Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Onko koulutus enää kaikkien oikeus?

Suomalainen hyvinvointivaltio rakentuu ajatukselle, että vaikeissa elämäntilanteissa yhteiskunta kantaa vastuuta. Työttömälle maksetaan työttömyysturvaa, sairastunut saa sairauspäivärahaa ja eläkeläinen toimeentulonsa eläkkeenä. Yksi ryhmä kuitenkin poikkeaa tästä logiikasta ja se on opiskelijat.

Kannustamme nuoria kouluttautumaan, hankkimaan osaamista ja rakentamaan Suomen tulevaisuutta. Samalla olemme rakentaneet järjestelmän, jossa opiskelijan toimeentulo perustuu merkittävältä osin velkaan.

Kelan mukaan korkeakouluopiskelijan opintotuki muodostuu opintorahasta, asumisen tuesta sekä opintolainasta. Jo tämä kertoo paljon siitä, miten järjestelmä toimii. Opintolaina ei ole enää ylimääräinen mahdollisuus tai vararahasto, vaan käytännössä olennainen osa opiskelijan toimeentuloa. Lainaan saa Kelan valtiontakauksen, mutta raha tulee pankista ja se maksetaan takaisin korkoineen.

Koulutusta pidetään investointina tulevaisuuteen ja koulutuksesta hyötyy paljon muutakin kuin yksittäinen opiskelija. Jokainen valmistunut sairaanhoitaja, opettaja, insinööri, lääkäri tai ohjelmistokehittäjä kasvattaa Suomen osaamispääomaa, verotuloja ja kilpailukykyä. Silti juuri tätä investointia tekevä ihminen joutuu usein velkaantumaan jo ennen ensimmäistä vakituista työpaikkaansa.

Ylen tuoreessa jutussa 24-vuotias insinööriksi valmistunut Emilia Heinonen kertoo katuvansa opintolainansa ottamista. Hän valmistui vuonna 2024, mutta joutui lähettämään yli sata työhakemusta ja oli pitkään työttömänä ennen työllistymistään. Samalla opintolainan korot juoksivat. Heinonen kuvaa velkaa taakaksi, joka vaikuttaa myös tulevaisuuden suunnitelmiin, kuten asunnon hankintaan ja perheen perustamiseen.

Heinosen kokemus ei ole yksittäistapaus. Ylen mukaan opiskelijoiden keskimääräinen opintolaina on yli kaksinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja Kelan maksamien korkoavustusten määrä on kasvanut voimakkaasti korkojen nousun myötä. Viime vuonna Kela maksoi opintolainojen korkoavustuksia ennätysmäärän, yli 8,6 miljoonaa euroa.

Korkeakouluopintoja pidetään päätoimisena opiskeluna ja samalla opintotukeen liittyy opintojen etenemisen seuranta ja tulorajat. Käytännössä opiskelijan on tasapainoiltava opintojen, työnteon ja toimeentulon välillä. Jos työ vie liikaa aikaa, opinnot voivat viivästyä. Jos töitä ei löydy, vaihtoehdoksi jää usein laina.

Tilannetta tekee ristiriitaisemmaksi se, että korkeakouluopiskelijoilta peritään myös pakollinen terveydenhoitomaksu riippumatta siitä, käyttävätkö he YTHS:n palveluja vai eivät. Maksu on lakisääteinen ja opiskelijan omalla vastuulla on huolehtia sen maksamisesta.

Nykyjärjestelmän puolustajat muistuttavat aiheellisesti opintolainahyvityksestä. Jos opiskelija valmistuu tavoiteajassa, Kela maksaa osan lainasta pois. Se on hyvä kannustin, mutta ei muuta perusasetelmaa, eli sitä, että velka täytyy ottaa ensin. Taloudellinen riski jää opiskelijalle, vaikka koulutuksen hyödyt jakautuvat koko yhteiskunnalle.

Ongelma ei ole siinä, että opintolaina olisi olemassa. Monelle se on hyödyllinen ja toimiva väline. Ongelma on siinä, että siitä on tullut yhä useammalle välttämättömyys. Kun opintoraha, asumisen tuki ja muut tukimuodot eivät riitä kattamaan elämisen kustannuksia, velasta tulee käytännössä pakollinen osa opiskelua. Myös Kelan asiantuntijat ovat todenneet, että pelkkä opintoraha ja asumisen tuki eivät monissa tilanteissa riitä arjen kulujen kattamiseen.

