Kategoria-arkisto:Länsi-Uusimaa

Hyvinvointialueen suuri sokea piste: tiedämme paljon, mutta emme vaikutuksista

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan arviointikertomus sisältää paljon myönteisiä havaintoja taloudesta. Talouden tasapainottamisessa on onnistuttu, palveluiden saatavuus on hyvinvointialueen tuottamien raporttien mukaan monin paikoin parantunut ja tiedolla johtamista on kehitetty.

Kertomuksen tärkein viesti ei kuitenkaan liity talouteen vaan vaikuttavuuteen.

Hyvinvointialueella tehdään paljon oikeita asioita, mutta edelleen liian usein jää epäselväksi, mitä vaikutuksia toimenpiteillä todellisuudessa saavutetaan. Tietoa kerätään, mittareita seurataan ja raportteja tuotetaan, mutta pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia?

Tämä kysymys koskee erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden palveluita.

Ankkuri-toiminnan tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan

Ankkuri-toiminnan tarkoitus on puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nuorten rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteiden käyttöön ja muihin syrjäytymisen riskitekijöihin. Kyse on juuri sellaisesta ennaltaehkäisevästä työstä, jota hyvinvointialue strategiassaan korostaa.

Siksi on huolestuttavaa, ettei Ankkuri-toiminnasta ole käytettävissä säännöllistä vaikuttavuuden arviointia tai vuosittaista raportointia siinä laajuudessa kuin toiminnan merkitys edellyttäisi.

Kuinka monta nuorta toiminta tavoittaa? Miten se vaikuttaa rikosten uusimiseen, lastensuojelun tarpeeseen tai perheiden tilanteeseen? Tuottaako toiminta säästöjä vähentämällä myöhempää korjaavien palveluiden tarvetta?

Näihin kysymyksiin pitäisi olla vastauksia.

Ennaltaehkäisyä ei voi johtaa pelkästään hyvillä aikomuksilla. Sen vaikutukset on pystyttävä osoittamaan.

Myös Ohjaamon vaikuttavuus ansaitsee tarkemman tarkastelun

Sama koskee Ohjaamo-toimintaa.

Ohjaamot ovat nuorille suunnattuja matalan kynnyksen palveluita, joissa yhdistyvät työllisyyden, koulutuksen, sosiaalipalveluiden ja hyvinvoinnin tuki. Ne ovat monelle nuorelle ensimmäinen paikka, josta apua haetaan.

Silti arviointikertomuksessa ei juuri tarkastella Ohjaamon tuloksia tai vaikuttavuutta.

Kuinka moni nuori löytää palvelun kautta koulutuspaikan tai työpaikan? Kuinka moni saa tarvitsemansa tuen ajoissa? Kuinka paljon Ohjaamo ehkäisee syrjäytymistä tai raskaampien palveluiden käyttöä?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin päätöksentekijöiden pitäisi saada säännöllisesti vastauksia.

Omaishoito on ikääntyvän alueen tulevaisuuskysymys

Länsi-Uusimaa kuuluu Suomen nopeimmin ikääntyviin alueisiin. Samalla omaishoito on yksi koko palvelujärjestelmän tärkeimmistä tukipilareista.

Ilman omaishoitajien tekemää työtä moni ikääntynyt tarvitsisi huomattavasti enemmän ympärivuorokautisia palveluita.

Siksi ei riitä, että seuraamme omaishoidon asiakasmääriä tai käsittelyaikoja. Meidän pitäisi tietää myös

  • miten omaishoitajat jaksavat,
  • saavatko he riittävästi tukea,
  • kuinka moni omaishoitotilanne päättyy kuormituksen vuoksi,
  • kuinka hyvin ikääntyneet voivat asua turvallisesti kotona.

Jos mittarit eivät kerro ihmisten todellisesta arjesta, ne eivät myöskään kerro palvelujen todellisesta tilanteesta.

Mittareiden pitää näyttää myös ongelmat

Arviointikertomuksen ehkä merkittävin havainto liittyy mittareihin ja tiedolla johtamiseen.

Hyvinvointialueella on runsaasti tavoitteita ja mittareita, mutta niiden yhteys palveluiden todellisiin vaikutuksiin jää usein epäselväksi.

