Lasten ääni kertoo sen, mitä tilastot eivät yksin kerro

Kirjoitin eräässä aiemmassa kirjoituksessani siitä, että hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla. Tietoa kerätään, suunnitelmia tehdään ja tavoitteita asetetaan. Mutta lopulta olennaisin kysymys minulla oli se, että johtavatko tiedot myös tekoihin?

Haluan jatkaa tästä lasten ja nuorten näkökulmasta.

Mitä tapahtuu, kun emme katso hyvinvointia vain tilastojen, palvelurakenteiden ja aikuisten tekemien arvioiden kautta, vaan kysymme suoraan lapsilta ja nuorilta itseltään?

Miten sinä voit? Mikä sinun arkeasi kuormittaa? Saatko apua silloin, kun sitä tarvitset?

Pelastakaa Lasten Lapsen ääni 2026 -selvitys antaa näihin kysymyksiin vastauksia, joita meidän päättäjien ja palvelujärjestelmästä vastuussa olevien on syytä kuunnella tarkasti.

Hyvinvointi on muutakin kuin se, miltä se näyttää ulospäin

Lasten ja nuorten kokemukset hyvinvoinnista ovat erilaisia. Monelle hyvinvointia tuovat ystävät, perhe ja harrastukset ja mahdollisuus puhua turvalliselle aikuiselle ja luottaa siihen, ettei vaikeiden asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin, kannattelee, mutta vastauksissa näkyvät myös stressi, kiire, väsymys, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemukset.

Koulu voi olla tärkeä ja turvallinen paikka, mutta se voi olla myös paineiden ja stressin lähde. Harrastus voi tukea hyvinvointia, mutta tavoitteellisuus ja tiukat aikataulut voivat myös kuormittaa.

Lasten ja nuorten vastauksissa nousee esiin myös kokemus siitä, ettei kaikkien tarpeita tunnisteta riittävän hyvin. Erityisesti neurokirjon haasteisiin toivotaan enemmän ymmärrystä ja tukea koulunkäyntiin.

Tämä on mielestäni tärkeä muistutus meille aikuisille siitä, että hyvinvointi ei synny siitä, että palvelu tai tukimuoto on olemassa paperilla. Hyvinvointi syntyy siitä, että lapsi tulee kohdatuksi, ymmärretyksi ja saa tarvitsemansa tuen.

Entä jos apua tarvitsee, mutta sitä ei saa?

Tämä on ehkä yksi selvityksen tärkeimmistä kysymyksistä.

Lapsilta ja nuorilta kysyttiin, onko heillä tai heidän perheellään ollut tarvetta tuelle tai palvelulle, jota he eivät ole saaneet.

Kaikista vastaajista 11 prosenttia vastasi kyllä.

Heikosti toimeentulevien lasten ja nuorten kohdalla osuus oli peräti 28 prosenttia.

Kyse ei ole yhdestä yksittäisestä palvelusta, vaan vastauksissa nousivat esiin puutteet mielenterveyspalvelujen saatavuudessa, oppimisen tuessa, oppimisvaikeuksien ja ADHD tunnistamisessa sekä julkisessa terveydenhuollossa hoitoon pääsyssä.

Nämä ovat lasten ja nuorten omia kokemuksia siitä, että apua on tarvittu, mutta sitä ei ole saatu.

Lapsi ei ajattele palvelujärjestelmää

Me aikuiset puhumme palveluketjuista, organisaatiorajoista, resursseista ja vastuista, mutta lapsi ei ajattele niitä. Lapsen näkökulmasta kysymys on paljon yksinkertaisempi:

Sainko apua silloin, kun tarvitsin sitä?

Jos vastaus on ei, sillä ei lopulta ole lapsen kannalta merkitystä, missä kohtaa järjestelmää ongelma syntyi.

Lapsi ei ajattele, että oliko palveluun liian pitkä jono, eikö avun tarvetta tunnistettu, eikö lapsi tullut kuulluksi, putosiko hän palveluiden väliin, vai oliko apu periaatteessa olemassa, mutta käytännössä niin vaikeasti saavutettavissa, ettei siihen päästy?

Ajattelen, että ei riitä, että mittaamme sitä, kuinka paljon palveluita järjestelmässä on, vaan meidän on seurattava myös sitä, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa avun oikeasti ja oikeaan aikaan.

