Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.
Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.
Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.
Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun
Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.
Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.
Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.
Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.
Näen tämän rakenteellisena ongelmana.
Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta
Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.
Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.
Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että
väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.
Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.
Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.
Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?
Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että
lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.
Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.
Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi
- huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
- tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
- ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa
Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.
Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman
Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi
- suojelutarpeen systemaattinen arviointi
- tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
- Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
- erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa
Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.
Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen
Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko
- tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
- tai todellinen rakenteellinen uudistus
Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.
lainsäädännössä ja käytännössä tulee
- tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
- velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
- varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
- vahvistaa viranomaisten yhteistyötä
Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.
Lapsen etu ei ole sivuhuomio
Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.
Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.
Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.
Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.
Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.
Lotta Paakkunainen 