Kategoria-arkisto:lastensuojelu

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.

Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.

Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.

Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?

Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?

Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.

Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?

Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.

Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?

Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?

Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.

Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?

Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.

Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.

Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.

Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.

Mentäisiinkö jo eteenpäin?

Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.

Kun järjestöiltä viedään ääni, unohdetaan samalla se, mikä teki Suomesta Suomen

Kehitysvammaliiton toiminta on vaarassa päättyä kokonaan suunniteltujen STEA-leikkausten seurauksena. Vaarassa ovat muun muassa Tikoteekki, Papunet ja Selkokeskus, joiden merkitys ulottuu paljon yksittäistä järjestöä laajemmalle.

Kyse on kommunikoinnin tuesta, selkokielestä, asiantuntemuksesta ja siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tulla ymmärretyiksi ja ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa.

Kyse on myös paljon suuremmasta asiasta.

Nykyisen Petteri Orpon hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien politiikasta välittyy yhä vahvemmin kuva yhteiskunnasta, jossa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet jäävät ns. säästöjen jalkoihin.

Tämä ei ole enää yksittäinen päätös tai yksi leikkaus. Tämä on koko hallituskauden suunta, jossa julkisia palveluja kiristetään, järjestöiltä leikataan, ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksia kavennetaan ja samalla apua tarvitsevalle ihmiselle jää yhä useammin viesti, että pärjää itse tai odota, kunnes tilanteesi on tarpeeksi vakava.

Minun mielestäni tämä on väärä suunta.

Hallitus on unohtanut suomalaisen perinnön, eli sen, mistä me tulemme ja mikä teki Suomesta sellaisen maan kuin se on ollut.

Suomea ei rakennettu vain vahvojen, menestyvien ja omillaan pärjäävien ihmisten varaan. Suomea rakennettiin ajatukselle, että pidämme toisistamme huolta, että lapsi saa apua silloin, kun hän sitä tarvitsee, iäkäs ihminen ei jää yksin, sairaus, vamma tai vaikea elämäntilanne ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä yksin, nuorella on oikeus toivoon myös silloin, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Tämä on ollut suomalaisen yhteiskunnan suurimpia vahvuuksia.

Ja juuri tästä nyt ollaan tinkimässä. Meidän selkärangastamme, siitä mitä me olemme.

Kohtaavaa työtä ei voi irrottaa kaikesta muusta

STEA:n tulevissa linjauksissa korostetaan kohtaavaa toimintaa ja samalla järjestöjen rahoitusta vähennetään merkittävästi. Ajatus toiminnan vaikuttavuudesta on sinänsä perusteltu. Julkisten varojen käyttöä pitää arvioida ja myös järjestöjen on kyettävä osoittamaan työnsä merkitys, mutta ongelma syntyy silloin, jos auttaminen määritellään liian kapeasti.

Mitä jää jäljelle, jos ihmisen ja työntekijän välistä kohtaamista pidetään arvokkaana, mutta neuvontaa, kehittämistyötä, koulutusta, tutkimusta, viestintää ja vaikuttamistyötä ei?

Kohtaavaa työtä ei synny tyhjiössä.

Työntekijät tarvitsevat osaamista ja osaaminen tarvitsee koulutusta. Toimintaa pitää kehittää ja ihmisten tarpeista pitää kerätä tietoa. Järjestöjen pitää voida kertoa päättäjille, missä palvelut toimivat ja missä eivät. Tarvitaan myös niitä rakenteita, joita harvoin huomataan ennen kuin ne puuttuvat, eli taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietoturvaa, työterveyttä ja toimivia järjestelmiä ja kun nämä edellytykset leikataan pois, ei myöskään kohtaava työ voi säilyä ennallaan. Siksi väite siitä, että voidaan rahoittaa vain ihmisten kohtaamista, mutta luopua kaikesta sitä mahdollistavasta toiminnasta, ei vastaa järjestötyön todellisuutta.

Se on keinotekoinen jako, jonka seuraukset voivat olla tuhoisia.

Pahimmillaan käy niin, että hallitus väittää suojelevansa kohtaavaa työtä, mutta leikkaa samalla sen toimintaedellytykset pois. Nythän näin on käymässä. Koska ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää.

Neuvonta on auttamista. Vaikuttaminen on auttamista.

Ihminen ei aina tarvitse kasvokkaista tapaamista saadakseen apua, joskus yksi puhelu riittää. Joskus oikea neuvo oikeaan aikaan estää tilanteen pahenemisen ja joskus chat-keskustelu on ensimmäinen hetki, jolloin ihminen uskaltaa kertoa hädästä. Joskus vertaistuki estää yksinäisyyttä murentumasta syrjäytymiseksi, joskus selkokielinen ohje mahdollistaa sen, että ihminen ylipäätään ymmärtää oikeutensa.