Taloudellinen tilanne ei saa määrittää sitä, saako lapsi apua

Selvityksessä näkyy vahvasti myös perheen taloudellisen tilanteen yhteys lasten ja nuorten kokemaan hyvinvointiin.

Rahahuolet eivät jää vain aikuisten huoleksi, sillä lapset aistivat vanhempiensa stressin ja he voivat jättää pyytämättä asioita, joita tarvitsevat, koska tietävät perheen tilanteen. He voivat jäädä pois kavereiden yhteisestä tekemisestä tai kantaa huolta asioista, joiden ei pitäisi kuulua lapsen kannettaviksi. Erityisen surullista on, että juuri heikosti toimeentulevat lapset ja nuoret kertovat muita useammin myös tarvitsemastaan, mutta saamattomasta tuesta.

Pienituloisuus ei saa tarkoittaa sitä, että lapsen mahdollisuudet hyvinvointiin ja avun saamiseen ovat heikommat.

Tieto on jo olemassa, mutta mitä teemme sillä?

Tämä palauttaa minut aiemman kirjoitukseni kysymykseen siitä, että meillä on tietoa, hyvinvointikertomuksia, tutkimuksia, kyselyitä ja ammattilaisten kokemuksia ja nyt meillä on jälleen myös lasten ja nuorten oma ääni.

Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset on kuultu?

Jos nuoret kertovat tarvitsevansa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, meidän on varmistettava, että niitä on aidosti saatavilla. Jos oppimisen vaikeuksia ja erityisiä tarpeita ei tunnisteta riittävän ajoissa, meidän on tarkasteltava, miten varhainen tuki toimii käytännössä. Jos lapsi kertoo tarvitsevansa apua, mutta ei ole saanut sitä, meidän on selvitettävä, miksi.

Lasten kuuleminen ei saa olla vain kysely.

Se ei saa jäädä raportiksi, jonka johtopäätökset todetaan ja jonka jälkeen siirrytään seuraavaan asiaan. Lasten ja nuorten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluita kehitetään, miten resursseja kohdennetaan ja miten päätöksiä tehdään, koska lopulta hyvinvointia ei rakenneta tavoitteilla.

Hyvinvointia rakennetaan teoilla ja niiden tekojen on perustuttava myös siihen, mitä lapset itse meille kertovat.

Kuka Lohjalla saa tulevaisuudessa äänensä kuuluviin?

Kun tehokkuuden nimissä kavennetaan demokratiaa.

Kokoomuksen valtuustoryhmä on tehnyt Lohjalla aloitteen, jossa esitetään kaupungin luottamushenkilöorganisaation, toimielinten, vaikuttamistoimielinten ja lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua ennen vuoden 2029 kuntavaaleja. Aloitetta perustellaan kaupungin muuttuvilla tehtävillä, yhtenäisen Lohjan tarpeilla, toiminnan tehostamisella ja merkittävillä taloudellisilla vaikutuksilla.

Kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä, sillä kuka nyt vastustaisi päällekkäisyyksien purkamista, toiminnan tehostamista tai kaupungin talouden vastuullista hoitamista?

Juuri tässä piilee kuitenkin tämänkaltaisten aloitteiden ongelma, sillä kun demokratian rakenteiden kaventamista puetaan tehokkuuden, selkeyden ja säästöjen sanoihin, voi helposti unohtua kysyä kaikkein olennaisin kysymys, eli se mitä menetämme, jos päätöksenteosta vähennetään paikkoja, toimielimiä ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi?

Demokratia maksaa, mutta demokratian kaventaminen voi maksaa enemmän

Demokratia ei ole tehokkuuskone, eikä sen pidäkään olla.

Demokraattinen päätöksenteko tarkoittaa sitä, että erilaiset ihmiset, erilaiset alueet ja erilaiset näkökulmat pääsevät mukaan päätöksentekoon. Se tarkoittaa keskustelua, erimielisyyttä, vaihtoehtoja ja joskus myös sitä, että päätöksenteko ei ole mahdollisimman nopeaa tai mahdollisimman suoraviivaista. Jos päätöksenteon rakenteita tarkastellaan ensisijaisesti säästökohteina, vaarana on, että demokratiasta aletaan nähdä vain sen kustannukset.

Mutta mikä on sen arvo?

