Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla – tiedon pitää johtaa tekoihin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa käsiteltiin 29. lokakuuta hyvinvointikertomusta ja -suunnitelmaa. Kyseessä on tärkeä asiakirjakokonaisuus, sillä siinä määritellään, millaisiin asioihin hyvinvointialue kiinnittää huomiota asukkaidensa hyvinvoinnin edistämisessä.

Suunnitelmassa on paljon hyvää. On myönteistä, että lasten ja nuorten mielenterveys, ikääntyneiden hyvinvointi, omaishoitajien tuki ja ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisy on nostettu esiin.

Hyvinvoinnin edistäminen ei voi jäädä siihen, että tunnistamme ongelmia ja kirjaamme ne raportteihin. Tarvitsemme konkreettisia tavoitteita, toimenpiteitä ja mittareita ja ennen kaikkea tarvitsemme tietoa siitä, mitä asioille todella tehdään.

Hyvinvointi on muutakin kuin terveyttä

Pohdin kokouksessa sitä, miten hyvinvointi tässä kokonaisuudessa määritellään. Nyt painopisteinä ovat muun muassa mielen hyvinvointi, terveet elintavat, hyvinvointi- ja terveyserot sekä arjen turvallisuus.

Nämä ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta ihmisen hyvinvointi rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta.

Missä näkyvät yhteisöllisyys, osallisuus, asuminen, toimeentulo ja köyhyyden vaikutukset ihmisten elämään? Yksinäisyys, syrjäytyminen ja taloudellinen ahdinko vaikuttavat suoraan ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn.

Hyvinvointialueen on tunnistettava myös se, että yhä useampi joutuu tinkimään ruoasta, lääkkeistä tai jopa lääkärikäynneistä rahan puutteen vuoksi. Tämä on vakava viesti yhteiskunnastamme. Kokouksessa kysyttiinkin, millaisiin toimenpiteisiin nämä havainnot hyvinvointialueella johtavat, sillä pelkkä tilaston kirjaaminen ei auta ihmistä, joka joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Ikääntyneiden hyvinvointi ja omaishoitajien jaksaminen vaativat konkreettisia tekoja

Halusin nostaa erityisesti esiin ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyn. On hyvä, että asia on kirjattu hyvinvointisuunnitelmaan, mutta miten varmistamme, että se näkyy käytännön työssä?

Tarvitsemme tietoa siitä, miten vajaaravitsemusriskiä tunnistetaan, miten siihen puututaan ja miten hoidon toteutumista seurataan. Tämä on tärkeää niin ikääntyneiden palveluissa kuin kotihoidossa ja omaishoidon piirissä.

Vajaaravitsemus ei ole vain ravitsemukseen liittyvä kysymys. Se vaikuttaa toimintakykyyn, terveyteen, kotona pärjäämiseen ja palvelujen tarpeeseen. Siksi sen ehkäisyyn pitää suhtautua osana ikääntyneiden kokonaisvaltaista hoitoa.

Myös omaishoitajien tilanteesta tarvitaan nykyistä konkreettisempaa seurantaa. Miten seuraamme omaishoitajien jaksamista, terveystarkastusten toteutumista, vapaiden käyttöä ja tukipalvelujen saatavuutta?

Omaishoitajien tukeminen ei ole vain inhimillisesti oikein. Se on myös järkevää palvelujen kokonaisuuden kannalta, kun omaishoitaja jaksaa, myös hoidettavan mahdollisuus turvalliseen elämään kotona vahvistuu.

Tein kokouksessa vuoden 2027 talousarviolausuntoon omaishoitoa koskevan lisäysehdotuksen. Lautakunta hyväksyi sen yksimielisesti:

”Omaishoidon vahvistaminen tukee strategian tavoitetta turvallisesta elämästä kotona ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta. Lautakunta pitää tärkeänä omaishoitajien jaksamisen tukemisen ja tukipalveluiden edelleen kehittämistä.”

Tämä on tärkeä kirjaus. Nyt sen pitää näkyä myös käytännön päätöksissä.

Erityislapset ja heidän perheensä eivät saa jäädä sivuun

Halusin nostaa esiin myös erityislasten, vammaisten lasten ja heidän perheidensä tilanteen.

Suunnitelmasta löytyy hyviä kirjauksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista, mutta erityislasten ja heidän perheidensä tarpeet jäävät edelleen mielestäni liian vähälle huomiolle.

Tarvitsemme vahvempia kirjauksia erityislasten palvelupoluista, perheiden jaksamisen tukemisesta ja neurokirjon lasten tarpeiden huomioimisesta.

Perheiden ei pidä joutua itse kokoamaan palveluja, etsimään oikeita yhteyshenkilöitä tai taistelemaan saadakseen lapselleen tarvitsemaansa tukea. Palvelujen pitää muodostaa toimiva kokonaisuus, jossa apua saa oikeaan aikaan.

Lasten ja perheiden kohdalla ennaltaehkäisy on erityisen tärkeää. Kun tukea saa ajoissa, voidaan ehkäistä ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Tämä koskee myös lastensuojelua ja perheiden tarvitsemaa tukea laajemmin.

Työikäiset ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat huomiota

Suunnitelmassa lapset, nuoret ja ikääntyneet näkyvät melko hyvin. Sen sijaan työikäisten hyvinvointi jää mielestäni ohueksi.

Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Kaikki työikäiset eivät ole hyvinvointialueen palvelujen piirissä, mutta niillä, jotka ovat, voi olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia palvelutarpeita. Heidän tilanteensa ei saa jäädä yleisten työikäisiä koskevien tilastojen varjoon.

Kokouksessa nostettin esiin myös se, että työikäisten miesten yksinäisyys on lisääntynyt ja psyykkinen kuormittuneisuus on kasvussa. Ikääntyneiden yksinäisyys on edelleen yleistä. Nämä ovat asioita, joihin pitäisi löytyä myös konkreettisia vastauksia.

Lähipalvelut eivät ole pelkkää digitaalisuutta

Saavutettavuudesta puhutaan paljon, ja digitaaliset palvelut ovat osa nykyaikaista palvelujärjestelmää. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa tapa järjestää palveluja.

Saavutettavuus tarkoittaa myös sitä, että palveluihin pääsee tosiasiallisesti silloin, kun niitä tarvitsee.

Ikääntyneelle, vammaiselle henkilölle tai lapsiperheelle kaukana sijaitseva palvelu ei välttämättä ole saavutettava, vaikka ajan voisi varata verkossa. Kaikilla ei ole digiosaamista, mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja tai mahdollisuutta matkustaa pitkiä matkoja.

