Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Kun tuki loppuu liian aikaisin: valtuustopuheenvuoroja lasten ja ikäihmisten puolesta

Viime aluevaltuuston kokous oli hyvä esimerkki siitä, kuinka laaja-alaisesti hyvinvointialueen päätöksenteko koskettaa eri ikäryhmiä ja elämäntilanteita ja samalla siitä, miksi koen tärkeäksi käyttää valtuustossa useita puheenvuoroja eri näkökulmista.

Kokouksessa pidin puheenvuoroja kolmesta minulle keskeisestä teemasta: järjestöjen toimintaedellytyksistä, lasten ja perheiden palveluista sekä ikäihmisten palveluasumisesta.

Järjestöavustukset ja palautuneet varat on järjestöjen hyväksi, ei pois niiltä

Pidin puheenvuoron oman aloitteeni pohjalta aluehallituksen vastauksesta, joka koski aiemmin myönnettyjen mutta käyttämättä jääneiden järjestöavustusten hyödyntämistä nimenomaan järjestöjen hyväksi.

Järjestöt tekevät hyvinvointialueella korvaamattoman tärkeää työtä täydentäen julkisia palveluja, tavoittaen ihmisiä matalalla kynnyksellä ja usein ennaltaehkäisevästi. Siksi on tärkeää, että järjestöille osoitetut varat myös päätyvät tukemaan järjestötoimintaa eivätkä huku rakenteisiin tai jää käyttämättä ilman suunnitelmaa. Pidin tärkeänä tuoda esiin, että kyse ei ole vain euroista, vaan luottamuksesta ja kumppanuudesta järjestökentän kanssa.

Ammatillinen tukihenkilötyö ja lasten oikeudet

Lisäksi pidin kriittisen puheenvuoron aluehallituksen vastauksesta ammatillista tukihenkilötyötä koskevaan aluevaltuustokysymykseen. Puhuin tästä teemasta sekä työtä tekevän ammattilaisen että lasten oikeuksien näkökulmasta.

Puheenvuorossani toin esiin erityisesti huolen palveluiden lyhytkestoisuudesta, lasten tilanteiden pitkäjänteisyydestä ja koulusta kieltäytymisen ilmiöstä:

“Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta.

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea.

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa.

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea.”

Halusin sanoittaa sen, mikä sosiaalialan kentällä tiedetään, eli kaikki vaikuttava työ ei mahdu nopeisiin jaksoihin, eikä ennaltaehkäisy ole sama asia kuin kiire.

Ikäihmiset ja palveluasuminen, kaipaamme tietoa päätöksenteon tueksi

Kolmantena pidin kannatuspuheenvuoron Marjut Frantsi‑Lankian tekemän ikäihmisten palveluasumista koskevan aluevaltuustokysymyksen vastauksen yhteydessä. Frantsi‑Lankia teki myös toivomusponsiesityksen, jota puheenvuorossani kannatin.

Toivomus koski TAHTI‑raportoinnin kehittämistä, jotta luottamushenkilöt saisivat päätöksenteon tueksi selkeämmän ja ajantasaisemman tilannekuvan erityisesti ikäihmisten palveluista. Puheenvuorossani totesin muun muassa:

“TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita ja vertailukelpoisempaa alueellista tietoa.”

“Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä.”

Koen tärkeäksi tukea aloitteita ja ponsia, jotka vahvistavat avoimuutta ja päätöksenteon laatua.

Järjestöt, lapset, perheet ja ikäihmiset eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan osa samaa hyvinvointijärjestelmää. Yhteistä näille teemoille on kysymys pitkäjänteisyydestä, turvallisuudesta ja siitä, että päätöksenteon pitää perustua riittävään tietoon ja todelliseen arkeen, eikä vain numeroihin tai rakenteisiin.

Voit katsoa puheenvuoroni videosta tai lukea puheenvuoni videon alta:

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta. 

On hyvä, että tukisuhdeostoihin liittyneisiin epäkohtiin on puututtu ja omatyöntekijän roolia vahvistettu. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, mitä tapahtuu lapsille tämän muutoksen jälkeen. Väite siitä, ettei palvelutarvetta jäisi piiloon, on sosiaalityön arkitodellisuudessa liian yksioikoinen. Kaikki tuen tarpeet eivät näy päätöksissä, valituksissa tai tilastoissa. 

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea. Lyhyet asiakkuudet voivat katketa juuri silloin, kun lapsi uskaltaa kertoa tilanteestaan. 

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa. Jos tuki katkeaa liian aikaisin, riski syrjäytymiselle kasvaa merkittävästi. 

