Kategoria-arkisto:vanhemmuus

Ongelma ei ole naisten pelko vaan miesten väkivalta

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksittäisten ihmisten tragedia vaan yksi Suomen vakavimmista ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmista. Silti siitä puhutaan edelleen liian usein kuin se olisi yksityinen asia, parisuhteen “riita” tai yksittäinen poikkeus. Todellisuudessa kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka koskettaa valtavaa määrää naisia kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja verkossa.

Suomessa yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua elämänsä aikana. Vakavin väkivalta tapahtuu usein lähisuhteissa, tekijänä nykyinen tai entinen kumppani. Se tarkoittaa, että monelle naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä katu vaan oma koti.

Silti keskustelu kääntyy yhä liian usein uhriin.

Miksi hän ei lähtenyt aiemmin?
Miksi hän meni takaisin?
Miksi hän ei kertonut heti?
Miksi hän pukeutui niin?

Nämä kysymykset eivät pysäytä väkivaltaa. Ne siirtävät vastuun pois tekijältä ja opettavat uhreille, ettei heitä välttämättä uskota.

Uhrien uskominen ei saa olla valikoivaa

Yksi väkivallan suurimmista ongelmista on se, kuinka usein uhrit joutuvat puolustamaan omaa kokemustaan. Moni nainen kertoo kohdanneensa epäilyä, vähättelyä tai syyllistämistä jopa hakiessaan apua. Tämä näkyy erityisesti seksuaaliväkivallassa ja digitaalisessa väkivallassa.

Digitaalinen väkivalta ei ole “vain nettiä”. Se voi olla vainoamista, uhkailua, kontrollointia, seksuaalista häpäisyä tai jatkuvaa pelottelua. Sosiaalinen media ja teknologia ovat mahdollistaneet uusia tapoja käyttää valtaa ja aiheuttaa pelkoa. Deepfake-kuvat, yksityisten kuvien levittäminen ja verkossa tapahtuva häirintä kohdistuvat erityisesti naisiin.

Kun väkivaltaa vähätellään tai normalisoidaan, tekijä hyötyy hiljaisuudesta. Siksi uhrien uskominen ei ole vain empaattinen teko, vaan yhteiskunnallinen vastuu.

“Mies vai karhu?” kertoo naisten kokemasta turvattomuudesta

Viime vuosien puhutuimpia keskusteluja oli kysymys siitä, että valitsisitko metsään vastaan tulevaksi mieluummin miehen vai karhun?

Moni mies loukkaantui kysymyksestä. Mutta juuri reaktio paljasti jotain olennaista. Suurimmalle osalle naisista kysymys ei ollut kirjaimellinen vaan symbolinen. Se kertoi jatkuvasta turvattomuuden kokemuksesta, jonka moni nainen tunnistaa jo lapsuudesta asti.

Naiset oppivat varomaan miehiä ennen kuin he oppivat luottamaan heihin.
Älä kävele yksin pimeällä.
Pidä avaimet kädessä.
Älä jätä juomaa valvomatta.
Jaa sijaintisi ystävälle.

Nämä eivät ole satunnaisia neuvoja vaan osa monen naisen arkea.

Karhu toimii vaistojensa mukaan. Ihmisen pitäisi kyetä moraaliseen vastuuseen. Silti liian moni nainen tietää kokemuksesta, ettei väkivallan uhkaa voi aina ennakoida, eikä ympäristö välttämättä usko, vaikka jotain tapahtuisi.

“Mies vai karhu?” ei ollut hyökkäys kaikkia miehiä vastaan. Se oli kuvaus siitä, kuinka syväksi turvattomuus on yhteiskunnassa juurtunut.

Kieli paljastaa asenteet

Myös tapa, jolla puhumme miehistä ja naisista, kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.

Miespoliitikko “jyrähtää”, “linjaa” ja “ottaa tilan haltuun”. Häntä pidetään määrätietoisena ja vahvana johtajana. Kun nainen toimii samalla tavalla, häntä kuvataan helposti “hankalaksi”, “pikkumaiseksi”, “kylmäksi” tai “liian tunteelliseksi”.

Mies on helposti asiantuntija. Nainen on “naisasiantuntija”.
Mies on poliitikko. Nainen on naispoliitikko.
Mies johtaa määrätietoisesti. Nainen komentaa.

Kieli ei ole merkityksetöntä. Se rakentaa mielikuvia siitä, kuka nähdään uskottavana, pätevänä ja vallankäyttöön oikeutettuna.