Hyvän mittariston tarkoitus ei ole osoittaa, että kaikki menee hyvin.

Hyvän mittariston tarkoitus on kertoa rehellisesti myös siitä, missä on ongelmia.

Jos nuorten syrjäytymisriski kasvaa, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos omaishoitajien kuormitus lisääntyy, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos lastensuojelun tarve kasvaa tietyllä alueella, sen pitäisi näkyä mittareissa.

Vasta silloin tiedolla johtaminen auttaa kohdentamaan resurssit oikein ja tekemään parempia päätöksiä.

Seuraava askel pitäisi olla siirtyminen raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen

Hyvinvointialue on viime vuosina rakentanut järjestelmiä, raportointia ja seurantaa. Se työ on ollut välttämätöntä.

Seuraava askel on kuitenkin vielä tärkeämpi.

Meidän on siirryttävä raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen. Se tarkoittaa, että emme mittaa vain toimintaa vaan myös tuloksia. Emme seuraa vain suoritteita vaan vaikutuksia ihmisten elämässä.

Ankkuri-toiminta, Ohjaamo-toiminta ja omaishoito ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne ovat palveluita, joiden todellinen arvo näkyy pitkällä aikavälillä. Juuri siksi niiden vaikuttavuutta on arvioitava järjestelmällisesti.

Hyvinvointialueen onnistumista ei lopulta ratkaise se, kuinka monta raporttia tuotamme tai kuinka monta mittaria seuraamme. Ratkaisevaa on se, pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia ja ehkäisevät raskaampien palveluiden tarvetta tulevaisuudessa.

Ryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia piti erinomaisen ryhmäpuheenvuoron aiheesta, voit katsoa videon Keskustan Nummen facebook-sivulta, linkki alla:

https://www.facebook.com/share/v/1DwxpN9uhL

Lapsi voi jäädä ilman palvelua, mutta valtuuston enemmistölle lisäselvityksiä ei tarvittu

Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin jättämääni kysymystä erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.

Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako muuttuu. Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito ovat paljon enemmän kuin pelkkä palvelu. Ne ovat osa turvallista arkea, tuttuja aikuisia, ennakoitavia rakenteita ja perheiden mahdollisuutta sovittaa yhteen työ- ja perhe-elämä.

Aluehallituksen vastauksessa kuvattiin perusteellisesti lainsäädäntöä ja sitä, miten vastuu jakautuu perusopetuslain ja vammaispalvelulain välillä. Vastauksesta jäi kuitenkin puuttumaan juuri se, mitä kysymyksellä haluttiin selvittää, eli millaisia vaikutuksia muutoksella on lapsille, perheille ja palvelujen saatavuudelle käytännössä.

Pidin erityisen huolestuttavana sitä, että vastauksessa todettiin suoraan mahdollisuus tilanteeseen, jossa osa vammaisista lapsista ei pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, mutta heille ei myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun. Hyvinvointialue siis tunnistaa itse riskin siitä, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.

Tästä huolimatta vastauksessa ei arvioitu, kuinka monesta lapsesta voisi olla kyse, millaisia vaikutuksia tilanteella olisi perheiden arkeen tai mitä konkreettisia toimia palvelujen ulkopuolelle jäämisen ehkäisemiseksi aiotaan tehdä.

Myös perheiden näkökulmasta keskeinen kysymys palvelujen hakemisesta jäi avoimeksi. Jatkossa palveluja haetaan kahdelta eri viranomaiselta, mutta vastaus ei sisältänyt konkreettista mallia siitä, miten asiointi järjestetään sujuvasti ja yhdenvertaisesti. Samoin vaikutuksia työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin käsiteltiin hyvin yleisellä tasolla ilman tarkempia arvioita tai perusteluja.

Näistä syistä esitin kokouksessa asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Ehdotin, että aluehallitus täydentäisi vastausta muun muassa arviolla siitä, kuinka moni lapsi voi jäädä palvelujen ulkopuolelle, miten muutos vaikuttaa perheiden arkeen ja yhdenvertaisuuteen, millä konkreettisilla toimilla palveluaukkoja ehkäistään sekä millaisia vaikutuksia muutoksella on kustannuksiin, työkuormaan ja palvelujen jatkuvuuteen.