Pidän myös tärkeänä, että kolmannen sektorin rooli nähdään täydentävänä, ei korvaavana. Lapsen oikeus tukeen ei saa riippua järjestötoiminnan saatavuudesta silloin, kun kyse on sosiaalihuollon tarpeesta. 

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea. Lasten turvallisuus ja ennaltaehkäisy eivät toteudu kiireellä, vaan ajalla ja jatkuvuudella. 

Kiitos. 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kannatan Marjut Frantsi‑Lankian tekemää toivomusta TAHTI‑raportoinnin kehittämisestä. 

Aluehallitus ja viranhaltijat ovat vastauksessa kuvanneet laajasti omavalvonnan rakenteita, valvontaa ja seurantoja. Tämä työ on tärkeää ja sitä tehdään paljon. Meidän luottamushenkilöiden näkökulmasta keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten tämä tieto välittyy päätöksenteon tueksi selkeästi, ajantasaisesti ja kokonaiskuvan hahmottamisen mahdollistavalla tavalla. 

TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita, vertailukelpoisempaa alueellista tietoa sekä johdonmukaista ajantasaisuutta. 

Valtuutetuilla on vastuu strategisesta ohjauksesta ja palvelujen laadun seurannasta. Ilman ymmärrettävää ja riittävän konkreettista raportointia tämä vastuu ei voi toteutua täysimääräisesti. Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa, lisätä läpinäkyvyyttä ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä. 

Kannatan siis lämpimästi toivomusta, että TAHTI‑raportointia kehitetään aktiivisesti ja mahdollisimman pian niin, että se palvelee paremmin meitä valtuutettuja ja sitä kautta myös alueen asukkaita, tarjoamalla selkeän, ajantasaisen ja alueellisesti kattavan kuvan hyvinvointialueen keskeisten palvelujen tilanteesta ja laadusta. 

Kiitos. 

Pitäisikö rahan kadota, kun järjestöavustus palautuu?

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella tulevaisuus- kehittämislautakunnan yksi tärkeä tehtävä on päättää järjestöavustuksista, joilla tuetaan kolmannen sektorin toimintaa, asukkaiden hyvinvointia ja osallisuutta. Nämä avustukset eivät ole ylimääräistä hyväntekeväisyyttä, vaan osa lakisääteistä velvoitetta edistää hyvinvointia ja terveyttä yhdessä järjestöjen kanssa.

Silti järjestelmässä on yksi kohta, joka mietityttää. Mietin, mitä tapahtuu niille järjestöavustusvaroille, jotka palautuvat käyttämättöminä?

Palautuneet varat eivät ole harvinaisuus

Järjestöavustuksista palautuu joka vuosi jonkin verran rahaa. Syyt ovat yleensä arkisia ja hyväksyttäviä:

  • hanke toteutuu suunniteltua pienempänä,
  • kustannukset jäävät arvioitua alhaisemmiksi,
  • tai toiminta peruuntuu osittain.

Tällä hetkellä nämä palautuneet varat sulautuvat osaksi hyvinvointialueen yleistä taloutta. Käytännössä se tarkoittaa, että järjestötoimintaan alun perin tarkoitettu raha ei enää palaa järjestöjen käyttöön, vaikka tarve ruohonjuuritason toiminnalle usein kasvaa.

Kyse ei ole lisärahasta, vaan periaatteesta

Olin aiemmin tehnyt aluevaltuustoaloitteen siitä, että hyvinvointialueella tulisi valmistella toimintamalli, jonka avulla järjestöavustuksista palautuneet varat voitaisiin huomioida seuraavan vuoden järjestöavustuksia suunniteltaessa.

On tärkeää korostaa, mistä aloitteessa ei ollut kyse:

  • ei uusien määrärahojen vaatimuksesta,
  • ei avustustason automaattisesta korottamisesta,
  • ei sitovasta päätöksestä.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että järjestöille jo budjetoitu raha pysyisi järjestötoiminnan piirissä myös silloin, kun osa varoista palautuu.

Miksi vastaus ei vakuuta

Tiistaina 28.4 aluevaltuustokokouksessa käsittelimme useita aluevaltuustoaloitteiden sekä aluevaltuustokysymyksien vastauksia. Tässä minun aloitteeseen annetussa vastauksessa todettiin, että tavoite on ymmärrettävä ja järjestötoimintaa tukeva. Samalla kuitenkin esitettiin, että palautuneiden varojen huomioiminen kasvattaisi kustannuksia ja olisi hallinnollisesti hankalaa, koska summat tarkentuvat vasta tilikauden päätyttyä.

