Osallistuin Kuntoutusyrittäjät ry järjestämään hyvinvointialuepäättäjien paneeliin, jossa keskustelimme kuntoutuksen asemasta hyvinvointialueilla, pienten kuntoutusyritysten merkityksestä sekä suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon suurista haasteista. Keskustelun keskiössä olivat muun muassa palvelusetelien arvot, ostopalveluiden kustannukset, kuntoutuksen saatavuus sekä tuki- ja liikuntaelinongelmat ja mielenterveys.
Keskustelu oli erittäin hyvä ja tarpeellinen ja se vahvisti käsitystäni siitä, että kuntoutuksen merkitystä ei vieläkään tunnisteta riittävästi hyvinvointialueiden päätöksenteossa. Kuntoutus ei ole vain yksittäinen palvelu tai menoerä talousarviossa, vaan toimintakyvyn, osallisuuden ja itsenäisen elämän tukemista.
Kuntoutus on myös paljon muutakin kuin fysioterapiaa. Siihen kuuluvat muun muassa toiminta- ja puheterapia, neuropsykologinen kuntoutus, psykoterapia ja monet muut erityisosaamista vaativat palvelut. Eri kuntoutusmuodoilla on erilaiset osaamisvaatimukset, toimintatavat ja kustannusrakenteet, myös asiakkaiden tarpeet ovat hyvin erilaisia. Siksi kuntoutuksen järjestämisessä ei voida ajatella, että yksi ratkaisu sopisi kaikille.
Pienet kuntoutusyritykset ovat tärkeä osa palvelujärjestelmää
Paneelissa keskustelimme hyvinvointialueiden oman palvelutuotannon ja erityisesti pienten kuntoutusyritysten merkityksestä.
En näe tätä vastakkainasetteluna. Hyvinvointialueella pitää olla riittävästi omaa osaamista ja palvelutuotantoa, jotta se pystyy vastaamaan järjestämisvastuustaan ja samalla sen pitää pystyä hyödyntämään yksityisten kuntoutusyritysten osaamista.
Pienissä yrityksissä on paljon erityisosaamista, joustavuutta ja mahdollisuuksia tuottaa palveluita lähellä asiakasta. Kaikkea osaamista ei ole tarkoituksenmukaista eikä aina edes mahdollista rakentaa hyvinvointialueen omaksi tuotannoksi.
Olen itsekin yrittäjänä selvittänyt mahdollisuutta toimia palvelusetelituottajana ja tuolloin päädyin siihen, ettei se ollut oman yritystoimintani kannalta tarkoituksenmukainen eikä taloudellisesti kannattava vaihtoehto.
Tämä on yksi syy siihen, miksi pidän tärkeänä, että palvelusetelien arvoja ja ehtoja tarkastellaan myös yrittäjän todellisten toimintaedellytysten näkökulmasta. Palvelusetelin arvo ei ole yrittäjän palkka, vaan siitä pitää kattaa myös suunnittelu, kirjaukset, yhteydenpito, tilat, välineet, vakuutukset, hallinto ja muu palvelun tuottamiseen liittyvä työ.
Jos palvelusetelin arvo ei vastaa palvelun tuottamisen kustannuksia, yritys ei välttämättä pysty tarjoamaan palvelua. Jos taas palveluntuottaja joutuu perimään asiakkaalta suuren omavastuun, palvelu ei ole kaikkien saavutettavissa.
Palveluseteli ei ole todellista valinnanvapautta, jos asiakkaalla ei ole varaa käyttää sitä tai jos palveluntuottajat eivät pysty ottamaan uusia asiakkaita.
Hyvinvointialueiden pitäisi nähdä pienet kuntoutusyritykset kumppaneina, ei vain palvelun ostajina ja myyjinä. Yhteistyön pitää olla ennakoitavaa ja taloudellisesti kestävää molemmille osapuolille.
Mihin ostopalveluihin rahat menevät?
Keskustelussa nousi esiin myös kysymys ostopalveluiden kustannusten avoimuudesta. Miksi ostopalveluiden lukuja ei avata riittävästi? Miksi erilaiset palvelut ja hankinnat näyttäytyvät talousluvuissa yhtenä kokonaisuutena, ikään kuin kaikki olisivat saman viivan sisällä?
Tämä on tärkeä kysymys myös hyvinvointialueiden päätöksenteon kannalta.