Mitä maksaa se, ettei kuntalainen enää löydä ketään, joka tuntee hänen alueensa tilanteen? Mitä maksaa se, että pienemmän kylän tai kaupunginosan ääni ei enää kuulu siellä, missä päätöksiä tehdään? Mitä maksaa se, että päätöksenteko etääntyy ihmisistä niin kauas, että osallistuminen alkaa tuntua turhalta?

Näitä kustannuksia ei välttämättä näe heti budjettirivillä.

”Yksi yhtenäinen Lohja” ei saa tarkoittaa yhdenlaista Lohjaa

Aloitteessa puhutaan yhden yhtenäisen Lohjan tarpeista.

Ajatus yhtenäisyydestä voi kuulostaa hyvältä. Lohja on yksi kaupunki, ja tietenkin päätöksiä pitää pystyä tekemään kokonaisuuden näkökulmasta, mutta Lohja ei ole yhdenlainen.

Lohja on keskusta ja taajamat. Se on kyliä, maaseutua, järviä ja pitkiä välimatkoja, se on alueita, joiden arki, palvelutarpeet ja mahdollisuudet osallistua ovat hyvin erilaisia.

Juuri siksi on vaarallista, jos ”yhtenäinen Lohja” alkaa käytännössä tarkoittaa sitä, että päätöksenteko keskittyy yhä enemmän sinne, missä ihmisiä on eniten ja missä poliittista valtaa on jo valmiiksi eniten.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia alueita kohdellaan ikään kuin ne olisivat samanlaisia.

Todellinen yhdenvertaisuus edellyttää myös sitä, että erilaiset alueet ja niiden erityispiirteet tunnistetaan. Reuna-alueiden ääni ei vahvistu sillä, että niiden mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon vähennetään.

Pienen ääni kuuluu jo nyt heikommin kuin suuren

Päätöksenteossa valta kasaantuu helposti suurille ryhmille ja mitä vähemmän luottamushenkilöpaikkoja, toimielimiä ja osallistumisen rakenteita on, sitä vaikeampaa pienempien ryhmien ja vähemmistöön jäävien näkemysten on päästä mukaan.

Suurella puolueella on enemmän ehdokkaita, enemmän resursseja ja enemmän mahdollisuuksia saada edustajiaan jäljelle jääviin tehtäviin. Pienemmälle ryhmälle yksi vähennetty paikka voi tarkoittaa sitä, että ääni katoaa kokonaan. Eikä tämä ole vain puoluepoliittinen kysymys, vaan kyse on siitä, kuinka monenlaisia näkökulmia päätöksenteossa on mukana.

Kun valtaa keskitetään, vahvistuvat yleensä ne, joilla on sitä jo ennestään ja kun paikkoja vähennetään, ensimmäisenä vaarassa eivät välttämättä ole suurten ryhmien mahdollisuudet vaikuttaa, vaan vaarassa ovat ne äänet, jotka kuuluvat jo valmiiksi heikommin.

Pienten puolueiden lisäksi kyse voi olla myös pienemmistä alueista, kyläyhteisöistä ja ihmisryhmistä, joiden näkökulma ei muutenkaan nouse automaattisesti päätöksenteon keskiöön.

Lähidemokratiaa pitäisi vahvistaa, eikä tarkastella vain säästökohteena

Aloitteessa esitetään myös vaikuttamistoimielinten määrän ja koon sekä lähidemokratian toteuttamistapojen tarkastelua.

Tämä on kohta, jonka kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana, sillä vaikuttamistoimielimet ja lähidemokratian rakenteet eivät ole vain hallinnollisia lisäosia, joista voidaan helposti leikata, jos halutaan keventää organisaatiota. Ne ovat monelle kuntalaiselle aito väylä tuoda kokemuksiaan ja näkemyksiään päätöksentekoon.

Kysymys ei pitäisi ensisijaisesti olla siitä, kuinka vähän demokratiaa voidaan järjestää mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Meidän tulisi miettiä sitä, miten Lohjalla varmistetaan, että mahdollisimman moni kuntalainen ja mahdollisimman erilaiset alueet tulevat aidosti kuulluiksi?

Jos lähidemokratia ei tällä hetkellä toimi riittävän hyvin, ratkaisu ei välttämättä ole sen vähentäminen, vaan ehkä sitä pitäisi kehittää.

