvattaa esimerkiksi

  • väkivaltaa
  • riippuvuutta
  • lasten kokemia haittoja.

Vaikutuksia on tarkoitus seurata vasta lain voimaantulon jälkeen.

Kantelussani kysyin, täyttääkö tämä lapsen oikeuksien näkökulmasta ennakollisen arvioinnin vaatimukset.

Lapsen oikeuksien sopimuksen lähtökohtana on, että vaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa ja että ne aidosti ohjaavat päätöksiä, eivät ainoastaan muodostu jälkikäteisen seurannan kohteeksi.

Pyysin oikeusasiamiestä arvioimaan

  • onko lapsivaikutusten arviointi ollut riittävän perusteellinen
  • onko lapsen etu ollut valmistelussa ensisijainen harkintaperuste
  • vai onko se jäänyt muiden tavoitteiden rinnalla esitetyksi näkökulmaksi.

Mitä kantelut eivät koske?

Kantelujeni tarkoituksena ei ole vaatia lakien kumoamista.

Eduskunnan tekemiin poliittisiin päätöksiin ei voida puuttua kantelulla.

Sen sijaan kanteluni kohdistuvat siihen,

  • miten lait on valmisteltu,
  • miten viranomaiset ovat menetelleet,
  • ja onko lapsen oikeuksia koskevat velvoitteet otettu asianmukaisesti huomioon valmisteluvaiheessa.

Kyse ei ole vain kahdesta yksittäisestä asiasta.

Kyse on laajemmasta periaatteellisesta kysymyksestä:

Onko lapsen etu aidosti päätöksenteon ensisijainen arviointiperuste vai yksi näkökulma muiden joukossa?

Kun päätökset koskevat esimerkiksi väkivaltaa, perheiden kriisejä tai päihdehaittoja, niiden vaikutukset näkyvät konkreettisesti lasten elämässä.

Ne voivat näkyä lapsessa, joka ei saa tarvitsemaansa tukea, nuoressa, joka jää yksin, tai perheessä, jonka ongelmat ehtivät kasvaa ennen kuin apua on saatavilla.

Kantelujeni tarkoituksena ei ole politisoida lapsen oikeuksia, vaan muistuttaa niiden oikeudellisesta merkityksestä.

Lapsen oikeudet eivät ole mielipidekysymys. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, jotka sitovat viranomaisia myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja.

Siksi pidän tärkeänä, että arvioidaan

  • onko lapsen etu selvitetty riittävän ajoissa
  • onko sitä punnittu aidosti valmistelussa
  • ja näkyykö se lopullisissa ratkaisuissa.

Näihin kysymyksiin odotan nyt myös eduskunnan oikeusasiamiehen arviota.

Erityisesti toivon, että painotetaan sitä, että Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:

Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”

Lapsi ei ole sivustakatsoja, miksi lainsäädäntö kohtelee häntä sellaisena?

Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.

Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.

Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.

Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun

Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.

Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.

Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.

Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.

Näen tämän rakenteellisena ongelmana.

Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta

Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.

Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että
väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.

Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.

Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.

Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?

Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että

lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.

Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.

Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi

  • huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
  • tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
  • ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa

Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.

Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman

Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi

  • suojelutarpeen systemaattinen arviointi
  • tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
  • Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
  • erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa

Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.

Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen

Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko

  • tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
  • tai todellinen rakenteellinen uudistus

Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.

lainsäädännössä ja käytännössä tulee

  • tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
  • velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
  • varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
  • vahvistaa viranomaisten yhteistyötä

Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.

Lapsen etu ei ole sivuhuomio

Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.

Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.

Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.

Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.

Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.

15 500 uhria ja silti yli puolessa tuomioista lähisuhdetta ei huomioida



Vuonna 2025 viranomaisten tietoon tuli Suomessa 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria. Määrä kasvoi vuodessa 20 prosenttia ja on korkein sitten tilastoinnin aloittamisen vuonna 2009.

Kyse ei ole pienestä muutoksesta, vaan hälyttävästä kehityksestä.

Erityisen voimakasta kasvu oli aikuisten kohdalla, joissa uhrimäärä nousi neljänneksellä. Aikuisista uhreista valtaosa oli naisia. Myös epäillyistä tekijöistä kolme neljäsosaa oli miehiä. Aikuisiin kohdistuneissa tapauksissa tekijänä oli useimmiten nykyinen tai entinen puoliso.

Nämä luvut kertovat karulla tavalla siitä, että lähisuhdeväkivalta ei ole marginaalinen ongelma. Se on yksi vakavimmista turvallisuus- ja ihmisoikeushaasteistamme.

Samaan aikaan Yhdenvertaisuusvaltuutetun  raportti Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä herättää kysymyksen siitä, tunnistaako oikeusjärjestelmämme lähisuhdeväkivallan erityisen vakavuuden riittävän johdonmukaisesti.

