Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Kuinka paljon hyvinvointialue kestää?

54 miljoonan euron lisäleikkaus uhkaa palveluiden ydintä

Viime viikon tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan päiväkoulussa saimme perusteellisen katsauksen hallituksen esitykseen, jonka mukaan hyvinvointialueemme rahoitus vähenisi 54 miljoonalla eurolla vuoteen 2029 mennessä.

Esitys ei ollut vain budjettirivi. Se oli kokonaiskuva siitä, millaisen paineen alle palvelujärjestelmämme ollaan viemässä.

Tilaisuudessa käytiin läpi sekä palvelutarpeen kehitystä että aluekohtaisten kustannusten muutoksia. Viesti oli selvä: samaan aikaan kun tarve kasvaa, rahoitus kiristyy.

Palvelutarve suuressa kasvussa Länsi-Uudellamaalla

Esityksessä tarkasteltiin hyvinvointialueiden keskimääräistä vuosittaista palvelutarpeen kasvua vuosille 2025–2030 (THL:n arvio).

Länsi-Uusimaa ei ole keskitason alue. Päinvastoin.

Palvelutarpeen kasvu on meillä maan kärkivauhtia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että:

  • väestön ikääntyminen lisää hoivan tarvetta
  • lasten ja nuorten palvelujen kysyntä kasvaa
  • sosiaali- ja terveyspalvelujen kokonaiskuormitus nousee keskimääräistä nopeammin

Kun alueen tarve kasvaa nopeammin kuin maassa keskimäärin, jokainen rahoitusleikkaus osuu suhteellisesti kovempaa.

Nettokustannusten muutos: Länsi-Uusimaa jo sopeuttajien joukossa

Tilaisuudessa esiteltiin myös aluekohtaiset asukaskohtaisten nettokustannusten muutokset vuosille 2023–TPE2025.

Länsi-Uusimaa kuuluu niiden alueiden joukkoon, joissa kustannusten kasvu on ollut maltillista, jopa negatiivista verrattuna moniin muihin alueisiin. Toisin sanoen: olemme leikanneet ja niinsanotusti sopeuttaneet.

Samaan aikaan osa hyvinvointialueista näyttää yli 7–10 prosentin kustannusnousuja. Me emme.

Tämä on olennaista, kun keskustellaan uudesta 54 miljoonan euron lisäsopeutuksesta.

Me emme ole alue, jossa olisi jäljellä “helppoja säästöjä”. Olemme jo:

  • tarkastelleet palveluverkkoa kriittisesti ja lakkauttaneet
  • hillinneet rekrytointeja
  • arvioineet ostopalveluja uudelleen
  • keskittäneet toimintoja

Lisäleikkaukset eivät enää kohdistu hallinnon tehostamiseen, vaan ne kohdistuvat palvelutasoon. Toki palveluja on jo heikennetty ja saatavuudesta tingitty.

Lastensuojelu: ennaltaehkäisy on ensimmäinen riskissä

Lastensuojelussa vaikutukset näkyvät nopeasti saatavuudessa ja työn kuormituksessa.

Kun resursseja kiristetään:

  • asiakasmäärät työntekijää kohden kasvavat
  • ennaltaehkäisevä työ jää kiireellisten asioiden jalkoihin
  • päätöksenteko viivästyy
  • sijaishuollon kustannukset kasvavat, kun tukea ei ole saatu ajoissa

Paradoksi on julma: säästöt varhaisesta tuesta lisäävät raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarvetta myöhemmin.

Palvelutarpeen kasvuennusteet osoittavat, että kysyntä ei ole vähenemässä. Juuri siksi leikkausten ajoitus on ongelmallinen.

Vanhustenhoiva: kasvu ja henkilöstöpula samaan aikaan

Ikääntyneiden palveluissa olemme jo tasapainotelleet kasvavan tarpeen ja henkilöstöpulan kanssa.

Kun rahoitus kiristyy:

  • kotihoidon käyntiajat lyhenevät
  • ympärivuorokautiseen hoivaan pääsy viivästyy
  • henkilöstön vaihtuvuus kasvaa
  • omaishoitajien kuormitus lisääntyy

Tilastot palvelutarpeen kasvusta 2025–2030 kertovat, että juuri ikääntyneiden palveluissa paine kasvaa merkittävästi tulevina vuosina.