Palautusesitykseni ei kuitenkaan saanut valtuuston enemmistön tukea. Äänestyksessä esitys kaatui luvuin 42–35, yhden valtuutetun äänestäessä tyhjää. Tässä surettaa se, että moni heistä, jotka puhuvat vammaisten oikeuksista, äänesti esitystäni vastaan.

Äänestystulos osoittaa, että valtuustossa oli merkittävä joukko päättäjiä, joiden mielestä vastauksessa oli samoja puutteita kuin minäkin nostin esiin. Valitettavasti enemmistö katsoi, että asia voidaan merkitä loppuun käsitellyksi ilman lisäselvityksiä.

Vaikka asian käsittely tältä osin päättyi, itse huoli ei ole poistunut. Erityistä tukea tarvitsevien lasten palvelujen järjestämisessä ei saa syntyä tilannetta, jossa lapsi jää kunnan ja hyvinvointialueen väliseen katveeseen. Hallinnolliset rajat eivät saa näkyä lasten ja perheiden arjessa palvelujen puutteena.

Tulen seuraamaan asian etenemistä myös jatkossa. Jokaisella lapsella on oikeus tarvitsemiinsa palveluihin riippumatta siitä, minkä organisaation vastuulle niiden järjestäminen kuuluu.

Voit katsoa puheeni videosta ja lukea puheenvuoroni videon alta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Haluaisin kovasti kiittää annetusta vastauksesta, mutta en voi pitää sitä riittävänä suhteessa niihin kysymyksiin, joita asiasta esitimme. 

Kysymyksen tarkoituksena oli saada arvio siitä, mitä vuoden 2026 jälkeinen vastuunjaon muutos käytännössä tarkoittaa erityistä tukea tarvitseville lapsille ja heidän perheilleen. Vastauksessa selostetaan perusteellisesti lakien välistä suhdetta ja todetaan, että perusopetuslaki on ensisijainen suhteessa vammaispalvelulakiin. Sen sijaan varsinaisiin vaikutuskysymyksiin ei anneta riittäviä vastauksia. 

Pidän erityisen huolestuttavana sitä, että vastauksessa todetaan suoraan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, mutta samalla heille ei myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun. 

Hyvinvointialue siis tunnistaa riskin siitä, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle. Tästä huolimatta vastauksessa ei arvioida, kuinka laajasta ilmiöstä voi olla kyse, millaisia vaikutuksia sillä olisi perheisiin tai mitä konkreettisia toimenpiteitä tilanteen ehkäisemiseksi aiotaan tehdä. 

Myös hakuprosessien osalta vastaus jää puutteelliseksi. Perheiden tulee jatkossa hakea palveluja kahdelta eri viranomaiselta, mutta vastauksessa ei esitetä konkreettista mallia siitä, miten asiointi järjestetään perheiden näkökulmasta sujuvasti ja yhdenvertaisesti. 

Lisäksi kysyin vaikutuksista työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin. Vastauksessa todetaan ainoastaan, ettei vaikutus ole merkittävä, mutta arviota ei perustella eikä tueksi esitetä tietoja tai laskelmia. 

Arvoisa puheenjohtaja, 

katson, että aluehallituksen vastaus ei anna riittäviä tietoja asian vaikutuksista eikä vastaa kaikilta osin esitettyihin kysymyksiin. Erityisesti puuttuvat vaikutusarviot lasten palvelujen saatavuudesta, palvelujen ulkopuolelle jäämisen riskistä, perheiden asioinnin järjestämisestä sekä muutoksen taloudellisista ja toiminnallisista vaikutuksista. 