Raportissa tarkasteltiin 80 käräjä- ja hovioikeuden ratkaisua sekä yli 200 rikossyytettä. Yleisimmät syytteet olivat pahoinpitely, laiton uhkaus, vainoaminen ja kotirauhan rikkominen. Syytteet johtivat tuomioon 94 prosentissa tapauksista.

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö väkivaltaa tunnistettaisi rikokseksi.

Ongelma on siinä, miten lähisuhteen merkitys huomioidaan.

Raportin mukaan vain 45 prosentissa tuomioista väkivallan tapahtuminen pari- tai lähisuhteessa näkyi tuomion perusteluissa. Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Siis kirjoitan tämän uudestaan: Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Lähisuhdeväkivallassa ei ole kyse vain yksittäisestä lyönnistä, uhkauksesta tai teosta. Siihen liittyy usein pelkoa, kontrollia, vallankäyttöä, riippuvuutta ja pitkäkestoista alistamista. Uhri ei yleensä kohtaa tekijää sattumalta kadulla. Tekijä on usein ihminen, jonka kanssa jaetaan koti, arki, lapset tai yhteinen historia.

Juuri tästä syystä Istanbulin sopimus edellyttää, että pari- tai lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on raskauttava tekijä.

Suomessa tätä ei kuitenkaan ole kirjattu rikoslakiin yksiselitteisesti, vaan asia jää tuomioistuimen harkintaan. Se näkyy myös oikeuskäytännön vaihtelevuutena.

Tilastokeskuksen luvut nostavat esiin myös toisen vakavan huolen.

Yhä useammin uhri on ulkomaalaistaustainen. Viime vuonna noin joka viides lähisuhdeväkivallan uhri oli ulkomaalaistaustainen. Alaikäisten kohdalla tilanne on vielä huolestuttavampi, sillä yli neljännes uhreista oli ulkomaalaistaustaisia ja ulkomaalaistaustaisiin lapsiin kohdistuu yli kaksinkertainen riski joutua perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhriksi verrattuna suomalaistaustaisiin lapsiin.

Aiheellista olisi pohtia, tavoittavatko palvelut, ennaltaehkäisy ja viranomaisapu kaikkia yhdenvertaisesti.

Kun samaan aikaan uhrimäärät kasvavat ennätyslukemiin ja oikeuskäytännössä lähisuhteen merkitys jää yli puolessa tapauksista kokonaan käsittelemättä, on syytä pohtia, vastaavatko lainsäädäntö ja käytännöt ilmiön todellista vakavuutta.

Julkisuudessa on viime vuosina kerrottu liian monista tapauksista, joissa pitkään jatkunut lähisuhdeväkivalta on päättynyt vakavaan väkivallantekoon, surmaan tai murhaan. Jälkikäteen kysymme usein, miksi tilanteeseen ei puututtu ajoissa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä myös, tunnistammeko lähisuhdeväkivallan erityispiirteet riittävän hyvin silloin, kun siihen vielä voidaan puuttua.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun suositus on mielestäni perusteltu. Rikoslakia tulisi muuttaa siten, että pari- ja lähisuhteessa tapahtunut väkivalta kirjataan selkeästi rangaistusta koventavaksi tekijäksi.

Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia.

Se on väkivaltaa, jolla on uhri, tekijä ja seuraukset.

Ja kun uhreja on vuodessa 15 500, kyse ei ole enää yksittäisistä tragedioista. Kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta, jonka vakavuus pitäisi näkyä myös siinä, miten laki sitä kohtelee.

Lähteet:

Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä (pdf)Download

https://yle.fi/a/74-20230478

Hyvinvointialueen suuri sokea piste: tiedämme paljon, mutta emme vaikutuksista

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan arviointikertomus sisältää paljon myönteisiä havaintoja taloudesta. Talouden tasapainottamisessa on onnistuttu, palveluiden saatavuus on hyvinvointialueen tuottamien raporttien mukaan monin paikoin parantunut ja tiedolla johtamista on kehitetty.

Kertomuksen tärkein viesti ei kuitenkaan liity talouteen vaan vaikuttavuuteen.

Hyvinvointialueella tehdään paljon oikeita asioita, mutta edelleen liian usein jää epäselväksi, mitä vaikutuksia toimenpiteillä todellisuudessa saavutetaan. Tietoa kerätään, mittareita seurataan ja raportteja tuotetaan, mutta pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia?

Tämä kysymys koskee erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden palveluita.

Ankkuri-toiminnan tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan

Ankkuri-toiminnan tarkoitus on puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nuorten rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteiden käyttöön ja muihin syrjäytymisen riskitekijöihin. Kyse on juuri sellaisesta ennaltaehkäisevästä työstä, jota hyvinvointialue strategiassaan korostaa.