Henkilöstömitoitus on tärkeä turva, mutta jos työn kuormitus kasvaa liikaa eikä rekrytointi onnistu, mitoitus jää paperille.

Tiedolla johtaminen ei yksin riitä

Päiväkoulussa käytiin läpi rahoitusmallin laskennallisia tekijöitä: tarveperusteita, sairastavuutta ja siirtymätasauksia. Malli on teknisesti monimutkainen, mutta vaikutus yksinkertainen: alueeltamme vähenisi kymmeniä miljoonia euroja samalla kun palvelutarve kasvaa.

Olemme kehittäneet tiedolla johtamista ja vaikutusten ennakkoarviointia. Se on välttämätöntä.

Mutta tehokkuudella ei voi paikata loputtomasti rakenteellista alirahoitusta.

Kun lähtötaso on jo maan alhaisimpia ja kustannuskehitys maltillista, lisäleikkaus tarkoittaa väistämättä palvelutason muutosta.

Arvovalinta: reagoiva vai ennakoiva järjestelmä?

Hyvinvointialue ei ole hallinnollinen kerros. Se on se taso, jolla:

  • lapsi saa apua ajoissa
  • ikääntynyt saa arvokasta hoivaa
  • perhe saa tukea ennen kriisiä

54 miljoonan euron leikkaus tarkoittaa priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä entisellä tasolla.

Ei riitä sanoa, että “tehostetaan”. On kerrottava, mitä se tarkoittaa palveluiden saatavuudelle, työntekijöiden kuormitukselle ja ihmisten arjelle. Onhan se nytkin jo nähty.

Keskeinen kysymys on tämä:

Haluammeko järjestelmän, joka reagoi vasta kriisiin, vai sellaisen, joka tukee ihmistä ennen kuin kriisi syntyy?

Hyvinvointialue kestää uudistuksia.
Mutta se ei kestä rajatonta alirahoitusta ilman, että vaikutukset näkyvät ihmisten elämässä.

Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan kokouksessa 11.2 tulemme saamaan katsauksen vuosien 2024-2026 alueellisen hyvinvointisuunnitelman arviointiin ja vuosien 2027-2029 hyvinvointisuunnitelman valmistelun tilanteeseen. Kokousmateriaaleissa on nostoja alueellisesta hyvinvointikertomuksesta.

Katsaus alueelliseen hyvinvointikertomukseen antaa Länsi-Uudestamaasta kokonaisuutena varsin myönteisen kuvan: alueen asukkaat ovat keskimäärin maan terveimpiä ja työkyky on valtakunnan kärkeä. Tämä yleiskuva kuitenkin peittää alleen merkittäviä ja huolestuttavia eroja, jotka koskettavat erityisesti lapsia, nuoria ja ikääntyneitä ja jotka jakautuvat epätasaisesti kuntien välillä.

Lasten ja nuorten pahoinvointi on rakenteellinen ongelma, ei yksilöiden

Hyvinvointitiedot osoittavat selvästi, että lasten ja nuorten mielen hyvinvointi on heikentynyt. Nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt edelleen ja erityisesti tytöistä yli kolmannes kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta. Lähes joka toinen nuori on ollut huolissaan mielialastaan viimeisen vuoden aikana. Nämä eivät ole marginaalisia ilmiöitä, vaan laajaa ja pitkäkestoista pahoinvointia.

Erityisen huolestuttavaa on, että osa lapsista kohtaa jo varhaisessa iässä väkivaltaa kotona. Samalla nuorten päihdekokeilut, erityisesti laittomien huumeiden osalta ovat alueella yleisempiä kuin maassa keskimäärin, etenkin ammatillisessa koulutuksessa. Tämä kertoo kasautuvista riskeistä, jotka liittyvät koulutuspolkuihin, perhetaustaan ja kuntakohtaisiin palveluihin.