Siksi lähipalvelujen merkitys on tunnistettava myös hyvinvointisuunnittelussa. Digipalvelut voivat täydentää lähipalveluja, mutta niiden ei pidä korvata niitä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee henkilökohtaista kohtaamista ja apua.

Tieto ei saa jäädä raportteihin

Yksi keskeisimmistä kysymyksistäni koski tiedolla johtamista.

Hyvinvointikertomuksessa tunnistetaan monia huolestuttavia ilmiöitä. Miesten liikkumattomuus on lisääntynyt, työikäisten miesten yksinäisyys on kasvussa, psyykkinen kuormittuneisuus lisääntyy ja yhä useampi joutuu tinkimään välttämättömistä menoista, mutta mitä näiden havaintojen perusteella tehdään?

Tiedolla johtamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että tunnistettu ongelma johtaa toimenpiteisiin, tavoitteisiin, vastuisiin ja tarvittavaan resursointiin, muuten vaarana on, että tuotamme yhä uusia raportteja, joissa samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen.

Kysyin myös sosiaalisen raportoinnin hyödyntämisestä. Sosiaalialan ammattilaisille ja muille työntekijöille kertyy päivittäisessä työssä arvokasta tietoa ihmisten elämäntilanteista, palvelujen puutteista ja ongelmista, joita tilastot eivät aina tavoita.

Tämän tiedon pitäisi kulkeutua palvelujen johtamiseen ja myös luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Nyt kentällä on kokemuksia siitä, että sosiaalisen raportoinnin tieto jää helposti oman palvelulinjan sisälle. Tarvitsemme varmuuden siitä, että havainnot johtavat myös muutoksiin.

Kokouksessa tähän ei vielä saatu selkeää vastausta. Tiedon integroimisen tarve on tunnistettu, mutta työ on vielä kesken.

Käyty keskustelu oli kuitenkin tärkeä evästys jatkovalmisteluun. Esimerkiksi tarvittavia mittareita oli tarkoitus viedä myös talousarvion käsittelyyn.

Hyvinvointi syntyy ihmisten arjessa

Haluan kiittää valmistelijoita laajasta työstä ja siitä, että suunnitelmaa on valmisteltu yhteistyössä kuntien, järjestöjen, seurakuntien, vaikuttamistoimielinten ja asukkaiden kanssa.

Suunnitelman suunta on monelta osin oikea, mutta seuraava askel on ratkaiseva. Meidän on pystyttävä yhdistämään tunnistetut ongelmat konkreettisiin tekoihin. On asetettava mitattavia tavoitteita, nimettävä vastuuta ja seurattava, saavutetaanko luvatut muutokset.

Hyvinvointia ei rakenneta vain strategioissa, suunnitelmissa ja kokouspapereissa. Se rakentuu ihmisten arjessa: siinä, saako ikääntynyt tarvitsemansa ravitsemuksen ja avun, jaksaako omaishoitaja, saako erityislapsen perhe tukea, pääseekö ihminen lääkäriin ja onko palvelu aidosti saavutettavissa.

Köyhyys vie lapsilta muutakin kuin rahaa

Kun lapsi pelkää, riittääkö kotona ruoka, tai jättää pyytämättä tarvitsemiaan asioita, koska ei halua kuormittaa vanhempiaan, kyse ei ole vain perheen taloudesta. Kyse on lapsen turvallisuudesta, osallisuudesta ja oikeudesta hyvään lapsuuteen.

Pelastakaa Lasten vuoden 2026 Lapsen ääni -selvitys kertoo lasten ja nuorten arjesta, jossa perheen taloudellinen tilanne määrittää yhä vahvemmin sitä, mihin lapsella on mahdollisuus osallistua, millaisena hän näkee itsensä ja kuinka paljon hän uskaltaa luottaa tulevaisuuteen.

Selvityksen mukaan heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia on huolissaan perheensä taloudellisesta tilanteesta, vain 27 prosenttia kokee pystyvänsä osallistumaan vapaa-ajan tekemisiin samalla tavalla kuin kaverinsa. Mielenterveytensä hyväksi kokee 18 prosenttia tähän ryhmään kuuluvista lapsista, kun hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kokee 42 prosenttia.

Nämä eivät ole vain prosenttilukuja. Jokaisen luvun takana on lapsi, jolla on omat toiveensa, pelkonsa, tarpeensa ja unelmansa.

Lapsi ei saisi joutua kantamaan aikuisen huolia

Yksi selvityksen kipeimmistä havainnoista on se, miten lapset yrittävät suojella vanhempiaan perheen taloudelliselta huolelta.

Lapsi saattaa jättää pyytämättä uusia vaatteita, harrastusmaksuja tai edes tarvitsemiaan asioita, koska tietää, ettei rahaa ole. Hän voi vähentää omaa syömistään, jotta muille perheenjäsenille riittäisi ruokaa. Hän saattaa kuunnella vanhempiensa huolia hiljaa ja yrittää olla aiheuttamatta yhtään lisämenoa.

Lapsen ei pitäisi joutua miettimään, onko hänelle varaa ostaa ruokaa, tai tuntea syyllisyyttä siitä, että tarvitsee uusia kenkiä.

Lapsen tehtävä on kasvaa, oppia, leikkiä, ystävystyä ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Vanhemman tehtävä ei ole olla täydellinen, mutta yhteiskunnan tehtävä on luoda perheille edellytykset selviytyä arjesta ilman, että lasten perustarpeet vaarantuvat.

Köyhyys ei myöskään tarkoita vain tyhjää jääkaappia. Se voi tarkoittaa kylmää kotia, puuttuvia hygieniatuotteita, harrastuksesta luopumista ja sitä, että lapsi jää koulussa keskustelujen ulkopuolelle, koska hänellä ei ole samanlaisia kokemuksia kuin muilla.

Se voi tarkoittaa häpeää, ulkopuolisuutta ja jatkuvaa huolta. Se voi kaventaa lapsen käsitystä siitä, mitä hänellä on oikeus toivoa itselleen.

Kun yhteiskunnan päätökset näkyvät lapsen lautasella

Selvityksessä lapset kertovat myös sosiaaliturvaleikkausten vaikutuksista perheidensä arkeen. Heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia kertoo leikkausten vaikuttaneen itseensä ja perheeseensä.