Tässä on mielestäni keskeinen ristiriita. Nämä kustannus- ja aikataulukysymykset eivät ole syy sille, ettei asiaa voisi selvittää, vaan ne ovat juuri se syy, miksi toimintamalli olisi syytä valmistella. Aloite ei edellyttänyt täydellistä ennustettavuutta tai euromääräistä tarkkuutta, vaan menettelytapaa, joka tekisi järjestelmästä läpinäkyvämmän ja johdonmukaisemman.

Pienestä asiasta iso viesti

Järjestöjen työ on usein ennaltaehkäisevää, yhteisöllistä ja kustannustehokasta. Pienikin lisäresurssi voi mahdollistaa kohtaamispaikan jatkumisen, vertaistukiryhmän käynnistymisen tai vapaaehtoistyön laajenemisen.

Siksi kysymys palautuneista avustusvaroista ei ole tekninen yksityiskohta, vaan periaatteellinen, eli suhtaudummeko järjestöihin aidosti kumppaneina vai vain budjettirivinä?

Toivomus valmistelusta, ei käskyä

Tämän vuoksi esitin aluevaltuustossa toivomusponnen, jossa valtuusto toivoo, että hyvinvointialue selvittää erilaisia tapoja huomioida palautuneet järjestöavustusvarat tulevien vuosien avustusvalmistelussa kustannusneutraalilla ja hallinnollisesti järkevällä tavalla.

Tällainen toivomus ei sido talousarviota eikä pakota lopputulokseen. Se kuitenkin antaa viestin, että asia on tärkeä ja ansaitsee huolellisen valmistelun. Aluevaltuusto hyväksyi toivomuksen yksimielisesti.

Hyvä hallinto ei synny vain suurista linjauksista, vaan myös siitä, miten pienet mutta merkitykselliset asiat ratkaistaan. Palautuneiden järjestöavustusvarojen kohtelu on juuri tällainen asia.

Toivon, että jatkossa hyvinvointialueella uskalletaan etsiä ratkaisuja, jotka vahvistavat järjestöjen toimintaedellytyksiä ja tekevät päätöksenteosta avoimempaa – ilman että se tarkoittaa uusia menoja tai vastakkainasettelua.

Se on sekä järkevää taloudenpitoa että aitoa kumppanuutta.

Puheenvuoroni voit lukea videon alta (videossa puheenvuoro)

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, viranhaltijat sekä muut kokousta seuraavat, 

Aloitteen tavoite oli selkeä ja rajattu, eli aloitteessa esitettiin, että hyvinvointialueella valmistellaan toimintamalli, jonka avulla järjestöavustuksista palautuneet, käyttämättömät varat voidaan kohdentaa seuraavan vuoden järjestöavustuksiin. Kyse ei ollut lisämäärärahasta eikä avustustason korottamisesta, vaan siitä, että jo järjestötoimintaan budjetoitu raha säilyisi tosiasiallisesti järjestötoiminnan käytössä. 

Saamassani vastauksessa aloitteen tavoite tunnistetaan ymmärrettäväksi ja järjestötoimintaa tukevaksi, mikä toki on myönteistä. Vastauksessa kuitenkin todetaan, että palautuneiden varojen huomioiminen kasvattaisi hyvinvointialueen vuosittaisia kustannuksia ja että lopullista summaa ei tiedetä talousarviovaiheessa. Nämä perustelut eivät vastaa aloitteen sisältöä. Aloitteessa nimenomaan esitetään jo myönnetyn ja palautuneen rahan uudelleenkohdentamista, ei uusien menojen lisäämistä. 

Lisäksi vastauksessa nostetaan esiin hallinnollisia ja aikatauluun liittyviä haasteita. Juuri näitä kysymyksiä varten aloitteessa esitettiin toimintamallin valmistelua. Aloite ei edellyttänyt välitöntä toimeenpanoa, vaan selvitystä siitä, miten palautuneet varat kirjataan, miten niitä seurataan ja miten ne voidaan huomioida osana seuraavan vuoden avustusten valmistelua. 

Nyt valmistelua ei kuitenkaan esitetä, vaan asia todetaan haastavaksi ja aloite esitetään loppuun käsitellyksi.  

Hyvinvointialueella on lakisääteinen velvollisuus edistää järjestöjen toimintaedellytyksiä ja järjestöavustukset ovat keskeinen väline tämän tehtävän toteuttamisessa. Jos osa avustuksiin varatuista määrärahoista palautuu ilman, että niiden jatkokäyttöä tarkastellaan, on perusteltua vähintään selvittää, olisiko tähän löydettävissä kustannusneutraali ja hallinnollisesti toimiva ratkaisu. 