Siksi on huolestuttavaa, ettei Ankkuri-toiminnasta ole käytettävissä säännöllistä vaikuttavuuden arviointia tai vuosittaista raportointia siinä laajuudessa kuin toiminnan merkitys edellyttäisi.

Kuinka monta nuorta toiminta tavoittaa? Miten se vaikuttaa rikosten uusimiseen, lastensuojelun tarpeeseen tai perheiden tilanteeseen? Tuottaako toiminta säästöjä vähentämällä myöhempää korjaavien palveluiden tarvetta?

Näihin kysymyksiin pitäisi olla vastauksia.

Ennaltaehkäisyä ei voi johtaa pelkästään hyvillä aikomuksilla. Sen vaikutukset on pystyttävä osoittamaan.

Myös Ohjaamon vaikuttavuus ansaitsee tarkemman tarkastelun

Sama koskee Ohjaamo-toimintaa.

Ohjaamot ovat nuorille suunnattuja matalan kynnyksen palveluita, joissa yhdistyvät työllisyyden, koulutuksen, sosiaalipalveluiden ja hyvinvoinnin tuki. Ne ovat monelle nuorelle ensimmäinen paikka, josta apua haetaan.

Silti arviointikertomuksessa ei juuri tarkastella Ohjaamon tuloksia tai vaikuttavuutta.

Kuinka moni nuori löytää palvelun kautta koulutuspaikan tai työpaikan? Kuinka moni saa tarvitsemansa tuen ajoissa? Kuinka paljon Ohjaamo ehkäisee syrjäytymistä tai raskaampien palveluiden käyttöä?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin päätöksentekijöiden pitäisi saada säännöllisesti vastauksia.

Omaishoito on ikääntyvän alueen tulevaisuuskysymys

Länsi-Uusimaa kuuluu Suomen nopeimmin ikääntyviin alueisiin. Samalla omaishoito on yksi koko palvelujärjestelmän tärkeimmistä tukipilareista.

Ilman omaishoitajien tekemää työtä moni ikääntynyt tarvitsisi huomattavasti enemmän ympärivuorokautisia palveluita.

Siksi ei riitä, että seuraamme omaishoidon asiakasmääriä tai käsittelyaikoja. Meidän pitäisi tietää myös

  • miten omaishoitajat jaksavat,
  • saavatko he riittävästi tukea,
  • kuinka moni omaishoitotilanne päättyy kuormituksen vuoksi,
  • kuinka hyvin ikääntyneet voivat asua turvallisesti kotona.

Jos mittarit eivät kerro ihmisten todellisesta arjesta, ne eivät myöskään kerro palvelujen todellisesta tilanteesta.

Mittareiden pitää näyttää myös ongelmat

Arviointikertomuksen ehkä merkittävin havainto liittyy mittareihin ja tiedolla johtamiseen.

Hyvinvointialueella on runsaasti tavoitteita ja mittareita, mutta niiden yhteys palveluiden todellisiin vaikutuksiin jää usein epäselväksi.

Hyvän mittariston tarkoitus ei ole osoittaa, että kaikki menee hyvin.

Hyvän mittariston tarkoitus on kertoa rehellisesti myös siitä, missä on ongelmia.

Jos nuorten syrjäytymisriski kasvaa, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos omaishoitajien kuormitus lisääntyy, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos lastensuojelun tarve kasvaa tietyllä alueella, sen pitäisi näkyä mittareissa.

Vasta silloin tiedolla johtaminen auttaa kohdentamaan resurssit oikein ja tekemään parempia päätöksiä.

Seuraava askel pitäisi olla siirtyminen raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen

Hyvinvointialue on viime vuosina rakentanut järjestelmiä, raportointia ja seurantaa. Se työ on ollut välttämätöntä.

Seuraava askel on kuitenkin vielä tärkeämpi.

Meidän on siirryttävä raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen. Se tarkoittaa, että emme mittaa vain toimintaa vaan myös tuloksia. Emme seuraa vain suoritteita vaan vaikutuksia ihmisten elämässä.

Ankkuri-toiminta, Ohjaamo-toiminta ja omaishoito ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne ovat palveluita, joiden todellinen arvo näkyy pitkällä aikavälillä. Juuri siksi niiden vaikuttavuutta on arvioitava järjestelmällisesti.

Hyvinvointialueen onnistumista ei lopulta ratkaise se, kuinka monta raporttia tuotamme tai kuinka monta mittaria seuraamme. Ratkaisevaa on se, pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia ja ehkäisevät raskaampien palveluiden tarvetta tulevaisuudessa.

Ryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia piti erinomaisen ryhmäpuheenvuoron aiheesta, voit katsoa videon Keskustan Nummen facebook-sivulta, linkki alla:

https://www.facebook.com/share/v/1DwxpN9uhL