Tätä tietoa ei voi ohittaa vain toteamalla, että julkista taloutta on tasapainotettava.

Taloudelliset päätökset ovat aina myös päätöksiä siitä, miten niiden seuraukset jakautuvat. Kun perheen tulot pienenevät, laskut eivät katoa. Ruoka, asuminen, sähkö, vaatteet ja lääkkeet maksavat edelleen. Jos välttämättömistä menoista ei enää pystytä selviytymään, vaikutukset ulottuvat koko perheeseen.

Ja kun perheessä on lapsia, seuraukset voivat ulottua pitkälle tulevaisuuteen.

En väitä, että kaikki lasten ja perheiden vaikeudet johtuvat yksittäisistä päätöksistä. Lasten hyvinvointiin vaikuttavat monet asiat. Juuri siksi päätösten vaikutuksia on arvioitava huolellisesti ja kuunneltava niitä, joiden arkeen ne osuvat.

Lapsen etu ei saa jäädä talouspäätösten sivuhuomautukseksi.

Harrastus ei ole kaikille itsestäänselvyys

Me puhumme usein siitä, kuinka tärkeää lapsille ja nuorille ovat harrastukset, ystävyyssuhteet ja yhteisöön kuuluminen. Tiedämme, että ne voivat tarjota onnistumisen kokemuksia, turvallisia aikuisia, mielekästä tekemistä ja paikan, jossa lapsi saa olla oma itsensä.

Silti selvityksen mukaan vain 62 prosentilla heikosti toimeentulevien perheiden lapsista on mielekäs harrastus. Hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kertoo 90 prosenttia.

Heikosti toimeentulevista lapsista puolet kertoo harrastuksen puuttumisen syyksi sen, että harrastaminen on liian kallista.

Tämä on tärkeää huomata myös palveluista ja ennaltaehkäisystä puhuttaessa. Emme voi odottaa lasten voivan hyvin, jos heillä ei ole mahdollisuutta osallistua, kuulua joukkoon tai löytää itselleen mielekästä tekemistä.

Harrastamisen mahdollisuuksia on tuettava niin, ettei perheen taloudellinen tilanne ratkaise lapsen oikeutta osallistua. Tarvitsemme kohtuuhintaisia harrastuksia, matalan kynnyksen toimintaa ja paikallisia ratkaisuja, jotka tavoittavat myös ne lapset, jotka eivät itse osaa pyytää apua.

Tämä koskee myös pieniä kuntia ja kyliä. Palvelu tai harrastus ei auta lasta, jos se on liian kaukana, kulkeminen maksaa liikaa tai sopivaa toimintaa ei ole tarjolla.

Kesäloma ei saisi merkitä huolta ruoasta

Selvitys nostaa esiin myös koulujen pitkien kesälomien taloudelliset vaikutukset, kun kouluruokailu jää tauolle, perheen ruokamenot kasvavat. Samalla lasten mahdollisuudet lomailla, matkustaa ja viettää aikaa kavereiden kanssa eriytyvät perheen taloudellisen tilanteen mukaan.

Lapsi voi joutua palaamaan kouluun ilman yhteisiä lomakokemuksia, joista muut kertovat. Hän voi murehtia ruoan riittämistä tai toivoa kesätöitä voidakseen auttaa perhettään.

Tällaisen vastuun ei pitäisi kuulua lapselle.

Tarvitsemme ratkaisuja, joilla varmistetaan lasten riittävä ravitsemus myös koulun loma-aikoina. Tarvitsemme yhteisöllisiä toimintamalleja, turvallisia kohtaamispaikkoja ja mahdollisuuksia viettää lomaa ilman, että osallistuminen edellyttää perheeltä ylimääräistä rahaa.

Kyse ei ole siitä, että kaikille pitäisi järjestää samanlaiset lomat, vaan siitä, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi pelätä nälkää tai jäädä yksin siksi, ettei perheellä ole varaa osallistua.

Varhainen tuki on sekä inhimillistä että järkevää

Lastensuojelun ja perheiden kanssa tehtävän työn näkökulmasta tiedän, kuinka tärkeää on tunnistaa vaikeudet ajoissa. Perheen avuntarve ei aina näy ulospäin. Vanhemmat voivat yrittää selviytyä pitkään yksin, ja lapsi voi peittää huolensa, koska ei halua lisätä vanhempiensa kuormitusta.

Siksi meidän on kysyttävä, kuunneltava ja tarjottava apua ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Tarvitsemme riittävästi resursoituja perhepalveluja, saavutettavaa mielenterveystukea, toimivia koulun tukipalveluja ja sosiaalipalveluja, joihin pääsee silloin, kun tarve on olemassa. Perheiden tilanteita ei saa tarkastella vain yksittäisinä ongelmina, vaan kokonaisuutena.

Jos lapsella ei ole ruokaa, hänen tarvitsemansa apu ei ole pelkkä keskustelu. Jos vanhempi on uupunut, tarvitaan tukea myös vanhemmalle. Jos lapsi jää yksin, tarvitaan turvallisia aikuisia ja yhteisöjä hänen ympärilleen.

Ennaltaehkäisy ei tarkoita sitä, että jokainen vaikeus voitaisiin ratkaista etukäteen. Se tarkoittaa sitä, ettei avun saamista viivytetä siihen asti, kun perheen voimavarat ovat jo loppuneet.

Päättäjien on kuunneltava lapsia ja toimittava

Lapsen ääni -selvityksessä lasten viestit päättäjille ovat suoria, kipeitä ja paikoin vihaisiakin. Niissä kuuluu huoli ruoasta, vanhempien jaksamisesta, tulevaisuudesta ja siitä, ettei heitä tunnuta kuuntelevan.

Meidän ei pidä torjua näitä viestejä siksi, että ne on ilmaistu voimakkaasti. Meidän on kysyttävä, mitä niiden taustalla on.

Lapsilla on oikeus tulla kuulluiksi heitä koskevassa päätöksenteossa. Kuuleminen ei kuitenkaan saa jäädä muodollisuudeksi. Lasten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluja järjestetään, miten perheitä tuetaan ja miten taloudellisten päätösten vaikutuksia arvioidaan.

Päättäjän vastuulla on tarkastella myös sitä, kuka joutuu maksamaan päätösten hinnan ja millaisia seurauksia niillä on pitkällä aikavälillä.

Meille lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnissa pitäisi olla kyse ennen kaikkea inhimillisyydestä, vastuusta ja turvallisesta arjesta. Siitä, että apua saa ajoissa ja että jokaisella lapsella on mahdollisuus kasvaa ilman jatkuvaa huolta perustarpeista.