Ja joskus järjestön vaikuttamistyö korjaa rakenteellisen ongelman, joka koskettaa tuhansia ihmisiä.

Miten tämä voidaan erottaa auttamisesta?

Miten voidaan arvostaa ihmisen kohtaamista, mutta väheksyä työtä, joka auttaa häntä ymmärtämään oikeutensa? Miten voidaan pitää tärkeänä sitä, että autetaan ihmistä selviytymään epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä, mutta samalla leikata järjestöiltä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että järjestelmästä tulisi oikeudenmukaisempi?

Tämä on mielestäni yksi nykyisen politiikan suurista ristiriidoista.

Kenen ääni kuuluu?

Järjestöt ovat usein niiden ihmisten ääni, joilla ei ole suuria resursseja, ammattilobbareita tai vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Järjestöt puolustavat lasten etua, tukevat vammaisia ihmisiä, auttavat väkivaltaa kokeneita, neuvovat omaishoitajia, tukevat nuoria silloin, kun kukaan muu ei ole vielä huomannut heidän hätäänsä. Järjestöt ovat monelle ihmiselle ensimmäinen, joskus ainoa, paikka, josta apua löytyy.

Kun juuri tästä työstä säästetään, kyse ei ole enää vain budjettiteknisestä ratkaisusta, vaan arvovalinnasta. Ja tämä hallitus on totta tosiaan tehnyt arvovalintansa.

Kun säästöjä kohdistetaan samanaikaisesti julkisiin palveluihin, ennaltaehkäisevään työhön ja järjestöihin, niiden seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Vahva pärjää yleensä jatkossakin. Hänellä voi olla rahaa ostaa palveluja, hänellä voi olla verkostoja, hän osaa etsiä tietoa, vaatia oikeuksiaan ja tarvittaessa maksaa avusta.

Heikompi maksaa hinnan. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi maksaa, yksinäinen ikäihminen maksaa, toivonsa menettänyt nuori maksaa, vammainen ihminen maksaa ja perhe, joka yrittää selvitä vielä yhden päivän, maksaa.

He eivät näy budjettitaulukossa vain menoina tai säästökohteina. He ovat ihmisiä. Yhteiskunnan pitäisi kyetä katsomaan pidemmälle kuin seuraavan vuoden budjettikehykseen.

Säästö ei poista ihmisen hätää

Yksi politiikan suurimmista harhakuvista on ajatus siitä, että ongelmat pienenevät, kun niiden ratkaisemiseen käytettävää rahaa vähennetään. Tätä harhaa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja rkp jakavat, tätä he julistavat.

Tätä hallitusohjelma ja leikkaavat, saksillaan poseeraavat ” Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelman puolustajat ja kirjoittavat eivät näe, että iäkkään ihmisen yksinäisyys ei katoa, nuoren pahoinvointi ei katoa, lapsen hätä ei katoa, vammaisen ihmisen tuen tarve ei katoa, väkivalta ei katoa. Tarve vain siirtyy myöhemmäksi ja usein se palaa takaisin julkisiin palveluihin entistä raskaampana, vaikeampana ja kalliimpana.

Kun leikataan ennaltaehkäisevästä työstä, matalan kynnyksen tuesta ja järjestöjen neuvonnasta, lasku maksetaan myöhemmin lastensuojelussa, mielenterveyspalveluissa, erikoissairaanhoidossa ja kriisipalveluissa.

Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä politiikkaa.

Vastuullinen talouspolitiikka ei tarkoita sitä, että leikataan siitä, mikä ei heti näy, vastuullista olisi kysyä, mitä yhden euron säästö maksaa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Mitä maksaa se, että lapsi ei saanut apua ajoissa, tai se, että nuoren hätä jäi kuulematta? Mitä maksaa se, että iäkäs ihminen jäi yksin, tai se, että perhe putosi tuen ulkopuolelle?

Ja ennen kaikkea: kuka maksaa?

Useimmiten vastaus on sama kuin aina ennenkin.

Ihminen maksaa ensin. Yhteiskunta maksaa myöhemmin.

Oletteko unohtaneet, mistä tulemme?

Suomi ei noussut hyvinvointivaltioksi yksin pärjäämisen kulttuurilla. Suomi nousi, koska uskoimme yhteisvastuuseen, koska ihmiset auttoivat naapureitaan, koska kylissä tehtiin talkoita, koska yhdistykset ja järjestöt rakensivat turvaverkkoja jo ennen kuin julkinen sektori kykeni siihen. Suomi nousi, koska ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.