Päätöksentekijänä tarvitsen tietoa siitä, mitä palveluita ostetaan, kuinka paljon niitä käytetään, mitä ne maksavat ja mitä niillä saadaan aikaan. Pelkkä suuri kokonaisluku ei kerro, mihin rahaa käytetään tai vastaako ostettu palvelu asukkaiden tarpeisiin.
Tarvitsemme nykyistä selkeämpää ja eritellympää tietoa omasta tuotannosta, ostopalveluista ja palvelusetelillä tuotetuista palveluista. Kustannusten lisäksi on tarkasteltava laatua, vaikuttavuutta, saatavuutta ja asiakkaiden kokemuksia.
Ilman avointa tietoa emme voi arvioida, tuotammeko palvelut järkevästi. Emme myöskään pysty tekemään riittävän perusteltuja päätöksiä siitä, missä oma tuotanto toimii, missä tarvitaan yritysten osaamista ja missä palveluiden saatavuudessa on puutteita.
Saako lapsi apua silloin, kun sitä tarvitaan?
Paneelissa keskustelimme myös toimintaterapian saatavuudesta Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, erityisesti alle kouluikäisten ja alaikäisten lasten näkökulmasta.
LUVN palveluvalikoimaan kuuluu lasten toimintaterapiaa. Pelkkä palvelun löytyminen verkkosivuilta tai palveluvalikoimasta ei kuitenkaan vielä kerro, kuinka hyvin lapset tosiasiassa pääsevät palveluun.
Meidän pitäisi tietää, kuinka nopeasti lapsi pääsee toimintaterapian tarpeen arviointiin ja kuinka nopeasti varsinainen kuntoutus voi alkaa. Kuinka paljon palvelua on tarjolla? Kuinka moni lapsi odottaa palveluun pääsyä? Jääkö jokin lapsiryhmä tarvitsemansa tuen ulkopuolelle?
Toimintaterapialla voidaan tukea lapsen kehitystä ja arjessa selviytymistä esimerkiksi silloin, kun vaikeuksia on pukeutumisessa, ruokailussa, leikkimisessä, keskittymisessä, siirtymätilanteissa tai motorisissa taidoissa. Oikea-aikainen tuki voi olla lapselle ja koko perheelle erittäin merkityksellistä.
Kaikkien lasten kuntoutuksen tarpeet eivät myöskään täytä Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen edellytyksiä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsi tarvitsisi toimintaterapiaa tai muuta tukea.
Minua huolestuttaa erityisesti se, pääsevätkö lapset riittävän varhain arvioon ja saavatko he tarvitsemansa tuen. Jos apua joutuu odottamaan tai sitä ei ole riittävästi tarjolla, lapsen haasteet voivat vaikeuttaa arkea kotona, varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Samalla perheen kuormitus kasvaa.
Lapsen ei pitäisi joutua odottamaan tilanteen vaikeutumista saadakseen tarvitsemaansa tukea.
Ennaltaehkäisystä puhutaan, mutta näkyykö se päätöksissä?
Yksi keskustelun huolestuttavimmista teemoista oli ennaltaehkäisyn asema. Suomessa puhutaan paljon varhaisesta tuesta, ongelmien ehkäisemisestä ja ihmisten toimintakyvyn ylläpitämisestä, silti käytännön päätöksissä suunta näyttää kuitenkin usein olevan toinen.
Myös Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ennaltaehkäisevän ja kuntouttavan toiminnan resursointi herättää kysymyksiä. Olen saanut tiedon, jonka mukaan vuonna 2026 kuntouttavaan ennaltaehkäisevään toimintaan kohdennettu tai käytetty summa olisi ollut nolla euroa. Tiedon tarkka sisältö ja talousarvion tai toteuman mukainen määrittely on vielä syytä varmistaa. Jo itsessään se, ettei tällaista toimintaa ja sen rahoitusta pystytä helposti tunnistamaan talousluvuista, kertoo avoimuuden ja seurannan tarpeesta.
Miten voimme arvioida ennaltaehkäisyn toteutumista ja vaikuttavuutta, jos emme pysty erittelemään, mitä siihen kohdennetaan ja mitä siihen käytetään?