Ehkä pitäisi miettiä uusia tapoja vahvistaa alueiden ääntä, ehkä pitäisi kysyä, miksi ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa ja korjata niitä rakenteita, jotka tekevät osallistumisesta vaikeaa.

Säästöjä kannattaa hakea, mutta mistä?

Kaupungin taloudesta pitää kantaa vastuuta. Päällekkäisiä rakenteita pitää arvioida, myös kaupungin omistamien yhtiöiden tarkoituksenmukaisuutta voidaan ja pitää tarkastella, mutta kaikkea ei pidä mitata samalla mittarilla.

On täysin perusteltua kysyä, onko kaupungin organisaatiossa päällekkäisyyksiä ja on perusteltua arvioida, toimivatko rakenteet tarkoituksenmukaisesti. Sen sijaan en pidä itsestään selvänä sitä, että säästöjen hakeminen päätöksenteon rakenteista olisi automaattisesti hyvä asia.

Luottamushenkilöiden määrän vähentäminen voi näyttää paperilla säästöltä, mutta jos samalla päätöksenteko keskittyy, näkökulmat vähenevät ja ihmisten kokemus vaikutusmahdollisuuksista heikkenee, onko lopputulos todella kaupungin kannalta hyvä?

Demokratia ei ole kaupungin ylimääräinen menoerä.

Se on osa sitä, mikä tekee kaupungista kuntalaisten yhteisen.

Kenen Lohjaa rakennamme?

Ennen kuin Lohjan päätöksentekoa ryhdytään remontoimaan vuoden 2029 vaaleja varten, tarvitaan avoin keskustelu siitä, mitä muutoksilla tavoitellaan. Jos tavoitteena on vain tehdä päätöksenteosta pienempi ja halvempi, suunta voi olla huolestuttava, jos taas tavoitteena on tehdä päätöksenteosta toimivampaa ja samalla vahvistaa kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa, keskustelu on aivan toinen.

Minusta Lohjan tulevaisuutta ei pidä rakentaa niin, että pienemmät äänet jäävät isompien alle, eikä niin, että reuna-alueiden näkökulma muuttuu sivuhuomautukseksi, tai niin, että pienten puolueiden ja erilaisten näkemysten mahdollisuudet osallistua kaventuvat. Eikä niin, että demokratian kaventaminen puetaan niin houkutteleviin sanoihin, että sitä on vaikea huomata.

Tehokkuus on hyvä tavoite ja säästäminen voi olla välttämätöntä, mutta demokratiaa ei pidä tehostaa niin pitkälle, että lopulta vain harvojen ääni kuuluu.

Lohja tarvitsee päätöksentekoa, joka pystyy katsomaan kokonaisuutta, mutta kokonaisuus ei tarkoita sitä, että pienemmät osat lakkaavat olemasta olemassa. Todella vahva ja yhtenäinen Lohja syntyy siitä, että myös sen reuna-alueet, pienemmät yhteisöt ja erilaiset näkökulmat mahtuvat samaan pöytään.

Kuinka monta ääntä olemme valmiita vaientamaan tehokkuuden nimissä.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9908515

Hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla – tiedon pitää johtaa tekoihin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa käsiteltiin 29. lokakuuta hyvinvointikertomusta ja -suunnitelmaa. Kyseessä on tärkeä asiakirjakokonaisuus, sillä siinä määritellään, millaisiin asioihin hyvinvointialue kiinnittää huomiota asukkaidensa hyvinvoinnin edistämisessä.

Suunnitelmassa on paljon hyvää. On myönteistä, että lasten ja nuorten mielenterveys, ikääntyneiden hyvinvointi, omaishoitajien tuki ja ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisy on nostettu esiin.

Hyvinvoinnin edistäminen ei voi jäädä siihen, että tunnistamme ongelmia ja kirjaamme ne raportteihin. Tarvitsemme konkreettisia tavoitteita, toimenpiteitä ja mittareita ja ennen kaikkea tarvitsemme tietoa siitä, mitä asioille todella tehdään.

Hyvinvointi on muutakin kuin terveyttä

Pohdin kokouksessa sitä, miten hyvinvointi tässä kokonaisuudessa määritellään. Nyt painopisteinä ovat muun muassa mielen hyvinvointi, terveet elintavat, hyvinvointi- ja terveyserot sekä arjen turvallisuus.