Opiskelijoiden taloudellinen tilanne ei kuitenkaan vaikeudu vain lukuvuoden aikana. Erityisen ongelmallinen on kesä. Vuokra ei katkea kesälomaksi, mutta opiskelijan toimeentulo katkeaa tai heikkenee monella juuri silloin, kun opinnot ovat tauolla. Käytännössä monet opiskelijat ovat kesäkuukausina täysin riippuvaisia kesätöiden saamisesta.

Ongelma on, että työpaikkoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Moni opiskelija lähettää useita hakemuksia ilman tulosta ja samaan aikaan vuokra, ruoka, sähkölaskut ja muut pakolliset menot on maksettava. Tällaisessa tilanteessa vaihtoehdoiksi jäävät usein velka, vanhempien taloudellinen tuki tai arjesta tinkiminen.

Julkisessa keskustelussa oletetaan liian helposti, että perhe auttaa tarvittaessa. Todellisuus on kuitenkin toinen, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta maksaa aikuisen lapsensa vuokraa tai muita elinkustannuksia kuukausien ajan. Monissa perheissä talous on jo valmiiksi tiukilla. Opiskelijan toimeentulo ei voi rakentua oletukselle, että perhe paikkaa järjestelmän aukot.

Tämä johtaa väistämättä eriarvoisuuteen opiskelijoiden välillä. Ne, joiden perheellä on varaa auttaa, voivat keskittyä opintoihinsa huomattavasti turvallisemmin. Ne, joilla tällaista turvaverkkoa ei ole, joutuvat kantamaan suuremman taloudellisen riskin. Pahimmillaan jatkuva epävarmuus toimeentulosta johtaa siihen, että opiskelija harkitsee opintojen keskeyttämistä, ei siksi että motivaatio puuttuisi, vaan siksi ettei opiskeluun yksinkertaisesti ole varaa.

Tämä on yhteiskunnallisesti nurinkurista, sillä samaan aikaan kun Suomi tarvitsee korkeasti koulutettuja osaajia ja kannustaa nuoria opiskelemaan, osa opiskelijoista joutuu pohtimaan, voiko tutkinnon suorittamista jatkaa taloudellisista syistä. Koulutuksen pitäisi olla tie eteenpäin, ei taloudellinen riski, jonka kantaminen riippuu perheen pankkitilin saldosta.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa korkeakoulutus on käytännössä helpoiten saavutettavissa niille, joiden perheillä on varaa tukea heitä?

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Koulutuksen pitäisi olla Suomessa mahdollisuus jokaiselle lahjakkaalle ja motivoituneelle nuorelle riippumatta vanhempien tulotasosta. Jos opiskelijan mahdollisuus suorittaa tutkinto on riippuvainen perheen taloudellisesta asemasta, emme enää toteuta koulutuksellista tasa-arvoa niin hyvin kuin mielellämme uskomme.

Siksi kysymys ei ole vain opiskelijoiden toimeentulosta. Kysymys on siitä, millaista Suomea haluamme rakentaa. Haluammeko yhteiskunnan, jossa korkeakouluopinnot ovat aidosti kaikkien saavutettavissa, vai sellaisen, jossa taloudellinen tausta määrittää yhä enemmän sitä, kenellä on mahdollisuus opiskella ja valmistua?

Ratkaisuja kyllä on. Opintorahaa voitaisiin korottaa, asumisen tukea vahvistaa, tulorajoja joustavoittaa ja opintolainan roolia pienentää opiskelijan toimeentulossa. Myös opiskelijoiden pakollisia maksuja voitaisiin tarkastella kriittisesti, ja opintolainan korkoriskiä voitaisiin jakaa nykyistä enemmän yhteiskunnan kannettavaksi. Kyse ei siis ole siitä, etteikö vaihtoehtoja olisi olemassa. Kyse on poliittisista valinnoista.

Keskustelussa opiskelijoiden toimeentulosta unohtuu usein yksi perustavanlaatuinen kysymys: haluammeko todella yhteiskunnan, jossa koulutusmahdollisuudet riippuvat yhä enemmän perheen varallisuudesta?

Tämä ei koske ainoastaan korkeakouluopiskelijoita. Kyse on myös ammattiin opiskelevista nuorista ja kaikista niistä täysi-ikäisistä opiskelijoista, jotka eivät enää kuulu oppivelvollisuuden piiriin. Heidänkin on maksettava vuokransa, ruokansa, liikkumisensa ja muut arjen kulunsa samalla tavoin kuin muidenkin.