Katson, että annettu vastaus ei tosiasiallisesti käsittele aloitteen ydinesitystä. Tämän vuoksi esitän toivomusponnen, jolla asia ohjataan vielä valmisteltavaksi. 

Ponsiesitys: 

Aluevaltuusto toivoo, että hyvinvointialue selvittää osana talousarviovalmistelua erilaisia menettelytapoja, joilla järjestöavustuksista palautuneet, käyttämättömät varat voitaisiin mahdollisuuksien mukaan huomioida tulevien vuosien järjestöavustusten valmistelussa hallinnollisesti tarkoituksenmukaisella ja kustannusneutraalilla tavalla. 

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset

Tein aluevaltuustokysymyksen 28.4 aluevaltuustokokouksessa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluehallitukselle Ankkuritoiminnasta. Syy oli hyvin yksinkertainen ja haluan, että asiasta saadaan selkeät vastaukset.

Ankkuritoiminta on yksi keskeisimmistä tavoista puuttua nuorten tilanteisiin varhaisessa vaiheessa. Se on työtä, jossa moniammatillinen yhteistyö, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö ja terveydenhuolto (psykiatrinen sairaanhoitaja) ratkaisee. Juuri siksi sillä on väliä, miten se on järjestetty.

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta oli aiemmin tutkitusti vaikuttavaa ja toimivaa. Yhteinen tiimi, yhteiset tilat ja arjen yhteistyö mahdollistivat nopean reagoinnin ja aidosti kokonaisvaltaisen tuen nuorille. Nyt tämä malli on muutettu. Työtä tehdään osin oman työn ohella, yhteiset rakenteet ovat hajautuneet ja erityisesti terveydenhuollon rooli on jäänyt epäselväksi.

Kysymykseni ytimessä on se, mitä nämä muutokset ovat tarkoittaneet käytännössä. Onko toiminta edelleen yhtä vaikuttavaa? Pääsevätkö nuoret yhtä nopeasti palveluihin? Toimiiko moniammatillinen yhteistyö oikeasti arjessa, vai vain paperilla?

Halusin tehdä asiasta nimenomaan valtuustokysymyksen, en pelkkää aloitetta. Kysymykseen on vastattava. Se pakottaa avaamaan nykytilannetta ja perustelemaan tehdyt muutokset. Liian usein isoja rakenteellisia muutoksia tehdään ilman, että niiden vaikutuksia arvioidaan avoimesti.

Lisäksi on huolestuttavaa, että Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka se kuuluu perustoimintaan. Ilman tietoa emme voi arvioida, mihin suuntaan olemme menossa.

Kun saan vastauksen aluehallitukselta, arvioin seuraavat askeleet. On täysin mahdollista, että asiasta tarvitaan myös aluevaltuustoaloite, erityisesti jos (kun) käy ilmi, että toiminnan vaikuttavuus on heikentynyt tai rakenteet eivät tue riittävää yhteistyötä.

Se n kuitenkin varmaa, että nuorten palveluissa ei ole enää varaa heikennyksiin. Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevintä työtä, mitä voimme tehdä.

hieman terävämmän (poliittisemman) version tai lyhyemmän someversion?

Kysymys:

Aluevaltuustokysymys: Ankkuritoiminnan nykytila ja tuloksellisuus

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta on aiemmin ollut tuloksellista ja vaikuttavaa. Toiminta perustui tiiviiseen moniammatilliseen yhteistyöhön, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö sekä psykiatrinen sairaanhoitaja työskentelivät samassa tilassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja toimi tiimissä kokoaikaisesti, mikä mahdollisti nopean tuen erityisesti mielenterveyden haasteissa.

Hyvinvointialueuudistuksen myötä toimintamalli on muuttunut merkittävästi. Nykyisin

  • sosiaalityöntekijät eivät ole kiinteä osa tiimiä, vaan toimivat konsultatiivisesti
  • tiimissä työskentelee pääasiassa sosiaaliohjaajia
  • psykiatrisen sairaanhoitajan rooli ei ole enää vastaava
  • Ankkurityötä tehdään oman työn ohella
  • toimintaa ei johdeta keskitetysti
  • terveydenhuollon yhteistyölle ei ole selkeitä rakenteita
  • yhteiset tilat ja päivittäinen moniammatillinen yhteistyö ovat poistuneet

Lisäksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka sellainen tulee laatia vuosittain.