Teen tämän vuoksi seuraavan vastaesityksen: 

Aluevaltuusto päättää palauttaa asian uudelleen valmisteltavaksi siten, että aluehallitus täydentää vastausta seuraavilta osin: 

  1. arvio siitä, kuinka moni lapsi voi jäädä kunnan aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä vammaispalvelulain mukaisten palvelujen ulkopuolelle, 
  1. arvio muutoksen vaikutuksista lasten ja perheiden arkeen sekä yhdenvertaisuuden toteutumiseen, 
  1. kuvaus konkreettisista toimintamalleista, joilla estetään lasten jääminen palvelujen väliin ja helpotetaan perheiden asiointia, 
  1. arvio muutoksen vaikutuksista vammaispalvelujen työkuormaan, käsittelyaikoihin ja kustannuksiin sekä 
  1. selvitys siitä, miten palvelujen jatkuvuus, turvallisuus ja pysyvät toimintaympäristöt turvataan vuoden 2026 jälkeen. 

Perusteluna palautukselle totean, että aluevaltuustolla tulee olla käytettävissään riittävät tiedot arvioidakseen muutoksen vaikutuksia lasten palveluihin ja yhdenvertaisuuden toteutumiseen. Nyt annettu vastaus tunnistaa ongelmariskin, mutta ei anna riittäviä tietoja sen laajuudesta eikä keinoista sen ehkäisemiseksi. 

Kiitos. 

Ankkuritoiminnan vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja

Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.

Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.

Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.

Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.

Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.

Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.

Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.

Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.

Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.

Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.

Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.

Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat, 

olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui. 

Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden. 

Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys. 

Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen. 

Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista? 

Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi? 

Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa? 

Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys. 

Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä. 

Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan. 

haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa. 

Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen. 

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen. 

Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys. 

Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista. 

haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen. 

Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta. 

Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda: 

  • vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta, 
  • selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut, 
  • kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen, 
  • säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle, 
  • sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi. 

Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen. 

Kiitos. 

Jäävätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset palvelujen väliin? Asia käsittelyssä aluevaltuustossa tiistaina

Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.

Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.

Miksi nostin asian esiin?

Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.

Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.

Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.

Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea

Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.

Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.

Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.

Kysyin mm.

  • kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
  • mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
  • miten riskit aiotaan estää

Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.

Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan

Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.

Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.

Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.

Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.

Mutta

  • kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
  • vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
  • eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi

Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.

Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki

Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.

Jatkossa perheen on haettava

  • aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
  • mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta

Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.

Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.

Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?

Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.

Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi

  • miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
  • miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa

Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.

Siirtymäaika tuo hengähdystauon

Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.

Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.

Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?

Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.

Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:

  • kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
  • kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
  • kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä

Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.

Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.

Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.

Kyse on lapsista, ei rakenteista

Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?

Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.

Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.

Nuorista ollaan huolissaan, kunnes pitäisi tehdä jotain

Kirjoitin aluehallitukselle kysymyksen ankkuritoiminnan nykytilasta ja tuloksellisuudesta, sen allekirjoitti myös 29 muuta aluevaltuutettua. Kysymys syntyi tarpeesta saada selkeä kuva siitä, mitä muutoksessa on oikeasti tapahtunut.

Taustalla oli selkeä viesti kentältä siitä, että toimiva malli on purettu, eikä uusi tunnu vastaavan samoihin tarpeisiin.

Ankkuritoiminta ei ole mikä tahansa palvelu. Se on yksi niistä harvoista rakenteista, joissa pystytään puuttumaan nuorten ongelmiin ajoissa ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi, kalliimmiksi ja vaikeammin ratkaistaviksi.

Siksi pidin tärkeänä kysyä:

  • mitä muutoksella on saavutettu
  • mitä on menetetty
  • ja ollaanko suuntaa valmiita arvioimaan uudelleen

Aluehallituksen vastaus tuli. Ja mikä pettymys aluehallitus jälleen oli.

Myönnetään heikentyminen, mutta mitään ei tehdä

Vastauksessa todetaan suoraan:

”Samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy.”

Tämä on erittäin merkittävä myöntö, sillä kun virkajohdon valmistelemassa vastauksessa todetaan, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, pitäisi luonnollinen jatkokysymys olla: mitä aiotaan tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Mutta vastausta tähän ei anneta. Ei analyysia syistä.

Ei korjaavia toimenpiteitä. Ei aikataulua.

Ei edes suunnitelmaa siitä, miten tilannetta seurataan.