Nykyinen järjestelmä nojaa monessa tilanteessa hiljaiseen oletukseen, että opiskelija saa tarvittaessa apua kotoa. Kun tuet eivät riitä kattamaan elinkustannuksia ja kesätyöpaikkoja ei löydy, katse kääntyy vanhempiin. Mutta kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta maksaa vuokria, ruokakuluja tai muita arjen menoja opiskelijan puolesta.

Tämä luo eriarvoisuutta opiskelijoiden välille. Toisen turvana ovat vanhempien säästöt, toinen joutuu ottamaan lisää lainaa tai tekemään töitä opintojen kustannuksella. Kolmas saattaa joutua pohtimaan opintojen keskeyttämistä, koska rahat eivät yksinkertaisesti riitä.

Yhteiskuntamme tarvitsee ammattitaitoisia ihmisiä kaikilta koulutusasteilta. Tarvitsemme lähihoitajia, sähköasentajia, rakennusalan ammattilaisia, kokkeja, merkonomeja, sairaanhoitajia, opettajia, insinöörejä ja lääkäreitä. Suomen tulevaisuus ei rakennu vain korkeakouluissa eikä vain ammatillisissa oppilaitoksissa, vaan molemmissa.

Siksi koulutuksen saavutettavuus ei saa riippua opiskelijan tai hänen perheensä varallisuudesta. Jokaisella motivoituneella nuorella pitäisi olla mahdollisuus hankkia ammatti tai tutkinto ilman jatkuvaa pelkoa toimeentulosta.

Voimmeko todella hyväksyä sen, että koulutusmahdollisuudet jakautuvat varallisuuden mukaan ja että vain osalla nuorista on aidosti mahdollisuus opiskella, valmistua ja rakentaa tulevaisuuttaan?

Lähteet:

Emilia Heinonen, 24, katuu tuhansien eurojen opintolainaa | Talous | Yle

Opiskelijan tuet | Henkilöasiakkaat | Kela

Opiskelijan tuet – Korkeakouluopiskelijat

Opiskelijan tuet korkeakoulussa | Henkilöasiakkaat | Kela

Korkeakouluopiskelijan terveydenhoitomaksu on 70,70 euroa vuonna 2026 – YTHS

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni järjestörahoituksen lapsivaikutuksista

Sain vastauksen eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia sekä lapsen oikeuksien huomioon ottamista päätöksenteossa.

Oikeusasiamiehen vastaus sisältää kaksi merkittävää viestiä.

Vastauksessa todetaan, että olen nostanut esiin tärkeän ja ajankohtaisen asian. Lisäksi oikeusasiamies toteaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ottamaan lasten oikeudet huomioon kaikessa julkisessa päätöksenteossa, myös lainsäädännössä ja politiikan valmistelussa.

Samalla oikeusasiamies katsoo, ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa tutkittavaksi.

Perusteluna on, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkaukset liittyvät hallituksen talouspoliittiseen päätöksentekoon ja eduskunnan budjettivaltaan. Näihin oikeusasiamies ei voi laillisuusvalvonnassaan puuttua.

On tärkeää huomata, mitä vastaus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita.

Oikeusasiamies ei arvioinut sitä, oliko lapsivaikutusten arviointi tehty asianmukaisesti tai oliko lapsen etu otettu riittävästi huomioon valmistelussa. Näihin kysymyksiin ei otettu sisällöllisesti kantaa, vaan asia jätettiin tutkimatta toimivaltarajauksen vuoksi.

Pidän tätä erottelua tärkeänä.

Kanteluni tarkoituksena ei ollut arvostella hallituksen poliittisia ratkaisuja tai vaatia budjettipäätösten muuttamista. Halusin selvittää, onko päätösten valmistelussa noudatettu niitä velvoitteita, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Koska oikeusasiamies ei tutkinut asiaa toimivaltansa vuoksi, harkitsen asian saattamista valtioneuvoston toimintaa valvovan oikeuskanslerin arvioitavaksi. Tällöin arvioitavana olisi nimenomaan valmistelumenettelyn lainmukaisuus eikä päätösten poliittinen sisältö.

Katson, että lapsen oikeudet eivät ole vain tavoite tai suositus. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden tulisi näkyä myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ratkaisuja.

Keskustelu siitä, miten lapsivaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa, on mielestäni edelleen ajankohtainen ja tärkeä.

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.