Sama näkyy väkivaltakeskustelussa. Miehen väkivaltaa saatetaan selittää stressillä, alkoholilla tai vaikealla elämäntilanteella. Naisen reaktiota taas tarkastellaan suurennuslasilla: oliko hän liian vihainen, liian äänekäs, liian humalassa, liian jotain.

Kun naisia arvioidaan jatkuvasti eri mittapuulla kuin miehiä, ylläpidetään kulttuuria, jossa heidän kokemuksensa kyseenalaistetaan helpommin.

Miesten vastuusta on puhuttava

Naisiin kohdistuva väkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa vakavan väkivallan tekijöistä on miehiä. Tämän sanominen ei ole miesten syyllistämistä, vaan ongelman tunnistamista.

Iso osa miehistä ei käytä väkivaltaa. Mutta liian moni mies vaikenee silloin, kun kohtaa naisvihamielistä puhetta, kontrollointia tai seksuaalista häirintää ympärillään. Hiljaisuus ylläpitää kulttuuria, jossa väkivallalle jää tilaa.

Miesten vastuuta tarvitaan erityisesti siinä, miten toisille miehille puhutaan. Millaisia vitsejä hyväksytään? Millaisia asenteita pidetään normaalina? Milloin puututaan?

Väkivallan ehkäisy ei voi jäädä vain naisten tehtäväksi.

Kasvatus rakentaa tulevaisuuden asenteet

Väkivalta ei synny tyhjiössä. Asenteet opitaan jo varhain.

Pojille opetetaan edelleen liian usein, että tunteet pitää tukahduttaa, että kovuus on vahvuutta ja että aggressiivisuus kuuluu miehisyyteen. Samaan aikaan tytöille opetetaan varovaisuutta, miellyttämistä ja vastuuta muiden tunteista.

Kun pojan aggressiivisuutta vähätellään “pojat on poikia” -asenteella, opetetaan samalla, että väkivalta on hyväksyttävä osa miehisyyttä.

Kasvatuksen vastuu kuuluu kodeille, kouluille, harrastuksille, medialle ja koko yhteiskunnalle. Me päätämme joka päivä, millaista käytöstä hyväksymme ja millaista emme.

Turvattomuus ei saa olla normaali osa naisten elämää

Moni nainen elää jatkuvan varovaisuuden kanssa. Avaimia pidetään kädessä kotiin kävellessä. Sijainti jaetaan ystävälle. Taksin rekisterinumero lähetetään läheiselle. Sosiaalisen median kommentteja pelätään.

Nämä eivät ole “ylireagointia”. Ne ovat selviytymiskeinoja yhteiskunnassa, jossa väkivallan uhka on todellinen.

Silti naisten kokemaa pelkoa vähätellään usein. Jos nainen kertoo häirinnästä, hänelle saatetaan sanoa, ettei “kannata ottaa niin vakavasti”. Jos nainen kertoo väkivallasta, häneltä kysytään ensimmäisenä, miksi hän jäi.

Harvemmin kysytään, miksi joku käytti väkivaltaa.

Yhteiskunnan vastuu näkyy teoissa, ei juhlapuheissa

Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa riittävän tehokkaasti. Uhrien palvelut ovat alimitoitettuja, turvakodeista ja järjestötyöstä leikataan, vaikka avun tarve kasvaa jatkuvasti.

Jos yhteiskunta todella haluaa vähentää väkivaltaa, tarvitaan enemmän kuin kampanjoita. Tarvitaan resursseja, ennaltaehkäisyä, tunnetaitokasvatusta, matalan kynnyksen apua ja toimivia palveluita.

Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutos.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu niin kauan kuin uhreja epäillään enemmän kuin tekijöitä. Ei niin kauan kuin hiljaisuutta pidetään neutraalina. Ei niin kauan kuin väkivaltaa selitetään pois.