Me emme voi luvata, ettei yksikään perhe koskaan kohtaisi vaikeuksia. Voimme kuitenkin päättää, ettemme jätä perheitä yksin emmekä hyväksy sitä, että lapsen mahdollisuudet määräytyvät hänen perheensä lompakon mukaan.

Lapsen ääni ei saa hukkua budjetteihin, säästötoimiin tai hallinnollisiin rakenteisiin. Sen pitää kuulua päätöksenteossa ja sen pitää muuttaa sitä, mitä teemme.

Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden uskoa tulevaisuuteen. Se ei ole ylimääräinen etuus. Se kuuluu lapsuuteen.

Lähde:

Lapsen ääni 2026 – Lasten kokemuksia hyvinvoinnista, arjesta ja pienituloisuudesta

https://www.pelastakaalapset.fi/wp-content/uploads/2026/10/pelastakaa_lapset_lapsen_aani_2026.pdf

Vajaaravitsemus pitää tunnistaa ajoissa – ravitsemus on osa toimintakyvyn turvaamista

Tänään tapasimme ravitsemustieteilijän Carina Kronberg-Kippilän kanssa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen viranhaltijoita. Keskustelun aiheena oli vajaaravitsemuksen merkitys ikääntyneiden terveydelle, toimintakyvylle ja palvelujen tarpeelle.

Halusin nostaa keskusteluun erityisesti kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkaiden vajaaravitsemusriskin tunnistamisen. Olen tehnyt aloitteen siitä, että seulonnan toteutumista selvitettäisiin hyvinvointialueellamme. Nyt halusin saada tarkempaa tietoa siitä, miten asiaa Länsi-Uudellamaalla hoidetaan, millaisia toimintatapoja käytössä on ja miten tunnistettu riski johtaa tarvittavaan hoitoon.

Kyseessähän ei ole vain ravitsemuksesta, vaan mahdollisuudestamme säilyttää voimamme, toimintakykymme ja itsenäisyytemme mahdollisimman pitkään.

Ravitsemus on osa hyvää hoitoa

Vajaaravitsemus heikentää elämänlaatua, hidastaa sairauksista toipumista, pidentää hoitoaikoja ja lisää komplikaatioiden riskiä. Ikääntyneellä jo pienikin muutos terveydentilassa voi vaikuttaa merkittävästi arjessa selviytymiseen. Jos ravitsemustila heikkenee samaan aikaan, palautuminen voi vaikeutua entisestään.

Riittävä energian ja proteiinin saanti sekä ravitsemustilan seuranta ovat keskeisiä toimintakyvyn tukemisessa. Kun ravitsemushoito yhdistetään tarvittaessa liikuntaan ja fyysiseen harjoitteluun, voidaan tukea lihasmassan, voiman ja arjessa selviytymisen säilymistä.

Tapaamisessa käsitellyssä tutkimustiedossa nousi esiin myös ravitsemushoidon mahdollisuus vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja sairaalahoidon tarvetta. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä ihminen syö, vaan myös siitä, miten ravitsemus vaikuttaa hänen terveyteensä, hoidon tarpeeseensa ja mahdollisuuksiinsa asua kotona.

Siksi ravitsemusta ei pidä nähdä hoidon sivuasiana. Sen on oltava luonteva osa ikääntyneen ihmisen hoitoa ja toimintakyvyn tukemista.

Riskin tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel

Yksi keskeisimmistä kysymyksistä on, miten vajaaravitsemusriski tunnistetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Seulonnan avulla riski voidaan havaita ennen kuin tilanne ehtii vaikeutua, mutta pelkkä seulonta ei riitä, jos tulos ei johda tarvittaviin toimenpiteisiin.

Tarvitsemme toimivan kokonaisuuden: riski tunnistetaan, ravitsemustilanne arvioidaan, tarvittava hoito käynnistetään ja sen vaikutuksia seurataan. Tarvittaessa tarvitaan myös ravitsemusterapeutin asiantuntemusta.

Kotihoidon ja omaishoidon tuen palveluissa kohdataan ihmisiä, joiden voinnissa, ruokailussa ja toimintakyvyssä tapahtuvat muutokset voivat olla ensimmäisiä merkkejä ongelmasta. Siksi on tärkeää, että henkilöstöllä on riittävä osaaminen, selkeät toimintatavat ja mahdollisuus viedä havaintoja eteenpäin. Myös omaishoitajien näkökulma on tärkeä. Arjen vastuu läheisen hyvinvoinnista voi olla suuri ja ravitsemukseen liittyvät haasteet saattavat lisätä kuormitusta. Omaishoitoperheiden pitää voida luottaa siihen, että huoli läheisen voinnista otetaan vakavasti ja tarvittavaa tukea on saatavilla.

Ennaltaehkäisy on inhimillistä ja järkevää

Vajaaravitsemuksen seuraukset näkyvät ennen kaikkea ihmisen voinnissa, mutta niillä voi olla vaikutusta myös palvelujen käyttöön. Jos ravitsemustilan heikkenemiseen pystytään puuttumaan ajoissa, voidaan mahdollisesti ehkäistä tilanteen vaikeutumista ja vähentää raskaampien palvelujen tarvetta.

Tärkein peruste ennaltaehkäisylle ei kuitenkaan ole raha. Se on ihminen.

Ikääntyneellä pitää olla mahdollisuus saada tarvitsemansa tuki ajoissa. Meidän ei pidä odottaa siihen asti, että paino on laskenut merkittävästi, voimat ovat vähentyneet tai kotona selviytyminen on jo vaikeutunut. Tavoitteena pitää olla ongelmien tunnistaminen ennen kuin ne kasvavat vakaviksi.

Samalla on tärkeää tarkastella, miten nykyiset toimintatavat toimivat käytännössä. En halua tehdä ennakko-oletuksia siitä, missä onnistumme ja missä on puutteita. Haluan saada kokonaiskuvan siitä, mitä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella jo tehdään, miten käytäntöjä seurataan ja missä toimintaa voitaisiin vielä kehittää.

Päätöksenteossa tarvitaan tietoa siitä, toteutuvatko sovitut käytännöt arjessa ja johtavatko ne asiakkaan kannalta oikeisiin toimenpiteisiin. Hyvä tavoite tai kirjattu toimintamalli ei yksin riitä, jos sen toteutumista ei seurata.