Edellä kuvatut muutokset herättävät huolta toiminnan vaikuttavuudesta, palveluun pääsyn nopeudesta sekä moniammatillisen yhteistyön toimivuudesta.

Kysymys:

Miten aluehallitus arvioi Ankkuritoiminnan nykyistä tuloksellisuutta ja toimivuutta Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, erityisesti Lohja–Vihti–Karkkila-alueella, ja:

  1. Miten nykyinen toimintamalli (hajautettu, oman työn ohella tehtävä työ) vastaa aiemman tiimimallin vaikuttavuutta?
  2. Miten terveydenhuollon, erityisesti mielenterveyspalvelujen, yhteistyö on nykyisin järjestetty Ankkuritoiminnassa?
  3. Miksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu vuosittaista toimintakertomusta, ja milloin se tullaan laatimaan?
  4. Miten nuorten ohjautuminen Ankkuritoimintaan toimii nykyisessä mallissa ja kuinka nopeasti palvelu käynnistyy?
  5. Onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin?

Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä

Osallistuin 23.4. hyvinvointialueen järjestämään HYTE-seminaariin, joka kokosi yhteen laajan joukon hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen parissa toimivia asiantuntijoita. Seminaariin oli kutsuttu tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsenet, kuntien hyte-asioista vastaavia luottamushenkilöitä sekä viranhaltijoita. Päivä tarjosi paljon ajateltavaa ja myös aihetta kriittiselle pohdinnalle.

Keynote-puhujana toimi hyvinvointialuejohtaja Sanna Svahn. Paneelikeskusteluun osallistuivat Siuntion kunnanjohtaja Inka Tikkanen, ikääntyneiden palvelualuejohtaja Tuula Suominen, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan puheenjohtaja Sini Felipe sekä EMY ry:n Länsituuli-hankkeen hankekoordinaattori Hanna Parikka. Paneelissa oli selvästi koolla vahvaa osaamista ja monipuolisia näkökulmia ja keskustelu oli kiinnostavaa ja asiantuntevaa.

Pienryhmätyöskentelyssä katse arkeen ja mielen hyvinvointiin

Seminaarin keskiössä olivat pienryhmätyöskentelyt. Omassa ryhmässäni keskustelimme työikäisten ja vammaisten näkökulmasta erityisesti mielen hyvinvoinnin vahvistamisesta. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja erittäin rakentavaa. Ryhmässäni oli todella osaavia ja kokeneita osallistujia.

Itse nostin esiin vammaisten lasten oikeuden aamu-, iltapäivä- ja kesäajanhoitoon. Lisäksi korostin sitä, miten huoltajien ja koko perheen hyvinvointi heijastuu suoraan myös vammaisten lasten mielen hyvinvointiin. Kun arjen perusrakenteet ovat kunnossa, se tuo turvaa ja ennakoitavuutta, mutta jos jokin keskeinen asia, kuten hoitoon pääsy, kuljetukset, hakuprosessit tai muu byrokratia on huonosti järjestetty, syntyy huoltajille ylimääräistä kuormitusta.

Arjen helppous ja varmuus ovat mielen hyvinvoinnin keskeisiä tukipilareita. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kun minulta myöhemmin kysyttiin pienryhmän keskustelujen annista, totesin rehellisesti, että vastauksen antaminen juuri sillä hetkellä oli vaikeaa. Keskustelut olivat niin monisyisiä ja ajatuksia herättäviä, että ne vaativat aikaa prosessoitavaksi. Tämäkin kertoo mielestäni siitä, että pienryhmätyöskentely todella toimi.

Tunnistetaanko alueelliset erot oikeasti?

Paneelikeskustelussa todettiin, että LUVNissa on huomioitu alueellisten erojen todellisuus palveluiden tarpeessa ja saatavuudessa. Tämä herätti minussa vahvan pohdinnan ja rehellisesti sanottuna myös pienen turhautumisen. Missä tämä huomioiminen konkreettisesti näkyy?

Näkyykö se lastensuojelun asiakkuuksissa, palveluohjauksessa, Ankkuritoiminnassa, Ohjaamotoiminnassa tai kotihoidossa? Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta sellaisena kuin ne Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toimivat, on LUVNin aikana käytännössä ajettu alas. Juuri siellä ne olivat todennetusti erittäin toimivaa, ennaltaehkäisevää ja vaikuttavaa toimintaa.