Yhteiskunnan sivistystä ei mitata juhlapuheilla vaan sillä, uskotaanko uhreja silloin kun he kertovat kokemuksistaan ja puututaanko väkivaltaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Lähteet:

https://naistenlinja.fi/naisiin-kohdistuva-vakivalta-suomessa

https://yle.fi/a/74-20118646

https://thl.fi/data-ja-tilastot/vakivalta/lahisuhdevakivalta-ja-naisiin-kohdistuva-vakivalta

https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/uutiset/suositukset-grevio

https://nettiturvakoti.fi/tilastoja-vakivallasta

https://poliisi.fi/-//25254699/tutkimus-naisiin-kohdistuvaa-digitaalista-vakivaltaa-on-sivuutettu-ja-normalisoitu

https://areena.yle.fi/1-77570438

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012025170.html

https://yle.fi/a/74-20227385

Idänpään-Heikkilä_Aurora_tutkielma_2022Download
VNTEAS_2023_65Download

Karjalohjan Terkka on oiva esimerkki siitä, mitä lähipalveluilla ja paikallisella aloitteellisuudella voidaan saada aikaan

Kävimme aluevaltuustoryhmämme kanssa tutustumassa 4.5. avautuneeseen Karjalohjan Terkkaan. Vierailu osoitti konkreettisesti, miten vahva paikallinen toimijuus voi paikata palveluverkon aukkoja tilanteessa, jossa julkinen päätöksenteko on vienyt palveluja pois.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen palveluverkkopäätöksessä 11.6.2024 päätettiin Karjalohjan terveysaseman lakkauttamisesta. Keskusta oli ainoa valtuustoryhmä, joka vastusti lakkautusta. Emme olleet mukana neuvottelusovussa, vaan esitimme aluevaltuuston päättävässä kokouksessa vaihtoehtona Karjalohjan terveysasemalle monitoimijamallin kokeilua, jossa palveluja olisi kehitetty yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

Esitys ei kuitenkaan edennyt. Päätöksen jälkeen kyläläiset ja paikalliset toimijat eivät jääneet odottamaan, vaan ryhtyivät itse rakentamaan ratkaisua.

Aktiiviset asukkaat perustivat yhdistyksen alueen elinvoiman vahvistamiseksi, neuvottelivat kaupungin kanssa entisen terveysaseman kiinteistöstä, ostivat rakennuksen ja loivat uuden toimintamallin. Tämän työn tuloksena Karjalohjalla aloitti 4.5. toimintansa ammatinharjoittajalääkäri yhdessä kahden hoitajan kanssa. Lisäksi neuvolan terveydenhoitaja toimii hyvinvointialueen palveluksessa samoissa tiloissa. Toiminta laajenee pian myös hammaslääkäripalveluihin ja jalkahoitajapalveluihin. Tilaa on varattu uusille hyvinvointialan yrittäjille.

Tila tarjoaa mahdollisuuden monitoimijamalliin, jossa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat rinnakkain. Lisää tietoa toiminnasta löytyy osoitteesta terkka.fi.

Vierailulla saimme hyvän esittelyn toiminnasta. Tilat ovat käytännölliset ja hyväkuntoiset ja niitä kehitetään edelleen pienin parannuksin. Keskeistä kuitenkin on, että palvelut ovat jälleen lähellä ja asukkaat ovat tyytyväisiä.

Paikalliset mummot kutovat villasukkia ja pipoja, joita neuvolan asiakkaat voivat ottaa

Keskustelimme myös tutun henkilöstön merkityksestä. Kun asiakkaat ja työntekijät tuntevat toisensa, syntyy jatkuvuutta, luottamusta ja parempaa hoidon laatua. Tämä hyödyttää sekä asukkaita että henkilöstöä, mutta myös hyvinvointialuetta kustannusten näkökulmasta.

Terkan vieressä sijaitsee ikääntyneille suunnattuja asumispalveluja. Ennen Karjalohjan liittämistä Lohjaan yhteistyö asumispalvelujen ja terveysaseman välillä toimi sujuvasti ja lähipalvelut olivat aidosti saavutettavia. Myös Lohjan aikaan palvelut toimivat paikallisesti hyvin.

Olemme ryhmässä usein pohtineet ja tuoneet esille sitä, että miksi toimivia ja kustannustehokkaita yhteistyömalleja ei hyödynnetä laajemmin hyvinvointialueella. Karjalohjan Terkka osoittaa, että vaihtoehtoja on, kun niille vain annetaan mahdollisuus.

Kiitos mahdollisuudesta tutustua toimintaan ja tiloihin. Tästä mallia muillekin.

Kauniita puheita ennaltaehkäisystä, mutta teot ajavat Suomea kohti kylmempää luokkayhteiskuntaa

Orpon hallitus, eli Kokoomus, Perussuomalaiset, RKP ja KD puhuu jatkuvasti ennaltaehkäisystä, lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä mielenterveyden tukemisesta. Puheet kuulostavat hyviltä. Ongelmana on, että hallituksen käytännön politiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.