Hyvinvointikertomus tuo esiin ongelmat, mutta jää liian varovaiseksi niiden syiden tarkastelussa. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei voida selittää yksilöllisillä valinnoilla, vaan kyse on rakenteellisesta eriarvoisuudesta: siitä, millaiseen kuntaan lapsi syntyy, millaiset tukipalvelut ovat saatavilla ja kuinka varhain ongelmiin puututaan.

Ikääntyneiden hyvinvointi jakautuu jyrkästi

Ikääntyneiden osalta raportti nostaa esiin yksinäisyyden, psyykkisen kuormittuneisuuden ja toimintakyvyn heikkenemisen. Erityisesti yli 75-vuotiaat naiset kokevat ahdistuneisuutta ja taloudellista niukkuutta. Yhä useampi ikääntynyt joutuu tinkimään ruoasta tai lääkkeistä rahanpuutteen vuoksi. Tämä on vakava signaali hyvinvointiyhteiskunnan perustan rapautumisesta.

Samalla kuntien välillä on merkittäviä eroja eläkkeiden tasossa, palveluiden saatavuudessa ja ikääntyneiden toimintakyvyssä. Toisissa kunnissa ikääntyminen tarkoittaa aktiivista ja turvallista arkea, toisissa selviytymistä yhä vähenevien voimavarojen varassa.

Ikääntyneiden kohdalla korostuu se, että palvelujen määrä ei yksin riitä. Olennaista on, tavoittavatko ne ne ihmiset, jotka ovat yksinäisiä, heikossa kunnossa tai taloudellisesti ahtaalla. Tätä raportti ei riittävästi arvioi.

Kuntien väliset erot luovat epätasa-arvoa elämänkaaren kaikissa vaiheissa

Yksi hyvinvointikertomuksen keskeisimmistä mutta vähälle huomiolle jäävistä havainnoista on kuntien välinen eriarvoisuus. Sairastavuudessa, työkyvyssä, tuloissa ja palvelujen tarpeessa on suuria eroja, jotka eivät ole sattumanvaraisia. Ne heijastavat pitkään jatkuneita rakenteellisia eroja kuntien resursseissa, väestörakenteessa ja palvelujärjestelmissä.

Erityisen vakavaa on nuorten syrjäytymisriski: lähes 6000 nuorta on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tämä ei ole vain nuorten ongelma, vaan koko alueen tulevaisuutta koskeva kysymys. Syrjäytyminen kasautuu niihin kuntiin ja perheisiin, joissa tuki on heikointa.

Hyvinvointikertomus tarjoaa kattavan ja tilastollisesti vahvan kuvan alueen tilanteesta. Se kuitenkin painottuu kuvailemaan ongelmia enemmän kuin analysoimaan niiden syitä tai esittämään selkeitä, kohdennettuja ratkaisuja. Erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden osalta tarvittaisiin vahvempaa otetta rakenteelliseen eriarvoisuuteen ja kuntien välisiin eroihin.

Ilman rohkeampaa priorisointia ja vaikuttavuuden arviointia on vaarana, että hyvinvointityö hyödyttää eniten niitä, joilla on jo valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä. Todellinen hyvinvoinnin edistäminen edellyttää, että resurssit suunnataan sinne, missä tarve on suurin ja että kuntien väliseen epätasa-arvoon puututaan tietoisesti ja systemaattisesti.

Miksi annoin lausunnon hyvinvointialueiden rahoituslain muutoksesta?

Olen antanut palveluvastaavana lausunnon luonnoksesta hallituksen esitykseksi, joka koskee hyvinvointialueiden rahoituslain ja saaristolain muutoksia. Koin lausunnon antamisen välttämättömäksi, koska esityksellä on merkittäviä ja pitkäkestoisia vaikutuksia lasten, nuorten ja perheiden palveluihin ja erityisesti lastensuojelun avohuollossa ja perhesosiaalityössä.

Kyse ei ole vain teknisestä rahoitusmallin säädöstä. Kyse on siitä, miten ja millä edellytyksillä lapset ja perheet saavat tukea silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa ajoissa.