Valtuutettuna pidän tätä ongelmallisena, sillä tiedämme, että vaikuttavuus on heikentynyt, mutta miksi tyydymme toteamaan asian emmekä ryhdy korjaaviin toimiin?

Toimintaa pitäisi arvioida vuosittain, nyt sitä ei käytännössä arvioida lainkaan

Ankkuritoiminnasta tulisi laatia vuosittainen toimintakertomus.

Juuri tällaisen toiminnan kohdalla arviointi on välttämätöntä. Kyse on nuorista, rikoskierteiden ehkäisystä, mielenterveydestä ja varhaisesta puuttumisesta.

Silti vastauksessa todetaan, että

  • toimintakertomusta ei ole tehty
  • tietoa ei ole kerätty yhtenäisesti
  • vertailukelpoista aineistoa ei ole

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei toiminnan vaikuttavuutta pystytä tällä hetkellä arvioimaan luotettavasti.

Pidän tätä vakavana puutteena.

Jos emme mittaa toimintaa, emme voi tietää

  • mikä toimii
  • mikä ei toimi
  • mihin resurssit pitäisi kohdentaa

Silti toimintamalli on muutettu merkittävästi.

Tämä ei ole tiedolla johtamista.

Samaan aikaan nuorisorikollisuus kasvaa

Keskustelu ei tapahdu tyhjiössä.

Samaan aikaan näemme kaikkialla huolestuttavaa kehitystä siitä, että

  • nuorten rikokset lisääntyvät
  • väkivallanteot raaistuvat
  • yhä nuoremmat päätyvät rikoskierteisiin

Kentältä tulee myös viestiä siitä, että

  • lastensuojelu kuormittuu
  • poliisin lapsiin ja nuoriin liittyvät tutkinnat lisääntyvät
  • ammattilaiset joutuvat työskentelemään jatkuvasti vaikeammissa tilanteissa

Järjestelmä toimii yhä enemmän siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo vakavia.

Juuri siksi ennaltaehkäisevän työn pitäisi olla vahvempaa kuin koskaan.

Kun arki täyttyy kriiseistä, ennaltaehkäisy jää jalkoihin

Moni sosiaalialan ammattilainen kuvaa samaa ilmiötä.

Työaika kuluu

  • kiireellisiin tilanteisiin
  • kriisiytyneisiin perheisiin
  • raskaiden lastensuojeluprosessien hoitamiseen

Kun näin tapahtuu, aikaa varhaiselle tuelle jää vähemmän.

Tämä ei johdu työntekijöistä vaan rakenteista.

Ja juuri tähän kohtaan ankkuritoiminnan pitäisi tuoda lisäarvoa.

Jos samalla heikennämme yhtä keskeistä ennaltaehkäisevää toimintamallia, syntyy helposti aukko, jota mikään muu palvelu ei täytä.

Mittarit eivät mittaa sitä, mitä pitäisi

Vastauksessa muutosta perustellaan lastensuojeluilmoituksia koskevilla tilastoilla. Nämä luvut tosin eivät kerro ankkuritoiminnan vaikuttavuudesta.

Ne eivät kerro

  • kuinka nopeasti nuori saa apua
  • tavoitetaanko nuori oikea-aikaisesti
  • katkeaako rikoskierre
  • saako nuori tarvitsemansa mielenterveystuen

Kun mittari ei mittaa toiminnan tavoitetta, sillä ei voi perustella toiminnan onnistumista.

Kyse ei ole pienestä hallinnollisesta muutoksesta

Vastauksessa muutosta kuvataan lähinnä organisaatiomuutoksena.

Todellisuudessa kyse on paljon suuremmasta asiasta.

Aiemmassa mallissa

  • ammattilaiset työskentelivät yhdessä
  • mielenterveysosaaminen oli mukana arjessa
  • reagointi oli nopeaa
  • moniammatillisuus toteutui käytännössä

Nyt

  • työ on hajautettu
  • sitä tehdään muun työn ohella
  • mielenterveysyhteistyö perustuu palveluun ohjaamiseen

Kyse ei ole teknisestä muutoksesta.

Kyse on muutoksesta toimintafilosofiassa.