Me emme ole nousseet tällaiseksi maaksi jättämällä ihmisiä jälkeen.

Siksi minua kiinnostaisi todella kysyä hallituksen edustajilta, että oletteko todella unohtaneet, mistä tulemme? Oletteko unohtaneet, mitä me olemme? Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n pitäisi oikeasti pysähtyä tämän kysymyksen äärelle.

Erityisesti niiden puolueiden, jotka puhuvat perheistä, suomalaisista arvoista, lähiyhteisöistä, vastuusta ja välittämisestä.

Missä nämä arvot näkyvät silloin, kun lapsen, iäkkään, vammaisen ihmisen tai hädässä olevan nuoren turvaverkkoja puretaan?

Isänmaallisuus ei ole vain lippujen heiluttamista ja puheita Suomesta. Suomen puolustamista on myös sen puolustaminen, mikä tässä maassa on ollut arvokasta, että ketään ei jätetä yksin, että apua saa ennen kuin on liian myöhäistä, että vahvempi kantaa vastuuta myös heikommasta.

Suomi ei saa olla vain vahvojen maa

Minä en halua Suomea, jossa ihmisen arvo mitataan hänen pärjäämisellään. En halua Suomea, jossa apua saa vasta kriisin hetkellä, jossa iäkäs ihminen kokee olevansa menoerä tai nuori oppii, ettei hänen hätänsä ole riittävän suuri tullakseen kuulluksi, jossa lapsen pitää odottaa, kunnes ongelmat ovat niin suuria, että tarvitaan raskaita palveluja, jossa vammaisten ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta siksi, että niitä puolustaneilta järjestöiltä on viety toimintaedellytykset. Enkä todellakaan halua Suomea, jossa järjestöiltä sallitaan vain ihmisten kohtaaminen, mutta niiden ei enää haluta kertovan päättäjille, mikä yhteiskunnassa on pielessä.

Yhteiskunta, joka ei halua kuulla ongelmista, voi tietenkin leikata niiden kertojilta rahoituksen. Mutta ongelmat eivät sillä katoa.

Ne vain muuttuvat näkymättömämmiksi. Järjestöt eivät ole yhteiskunnan ylimääräinen kustannus, vaan osa sen perustaa. Järjestöt ovat asiantuntemusta, vertaistukea, demokratiaa ja apua ja kun järjestöiltä viedään mahdollisuus neuvoa, kehittää, vaikuttaa ja tuoda ihmisten ääntä päätöksentekoon, ei leikata vain hallinnosta tai organisaatioista. Silloin leikataan ihmisten mahdollisuudesta tulla kuulluiksi.

Siksi vuoden 2027 STEA-linjauksia on arvioitava uudelleen. Vaikuttavuutta pitää vaatia, mutta vaikuttavuus on ymmärrettävä kokonaisuutena. Se syntyy kohtaamisesta, mutta myös kaikesta siitä työstä, joka mahdollistaa kohtaamisen.

Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita.

Oikeudenmukaista Suomea ei voi rakentaa, jos unohdamme ne ihmiset, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea kaikkein eniten. Vahvuutemme ei ole koskaan ollut siinä, että jätämme heikoimmat jälkeen, vaan siinä, että emme tee niin.

Säästäminen ei saa tarkoittaa sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jätetään kantamaan säästöjen suurin taakka.

Se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vahvuutta., vaan se on sen unohtamista.

Lähteet:

Kehitysvammaliitto | Kehitysvammaliiton toiminta vaarassa loppua kokonaan STEA-leikkausten takia

ETKL: Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita – Ensi- ja turvakotien liitto

Avustukset

Turvakotipalvelujen kehittämisohjelma 2024-2027

Professori lyttää Wille Rydmanin kriteerit järjestö­leikkauksille | Politiikka | Yle

Rydmanin leikkaus­lista hermostutti hallitus­kumppanit – Seta voi menettää isoimman tulon­lähteensä

STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 – STEA

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni alkoholilain valmistelusta

Sain ratkaisun eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski alkoholilain muutoksen valmistelua ja erityisesti sitä, miten lapsen oikeudet ja lapsen etu on otettu huomioon lainvalmistelussa.

Kanteluni lähtökohtana halusin selvittää, täyttikö lainvalmistelu perustuslain ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteet.

Mitä kantelussa kysyin?