Toiminta lakkautettiin, koska hyvinvointialueella haluttiin yhdenmukaistaa palvelut Espoon mallin mukaisiksi. Ongelmana on, että Espoossa Ankkuritoiminta painottuu pitkälti oikeudelliseen apuun. Lohjalla puolestaan pystyttiin aidosti tekemään ennaltaehkäisevää työtä, eli juuri sitä, jonka pitäisi olla toiminnan ytimessä.

Jos Espoossa pystyttäisiin toteuttamaan Ankkuritoimintaa samalla tavalla kuin Lohjalla, nuorisorikollisuus olisi todennäköisesti pienempi haaste. Nyt alueella käynnistetään lukuisia hankkeita nuorisorikollisuuteen puuttumiseksi. Moni niistä tekee varmasti hyvää työtä, mutta herää kysymys: miksi toimivaa mallia ei laajennettu koko alueelle?

Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kun jokin toimii, se tulisi tunnistaa, säilyttää ja levittää.

Yhteistyö on hyvinvointialueen ydintehtävä

Ohjaamotoiminta oli erinomainen esimerkki matalan kynnyksen palvelusta, jossa nuoret löysivät tarvitsemansa tuen yhden katon alta. Nyt palvelut on hajautettu, jälleen yhdenmukaistamisen nimissä. Tämä tekee palveluihin hakeutumisesta monimutkaisempaa ja lisää riskiä sille, että nuori putoaa tukiverkkojen välistä.

Hyvinvointialueen keskeinen tehtävä on tehdä tiivistä yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Ankkuritoiminta oli loistava esimerkki aidosti toimivasta yhteistyöstä hyvinvointialueen, poliisin ja kuntien välillä. Tällainen yhteistyö ehkäisee päällekkäistä työtä, parantaa tiedonkulkua ja ennen kaikkea tukee ennaltaehkäisevää toimintaa.

Yhteistyö ei ole pelkkä hallinnollinen tavoite, vaan asukkaiden hyvinvoinnin, palvelujen toimivuuden ja niiden kehittämisen edellytys.

Synnytys ei ole neutraali päätös

Elokuussa 2024 tein yhdessä toisen äidin kanssa kantelun tasa-arvovaltuutetulle. Syynä oli HUSin päätös lakkauttaa Lohjan sairaalan synnytysosasto osana Uudenmaan synnytyspalvelujen palveluverkkoa.

Kantelun taustalla ei ollut vain huoli omasta kotiseudusta tai yksittäisestä sairaalasta. Taustalla oli perustavanlaatuisempi kysymys: huomioidaanko näin merkittävissä terveydenhuollon päätöksissä tasa-arvo lain edellyttämällä tavalla, vai ohitetaanko se tehokkuus- ja säästöpuheen varjolla?

14.4.2026 sain vastauksen. Ja se kertoo paljon enemmän kuin vain yhdestä synnytysosastosta.

Tasa-arvo ei ole mielipide, vaan lakisääteinen velvoite

Tasa-arvovaltuutetun antama lausunto HUSille (TAS/199/2024) on harvinaisen selkeä. Sen keskeinen johtopäätös on, että HUS ei noudata tasa-arvolain 4 §:n mukaista velvollisuutta edistää sukupuolten tasa-arvoa toiminnassaan.

Tämä velvoite koskee kaikkea viranomaisen toimintaa:

  • palvelujen suunnittelua
  • päätösten valmistelua
  • palveluverkkoja
  • ja myös taloudellisesti vaikeita tilanteita

Kyse ei ole siitä, syrjitäänkö ketään tarkoituksella. Kyse on siitä, että viranomaisen on aktiivisesti arvioitava ja ehkäistävä sellaista päätöksentekoa, joka tosiasiallisesti kohtelee eri sukupuolia eriarvoisesti.

Sukupuolineutraalisuus ei riitä, päinvastoin

Lausunnossa tasa-arvovaltuutettu purkaa HUSin keskeistä perustelua: sukupuolineutraalisuutta.

HUS on korostanut, että terveyspalvelut kohdennetaan lääketieteellisen tarpeen perusteella ja että palvelujärjestelmä on sukupuolineutraali. Tasa-arvovaltuutetun mukaan tämä ei kuitenkaan täytä tasa-arvolain edistämisvelvoitetta. Itse asiassa se voi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen.

Näennäisesti neutraali päätös voi olla tosiasiallisesti epätasa-arvoinen, jos:

  • se kohdistuu palveluihin, joita käyttävät lähes yksinomaan naiset tai synnyttävät
  • vaikutuksia ei arvioida erikseen
  • ja seuraukset (kuten pidemmät matkat, lisääntyneet riskit ja kuormitus) kasaantuvat tietylle ryhmälle

Synnytyspalvelut ovat tästä kaikkein ilmeisin esimerkki.