Talous ohjaa päätöksiä, mutta keskustelun pitäisi olla rehellisempää

Vastauksessa todetaan, että muutokset liittyvät hyvinvointialueen talouden tasapainottamiseen. Silloin pitäisi myös rehellisesti todeta, että säästöpäätöksillä voi olla vaikutuksia ennaltaehkäisevään työhön. Ankkuritoimintaa Lohja-Vihti-Karkkila-alueella heikennettäessä ei todettu sen olevan säästötoimenpide, vaan yhtenäistämistoimenpide. Kurjuutta kaikille.

Liian usein kuulemme juhlapuheita siitä, kuinka tärkeää ennaltaehkäisy on.

Virkajohto puhuu siitä. Aluehallitus puhuu siitä.

Aluevaltuutetut puhuvat siitä.

Kaikki ovat periaatteessa samaa mieltä.

Mutta kun pitäisi tehdä konkreettisia päätöksiä, joilla ennaltaehkäisyä vahvistetaan, keskustelu muuttuu nopeasti säästöjen etsimiseksi.

Paljon puhetta, vähän villoja.

Juuri tämä ristiriita puheiden ja tekojen välillä on ehkä koko asian turhauttavin puoli.

Puheet ja teot eivät kohtaa

Aluehallituksessa on paljon päättäjiä, jotka korostavat nuorten palveluiden, mielenterveystyön ja ennaltaehkäisyn merkitystä.

Mutta kun tämä vastaus oli käsittelyssä

  • ei tullut vastaesityksiä
  • ei esitetty merkittäviä muutoksia
  • ei vaadittu lisäselvityksiä
  • ei avattu keskustelua toiminnan suunnasta

Mietin vain, että jos kaikki pitävät ennaltaehkäisyä tärkeänä, miksi se ei näy silloin, kun päätöksiä tehdään?

Kysymykset, joihin ei oikeastaan vastattu

Aluehallitus vastasi muodollisesti esittämiimme kysymyksiin, mutta useissa kohdissa vastaukset jäivät puolitiehen.

Yksi esimerkki tästä on toimintakertomus. Kysyimme, miksi toimintakertomusta ei ole laadittu ja milloin se tullaan laatimaan. Vastauksessa selitetään syitä sille, miksi toimintakertomusta ei ole tehty, mutta itse kysymykseen aikataulusta ei vastata lainkaan. Näin ollen saimme selityksen menneestä, mutta emme tietoa siitä, miten asia aiotaan korjata.

Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että alkuperäisen kysymyksemme keskeisin kohta jäi käytännössä kokonaan ilman vastausta.

Kysyimme, onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen ankkurimalliin. Tämä ei ollut sivukysymys vaan koko keskustelun ydin. Jos nykyinen toimintamalli ei ole saavuttanut aiemman mallin vaikuttavuutta, kuten vastauksessa itsekin todetaan, on täysin perusteltua kysyä, pitäisikö vaihtoehtoja arvioida uudelleen.

Tähän kysymykseen ei kuitenkaan löydy vastauksesta kyllä eikä ei-vastausta. Ei lupausta selvityksestä. Ei arviota. Ei perustelua. Kysymys yksinkertaisesti sivuutetaan.

Pidän tätä erikoisena, mutta johdonmukaista aluehallitukselle ja heidän tavalleen vastata kysymyksiin ja aloitteisiin. Juuri tästä asiasta pitäisi käydä avointa poliittista keskustelua. Vaihtoehtojen arviointi ei ole epäonnistumisen tunnustamista eikä kasvojen menettämistä. Se on vastuullista johtamista. Jos tiedämme, ettei uuden mallin vaikuttavuus yllä aiemman tasolle, kaikkein huolestuttavin vaihtoehto on se, ettei olla edes valmiita arvioimaan muita toimintatapoja.

Mielestäni tilanteessa tarvitaan kolme asiaa.

1. Avoin vuosittainen arviointi

Toiminnan vaikuttavuus pitää pystyä osoittamaan luotettavasti.

2. Rehellinen tilannekuva

On kerrottava avoimesti, mitä muutoksella on saavutettu ja mitä on menetetty.