Perheneuvoloiden poistaminen lakisääteisistä palveluista on tästä jälleen yksi esimerkki. Kyse ei ole yksittäisestä teknisestä muutoksesta, vaan arvovalinnasta: heikennetään juuri niitä palveluita, jotka auttavat lapsia, nuoria ja perheitä ajoissa, eli ennen kuin ongelmat kriisiytyvät.

https://yle.fi/a/74-20226222

Samaan aikaan hallitus on jo kohdistanut leikkauksia ja heikennyksiä moniin muihin palveluihin, jotka koskettavat erityisesti pienituloisia, lapsiperheitä, vammaisia, pitkäaikaissairaita ja muita haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Monelle suomalaiselle alkaa muodostua kuva politiikasta, jossa yhteiskunnan turvaverkkoja puretaan pala palalta samalla, kun hyväosaisimpien asemaa vahvistetaan.

Ennaltaehkäisyä ei voi kannattaa vain juhlapuheissa

Perheneuvoloiden idea on yksinkertainen mutta vaikuttava, eli tarjotaan matalan kynnyksen apua ajoissa.

Juuri tällaisista palveluista asiantuntijat ovat vuosia puhuneet. Varhainen tuki ehkäisee:

  • lasten ja nuorten mielenterveysongelmia,
  • kouluakäymättömyyttä,
  • syrjäytymistä,
  • päihdeongelmia,
  • väkivaltaa,
  • ja rikollisuutta.

Silti hallitus on valmis poistamaan hyvinvointialueilta velvoitteen järjestää kasvatus- ja perheneuvontaa. Ammattilaiste ja asiantuntijat ovat varoittaneet, että säästöpaineissa olevat alueet voivat tämän jälkeen ajaa palveluja alas.

Tämä paljastaa karulla tavalla ristiriidan hallituksen puheiden ja tekojen välillä.

Jos ennaltaehkäisyyn todella uskottaisiin, juuri tällaisia palveluita vahvistettaisiin eikä heikennettäisi.

Tutkittua tietoa ja asiantuntijoita sivuutetaan jatkuvasti

Yhä useammin näyttää siltä, että asiantuntijoiden näkemykset, vaikutusarviot ja tutkittu tieto jäävät poliittisen ideologian varjoon.

Perheneuvoloiden kohdalla alan ammattilaiset ovat nostaneet voimakkaasti esiin huolen siitä, että palveluiden heikentäminen kasvattaa myöhemmin raskaampien palveluiden tarvetta.

Silti hallituksen linja näyttää olevan, että lyhyen aikavälin säästöjä haetaan juuri ennaltaehkäisevistä palveluista, vaikka niiden purkaminen tulee pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle kalliimmaksi.

Tämä on lyhytnäköistä politiikkaa, jonka tosin tämä hallitus taitaa.

Kun lapsi ei saa ajoissa apua ahdistukseen, traumaattisiin kokemuksiin tai perheen vaikeaan tilanteeseen, ongelmat eivät katoa. Ne siirtyvät eteenpäin ja kasvavat suuremmiksi:

  • nuorten pahoinvoinniksi,
  • mielenterveyden kriiseiksi,
  • syrjäytymiseksi,
  • rikollisuudeksi,
  • ja näköalattomuudeksi.

Usein kuulee, kuinka perheneuvola on auttanut perhettä ja heidän lastaan nopeasti traumaattisen tilanteen jälkeen. Ilman nopeaa apua seurauksena olisi voinut olla vuosien hoitopolku raskaammissa palveluissa.

Juuri tätä ennaltaehkäisy tarkoittaa käytännössä.

Luokkayhteiskunta ei synny yhdessä yössä, vaan päätös kerrallaan

Kun julkisia palveluita heikennetään, seuraukset eivät jakaudu tasaisesti.

Hyvätuloiset voivat ostaa palveluita yksityiseltä:

  • lasten psykologit,
  • terapiat,
  • perheneuvonta,
  • valmennukset,
  • ja tukipalvelut.

Mutta pienituloisella perheellä ei ole samaa mahdollisuutta.

Siksi hyvinvointivaltion ydin on ollut siinä, että myös tavallisella ihmisellä on oikeus saada apua silloin, kun sitä tarvitsee.

Kun tätä perustaa murennetaan, Suomi alkaa hiljalleen jakautua kahteen todellisuuteen:

  • niihin, joilla on varaa ostaa turvaa,
  • ja niihin, jotka jäävät jonottamaan tai kokonaan ilman apua.