Miten varmistamme, että apu tulee ajoissa?

Tapaamisessa keskustelimme muun muassa siitä, miten vajaaravitsemusriskin seulonta toteutuu kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkailla, kuinka kattavasti sitä tehdään eri palvelualueilla ja käytetäänkö koko hyvinvointialueella yhtenäisiä menetelmiä.

Lisäksi keskeistä on selvittää, miten tunnistettu riski johtaa ravitsemushoitoon, milloin tarvitaan ravitsemusterapeutin arviota ja kuka vastaa jatkotoimista. Myös seulonnan toteutumista ja hoidon vaikuttavuutta on tärkeää seurata.

Ravitsemustieteilijä Kronberg-Kippilän asiantuntemus toi keskusteluun tutkimustietoa ravitsemuksen merkityksestä ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ravitsemushoidolla on tukea ikääntyneiden terveyttä ja toimintakykyä.

Pidän tärkeänä, että päätöksenteon tueksi saadaan tietoa myös siitä, miten nämä asiat toteutuvat käytännössä omalla hyvinvointialueellamme. Jos toimintatapoja on tarpeen vahvistaa tai yhtenäistää, se pitää pystyä tunnistamaan ja viemään eteenpäin.

Hyvinvointialueen tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa jo syntyneitä ongelmia. Sen pitää myös tunnistaa mahdollisuudet ehkäistä niitä.

Vajaaravitsemusriskin varhainen tunnistaminen on konkreettinen keino tukea ikääntyneiden toimintakykyä, hyvää arkea ja kotona selviytymistä. Samalla se on osa laadukasta hoitoa ja vastuullista palvelujen järjestämistä.

Työ ei pääty riskin tunnistamiseen, vaan olennaista on, että havainto johtaa oikeisiin toimiin ja että niiden vaikutuksia seurataan.

Ennaltaehkäisy ei ole ylimääräinen tehtävä. Se on osa hyvää hoitoa.

Lisää luettavaa: https://urldefense.com/v3/__https://www.ruokavirasto.fi/elintarvikkeet/terveytta-edistava-ruokavalio/vrn/toimenpide-esitykset-ja-kannanotot/kannanotot/terveytta-edistava-ravitsemus–investointi-terveyteen-toimintakykyyn-tasa-arvoon-ja-kestavaan-talouteen/__;!!OUGTln_Lrg!VO4dZTF6X612unjmdKdLY0Qg-f_nQLdeemsEPVImTa4IA5xuoI5IjUXWl8aE_DK_b8vvUoAp93PnMBeOR2C9ZSt7wxjkU1JoXEhtNsLxgaY$

Lääkärille pääsy ei saa olla este hoidon saamiselle – aluevaltuuston kyselytunnin vastaukset huolestuttivat

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston kokouksen yhteydessä 6. lokakuuta järjestetyllä kyselytunnilla nostin esiin kysymyksiä terveydenhuollon lääkäripalveluihin pääsystä, aikuissosiaalityön jonotilanteesta sekä ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistamisesta ja hoidosta.

Kirjoitin itse kyselytunnista jo aiemmin. Nyt olen käynyt läpi myös kysymyksiin toimitetut kirjalliset vastaukset. Niiden lisäksi olen saanut useita viestejä asukkailta, jotka kertovat huolestuttavista kokemuksistaan lääkärille pääsystä. Viestit vahvistavat sitä, miksi halusin nostaa asian esiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö fysioterapeuteilla tai muilla terveydenhuollon ammattilaisilla olisi tärkeää tehtävää, vaan siitä, että potilaan pitää päästä tarvitsemansa ammattilaisen arvioon ja saada tarvittaessa lääkärin tutkimus sekä diagnoosi.

Lääkärille pääsy ei saa riippua siitä, suostuuko potilas ensin muuhun palveluun

Kysyin aluevaltuuston kyselytunnilla, miten varmistetaan potilaan asianmukainen tutkimus ja diagnoosin saaminen tilanteessa, jossa yhteydenotto terveydenhuoltoon johtaa lääkärin vastaanoton sijaan esimerkiksi fysioterapiaan tai itsehoito-ohjeisiin.

Saamassani kirjallisessa vastauksessa kuvattiin hoidon tarpeen arviointia ja sitä, että ammattilainen ohjaa potilaan tilanteen mukaan tarkoituksenmukaiselle vastaanotolle. Kaikki vaivat eivät edellytä lääkärin vastaanottoa ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten osaamisen hyödyntäminen voi olla perusteltua, mutta vastaus jätti avoimeksi kysymyksen siitä, miten varmistetaan, että lääkäriä tarvitseva potilas myös pääsee lääkärille.

Olen saanut useita viestejä, joissa kuvataan vaikeutta saada lääkäriaikaa erityisesti Lohjalla. Yhteydenottoa tehdessä potilasta on ohjattu fysioterapeutille tai itsehoitoon. Eräs viestin lähettäjä kertoi, että fysioterapeutin vastaanotolle meneminen oli näyttäytynyt välivaiheena, joka pitäisi käydä läpi ennen kuin voisi päästä lääkärille.

Toinen viestin lähettäjä kuvasi ongelmaa näin: lääkärille on vaikea päästä, ja vaikka vastaanotolle pääsisi, siellä ehditään käsitellä vain yhtä tai kahta asiaa. Fysioterapeutille pääsee helpommin, mutta kaikki vaivat eivät parane liikkumisella.

Viestissä kerrottiin myös neljä vuotta jatkuneesta vaivasta, johon lopulta saatiin lääkehoito. Oikean hoidon löytyminen muutti tilanteen nopeasti paremmaksi, vaikka aiemmin saadusta fysioterapiasta ei ollut ollut apua.

Sain palautetta myös tilaisuudessa, johon minut oli kutsuttu puhumaan. Sielläkin ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan ja siitä, kuinka vaikeaa lääkäriajan saaminen voi olla. Takaisinsoittoa voi joutua odottamaan useita päiviä ja saamani palautteen mukaan jopa tilanteissa, joissa tulehdusarvot ovat olleet noin 200, lääkäriaikaa on voinut joutua odottamaan viikkoja.

Tällaiset kokemukset ovat vakavasti otettavia. Yksittäisten kokemusten perusteella ei voi tehdä kattavia johtopäätöksiä koko hyvinvointialueen palveluista, mutta ne kertovat siitä, millaisena palveluihin pääsy asukkaille näyttäytyy. Ne herättävät myös kysymyksen siitä, miten hoidon kiireellisyys arvioidaan ja miten varmistetaan, ettei tutkimusta tai hoitoa tarvitseva ihminen joudu odottamaan kohtuuttoman pitkään.