Avohuolto on lastensuojelun perusta ja myös kustannusvaikuttavin osa

Lastensuojelun avohuollon palvelut ovat ensisijaisia, ennaltaehkäiseviä ja tutkitusti kustannusvaikuttavia. Ne mahdollistavat varhaisen tuen, perheiden rinnalla kulkemisen ja ongelmien lieventämisen ennen kuin tarvitaan raskaampia ja kalliimpia palveluja, kuten sijaishuoltoa.

Lausunnossani nostin esiin huolen siitä, että esityksessä palvelutarpeen kasvun huomioimista rahoituksessa esitetään alennettavaksi 80 prosentista 60 prosenttiin. Lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulmasta tämä on erittäin ongelmallista.

Palvelutarve ei kasva tasaisesti tai ennakoitavasti. Se reagoi herkästi esimerkiksi taloudelliseen epävarmuuteen, mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä perheiden kuormittumiseen. Jos rahoitus ei seuraa tätä kehitystä, seuraukset näkyvät nopeasti juuri avohuollossa ja viiveellä entistä raskaampina kustannuksina.

Säästöjen riski: painopiste siirtyy ennaltaehkäisystä korjaavaan

Yksi keskeinen huoleni on se, että rahoitusmallin muutokset voivat tosiasiallisesti ohjata hyvinvointialueita leikkaamaan juuri niistä palveluista, joiden vahvistaminen hillitsisi kustannusten kasvua pitkällä aikavälillä.

Jos avohuollon resursseja heikennetään:

  • tuki viivästyy
  • perheiden tilanteet kriisiytyvät
  • sijaishuollon tarve kasvaa

Tämä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti kestävää.

Tarvetekijämalli ei saa ohittaa avohuollon todellisuutta

Pidän tarvetekijämallin päivittämistä lähtökohtaisesti kannatettavana, mutta lausunnossani korostin, että mallin on tunnistettava lastensuojelun avohuollon erityispiirteet.

Avohuollon työ on usein:

  • pitkäkestoista
  • moniammatillista
  • vaihtelevan intensiivistä

Nämä eivät aina näy riittävästi rekisteri- tai diagnoositiedoissa. On todellinen riski, että rahoitus alkaa painottua yhä enemmän diagnoosipohjaiseen ja raskaaseen palvelujärjestelmään, jolloin sosiaalihuollon ja ennaltaehkäisevän työn merkitys hämärtyy.

Yksityiset palveluntuottajat ja alueellinen elinvoima

Lausunnossa nostin esiin myös sen, että rahoitusmallin muutoksilla on suora vaikutus yksityisiin lastensuojelun avohuollon palveluntuottajiin. Monilla alueilla nämä toimijat ovat:

  • keskeinen osa palvelukokonaisuutta
  • merkittäviä paikallisia työllistäjiä
  • joustavien ja oikea-aikaisten tukimuotojen mahdollistajia

Rahoituksen ennakoitavuuden heikkeneminen heijastuu nopeasti henkilöstön pysyvyyteen, palvelutarjontaan ja pahimmillaan toiminnan jatkuvuuteen. Tämä kaventaa hyvinvointialueiden mahdollisuuksia järjestää palveluja asiakaslähtöisesti.

Saaristoiset alueet vaativat erityistä huomiota

Saaristoisia hyvinvointialueita koskevassa osuudessa korostin, että maantieteelliset ja logistiset erityispiirteet vaikuttavat voimakkaasti lasten ja perheiden palvelujen saatavuuteen. Näillä alueilla avohuollon palvelujen turvaaminen edellyttää riittävää ja oikein kohdennettua rahoitusta myös yksityisten toimijoiden osalta.

Lausunnon ydinviesti on yksinkertainen:


jos lastensuojelun avohuollosta säästetään, lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena niin euroissa kuin inhimillisessä kärsimyksessä.

Rahoitusmallia on mahdollista kehittää ja kustannusten kasvua hillitä, mutta se ei saa tapahtua lasten ja perheiden oikeuksien kustannuksella. Ennaltaehkäisevien palvelujen vahvistaminen ei ole menoerä, vaan investointi.

Tämän vuoksi pidin tärkeänä tuoda lastensuojelun ja perhesosiaalityön näkökulma vahvasti esiin lakivalmistelussa.