Olen tehnyt kaksi kantelua lapsen oikeuksista, mutta miksi ja mistä on kyse?

Olen tehnyt kaksi erillistä kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vaikka kantelut koskevat eri asioita, niitä yhdistää sama peruskysymys, eli

Toteutuvatko lapsen oikeudet ja lapsen etu päätöksenteossa vai jäävätkö ne sivuun silloin, kun tehdään taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja?

Kantelut koskevat:

  • sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
  • alkoholilain muutosta.

Kyse on eri asiakokonaisuuksista, mutta molemmissa minulla on sama huoli siitä, onko lapsen oikeuksia arvioitu riittävällä tavalla jo päätöksiä valmisteltaessa?

Miksi tein kantelut?

Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:

Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”

Kyse ei ole siis poliittisesta mielipiteestä vaan Suomea sitovasta oikeudellisesta velvoitteesta.

Myös perustuslaki velvoittaa julkista valtaa turvaamaan perus- ja ihmisoikeudet sekä tukemaan lasten hyvinvointia ja perheitä.

Onko nämä velvoitteet toteutuneet käytännössä lainvalmistelussa ja päätöksenteossa?

1. Kantelu: järjestöleikkaukset ja lapsen oikeudet

Ensimmäinen kanteluni koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen leikkauksia.

Kyse ei ole pelkästään järjestöjen toimintaedellytyksistä, vaan palveluista, jotka esimerkiksi

  • auttavat väkivaltaa kokeneita lapsia
  • tukevat kriisissä eläviä perheitä
  • ehkäisevät ongelmien kasautumista.

Monissa näistä palveluista kohdataan juuri kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia lapsia.

Mikä herättää huolen?

Julkisten tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että päätökset rahoituksen leikkaamisesta tehtiin ennen kuin niiden vaikutuksia lapsiin ja palveluihin arvioitiin kattavasti.

Tämän vuoksi kysyin

Onko lapsen etu ollut päätöksenteon lähtökohta vai asia, jota ryhdyttiin arvioimaan vasta päätösten jälkeen?

Kantelussani pyydän oikeusasiamiestä arvioimaan mm.

  • onko lapsivaikutukset arvioitu ennen päätöksentekoa
  • onko lapsen etu ollut valmistelussa aidosti keskeinen arviointiperuste
  • täyttääkö valmistelu perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet.

2. Kantelu: alkoholilain muutos ja lapsivaikutukset

Toinen kanteluni koskee alkoholilain muutosta, jolla lisätään alkoholin saatavuutta ja markkinointimahdollisuuksia.

Tässä valmistelussa on myös myönteisiä piirteitä.

Mitä valmistelussa on tehty hyvin?

Valmistelussa on

  • kuultu asiantuntijoita
  • tunnistettu lapsiin kohdistuvia haittoja
  • arvioitu vaikutuksia myös perheiden näkökulmasta.

Tämä on tärkeää ja kuuluu hyvään lainvalmisteluun.

Mikä kuitenkin herätti huolen?

Samaan aikaan valmisteluaineistosta ilmenee, että alkoholin saatavuuden lisääntyminen voi kasvattaa esimerkiksi

  • väkivaltaa
  • riippuvuutta
  • lasten kokemia haittoja.

Vaikutuksia on tarkoitus seurata vasta lain voimaantulon jälkeen.

Kantelussani kysyin, täyttääkö tämä lapsen oikeuksien näkökulmasta ennakollisen arvioinnin vaatimukset.

Lapsen oikeuksien sopimuksen lähtökohtana on, että vaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa ja että ne aidosti ohjaavat päätöksiä, eivät ainoastaan muodostu jälkikäteisen seurannan kohteeksi.

Pyysin oikeusasiamiestä arvioimaan

  • onko lapsivaikutusten arviointi ollut riittävän perusteellinen
  • onko lapsen etu ollut valmistelussa ensisijainen harkintaperuste
  • vai onko se jäänyt muiden tavoitteiden rinnalla esitetyksi näkökulmaksi.

Mitä kantelut eivät koske?

Kantelujeni tarkoituksena ei ole vaatia lakien kumoamista.

Eduskunnan tekemiin poliittisiin päätöksiin ei voida puuttua kantelulla.

Sen sijaan kanteluni kohdistuvat siihen,

  • miten lait on valmisteltu,
  • miten viranomaiset ovat menetelleet,
  • ja onko lapsen oikeuksia koskevat velvoitteet otettu asianmukaisesti huomioon valmisteluvaiheessa.