Synnytyspalvelut ovat tasa-arvokysymys

Tasa-arvovaltuutettu toteaa lausunnossaan, että synnytyksiin, naistentauteihin ja lisääntymisterveyteen liittyvät palvelut ovat kiinteästi sukupuoleen liittyviä ja niillä on vahva yhteys naisten perus- ja ihmisoikeuksiin.

Kun synnytysosasto suljetaan:

  • synnytysmatkat pitenevät
  • epävarmuus lisääntyy
  • arjen kuormitus kasvaa erityisesti lapsiperheissä
  • vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin alueille, joilla palvelut jo valmiiksi ovat kauempana

Jos näitä vaikutuksia ei arvioida, päätökset eivät ole tasa-arvolain mukaisia riippumatta siitä, kuinka rationaalisilta ne näyttävät talouden näkökulmasta.

Miksi tasa-arvovaltuutettu ei ottanut kantaa juuri Lohjan päätökseen?

Moni on kysynyt, miksi tasa-arvovaltuutettu ei lausunnossaan suoraan sanonut, että Lohjan synnytysosaston lakkauttaminen on lainvastainen.

Tähän vastaus on toimivaltakysymys, sillä tasa-arvovaltuutettu

  • ei arvioi palveluverkkopäätösten tarkoituksenmukaisuutta
  • ei punnitse yksittäisen sairaalan sulkemista kaikilta oikeudellisilta ja lääketieteellisiltä näkökulmilta

Mutta tämä ei tarkoita, että kantelu olisi hylätty.

Päinvastoin: kantelu johti laajaan ja kriittiseen arvioon HUSin koko päätöksentekomallista ja lopputulos oli se, että HUSin menettely todettiin tasa-arvolain vastaiseksi edistämisvelvoitteen osalta.

Tämä on juridisesti erittäin merkittävä huomio.

Kyse ei ole vain Lohjasta, vaan siitä, miten päätöksiä tehdään

Tasa-arvovaltuutettu toteaa vastauksessaan, että kyse ei ole yksittäistapauksesta. Sama ongelma koskee laajemmin hyvinvointialueita ja niiden tapaa tehdä palveluverkkopäätöksiä.

Lukiessani tasa-arvovaltuutetun vastausta ja lausuntoa, jäi pohtimaan, että kuinka moni muu päätös on tehty ilman sukupuolivaikutusten arviointia? Ja kuka kantaa vastuun niistä seurauksista, jotka näkyvät arjessa vuosien ajan?

Mitä tästä pitäisi oppia?

Lohjan synnytysosaston tapaus osoittaa, että:

  • tasa-arvo ei ole lisänäkökulma, jonka voi ottaa tai jättää ottamatta
  • se ei ole ideologinen mielipide, vaan laki
  • ja sen huomioimatta jättäminen horjuttaa päätöksenteon legitimiteettiä

Hyvinvointialueilla ja HUSissa on syytä pysähtyä kysymään:

  • arvioidaanko päätösten vaikutukset ennakolta?
  • nähdäänkö ihmiset numeroiden takana?
  • ja onko tasa-arvo rakennettu osaksi päätöksenteon rakenteita vai sysätty sivuun?

Kun tein kantelun elokuussa 2024, en tiennyt, mihin se johtaisi. Nyt tiedän ainakin tämän: se paljasti rakenteellisen ongelman, joka koskee meitä kaikkia, erityisesti perheitä ja naisia Uudellamaalla.

Tasa-arvo ei ole hidaste hyvälle päätöksenteolle.
Se on sen mittari.

Voit lukea tasa-arvovaltuutetun lausunnon täältä:

Lausunto TAS_199_2024Download

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta leikkaamalla

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain mielipidekirjoituksen, jossa nostetaan esiin huolestuttava kehityssuunta: Suomi ei ole pelkästään talouden tarkkailussa, myös sosiaalinen kehitys on joutunut tarkkailuluokalle. Mielipidekirjoituksen linkki

Taustalla ovat täyttämättömät hoitotarpeet, lapsiperheköyhyyden kasvu ja palveluiden heikkeneminen, eli juuri ne asiat, joiden pitäisi olla hyvinvointivaltion ytimessä.

Tämä ei ole vain talouskysymys, vaan suunnanmuutos

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että talous ja hyvinvointi kulkevat käsi kädessä, mutta nyt tämä yhteys on katkeamassa.