Tämä on kehitystä kohti kovempaa luokkayhteiskuntaa.

Naiset kantavat jälleen suurimman taakan

Monet hallituksen sosiaali- ja terveyspolitiikan heikennykset osuvat erityisen voimakkaasti naisiin.

Naiset käyttävät enemmän sosiaali- ja terveyspalveluita, työskentelevät hoiva-aloilla ja kantavat edelleen suurimman vastuun lasten arjesta sekä perheiden hyvinvoinnista.

Kun perhepalveluita heikennetään:

  • äitien kuormitus kasvaa,
  • yksinhuoltajien asema vaikeutuu,
  • ja perheiden tukiverkot ohenevat.

Samaan aikaan moni nainen työskentelee juuri niillä aloilla, joihin kohdistuu jatkuvia säästöjä ja työkuorman kasvua.

On vaikea välttyä ajatukselta, että hallituksen politiikassa hyvinvointityön arvoa ei aidosti ymmärretä, vaikka juuri se pitää yhteiskuntaa koossa.

Millaisen Suomen tämä politiikka jättää nuorille?

Nuorten pahoinvoinnista puhutaan paljon. Mutta puhe ei riitä.

Jos yhteiskunta aidosti haluaa vähentää:

  • nuorisorikollisuutta,
  • väkivaltaa,
  • jengiytymistä,
  • mielenterveysongelmia,
  • ja syrjäytymistä,

silloin pitää investoida varhaiseen tukeen, turvallisiin aikuisiin ja matalan kynnyksen palveluihin.

Ei leikata niitä.

Perheneuvoloiden lakisääteisyyden poistaminen kertoo valitettavan paljon tämän hallituksen arvomaailmasta. Taloudellisia säästöjä haetaan sieltä, missä ihmisillä on jo valmiiksi vaikeaa.

Ja jälleen kerran asiantuntijoiden varoitukset jäävät sivuun.

Kyse ei ole vain yhdestä lakimuutoksesta. Kyse on suunnasta, johon Suomea viedään.

Sellaisessa Suomessa hyvinvointi ei enää ole yhteinen oikeus, vaan yhä enemmän etuoikeus niille, joilla on varaa ostaa sitä itse.

Nuorten rikollisuus ei ratkea vain tutkinnalla, ennaltaehkäisy ja yhteistyö ovat avainasemassa

Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.

Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.

Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.

Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa

Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.

Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.

Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.

Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.

Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?

Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.

Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:

  • nuori tavoitettiin nopeasti
  • perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
  • eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
  • ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista

Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.

Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.

Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä

Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:

  • kouluissa
  • nuorisotyössä
  • perheiden tukemisessa
  • mielenterveyspalveluissa
  • matalan kynnyksen avussa

Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.

Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.

Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja

Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.

Poliisi näkee rikokset.
Koulut näkevät muutokset arjessa.
Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden.
Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen.
Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.

Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.

Siksi tarvitsemme:

  • lisää resursseja lapsirikostutkintaan
  • toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
  • aidosti moniammatillista yhteistyötä
  • vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn

Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.

Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9453483

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset
Kunnat ottavat vastuuta ankkuritoiminnan puolesta ja hyvinvointialue vetäytyy
Valtuustoaloite ankkuritoiminnan turvaamiseksi
Lohjan Ankkuritoiminnan alasajo: Kuka kantaa vastuun nuorista?
Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä
Lapsiystävällinen Lohja on sydämen ja rakenteiden asia

Kun tuki loppuu liian aikaisin: valtuustopuheenvuoroja lasten ja ikäihmisten puolesta

Viime aluevaltuuston kokous oli hyvä esimerkki siitä, kuinka laaja-alaisesti hyvinvointialueen päätöksenteko koskettaa eri ikäryhmiä ja elämäntilanteita ja samalla siitä, miksi koen tärkeäksi käyttää valtuustossa useita puheenvuoroja eri näkökulmista.

Kokouksessa pidin puheenvuoroja kolmesta minulle keskeisestä teemasta: järjestöjen toimintaedellytyksistä, lasten ja perheiden palveluista sekä ikäihmisten palveluasumisesta.

Järjestöavustukset ja palautuneet varat on järjestöjen hyväksi, ei pois niiltä

Pidin puheenvuoron oman aloitteeni pohjalta aluehallituksen vastauksesta, joka koski aiemmin myönnettyjen mutta käyttämättä jääneiden järjestöavustusten hyödyntämistä nimenomaan järjestöjen hyväksi.