Myös muilla on mahdollisuus vaikuttaa

Haluan nostaa esiin, että tästä hallituksen esitysluonnoksesta voivat antaa lausuntonsa kaikki halukkaat. Lausuntoja otetaan vastaan lausuntopalvelu.fi-palvelussa 11.3. saakka.

Lasten, nuorten ja perheiden palveluihin kohdistuvat rahoitusratkaisut eivät ole vain hallinnollisia yksityiskohtia, vaan ne vaikuttavat suoraan arkeen, palvelujen saatavuuteen ja hyvinvointiin. Siksi on tärkeää, että myös ammattilaiset, järjestöt, palveluntuottajat ja kansalaiset tuovat näkemyksensä esiin valmistelun tässä vaiheessa.

Vanhusten perusoikeudet eivät saa jäädä vain paperille

Osallistuin sunnuntaina aluepäättäjille suunnattuun tilaisuuteen, jossa alustajana toimi vanhusasianvaltuutettu Päivi Topo. Keskustelu pureutui suoraan suomalaisen vanhustenhoidon tilaan ja tulevaisuuteen. Aiheeseen, joka on polttava niin inhimillisestä kuin perustuslaillisesta näkökulmasta.

Viimeaikaisessa uutisoinnissa tutkijat ovat nostaneet esiin raunioituneen tilanteen: vanhusten perusoikeuksia rikotaan tällä hetkellä räikeällä tavalla. Priorisointi, hoidon valvonta ja riittämätön omavalvonta tarkoittavat, ettei vanhustenhuolto vastaa sitä, mitä perustuslaki ja ihmisoikeudet meiltä edellyttävät.

Perustuslaki ei ole tyhjä lupaus

Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Julkisen vallan tehtävä on varmistaa, että tämä oikeus toteutuu käytännössä, ei vain juhlapuheissa.

Tilaisuudessa kävi selväksi, että nykyiset ongelmat, kuten henkilöstömitoituksen haasteet ja palvelurakenteiden pirstaleisuus, eivät ole poistuneet, vaan pikemminkin syventyneet. Kyse on tietoisista valinnoista: haluammeko yhteiskunnan, joka tarjoaa vanhuksilleen arvokkaan hoidon, vai sellaisen, jossa oikeudet jäävät teoreettisiksi?

Ennaltaehkäisy on tehokkainta hoitoa (ja säästöä)

Vanhusasianvaltuutettu nosti esiin, että WHO:n mukaan jopa 40 % muistisairauksien riskitekijöihin voimme vaikuttaa ja noin 60 % lonkkamurtumista olisi ehkäistävissä. Meillä on siis jo keinot parantaa elämänlaatua ja säästää kustannuksissa, jos vain päätämme käyttää niitä.

Yksi konkreettinen keino, josta olen puhunut vuosia, on vajaaravitsemuksen seulonta ja hoito ottamiseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua.

  • Vajaaravitsemus heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisriskiä ja nopeuttaa muistisairauksien etenemistä.
  • Seulonnan ja ravitsemushoidon tuominen osaksi jokaisen ikääntyneen hoitopolkua ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu.
  • Se on osaamista ja vastuunkantoa, joka vähentää raskaiden ja kalliiden palveluiden tarvetta myöhemmin.

Ratkaisuja: Yhteisöllisyys, perhehoito ja päivätoiminta

Hoivakriisiä ei ratkaista yhdellä tempulla, vaan monipuolisilla malleilla:

  1. Yhteisöllinen asuminen: Se tarjoaa turvaa ja sosiaalisuutta, mutta se ei saa jäädä epämääräiseksi ”väliinputoajaksi”. Sen on tarjottava todellista hoivaa, jotta se keventää palvelujärjestelmää aidosti.
  2. Perhe- ja omaishoito: Nämä ovat tukiverkkomme selkäranka, mutta ne eivät saa perustua läheisten uupumiseen. Omaishoidon tukeen ja vapaiden toteutumiseen on panostettava resursoidusti.
  3. Kuntouttava päivätoiminta: Tämä tulisi säätää lailla iäkkäille taattavaksi palveluksi. Se ehkäisee yksinäisyyttä, tukee toimintakykyä ja tarjoaa luontevan paikan järjestöjen ja hyvinvointialueiden yhteistyölle.