Kyse ei ole vain ajanvarausten toimivuudesta, vaan siitä, saako ihminen oikea-aikaisen arvion tilanteestaan ja tarvittaessa tutkimukset ja hoidon. Juuri tästä tarvitsemme hyvinvointialueelta konkreettista tietoa, ei ainoastaan kuvausta siitä, miten hoidon tarpeen arvioinnin pitäisi toimia.

Kuinka pitkään ihmisen pitää odottaa, ennen kuin hänen oireitaan tutkitaan riittävästi ja niiden syy selvitetään?

Fysioterapia voi olla oikea ja vaikuttava hoito monissa tilanteissa. Se ei kuitenkaan korvaa lääkärin tutkimusta silloin, kun oireiden syy on epäselvä tai tarvitaan lääkärin tekemää diagnostiikkaa ja lääkehoidon arviointia.

Hoidon pitää perustua potilaan tarpeeseen, ei siihen, mihin vastaanottoon on helpointa saada aika.

Kuka arvioi potilaan tilanteen ja millä tiedoilla?

Kirjallisessa vastauksessa toistui ilmaus, jonka mukaan ammattilainen arvioi hoidon tarpeen ja ohjaa potilaan sopivaan palveluun.

Tämä herätti myös muiden kyselytunnin kysymyksiä seuranneiden huolen. Yksi viestin lähettäjä kysyi aiheellisesti, kuka puhelimessa tai Lunnassa tekee arvion ja millainen ammattitaito hänellä on. Potilas ei välttämättä tiedä, kuka hänen oireitaan arvioi, mitä tietoja arvioinnissa käytetään tai millä perusteella hänet ohjataan tiettyyn palveluun.

Enkä tällä tarkoita, etteivät hoidon tarpeen arviointia tekevät ammattilaiset olisi päteviä tehtäväänsä, vaan tarkoitan sitä, että kyse on läpinäkyvyydestä ja potilaan oikeusturvasta, eli arvioinnin perusteiden, vastuiden ja jatkohoitoon pääsyn pitää olla selkeitä.

Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun potilasta ohjataan palveluun näkemättä häntä kasvokkain. Puhelimessa tai digitaalisessa palvelussa voidaan arvioida monia tilanteita, mutta kaikki vaivat eivät ole sellaisia, että niiden syy voidaan luotettavasti selvittää pelkän etäarvion perusteella.

Miten varmistetaan, ettei potilaan oireiden taustalla oleva sairaus jää tunnistamatta? Miten toimitaan, jos oireet jatkuvat tai pahenevat? Ja miten potilas pääsee lääkärille silloin, kun ensimmäinen arvio tai tarjottu hoito ei ratkaise ongelmaa?

Näihin kysymyksiin tarvitaan muutakin kuin yleinen kuvaus siitä, miten hoidon tarpeen arvioinnin pitäisi toimia.

Potilaan tutkiminen on edelleen tärkeää

Eräässä saamassani viestissä lähettäjä kertoi erikoislääkärin tuoneen esiin huolen siitä, että potilaan tutkiminen ja esimerkiksi keuhkojen kuuntelu voivat jäädä vähäisiksi, mikä voi vaikeuttaa sairauden tunnistamista.

Oireiden selvittäminen edellyttää tilanteen mukaan riittävää kliinistä tutkimusta. Teknologian, etävastaanottojen ja työnjaon kehittäminen voivat parantaa palveluja. Niiden tarkoituksena ei kuitenkaan voi olla se, että potilaan tutkiminen jää puutteelliseksi tai että lääkärin arvio siirtyy yhä kauemmas.

Terveydenhuollon tehokkuutta ei pidä mitata vain sillä, kuinka monta yhteydenottoa voidaan käsitellä tai kuinka monta käyntiä ohjataan muille ammattilaisille. Olennaista on myös se, tunnistetaanko sairaudet ajoissa ja saako potilas oikean hoidon.

Mitä hyvinvointialueen pitäisi pystyä kertomaan?

En halua tehdä yksittäisistä kokemuksista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko hyvinvointialueen toiminnasta. Ne ovat kuitenkin tärkeä syy selvittää, miten palvelut käytännössä toimivat ja missä mahdolliset ongelmat sijaitsevat.

Siksi haluaisin saada vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin:

  • Kuinka paljon lääkäriaikoja on saatavilla eri palvelualueilla, ja miten nopeasti potilas pääsee lääkärin arvioon?
  • Kuinka usein potilas ohjataan fysioterapiaan tai itsehoitoon ilman lääkärin vastaanottoa, ja millä perusteilla?
  • Miten varmistetaan, että lääkärin tutkimusta tarvitseva potilas pääsee lääkärille eikä joudu kiertämään palvelusta toiseen?
  • Miten potilaan tilanne arvioidaan uudelleen, jos oireet jatkuvat, pahenevat tai tarjottu hoito ei auta?
  • Miten hoidon tarpeen arvioinnin laatua ja yhdenvertaisuutta seurataan eri puolilla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta?

Enkä tarkoita siitä, että jokaisen potilaan pitäisi päästä suoraan lääkärille jokaisessa tilanteessa. Tarkoitan, että jokaisen pitää saada tarpeensa mukainen arvio ja hoito ilman tarpeettomia viiveitä tai väliportaita.

Aikuissosiaalityön jonoissa odottaa satoja ihmisiä

Toinen kysymykseni koski aikuisten sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilannetta. Kirjallisen vastauksen mukaan käsittelyä odottavia yhteydenottoja ja huoli-ilmoituksia oli noin 670–690. Uusien asiakkaiden keskimääräinen odotusaika sosiaalityöntekijälle oli alle 30-vuotiailla noin 10 arkipäivää ja yli 30-vuotiailla 17 arkipäivää. Vanhin käsittelyä odottanut asia oli ollut jonossa 47 arkipäivää.

Toki jonon lyheneminen on myönteistä, mutta näin suuri odottavien asioiden määrä ja pitkä odotusaika ovat edelleen huolestuttavia.

Jonossa on ihmisiä, joiden elämäntilanne voi olla vaikea. Taloudelliset ongelmat, vuokravelka ja asumisen vaarantuminen eivät pysähdy siksi aikaa, että palvelujärjestelmä ehtii käsitellä asian.