Järjestöt tekevät hyvinvointialueella korvaamattoman tärkeää työtä täydentäen julkisia palveluja, tavoittaen ihmisiä matalalla kynnyksellä ja usein ennaltaehkäisevästi. Siksi on tärkeää, että järjestöille osoitetut varat myös päätyvät tukemaan järjestötoimintaa eivätkä huku rakenteisiin tai jää käyttämättä ilman suunnitelmaa. Pidin tärkeänä tuoda esiin, että kyse ei ole vain euroista, vaan luottamuksesta ja kumppanuudesta järjestökentän kanssa.

Ammatillinen tukihenkilötyö ja lasten oikeudet

Lisäksi pidin kriittisen puheenvuoron aluehallituksen vastauksesta ammatillista tukihenkilötyötä koskevaan aluevaltuustokysymykseen. Puhuin tästä teemasta sekä työtä tekevän ammattilaisen että lasten oikeuksien näkökulmasta.

Puheenvuorossani toin esiin erityisesti huolen palveluiden lyhytkestoisuudesta, lasten tilanteiden pitkäjänteisyydestä ja koulusta kieltäytymisen ilmiöstä:

“Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta.

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea.

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa.

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea.”

Halusin sanoittaa sen, mikä sosiaalialan kentällä tiedetään, eli kaikki vaikuttava työ ei mahdu nopeisiin jaksoihin, eikä ennaltaehkäisy ole sama asia kuin kiire.

Ikäihmiset ja palveluasuminen, kaipaamme tietoa päätöksenteon tueksi

Kolmantena pidin kannatuspuheenvuoron Marjut Frantsi‑Lankian tekemän ikäihmisten palveluasumista koskevan aluevaltuustokysymyksen vastauksen yhteydessä. Frantsi‑Lankia teki myös toivomusponsiesityksen, jota puheenvuorossani kannatin.

Toivomus koski TAHTI‑raportoinnin kehittämistä, jotta luottamushenkilöt saisivat päätöksenteon tueksi selkeämmän ja ajantasaisemman tilannekuvan erityisesti ikäihmisten palveluista. Puheenvuorossani totesin muun muassa:

“TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita ja vertailukelpoisempaa alueellista tietoa.”

“Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä.”

Koen tärkeäksi tukea aloitteita ja ponsia, jotka vahvistavat avoimuutta ja päätöksenteon laatua.

Järjestöt, lapset, perheet ja ikäihmiset eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan osa samaa hyvinvointijärjestelmää. Yhteistä näille teemoille on kysymys pitkäjänteisyydestä, turvallisuudesta ja siitä, että päätöksenteon pitää perustua riittävään tietoon ja todelliseen arkeen, eikä vain numeroihin tai rakenteisiin.

Voit katsoa puheenvuoroni videosta tai lukea puheenvuoni videon alta:

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta. 

On hyvä, että tukisuhdeostoihin liittyneisiin epäkohtiin on puututtu ja omatyöntekijän roolia vahvistettu. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, mitä tapahtuu lapsille tämän muutoksen jälkeen. Väite siitä, ettei palvelutarvetta jäisi piiloon, on sosiaalityön arkitodellisuudessa liian yksioikoinen. Kaikki tuen tarpeet eivät näy päätöksissä, valituksissa tai tilastoissa. 

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea. Lyhyet asiakkuudet voivat katketa juuri silloin, kun lapsi uskaltaa kertoa tilanteestaan. 

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa. Jos tuki katkeaa liian aikaisin, riski syrjäytymiselle kasvaa merkittävästi. 

Pidän myös tärkeänä, että kolmannen sektorin rooli nähdään täydentävänä, ei korvaavana. Lapsen oikeus tukeen ei saa riippua järjestötoiminnan saatavuudesta silloin, kun kyse on sosiaalihuollon tarpeesta. 

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea. Lasten turvallisuus ja ennaltaehkäisy eivät toteudu kiireellä, vaan ajalla ja jatkuvuudella. 

Kiitos. 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kannatan Marjut Frantsi‑Lankian tekemää toivomusta TAHTI‑raportoinnin kehittämisestä. 

Aluehallitus ja viranhaltijat ovat vastauksessa kuvanneet laajasti omavalvonnan rakenteita, valvontaa ja seurantoja. Tämä työ on tärkeää ja sitä tehdään paljon. Meidän luottamushenkilöiden näkökulmasta keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten tämä tieto välittyy päätöksenteon tueksi selkeästi, ajantasaisesti ja kokonaiskuvan hahmottamisen mahdollistavalla tavalla. 

TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita, vertailukelpoisempaa alueellista tietoa sekä johdonmukaista ajantasaisuutta. 

Valtuutetuilla on vastuu strategisesta ohjauksesta ja palvelujen laadun seurannasta. Ilman ymmärrettävää ja riittävän konkreettista raportointia tämä vastuu ei voi toteutua täysimääräisesti. Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa, lisätä läpinäkyvyyttä ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä. 

Kannatan siis lämpimästi toivomusta, että TAHTI‑raportointia kehitetään aktiivisesti ja mahdollisimman pian niin, että se palvelee paremmin meitä valtuutettuja ja sitä kautta myös alueen asukkaita, tarjoamalla selkeän, ajantasaisen ja alueellisesti kattavan kuvan hyvinvointialueen keskeisten palvelujen tilanteesta ja laadusta. 

Kiitos. 

Pitäisikö rahan kadota, kun järjestöavustus palautuu?

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella tulevaisuus- kehittämislautakunnan yksi tärkeä tehtävä on päättää järjestöavustuksista, joilla tuetaan kolmannen sektorin toimintaa, asukkaiden hyvinvointia ja osallisuutta. Nämä avustukset eivät ole ylimääräistä hyväntekeväisyyttä, vaan osa lakisääteistä velvoitetta edistää hyvinvointia ja terveyttä yhdessä järjestöjen kanssa.

Silti järjestelmässä on yksi kohta, joka mietityttää. Mietin, mitä tapahtuu niille järjestöavustusvaroille, jotka palautuvat käyttämättöminä?

Palautuneet varat eivät ole harvinaisuus

Järjestöavustuksista palautuu joka vuosi jonkin verran rahaa. Syyt ovat yleensä arkisia ja hyväksyttäviä:

  • hanke toteutuu suunniteltua pienempänä,
  • kustannukset jäävät arvioitua alhaisemmiksi,
  • tai toiminta peruuntuu osittain.

Tällä hetkellä nämä palautuneet varat sulautuvat osaksi hyvinvointialueen yleistä taloutta. Käytännössä se tarkoittaa, että järjestötoimintaan alun perin tarkoitettu raha ei enää palaa järjestöjen käyttöön, vaikka tarve ruohonjuuritason toiminnalle usein kasvaa.

Kyse ei ole lisärahasta, vaan periaatteesta

Olin aiemmin tehnyt aluevaltuustoaloitteen siitä, että hyvinvointialueella tulisi valmistella toimintamalli, jonka avulla järjestöavustuksista palautuneet varat voitaisiin huomioida seuraavan vuoden järjestöavustuksia suunniteltaessa.

On tärkeää korostaa, mistä aloitteessa ei ollut kyse:

  • ei uusien määrärahojen vaatimuksesta,
  • ei avustustason automaattisesta korottamisesta,
  • ei sitovasta päätöksestä.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että järjestöille jo budjetoitu raha pysyisi järjestötoiminnan piirissä myös silloin, kun osa varoista palautuu.

Miksi vastaus ei vakuuta

Tiistaina 28.4 aluevaltuustokokouksessa käsittelimme useita aluevaltuustoaloitteiden sekä aluevaltuustokysymyksien vastauksia. Tässä minun aloitteeseen annetussa vastauksessa todettiin, että tavoite on ymmärrettävä ja järjestötoimintaa tukeva. Samalla kuitenkin esitettiin, että palautuneiden varojen huomioiminen kasvattaisi kustannuksia ja olisi hallinnollisesti hankalaa, koska summat tarkentuvat vasta tilikauden päätyttyä.

Tässä on mielestäni keskeinen ristiriita. Nämä kustannus- ja aikataulukysymykset eivät ole syy sille, ettei asiaa voisi selvittää, vaan ne ovat juuri se syy, miksi toimintamalli olisi syytä valmistella. Aloite ei edellyttänyt täydellistä ennustettavuutta tai euromääräistä tarkkuutta, vaan menettelytapaa, joka tekisi järjestelmästä läpinäkyvämmän ja johdonmukaisemman.

Pienestä asiasta iso viesti

Järjestöjen työ on usein ennaltaehkäisevää, yhteisöllistä ja kustannustehokasta. Pienikin lisäresurssi voi mahdollistaa kohtaamispaikan jatkumisen, vertaistukiryhmän käynnistymisen tai vapaaehtoistyön laajenemisen.