Vastuu on poliittinen

Vanhustenhoidon kriisi ei ole yksittäisten hoitajien tai yksiköiden vika. Kun tiedämme väestön ikääntyvän ja hoidon tarpeen kasvavan, nykyinen tilanne ei voi olla yllätys.

Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Kyse on arvovalinnasta: pidetäänkö huolta niistä, jotka ovat tämän maan rakentaneet? Hyvä vanhustenhuolto syntyy siitä, että hoitoon pääsee ajoissa, kotihoito on joustavaa ja henkilöstöä on riittävästi tekemään työnsä inhimillisesti.

Viisaus ongelmien ratkaisemiseksi on ollut olemassa jo pitkään. Kukaan ei vain tunnu kuulevan.

Vanhustenhuollon kriisin ei pitäisi olla yllätys

Vanhustenhuolto nousee otsikoihin kerta toisensa jälkeen järkyttävien tapahtumien kautta. Kuolemia, laiminlyöntejä, liian vähäisiä käyntejä kotihoidossa, henkilöstöä joka uupuu ja omaisia, jotka jäävät kantamaan huolta yksin. Jokaisella kerralla reaktio on samanlainen: järkytys, pahoittelu ja lupaus selvityksistä.

Silti yksi asia on itsellä päällimmäisenä mielessä: tämä ei ole tullut yllätyksenä. Tai ei pitäisi olla yllätys.

Tiedossa oleva ongelma

Vanhustenhuollon kriisistä on kirjoitettu vuosia. Siitä ovat varoittaneet hoitajat, ammattiliitot, tutkijat, omaiset ja vanhukset itse. Resurssipulasta, henkilöstön riittämättömyydestä ja kotihoidon mahdottomista aikatauluista on puhuttu niin mediassa kuin päätöksenteon pöydissä.

Ongelma ei ole ollut tiedon puute. Ongelma on ollut ennaltaehkäisyn puute ja poliittisen vastuun välttely.

Kun hoitoon pääsy viivästyy, kotihoidon käynnit kutistuvat minuutteihin ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee vasta liian myöhään, seuraukset eivät ole sattumanvaraisia. Ja silloinkin, kun hoitopaikka lopulta järjestyy, arki voi joissain yksiköissä tarkoittaa suljettuja hoitopuhelimia ja puutteellista valvontaa. Nämä seuraukset ovat ennustettavia ja juuri siksi niistä on kannettava vastuu.

Samalla on huomioitava, että vastuuministeri Kaisa Juuso on viime viikkoina turhautuneena vaatinut hyvinvointialueita noudattamaan hänen määrittämiään hoitajamitoituksia ja ilmaissut niistä ärtymystään, kun mitoitus on laskettu alimpaan mahdolliseen tasoon eikä hoidon laatu ole parantunut. Tämä kaikki tapahtuu kuitenkin samalla, kun hallitus on itse säästänyt vanhustenhoidon rahoituksesta ja laskenut mitoituksen minimitasolle, pakottaen juuri ne alueet venymään entistä niukoilla resursseilla.

Reagointia vasta tragedian jälkeen

Yhteiskunnallinen keskustelu herää usein vasta silloin, kun jotain peruuttamatonta tapahtuu. Kun vanhus kuolee yksin, kun hoivakodissa epäillään laiminlyöntiä tai kun omaiset kertovat epäinhimillisistä olosuhteista.

Tällöin kysytään: miten näin pääsi käymään?

Kysymys on väärä. Oikea kysymys kuuluu: miksi tähän annettiin mennä?

Ennaltaehkäisevä, laadukas hoito maksaa, mutta niin maksaa myös se, ettei siihen panosteta. Inhimillinen hinta on mittaamaton, mutta myös taloudellisesti kriisit, päivystykset, sairaalajaksot ja jälkiselvittelyt tulevat kalliiksi. Tämä tiedetään. Me kaikki tiedämme sen.