Kyse ei ole vain kahdesta yksittäisestä asiasta.

Kyse on laajemmasta periaatteellisesta kysymyksestä:

Onko lapsen etu aidosti päätöksenteon ensisijainen arviointiperuste vai yksi näkökulma muiden joukossa?

Kun päätökset koskevat esimerkiksi väkivaltaa, perheiden kriisejä tai päihdehaittoja, niiden vaikutukset näkyvät konkreettisesti lasten elämässä.

Ne voivat näkyä lapsessa, joka ei saa tarvitsemaansa tukea, nuoressa, joka jää yksin, tai perheessä, jonka ongelmat ehtivät kasvaa ennen kuin apua on saatavilla.

Kantelujeni tarkoituksena ei ole politisoida lapsen oikeuksia, vaan muistuttaa niiden oikeudellisesta merkityksestä.

Lapsen oikeudet eivät ole mielipidekysymys. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, jotka sitovat viranomaisia myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja.

Siksi pidän tärkeänä, että arvioidaan

  • onko lapsen etu selvitetty riittävän ajoissa
  • onko sitä punnittu aidosti valmistelussa
  • ja näkyykö se lopullisissa ratkaisuissa.

Näihin kysymyksiin odotan nyt myös eduskunnan oikeusasiamiehen arviota.

Erityisesti toivon, että painotetaan sitä, että Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:

Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”

Maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi tulevaisuuteen

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on hyvinvointialueiden käynnistyttyä käyty tärkeää keskustelua maksuttomasta ehkäisystä alle 25-vuotiaille. Olen itse kannattanut kaikkia niitä aloitteita ja kysymyksiä, joilla asiaa on pyritty edistämään alueellamme.

Kyse ei myöskään ole minulle uudesta asiasta.

Jo ennen hyvinvointialueiden perustamista asiaa käsiteltiin kunnissa ja kaupungeissa ympäri Suomea. Olin mukana keskustelussa jo Lohjan kaupungin päätöksenteossa vuosina 2017–2018, jolloin kannatin maksuttoman ehkäisyn tarjoamista alle 25-vuotiaille. Kirjoitin tuolloin, että maksuton ehkäisy on tärkeä keino vähentää ei-toivottuja raskauksia, tukea nuorten hyvinvointia ja parantaa yhdenvertaisuutta. Samalla korostin, että pelkkä ehkäisyn saatavuus ei yksin riitä, vaan rinnalla tarvitaan laadukasta seksuaalikasvatusta, seksuaalineuvontaa sekä matalan kynnyksen palveluita. Tämä näkemys ei ole muuttunut.

Kun hyvinvointialueet aloittivat toimintansa, siirtyi vastuu näistä palveluista kunnista hyvinvointialueille. Samalla syntyi mahdollisuus luoda yhdenvertaisemmat palvelut koko alueelle riippumatta siitä, missä kunnassa nuori asuu.

Vuonna 2022 aluevaltuustolle jätettiin aloite maksuttoman ehkäisyn tarjoamisesta kaikille alle 25-vuotiaille nuorille koko Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Aloitteessa esitettiin myös nuorten seksuaaliterveyteen liittyvän neuvonnan ja keskustelutuen vahvistamista. Kannatin aloitteen tavoitteita.

Vuonna 2025 valtuutettu Saara Hyrkkö nosti asian uudelleen esille sekä aluehallitukselle osoitetulla kysymyksellä että valtuustoaloitteella. Hyrkkö kysyi, miten päivitetyt raskauden ehkäisyn Käypä hoito -suositukset aiotaan toimeenpanna Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymys oli perusteltu, sillä suosituksissa korostetaan muun muassa maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille.

Aluehallituksen vastaus oli kuitenkin varovainen. Vastauksessa todettiin, että hyvinvointialue noudattaa suosituksia laajasti, mutta maksutonta ehkäisyä tarjotaan tällä hetkellä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille. Samalla todettiin, ettei hyvinvointialueella ole lakisääteistä velvollisuutta tarjota maksutonta ehkäisyä kaikille alle 25-vuotiaille eikä siihen saada erillistä valtionrahoitusta. Laajentamisen arvioitiin lisäävän kustannuksia noin 400 000 euroa vuodessa.

Keskustelussa onkin korostunut erityisesti kustannuskysymys. Mielestäni vastuullisessa päätöksenteossa on kuitenkin tarkasteltava myös sitä, mitä tällä investoinnilla saadaan aikaan.