Siksi kysymys palautuneista avustusvaroista ei ole tekninen yksityiskohta, vaan periaatteellinen, eli suhtaudummeko järjestöihin aidosti kumppaneina vai vain budjettirivinä?

Toivomus valmistelusta, ei käskyä

Tämän vuoksi esitin aluevaltuustossa toivomusponnen, jossa valtuusto toivoo, että hyvinvointialue selvittää erilaisia tapoja huomioida palautuneet järjestöavustusvarat tulevien vuosien avustusvalmistelussa kustannusneutraalilla ja hallinnollisesti järkevällä tavalla.

Tällainen toivomus ei sido talousarviota eikä pakota lopputulokseen. Se kuitenkin antaa viestin, että asia on tärkeä ja ansaitsee huolellisen valmistelun. Aluevaltuusto hyväksyi toivomuksen yksimielisesti.

Hyvä hallinto ei synny vain suurista linjauksista, vaan myös siitä, miten pienet mutta merkitykselliset asiat ratkaistaan. Palautuneiden järjestöavustusvarojen kohtelu on juuri tällainen asia.

Toivon, että jatkossa hyvinvointialueella uskalletaan etsiä ratkaisuja, jotka vahvistavat järjestöjen toimintaedellytyksiä ja tekevät päätöksenteosta avoimempaa – ilman että se tarkoittaa uusia menoja tai vastakkainasettelua.

Se on sekä järkevää taloudenpitoa että aitoa kumppanuutta.

Puheenvuoroni voit lukea videon alta (videossa puheenvuoro)

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, viranhaltijat sekä muut kokousta seuraavat, 

Aloitteen tavoite oli selkeä ja rajattu, eli aloitteessa esitettiin, että hyvinvointialueella valmistellaan toimintamalli, jonka avulla järjestöavustuksista palautuneet, käyttämättömät varat voidaan kohdentaa seuraavan vuoden järjestöavustuksiin. Kyse ei ollut lisämäärärahasta eikä avustustason korottamisesta, vaan siitä, että jo järjestötoimintaan budjetoitu raha säilyisi tosiasiallisesti järjestötoiminnan käytössä. 

Saamassani vastauksessa aloitteen tavoite tunnistetaan ymmärrettäväksi ja järjestötoimintaa tukevaksi, mikä toki on myönteistä. Vastauksessa kuitenkin todetaan, että palautuneiden varojen huomioiminen kasvattaisi hyvinvointialueen vuosittaisia kustannuksia ja että lopullista summaa ei tiedetä talousarviovaiheessa. Nämä perustelut eivät vastaa aloitteen sisältöä. Aloitteessa nimenomaan esitetään jo myönnetyn ja palautuneen rahan uudelleenkohdentamista, ei uusien menojen lisäämistä. 

Lisäksi vastauksessa nostetaan esiin hallinnollisia ja aikatauluun liittyviä haasteita. Juuri näitä kysymyksiä varten aloitteessa esitettiin toimintamallin valmistelua. Aloite ei edellyttänyt välitöntä toimeenpanoa, vaan selvitystä siitä, miten palautuneet varat kirjataan, miten niitä seurataan ja miten ne voidaan huomioida osana seuraavan vuoden avustusten valmistelua. 

Nyt valmistelua ei kuitenkaan esitetä, vaan asia todetaan haastavaksi ja aloite esitetään loppuun käsitellyksi.  

Hyvinvointialueella on lakisääteinen velvollisuus edistää järjestöjen toimintaedellytyksiä ja järjestöavustukset ovat keskeinen väline tämän tehtävän toteuttamisessa. Jos osa avustuksiin varatuista määrärahoista palautuu ilman, että niiden jatkokäyttöä tarkastellaan, on perusteltua vähintään selvittää, olisiko tähän löydettävissä kustannusneutraali ja hallinnollisesti toimiva ratkaisu. 

Katson, että annettu vastaus ei tosiasiallisesti käsittele aloitteen ydinesitystä. Tämän vuoksi esitän toivomusponnen, jolla asia ohjataan vielä valmisteltavaksi. 

Ponsiesitys: 

Aluevaltuusto toivoo, että hyvinvointialue selvittää osana talousarviovalmistelua erilaisia menettelytapoja, joilla järjestöavustuksista palautuneet, käyttämättömät varat voitaisiin mahdollisuuksien mukaan huomioida tulevien vuosien järjestöavustusten valmistelussa hallinnollisesti tarkoituksenmukaisella ja kustannusneutraalilla tavalla.