3. Valmius muuttaa suuntaa

Jos nykyinen malli ei tuota toivottuja tuloksia, myös rakenteita on voitava arvioida uudelleen.

Kirjoitin tämän kysymyksen, koska halusin vastauksia.

Varsinaiseen kysymykseen en saanut, mutta toisaalta sain niitä. Sain vahvistuksen sille huolelle, jota monet ammattilaiset, perheet ja päättäjät ovat jo pitkään tuoneet esiin.

Me puhumme paljon ennaltaehkäisystä.

Puhumme nuorten hyvinvoinnista.

Puhumme mielenterveydestä.

Mutta lopulta uskottavuutemme mitataan siinä, näkyvätkö nämä puheet myös päätöksissä.

Tällä hetkellä en ole siitä vakuuttunut.

Siksi aion nostaa asian esiin myös tulevassa aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026.

Nuorten kohdalla meillä ei ole varaa tyytyä toteamaan ongelmia. Meidän täytyy myös olla valmiita korjaamaan niitä.

Turvallisuus kuuluu kaikille, mutta uskallammeko panostaa ennaltaehkäisyyn?

Päihteistä ja turvallisuudesta keskustellaan usein irrallaan toisistaan, vaikka todellisuudessa ne kietoutuvat tiiviisti yhteen. Tämä tuli vahvasti esiin Länsi‑Uudellamaalla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka järjestimme Länsi-Uudenmaan aluevaltuustoryhmänä yhdessä keskustan Espoon kuntayhdistyksen kanssa.

Tilaisuuden avasi ja juonsi aluevaltuustoryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia, joka loi keskustelulle avoimen ja rakentavan pohjan. Puhujina kuultiin asiantuntijoita eri näkökulmista: ehkäisevän päihdetyön asiantuntijaa Tuija Tuormaata, apulaisylilääkäri Anni Lamminsaloa, katutason työntekijää Sauli Taipaletta, poliisi ja yrittäjä Hannu Kauppista sekä kansanedustaja Markku Siposta.

Yhteinen viesti oli tuntui kaikilla olevan se, että päihteet eivät ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteiskunnan asia.

Turvallisuus on kokemus ja se koskettaa meitä kaikkia

Tilaisuudessa nousi esiin, että vaikka moni kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteet näkyvät yhä enemmän arjessa, erityisesti julkisissa tiloissa.

Turvattomuus ei ole pelkästään tilastoja, vaan kokemus. Se syntyy kohtaamisista, ympäristöistä ja siitä, miten ihmiset kohdataan.

Samalla muistutettiin, että päihteet näkyvät vahvasti myös väkivallassa ja onnettomuuksissa. Kyse on siis laajasta turvallisuuskysymyksestä, ei vain yksittäisten ihmisten valinnoista.

Nuorten arki ei ole mustavalkoinen

Erityisen vaikuttava oli katutason työn näkökulma, jonka toi esiin Sauli Taipale. Hänen viestinsä oli tärkeä: nuoret eivät ole ongelma, vaan he elävät usein tilanteissa, joissa ongelmat kasautuvat.

Monella nuorella on kokemuksia epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden huolista. Turvallisen aikuisen puuttuminen voi olla ratkaiseva tekijä.

Kohtaaminen ja luottamus ovat aivan keskeisiä. Nuoret toivovat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi, eivät leimatuiksi.

Palvelut ja yhteistyö ratkaisevat

Anni Lamminsalo kuvasi nuorten palveluita ja niiden toimintaa. Yksi keskeinen havainto oli, että mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä.

Samalla nousi esiin karu todellisuus: päihteet näkyvät vahvasti lastensuojelussa ja raskaat palvelut ovat kalliita.

Painopistettä on siirrettävä varhaisempaan vaiheeseen. Kun apu tulee ajoissa, voidaan välttää sekä inhimillistä kärsimystä että erittäin suuria kustannuksia.

Turvallisuus on myös kokemus

Ehkäisevän päihdetyön asiantuntija Tuija Tuormaa muistutti, että turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja tai viranomaisten mittareita. Se on myös ihmisten kokemus omasta arjestaan.