Ennaltaehkäisy on lähes aina halvempaa kuin ongelmien korjaaminen jälkikäteen.

Ei-toivotut raskaudet, raskaudenkeskeytykset sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden ongelmat aiheuttavat kustannuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnalle. Kun ehkäisy on helposti saatavilla, voidaan vähentää tilanteita, jotka myöhemmin johtavat huomattavasti suurempiin kustannuksiin terveydenhuollossa ja sosiaalipalveluissa. Siksi pelkkä vuosittainen kustannuslaskelma ei anna riittävää kuvaa päätöksen todellisista vaikutuksista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta.

Maksuton ehkäisy on myös tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymys.

Vaikka ehkäisy on yhteinen vastuu, kohdistuvat ehkäisyn kustannukset ja raskauden riskit käytännössä edelleen useimmiten naisille. Nuoren naisen mahdollisuus huolehtia omasta seksuaali- ja lisääntymisterveydestään ei saisi riippua omasta tai perheen taloudellisesta tilanteesta.

Naisen oikeus päättää omasta kehostaan ei saa olla riippuvainen siitä, onko hänellä varaa ehkäisyyn.

On myös syytä muistaa, että valtakunnalliset Käypä hoito -suositukset perustuvat tutkimusnäyttöön. Suosituksissa suositellaan maksuttoman ehkäisyn tarjoamista kaikille alle 25-vuotiaille. Kyse ei siis ole yksittäisten poliitikkojen mielipiteistä, vaan asiantuntijoiden arviosta siitä, mikä edistää parhaiten nuorten terveyttä ja hyvinvointia.

Kesäkuussa 2025 jätettiin lisäksi valtuustoaloite, jossa esitettiin Käypä hoito -suositusten toimeenpanoa kokonaisuudessaan, mukaan lukien maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille. Olen kannattanut myös tätä aloitetta.

Olen seurannut asian käsittelyä aluevaltuutettuna tarkasti. Olen ollut läsnä jokaisessa Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa. Tästä syystä ajattelen muistini mukaan, ettei kyseistä valtuustoaloitetta ole ainakaan vielä tuotu aluevaltuuston käsiteltäväksi vastauksen antamista varten. Julkisista asiakirjoista en myöskään ole onnistunut löytämään aloitteeseen annettua vastausta. Tämän vuoksi aloitteen nykyinen käsittelyvaihe jää ulkopuoliselle epäselväksi.

Pidän tärkeänä, että hyvinvointialueen päätöksenteko on avointa ja että myös aloitteiden etenemistä on helppo seurata. Asukkailla ja valtuutetuilla tulee olla mahdollisuus nähdä, miten tärkeät hyvinvointiin liittyvät aloitteet etenevät valmistelussa ja päätöksenteossa.

Tällä hetkellä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue tarjoaa maksutonta ehkäisyä alle 20-vuotiaille sekä tietyille erityisryhmille, mutta ei kaikille alle 25-vuotiaille. Toivon, että asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa uudelleen ja että päätöksenteossa huomioidaan sekä kustannukset että pitkän aikavälin hyödyt.

Hyvinvointialueiden tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa sairauksia, vaan myös ehkäistä niitä.

Minulle maksuton ehkäisy alle 25-vuotiaille on investointi nuorten hyvinvointiin, tasa-arvoon, naisten asemaan ja tulevaisuuteen. Se on päätös, joka voi säästää kustannuksia pitkällä aikavälillä, mutta ennen kaikkea se on päätös, joka tukee nuorten mahdollisuuksia tehdä omaa elämäänsä koskevia valintoja turvallisesti ja yhdenvertaisesti.

Lapsi ei ole sivustakatsoja, miksi lainsäädäntö kohtelee häntä sellaisena?

Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.

Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.

Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.

Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun

Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.

Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.

Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.

Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.

Näen tämän rakenteellisena ongelmana.

Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta

Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.

Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että
väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.

Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.

Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.

Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?

Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että

lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.

Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.

Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi

  • huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
  • tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
  • ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa

Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.

Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman

Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi

  • suojelutarpeen systemaattinen arviointi
  • tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
  • Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
  • erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa

Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.

Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen

Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko

  • tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
  • tai todellinen rakenteellinen uudistus

Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.

lainsäädännössä ja käytännössä tulee

  • tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
  • velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
  • varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
  • vahvistaa viranomaisten yhteistyötä

Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.

Lapsen etu ei ole sivuhuomio

Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.

Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.

Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.

Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.

Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.