Kun:

  • lapsiperheköyhyys kasvaa
  • mielenterveyspalvelut eivät riitä
  • hoitoon ei pääse ajoissa

kyse ei ole enää yksittäisistä ongelmista.
Kyse on siitä, että järjestelmä ei enää toimi kuten sen pitäisi.

Ja silti hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, rkp:n ja kd:n vastaus on sama: leikataan lisää.

Olen sanonut, kuten moni muukin samaa, mitä HS:n mielipidekirjoituksessa asiantuntijat nostavat esiin selvästi:
lyhytnäköiset leikkaukset lapsilta ja nuorilta eivät vahvista taloutta, vaan ne lisäävät pahoinvointia ja kasvattavat kustannuksia pitkällä aikavälillä.

Tämä ei ole vain mielipide. Tämä on tutkimukseen ja kentän kokemukseen perustuva havainto.

Ja silti tätä viestiä ei kuulla riittävästi päätöksenteossa. Tämä hallitus ei sitä ole tehnyt, eikä tee.

Näen tämän työssäni joka päivä

Työskentelen lasten, nuorten ja perheiden parissa sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Näen konkreettisesti, mitä tapahtuu, kun:

  • apu tulee liian myöhään
  • palvelut eivät vastaa tarpeeseen
  • ennaltaehkäisyyn ei panosteta

Ongelmat kasaantuvat.
Ja jokainen viivästys tekee ratkaisusta kalliimman sekä ihmiselle että yhteiskunnalle. Ja tästä maksetaan kauan.

Sama ilmiö näkyy koko palvelujärjestelmässä.

Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä

Keskustelu ei kaadu tiedon puutteeseen.
Se kaatuu siihen, mitä päätetään tehdä.

Tutkittu tieto ja käytännön kokemus osoittavat selvästi:

  • ennaltaehkäisy toimii
  • varhainen puuttuminen vähentää raskaiden palveluiden tarvetta
  • oikea-aikainen mielenterveyden tuki katkaisee ongelmien kasautumisen

Silti juuri näistä palveluista säästetään.

Tämä on ristiriita, johon meillä ei olisi varaa.

Mielenterveyspalveluiden saatavuus on avainkysymys

Erityisen huolestuttavaa on mielenterveyspalveluiden saatavuus.

Kun:

  • lapsi tai nuori joutuu odottamaan apua kuukausia
  • perhe ei saa tukea ajoissa
  • kynnykset palveluihin ovat liian korkeita

ongelmat eivät pysy ennallaan. Ne pahenevat.

Varhainen tuki ei ole vain inhimillisesti oikein, vaan myös taloudellisesti järkevää.

Jokainen ajoissa annettu apu:

  • vähentää erikoissairaanhoidon tarvetta
  • ehkäisee syrjäytymistä
  • tukee koulunkäyntiä ja toimintakykyä
  • vahvistaa koko perheen hyvinvointia

Leikkauspolitiikka ei ole pakko. Se on poliittinen valinta.

Valinta, jossa:

  • lyhyen aikavälin säästöt ohittavat pitkän aikavälin hyödyt
  • ennaltaehkäisy jää jalkoihin
  • ja kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat maksavat suurimman hinnan

Hyvinvointivaltion lupaus on pidettävä

Hyvinvointivaltion ydin on ollut lupaus siitä, että apua saa silloin kun sitä tarvitsee.

Jos lapsi ei saa tukea ajoissa,
jos nuori jää mielenterveysjonoon,
jos perhe jää yksin,

tämä lupaus ei toteudu.

Ja kun lupaus murtuu, murenee myös luottamus.

Me emme tarvitse lisää leikkauslistoja.
Me tarvitsemme parempia valintoja.

Tarvitsemme politiikkaa, joka:

  • panostaa ennaltaehkäisyyn
  • vahvistaa perheiden tukea
  • turvaa mielenterveyspalveluiden saatavuuden
  • ja hyödyntää asiantuntijatietoa aidosti

Kysymys ei ole siitä, onko meillä varaa.
Kysymys on siitä, mihin me päätämme panostaa.

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta leikkaamalla.
Se pelastetaan pitämällä kiinni siitä, mikä siinä on kaikkein tärkeintä: ihmisistä.

Ajatus vielä lopuksi

Suomi ei ole köyhä maa.
Mutta se voi olla maa, joka tekee köyhiä päätöksiä.

Meillä on tieto.
Meillä on keinot.
Meillä on vaihtoehdot.

Kysymys on siitä, käytämmekö niitä.

Hyvinvointivaltiota ei pelasteta leikkaamalla.
Se pelastetaan pitämällä kiinni siitä, miksi se alun perin rakennettiin.