Tuormaan puheenvuorosta jäi erityisesti mieleen se, että päihdehaitat eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Ne vaikuttavat läheisiin, ympäristöön ja koko yhteisön turvallisuuden tunteeseen. Siksi päihdekysymykset ovat myös turvallisuuskysymyksiä.

Rikollisuus ja viranomaistyö muuttuvat

Hannu Kauppinen toi keskusteluun poliisin näkökulman ja kuvasi, miten päihteet linkittyvät usein rikollisuuteen.

Hänen puheenvuorossaan korostui kuitenkin myös muutos siinä, että viranomaistyö on kehittymässä yhä enemmän suuntaan, jossa painotetaan empaattista kohtaamista. Hän kaipaisi myös sitä, että palattaisi hyviin käytänteisiin siinä, että panostettaisi myös nopeaa avunsaantia ja varhaista puuttumista.

Turvallisuus ei synny pelkästä kontrollista, vaan myös luottamuksesta.

Politiikan päätökset näkyvät arjessa

Markku Siponen toi esiin, miten päihdepolitiikka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten arkeen. Päätökset alkoholin saatavuudesta, markkinoinnista ja palvelurakenteista eivät ole irrallisia, vaan niillä on suora vaikutus siihen, miten päihteet näkyvät yhteiskunnassa.

Myös koulujen rooli nousi vahvasti esiin, juuri siellä ehkäisevällä työllä on mahdollisuus tavoittaa nuoret ajoissa.

Hän nosti esiin myös sen, että vaikka suurin osa suomalaisista kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteiden käyttö näkyy yhä useammin julkisissa tiloissa. Turvattomuuden kokemukset lisääntyvät erityisesti paikoissa, joissa ihmiset liikkuvat päivittäin, kuten kauppakeskuksissa, asemilla ja joukkoliikenteessä.

Yleisö toi keskusteluun arjen äänen

Tilaisuuden yleisökysymykset olivat erityisen laadukkaita. Ne koskivat ennaltaehkäiseviä palveluja, arjen työn haasteita sekä perheiden näkökulmaa.

Keskustelussa kuului vahvasti sekä ammattilaisten että läheisten ääni. Samalla esitettiin toiveita siitä, että viestit vietäisiin eteenpäin myös valtakunnalliseen päätöksentekoon, erityisesti eduskuntaan.

Ennaltaehkäisyä ei saa unohtaa

Keskustelun aikana nostin itse esiin kysymyksen ennaltaehkäisevän työn asemasta tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja palveluita joudutaan tarkastelemaan kriittisesti.

Erityisesti kysyin Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan tulevaisuudesta. Molemmat toimintamallit ovat osoittaneet arvonsa nuorten tukemisessa, varhaisessa puuttumisessa sekä eri viranomaisten välisen yhteistyön rakentamisessa. Juuri tällaisissa palveluissa ongelmiin voidaan tarttua ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi ja kalliimmiksi korjata.

Esitin kansanedustaja Markku Siposelle kysymyksen siitä, olisiko mahdollista vahvistaa Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan asemaa myös lainsäädännöllisin keinoin. Samalla nostin esiin tarpeen kehittää hyvinvointialueiden, kuntien, poliisin, järjestöjen ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä niin, ettei ennaltaehkäisevä työ jää rakenteiden väliin.

Pidän tätä tärkeänä keskusteluna. Liian usein julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy korjaaviin palveluihin, vaikka todelliset säästöt niin inhimilliset kuin taloudellisetkin syntyvät silloin, kun ongelmat tunnistetaan ajoissa ja niihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa.

Jos haluamme vähentää nuorten pahoinvointia, päihdehaittoja ja turvattomuutta, tulee investoida juuri niihin palveluihin, jotka ehkäisevät ongelmien syntymistä. Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että ennaltaehkäisevän työn merkitys tunnistetaan myös päätöksenteossa. Jokainen nuori, joka saa apua ajoissa, on onnistuminen paitsi yksilön ja perheen näkökulmasta myös koko yhteiskunnan kannalta.

Turvallisuus ei synny sattumalta. Se rakentuu välittämisestä, yhteistyöstä ja siitä, että panostamme varhaiseen tukeen silloin, kun apua eniten tarvitaan.