Nämä ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta ihmisen hyvinvointi rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta.

Missä näkyvät yhteisöllisyys, osallisuus, asuminen, toimeentulo ja köyhyyden vaikutukset ihmisten elämään? Yksinäisyys, syrjäytyminen ja taloudellinen ahdinko vaikuttavat suoraan ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn.

Hyvinvointialueen on tunnistettava myös se, että yhä useampi joutuu tinkimään ruoasta, lääkkeistä tai jopa lääkärikäynneistä rahan puutteen vuoksi. Tämä on vakava viesti yhteiskunnastamme. Kokouksessa kysyttiinkin, millaisiin toimenpiteisiin nämä havainnot hyvinvointialueella johtavat, sillä pelkkä tilaston kirjaaminen ei auta ihmistä, joka joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Ikääntyneiden hyvinvointi ja omaishoitajien jaksaminen vaativat konkreettisia tekoja

Halusin nostaa erityisesti esiin ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyn. On hyvä, että asia on kirjattu hyvinvointisuunnitelmaan, mutta miten varmistamme, että se näkyy käytännön työssä?

Tarvitsemme tietoa siitä, miten vajaaravitsemusriskiä tunnistetaan, miten siihen puututaan ja miten hoidon toteutumista seurataan. Tämä on tärkeää niin ikääntyneiden palveluissa kuin kotihoidossa ja omaishoidon piirissä.

Vajaaravitsemus ei ole vain ravitsemukseen liittyvä kysymys. Se vaikuttaa toimintakykyyn, terveyteen, kotona pärjäämiseen ja palvelujen tarpeeseen. Siksi sen ehkäisyyn pitää suhtautua osana ikääntyneiden kokonaisvaltaista hoitoa.

Myös omaishoitajien tilanteesta tarvitaan nykyistä konkreettisempaa seurantaa. Miten seuraamme omaishoitajien jaksamista, terveystarkastusten toteutumista, vapaiden käyttöä ja tukipalvelujen saatavuutta?

Omaishoitajien tukeminen ei ole vain inhimillisesti oikein. Se on myös järkevää palvelujen kokonaisuuden kannalta, kun omaishoitaja jaksaa, myös hoidettavan mahdollisuus turvalliseen elämään kotona vahvistuu.

Tein kokouksessa vuoden 2027 talousarviolausuntoon omaishoitoa koskevan lisäysehdotuksen. Lautakunta hyväksyi sen yksimielisesti:

”Omaishoidon vahvistaminen tukee strategian tavoitetta turvallisesta elämästä kotona ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta. Lautakunta pitää tärkeänä omaishoitajien jaksamisen tukemisen ja tukipalveluiden edelleen kehittämistä.”

Tämä on tärkeä kirjaus. Nyt sen pitää näkyä myös käytännön päätöksissä.

Erityislapset ja heidän perheensä eivät saa jäädä sivuun

Halusin nostaa esiin myös erityislasten, vammaisten lasten ja heidän perheidensä tilanteen.

Suunnitelmasta löytyy hyviä kirjauksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista, mutta erityislasten ja heidän perheidensä tarpeet jäävät edelleen mielestäni liian vähälle huomiolle.

Tarvitsemme vahvempia kirjauksia erityislasten palvelupoluista, perheiden jaksamisen tukemisesta ja neurokirjon lasten tarpeiden huomioimisesta.

Perheiden ei pidä joutua itse kokoamaan palveluja, etsimään oikeita yhteyshenkilöitä tai taistelemaan saadakseen lapselleen tarvitsemaansa tukea. Palvelujen pitää muodostaa toimiva kokonaisuus, jossa apua saa oikeaan aikaan.

Lasten ja perheiden kohdalla ennaltaehkäisy on erityisen tärkeää. Kun tukea saa ajoissa, voidaan ehkäistä ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Tämä koskee myös lastensuojelua ja perheiden tarvitsemaa tukea laajemmin.

Työikäiset ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat huomiota

Suunnitelmassa lapset, nuoret ja ikääntyneet näkyvät melko hyvin. Sen sijaan työikäisten hyvinvointi jää mielestäni ohueksi.

Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Kaikki työikäiset eivät ole hyvinvointialueen palvelujen piirissä, mutta niillä, jotka ovat, voi olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia palvelutarpeita. Heidän tilanteensa ei saa jäädä yleisten työikäisiä koskevien tilastojen varjoon.