Ennaltaehkäisevä kuntoutus ei tarkoita tarpeettomia palveluita tai ylimääräisiä käyntejä, vaan sitä, että ihmisen toimintakykyyn puututaan ennen kuin ongelmat pahenevat. Se voi tarkoittaa lapsen arjen ja osallistumisen tukemista, työikäisen työkyvyn ylläpitämistä tai ikääntyneen mahdollisuutta selviytyä kotona.
Kun kuntoutuksesta ja ennaltaehkäisevästä työstä leikataan, kustannukset eivät välttämättä katoa. Ne voivat siirtyä myöhemmäksi ja näkyä raskaampina palveluina, lisääntyneenä avuntarpeena, sairauspoissaoloina tai toimintakyvyn menetyksenä.
Ennaltaehkäisyn vaikutukset eivät aina näy saman vuoden talousarviossa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivät ne olisi merkittäviä.
TULE-ongelmat ja mielenterveys vaativat oikea-aikaista kuntoutusta
Paneelissa keskustelimme myös suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon suurista yhteiskunnallisista haasteista, erityisesti tuki- ja liikuntaelinongelmista sekä mielenterveydestä.
TULE-ongelmat eivät ole vain kipua tai yksittäisiä diagnooseja, vaan ne vaikuttavat siihen, pystyykö ihminen käymään töissä, opiskelemaan, liikkumaan, huolehtimaan itsestään ja osallistumaan tavalliseen arkeen.
Jos kuntoutukseen pääsy viivästyy, vaivat voivat pitkittyä ja toimintakyky heikentyä. Oikea-aikainen kuntoutus voi auttaa ehkäisemään ongelmien pahenemista ja tukemaan työ- ja toimintakykyä.
Meidän pitäisi päästä pois ajattelusta, jossa kuntoutusta tarjotaan vasta sitten, kun ongelma on jo vaikea. Kuntoutus on myös ennaltaehkäisyä ja toimintakyvyn ylläpitämistä.
Mielenterveyden haasteissa puolestaan avun saamisen oikea-aikaisuus ja palveluiden jatkuvuus ovat keskeisiä. Kun joutuu odottamaan apua, tilanne voi vaikeutua ja alkaa vaikuttaa opiskeluun, työhön, ihmissuhteisiin ja koko perheen arkeen.
Erityisen tärkeää tämä on lasten ja nuorten kohdalla. Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Meidän pitää pystyä tunnistamaan avun tarve varhain ja tarjoamaan tukea ennen kuin tilanne kriisiytyy. Koulu, perhe, peruspalvelut, sosiaalipalvelut ja terveydenhuolto eivät voi toimia toisistaan irrallaan.
Kaikki eivät tarvitse samanlaista hoitoa tai kuntoutusta. Tarvitsemme erilaisia palveluita, ammattilaisia ja osaamista ja tässä myös pienillä ja erikoistuneilla kuntoutusyrityksillä on tärkeä tehtävä.
Kuntoutus ei ole vain menoerä, vaan investointi ihmisen toimintakykyyn
Hyvinvointialueiden talous on tiukka, eikä resurssien rajallisuutta voi sivuuttaa, mutta taloudellisuus ei tarkoita sitä, että katsomme vain tämän vuoden menoja. Meidän pitää arvioida myös sitä, mitä tapahtuu, jos ihminen ei saa tarvitsemaansa kuntoutusta.
En puolusta mitään palveluiden tuotantotapaa sen itsensä vuoksi, vaan sitä, että ihminen saa tarvitsemansa palvelun ajoissa, laadukkaasti ja yhdenvertaisesti.
Hyvinvointialueen oman tuotannon, palvelusetelien ja ostopalveluiden pitää muodostaa toimiva kokonaisuus. Se edellyttää avointa tietoa, reilua yhteistyötä palveluntuottajien kanssa ja sitä, että kuntoutuksen merkitys tunnistetaan myös taloudellisissa päätöksissä.
Kuntoutusyrittäjien kanssa käyty keskustelu oli hyvä muistutus siitä, että palvelujärjestelmää ei rakenneta pelkillä organisaatiokaavioilla ja talousluvuilla. Sen pitää toimia ihmisten arjessa.
Kuntoutus on investointi ihmisen toimintakykyyn, itsenäiseen elämään, osallisuuteen ja mahdollisuuteen pärjätä arjessa.
Lämmin kiitos kutsusta ja hyvästä keskustelusta Kuntoutusyrittäjät ry
Discover more from Lotta Paakkunainen
Subscribe to get the latest posts sent to your email.