Hallituksen esityksessä arvioitiin vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Esityksessä tunnistettiin myös alkoholin saatavuuden lisääntymiseen liittyviä riskejä, kuten haittoja perheille ja lapsille.

Kysyin kuitenkin, riittääkö vaikutusten tunnistaminen. Vai edellyttääkö lapsen oikeuksien sopimus myös sitä, että lapsen etu näkyy aidosti päätöksenteossa ja sen perusteluissa?

Toisin sanoen kysyin, että miten arvioidut lapsivaikutukset vaikuttivat lopulliseen ratkaisuun?

Mitä oikeusasiamies totesi?

Oikeusasiamies katsoi, ettei kantelun perusteella ollut aihetta epäillä lainvastaista menettelyä tai ryhtyä enempiin laillisuusvalvonnallisiin toimenpiteisiin.

Ratkaisussa viitataan siihen, että hallituksen esitystä oli arvioitu useassa vaiheessa. Esitys oli ollut oikeuskanslerin ennakollisessa laillisuusvalvonnassa, perustuslakivaliokunta oli arvioinut sen perustuslainmukaisuutta ja Lainsäädännön arviointineuvosto oli pitänyt vaikutusarviointeja huolellisesti valmisteltuina.

Mitä ratkaisu ei ottanut kantaa?

Ratkaisussa ei kuitenkaan tarkemmin arvioitu sitä oikeudellista kysymystä, joka oli kanteluni ytimessä.

Minua kiinnosti erityisesti, mitä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artiklan mukainen lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa lainvalmistelussa.

Riittääkö, että lapsivaikutukset tunnistetaan ja kuvataan?

Vai tulisiko valmisteluasiakirjoista käydä ilmi myös se, miten lapsen etu vaikutti päätöksenteossa tehtyyn punnintaan ja lopulliseen ratkaisuun?

Miksi asia on meille kaikille tärkeä?

Lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina kehittynyt merkittävästi. Se on myönteinen kehitys.

Seuraava askel on kuitenkin pohtia, mikä merkitys arvioinneilla on itse päätöksenteossa.

Jos vaikutukset vain kirjataan, mutta niiden vaikutusta lopputulokseen ei perustella, herää kysymys, toteutuuko lapsen edun ensisijaisuus käytännössä vai jääkö se lähinnä menettelylliseksi vaiheeksi.

Tämä on mielestäni tärkeä oikeudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys, joka koskee paljon laajemmin suomalaista lainvalmistelua kuin yhtä alkoholilain muutosta.

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni järjestörahoituksen lapsivaikutuksista

Sain vastauksen eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia sekä lapsen oikeuksien huomioon ottamista päätöksenteossa.

Oikeusasiamiehen vastaus sisältää kaksi merkittävää viestiä.

Vastauksessa todetaan, että olen nostanut esiin tärkeän ja ajankohtaisen asian. Lisäksi oikeusasiamies toteaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ottamaan lasten oikeudet huomioon kaikessa julkisessa päätöksenteossa, myös lainsäädännössä ja politiikan valmistelussa.

Samalla oikeusasiamies katsoo, ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa tutkittavaksi.

Perusteluna on, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkaukset liittyvät hallituksen talouspoliittiseen päätöksentekoon ja eduskunnan budjettivaltaan. Näihin oikeusasiamies ei voi laillisuusvalvonnassaan puuttua.

On tärkeää huomata, mitä vastaus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita.

Oikeusasiamies ei arvioinut sitä, oliko lapsivaikutusten arviointi tehty asianmukaisesti tai oliko lapsen etu otettu riittävästi huomioon valmistelussa. Näihin kysymyksiin ei otettu sisällöllisesti kantaa, vaan asia jätettiin tutkimatta toimivaltarajauksen vuoksi.

Pidän tätä erottelua tärkeänä.

Kanteluni tarkoituksena ei ollut arvostella hallituksen poliittisia ratkaisuja tai vaatia budjettipäätösten muuttamista. Halusin selvittää, onko päätösten valmistelussa noudatettu niitä velvoitteita, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Koska oikeusasiamies ei tutkinut asiaa toimivaltansa vuoksi, harkitsen asian saattamista valtioneuvoston toimintaa valvovan oikeuskanslerin arvioitavaksi. Tällöin arvioitavana olisi nimenomaan valmistelumenettelyn lainmukaisuus eikä päätösten poliittinen sisältö.

Katson, että lapsen oikeudet eivät ole vain tavoite tai suositus. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden tulisi näkyä myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ratkaisuja.

Keskustelu siitä, miten lapsivaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa, on mielestäni edelleen ajankohtainen ja tärkeä.

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.