Myös tässä on erotettava toisistaan yhteydenoton arviointi ja avun saaminen. Se, että asia arvioidaan nopeasti, ei vielä kerro, kuinka pian ihminen saa tarvitsemansa tuen.

Tarvitsemme tietoa siitä, miten jonoja puretaan, miten pitkien odotusaikojen vaikutuksia seurataan ja miten varmistetaan, ettei ihmisen tilanne ehdi pahentua odotusaikana.

Ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistamisesta pitää saada mitattavia tuloksia

Kolmas kysymykseni koski ikääntyneiden vajaaravitsemuksen seulontaa ja hoitoa.

Vastauksessa kerrottiin, että riskin tunnistamisessa hyödynnetään muun muassa MNA-mittaria, RAI-arviointia ja painon seurantaa. Ravitsemustilannetta seurataan eri palveluissa, kuten kotihoidossa ja ympärivuorokautisessa hoidossa.

Nämä ovat tärkeitä välineitä, mutta vastauksesta ei kuitenkaan selvinnyt, kuinka kattavasti seulontaa tehdään, kuinka moni riskissä oleva saa ravitsemushoitoa tai miten hoidon vaikuttavuutta seurataan.

Tarvitsemme tietoa siitä, kuinka moni ikääntynyt arvioidaan vajaaravitsemuksen riskin varalta, miten havaintoihin reagoidaan ja parantaako hoito ravitsemustilannetta. Lisäksi on tärkeää varmistaa, että tieto kulkee palvelusta toiseen ja että toimintatavat ovat riittävän yhtenäisiä koko hyvinvointialueella.

Vajaaravitsemuksen varhainen tunnistaminen on osa ikääntyneen kokonaisvaltaista hoitoa. Tavoitteena pitää olla toimintakyvyn ja hyvinvoinnin tukeminen sekä ongelmien pahenemisen ehkäiseminen.

Toimintamallien lisäksi tarvitaan näyttöä siitä, että palvelut toimivat

Näitä kolmea aihetta yhdistää sama kysymys: tiedämmekö riittävästi siitä, mitä palveluissa todella tapahtuu?

Hyvinvointialueella voi olla ohjeita, mittareita ja toimintamalleja. Niitä tarvitaan, mutta päätöksenteon tueksi on saatava myös tietoa niiden toteutumisesta ja vaikutuksista.

Lääkäripalveluissa on seurattava, pääsevätkö potilaat tarvitsemiensa tutkimusten ja hoidon piiriin. Aikuissosiaalityössä on tarkasteltava jonojen lisäksi sitä, saavatko ihmiset apua ennen ongelmien pahenemista. Ikääntyneiden ravitsemuksessa on seurattava, johtaako riskin tunnistaminen hoitoon ja parempiin tuloksiin.

Tämä on tärkeää myös talouden kannalta. Oikea-aikainen hoito ja ennaltaehkäisy voivat vähentää ongelmien pahenemista ja raskaampien palvelujen tarvetta. Säästöjä ei kuitenkaan synny kestävästi sillä, että palveluun pääsyä vaikeutetaan tai vastuu siirretään palvelusta toiseen.

Aluevaltuutettuna haluan, että palvelujen onnistumista arvioidaan ennen kaikkea asukkaan näkökulmasta. Saako ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsee? Selvitetäänkö hänen oireidensa syy riittävästi? Saako hän tukea ennen kuin elämäntilanne kriisiytyy?

Palvelujärjestelmän tehtävä ei ole vain ohjata ihmisiä eteenpäin. Sen tehtävä on auttaa heitä.

Lohjan Maatalousnaisten illassa kuultiin kokemuksia hyvinvointialueen arjesta

Sain hiljattain olla kutsuttuna puhujana Lohjan Maatalousnaisten tilaisuudessa kertomassa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen ajankohtaisesta tilanteesta, palvelujen kehittämisestä sekä ikääntyneiden palveluista. Tilaisuus oli erittäin keskusteleva ja juuri siksi myös erityisen arvokas.

Vaikka luottamushenkilönä seuraan hyvinvointialueen toimintaa raporttien, tilastojen, kokousten ja viranhaltijaselvitysten kautta, mikään niistä ei korvaa ihmisten omia kokemuksia. Siksi pidän tällaisia kohtaamisia tärkeinä, sillä niissä saa hyvän muistuttavat siitä, miltä palvelujärjestelmä näyttää sen käyttäjän näkökulmasta, vaikka itsekin olen käyttäjänä.

Illan aikana käytiin paljon keskustelua hyvinvointialueen palveluista. Oli hienoa saada kuulla osallistujien kokemuksia ja näkemyksiä, vaikka moni niistä ei ollutkaan myönteinen.

Yksi teema nousi ylitse muiden, eli palveluihin pääsy.

Moni kertoi kokemuksia siitä, kuinka takaisinsoittopalvelu ei ole toiminut odotetulla tavalla tai yhteyden saaminen terveyspalveluihin on ollut vaikeaa. Keskustelussa nousi esiin tilanteita, joissa ihminen on kokenut tarvitsevansa hoitoa nopeasti, mutta vastaanottoaikaa on joutunut odottamaan viikkoja.

Erityisen pysäyttävää oli kuulla kokemuksia tilanteista, joissa esimerkiksi tulehdusarvot ovat olleet korkealla ja vointi heikko, mutta vastaanottoaikaa on tarjottu vasta kahden viikon päähän tai pahimmillaan jopa kuukauden kuluttua. Tällaisissa tilanteissa ihmisen kokemus on ymmärrettävästi se, ettei apua saa silloin, kun sitä tarvitsee.

Juuri tästä syystä olen itse usein sanonut, että hyvinvointialueen onnistumista ei pitäisi arvioida pelkästään talouslukujen tai suoritteiden perusteella. Ihmisten näkökulmasta kaikkein tärkein kysymys on paljon yksinkertaisempi

Sainko apua silloin, kun sitä tarvitsin?

Tilaisuudessa keskusteltiin myös palvelujen saavutettavuudesta laajemmin. Pelkkä palvelun olemassaolo ei vielä riitä, jos siihen on vaikea saada yhteyttä tai jos ihminen joutuu käyttämään kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa avun löytämiseen. Paperilla palvelu voi olla olemassa, mutta ihmisen arjessa se ei aina tunnu saavutettavalta. Sama havainto nousi esiin myös Eläkeliiton tilaisuudessa aiemmin syksyllä.