Historiallinen peili: huutolaisuus ja lama

Kun vertaamme nykytilannetta historiaan, mieleen nousee väistämättä huutolaisuus. Aikakausi, jolloin heikoimmassa asemassa olevat siirrettiin halvimmalle tarjoajalle, koska yhteiskunta ei kantanut vastuuta.

Emme tietenkään elä 1800-lukua. Mutta kysymys on samasta perusasetelmasta: mitä tapahtuu, kun talous asetetaan ihmisarvon edelle?

1990-luvun laman olisi pitänyt opettaa meille, mitä tapahtuu, kun sosiaaliturvaa ja palveluita leikataan rajusti. Seuraukset näkyivät vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten terveydessä, syrjäytymisessä ja kuolleisuudessa. Silti nyt olemme toistamassa samaa kaavaa, tällä kertaa vanhusten kustannuksella.

Poliittinen vastuu ei ole abstrakti

Vanhustenhuollon tila ei ole yksittäisten hoitajien tai yksittäisten yksiköiden vika. Vastuu on rakenteellinen ja poliittinen. Päätökset resursseista, mitoituksista, palvelurakenteista ja rahoituksesta tehdään tietoisesti.

Kun tiedetään, että väestö ikääntyy.
Kun tiedetään, että hoidon tarve kasvaa.
Kun tiedetään, että henkilöstö uupuu ja poistuu alalta.

ei voida sanoa, että nykytila olisi yllätys.

Ennaltaehkäisy on arvovalinta

Hyvä vanhustenhoito ei synny sattumalta. Se syntyy siitä, että:

  • hoitoon pääsee ajoissa
  • kotihoito on riittävää ja joustavaa
  • ympärivuorokautinen hoiva ei ole viimeinen vaihtoehto vaan oikea-aikainen ratkaisu
  • henkilöstöä on riittävästi ja työ on inhimillistä

Tämä ei ole ideologinen kysymys vaan arvokysymys. Kysymys siitä, pidämmekö huolta niistä, jotka ovat rakentaneet tämän yhteiskunnan.

Vajaaravitsemuksen seulonta osaksi hoitopolkua

Yksi konkreettinen ja pitkään tunnistettu, mutta yhä puutteellisesti toteutettu keino ennaltaehkäisyyn on vajaaravitsemuksen systemaattinen seulonta ja hoito osana ikääntyneiden hoitopolkua. Vajaaravitsemus heikentää toimintakykyä, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja kasvattaa sairaalahoitojen tarvetta ja silti se jää liian usein huomaamatta.

Kun ravitsemustila arvioidaan säännöllisesti kotihoidossa, palveluasumisessa ja ympärivuorokautisessa hoidossa, ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Tämä ei ole kallis tai monimutkainen ratkaisu, vaan perustyötä: osaamista, seurantaa ja vastuunkantoa. Vajaaravitsemuksen ehkäisy ja hoito on esimerkki siitä, miten laatu syntyy ennakoinnista, ei kriiseihin reagoimisesta.

Jälkiviisauttako?

Usein sanotaan, että jälkiviisaus on helppoa. Tässä asiassa kyse ei ole jälkiviisaudesta. Kyse on siitä, että viisaus on ollut olemassa koko ajan, mutta sitä ei ole haluttu kuulla.

Vanhustenhuollon kriisi ei ratkea pahoitteluilla tai yksittäisillä selvityksillä. Se ratkeaa vain ottamalla vastuu, ajoissa, ennakoiden ja ihmisarvo edellä.

https://yle.fi/a/74-20203656

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011782644.html

https://www.tehylehti.fi/fi/blogit/mainio/monenko-vanhuksen-kuoltava-kotihoidon-resurssipulassa

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/6a1eb457-f729-4463-9af5-264def0cf7d7

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011774590.html

Väkivallan vastuu ei voi jäädä uhrille

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.

Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.

Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?

Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta

Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?

Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua

Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton

Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa

Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.

Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.

Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:

”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”

Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.

Tutkintajonot kertovat karua kieltä

Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.

Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.

Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.

Seuraukset ovat vakavia

Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.


– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?

Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.