Moni nosti esiin myös sen, että ikääntyneen ihmisen näkökulmasta hoitopolkujen pitäisi olla nykyistä selkeämpiä. Pitäisi tietää, mihin soittaa, mistä saa vastauksen ja mitä tehdä, jos oma vointi heikkenee. Liian usein ihminen joutuu itse selvittämään järjestelmää tilanteessa, jossa voimavarat ovat muutenkin vähissä.

Keskustelu vahvisti omaa käsitystäni siitä, että hyvinvointialueen suurimmat haasteet eivät tällä hetkellä liity pelkästään talouteen tai organisaatiorakenteisiin, vaan siihen, kuinka palvelut tavoittavat ihmiset käytännössä. Saako yhteyden ammattilaiseen, pääseekö vastaanotolle riittävän nopeasti, tuleeko kuulluksi?

Vaikka moni illan puheenvuoro oli kriittinen, pidin keskustelua erittäin arvokkaana ja juuri tällaiset kokemukset auttavat meitä luottamushenkilöitä ymmärtämään paremmin, missä palvelujärjestelmä toimii ja missä sillä on vielä paljon parannettavaa.

Lämmin kiitos Lohjan Maatalousnaisille kutsusta, hyvistä kysymyksistä ja avoimesta keskustelusta. Näiden kohtaamisten jälkeen on jälleen helppo todeta, että kokousaineistojen lisäksi päätöksenteossa tarvitaan ennen kaikkea ihmisten kokemusten kuuntelemista. Ne kertovat usein kaikkein rehellisimmin siitä, miten hyvinvointialueen palvelut toimivat arjessa.

Aluevaltuuston kyselytunti

Aluevaltuuston kyselytunti aluevaltuustokokouksen yhteydessä 6.10. tarjosi mahdollisuuden nostaa esiin aluevaltuutetuilta tulleita ajankohtaisia kysymyksiä hyvinvointialueen palveluista. Itse ilmoitin verkostolleni ja ryhmilleni tästä mahdollisuudesta ja pyysin kysymyksiä, joihin he haluaisivat vastauksia. Jätin tilaisuuteen seuraavat kysymykset:

  • Miten ikääntyneiden vajaaravitsemuksen järjestelmällisen seulonnan ja hoidon sisällyttäminen osaksi ikääntyneiden hoitopolkua on edennyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja miten sen toteutumista seurataan eri palveluissa koko hyvinvointialueen tasolla?
  • Mikä on aikuisten sosiaalipalveluissa keskimääräinen odotusaika uuden asiakkaan ajanvaraukseen sosiaalityöntekijälle esimerkiksi vuokravelka- tai muussa taloudellisessa kriisitilanteessa?
  • Mikä on tällä hetkellä aikuisten sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanne Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja kuinka paljon käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia huoli-ilmoituksia ja yhteydenottoja on jonossa?
  • Miten varmistetaan potilaan asianmukainen tutkimus ja diagnoosin saaminen tilanteissa, joissa yhteydenotto terveydenhuoltoon johtaa fysioterapiaan tai itsehoito-ohjeisiin lääkärin vastaanoton sijaan?
  • Missä ja miten Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on määritelty perusterveydenhuollon lääkäripalveluihin pääsyn kriteerit ja miten varmistetaan, että potilas ohjautuu oikea-aikaisesti tarpeenmukaiseen hoitoon?

Tilaisuudessa vastattiin sosiaalipalveluja koskeviin kysymyksiin.

Uuden asiakkaan odotusajasta sosiaalityöntekijälle kerrottiin, että odotusajat vaihtelevat tiimeittäin ja alueittain. Nuorten tiimeissä (alle 30-vuotiaat) odotusaika on tällä hetkellä noin 10 arkipäivää ja yli 30-vuotiaiden tiimeissä keskimäärin 17 arkipäivää.

Sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanteesta saadun vastauksen mukaan käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia yhteydenottoja tai huoli-ilmoituksia on tällä hetkellä noin 600–700 koko hyvinvointialueella. Kysyin lisäksi, mikä on vanhimman käsittelemättömän asian odotusaika, mutta tähän ei tilaisuudessa osattu vastata.

Pidän tätä merkittävänä tietona, sillä jokaisen jonossa olevan yhteydenoton taustalla on ihminen tai perhe, joka tarvitsee apua, tukea, neuvontaa tai palveluiden arviointia. Pelkkä jonossa olevien asioiden määrä ei kuitenkaan vielä kerro koko kuvaa. Olennaista olisi tietää myös se, kuinka pitkään ihmiset joutuvat odottamaan ja täyttyvätkö palvelujen lakisääteiset määräajat käytännössä.

Kyselytunnin teemoista jäi mieleen myös laajempi kysymys tiedolla johtamisesta. Valtuutettuina tarvitsemme tietoa paitsi toimintamalleista myös siitä, miten ne toteutuvat käytännössä. Tämä koskee niin sosiaalipalvelujen saatavuutta, ikääntyneiden ravitsemuksen seurantaa kuin terveyspalveluihin pääsyäkin.

Haluan antaa myös rakentavaa palautetta kyselytunnin järjestämisestä. Kysymyksiä oli jätetty yhteensä 23, mutta käsittelyyn valittiin niistä 12. Valtuutetut eivät etukäteen tienneet, mitkä kysymykset valitaan käsiteltäviksi, eikä jatkokysymyksille käytännössä jäänyt aikaa. Vastaukset annettiin nopealla tahdilla, mikä teki tarkentavien kysymysten esittämisestä vaikeaa.

Ymmärrän, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Silti valtuutettujen tiedonsaannin ja avoimen keskustelun näkökulmasta olisi tärkeää, että joko useampiin kysymyksiin ehditään vastata tai että jatkokysymyksille varataan aidosti mahdollisuus. Kyselytunnin tarkoitus ei ole pelkästään kuulla vastauksia, vaan myös syventää ymmärrystä palvelujen tilanteesta.

Positiivista on, että niihin kysymyksiin, joita ei tällä kertaa käsitelty, toimitetaan kirjalliset vastaukset myöhemmin ja palaan niihin vielä erikseen, kun vastaukset ovat valmistuneet ja olen ehtinyt perehtyä niihin tarkemmin.

Hyvinvointialueen tehtävä on turvata apu oikeaan aikaan sitä tarvitseville ja siksi myös palvelujen saatavuutta, jonotilannetta ja palveluprosessien toimivuutta on seurattava avoimesti ja säännöllisesti.