Kokouksessa nostettin esiin myös se, että työikäisten miesten yksinäisyys on lisääntynyt ja psyykkinen kuormittuneisuus on kasvussa. Ikääntyneiden yksinäisyys on edelleen yleistä. Nämä ovat asioita, joihin pitäisi löytyä myös konkreettisia vastauksia.

Lähipalvelut eivät ole pelkkää digitaalisuutta

Saavutettavuudesta puhutaan paljon, ja digitaaliset palvelut ovat osa nykyaikaista palvelujärjestelmää. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa tapa järjestää palveluja.

Saavutettavuus tarkoittaa myös sitä, että palveluihin pääsee tosiasiallisesti silloin, kun niitä tarvitsee.

Ikääntyneelle, vammaiselle henkilölle tai lapsiperheelle kaukana sijaitseva palvelu ei välttämättä ole saavutettava, vaikka ajan voisi varata verkossa. Kaikilla ei ole digiosaamista, mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja tai mahdollisuutta matkustaa pitkiä matkoja.

Siksi lähipalvelujen merkitys on tunnistettava myös hyvinvointisuunnittelussa. Digipalvelut voivat täydentää lähipalveluja, mutta niiden ei pidä korvata niitä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee henkilökohtaista kohtaamista ja apua.

Tieto ei saa jäädä raportteihin

Yksi keskeisimmistä kysymyksistäni koski tiedolla johtamista.

Hyvinvointikertomuksessa tunnistetaan monia huolestuttavia ilmiöitä. Miesten liikkumattomuus on lisääntynyt, työikäisten miesten yksinäisyys on kasvussa, psyykkinen kuormittuneisuus lisääntyy ja yhä useampi joutuu tinkimään välttämättömistä menoista, mutta mitä näiden havaintojen perusteella tehdään?

Tiedolla johtamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että tunnistettu ongelma johtaa toimenpiteisiin, tavoitteisiin, vastuisiin ja tarvittavaan resursointiin, muuten vaarana on, että tuotamme yhä uusia raportteja, joissa samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen.

Kysyin myös sosiaalisen raportoinnin hyödyntämisestä. Sosiaalialan ammattilaisille ja muille työntekijöille kertyy päivittäisessä työssä arvokasta tietoa ihmisten elämäntilanteista, palvelujen puutteista ja ongelmista, joita tilastot eivät aina tavoita.

Tämän tiedon pitäisi kulkeutua palvelujen johtamiseen ja myös luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Nyt kentällä on kokemuksia siitä, että sosiaalisen raportoinnin tieto jää helposti oman palvelulinjan sisälle. Tarvitsemme varmuuden siitä, että havainnot johtavat myös muutoksiin.

Kokouksessa tähän ei vielä saatu selkeää vastausta. Tiedon integroimisen tarve on tunnistettu, mutta työ on vielä kesken.

Käyty keskustelu oli kuitenkin tärkeä evästys jatkovalmisteluun. Esimerkiksi tarvittavia mittareita oli tarkoitus viedä myös talousarvion käsittelyyn.

Hyvinvointi syntyy ihmisten arjessa

Haluan kiittää valmistelijoita laajasta työstä ja siitä, että suunnitelmaa on valmisteltu yhteistyössä kuntien, järjestöjen, seurakuntien, vaikuttamistoimielinten ja asukkaiden kanssa.

Suunnitelman suunta on monelta osin oikea, mutta seuraava askel on ratkaiseva. Meidän on pystyttävä yhdistämään tunnistetut ongelmat konkreettisiin tekoihin. On asetettava mitattavia tavoitteita, nimettävä vastuuta ja seurattava, saavutetaanko luvatut muutokset.

Hyvinvointia ei rakenneta vain strategioissa, suunnitelmissa ja kokouspapereissa. Se rakentuu ihmisten arjessa: siinä, saako ikääntynyt tarvitsemansa ravitsemuksen ja avun, jaksaako omaishoitaja, saako erityislapsen perhe tukea, pääseekö ihminen lääkäriin ja onko palvelu aidosti saavutettavissa.

Vajaaravitsemus pitää tunnistaa ajoissa – ravitsemus on osa toimintakyvyn turvaamista

Tänään tapasimme ravitsemustieteilijän Carina Kronberg-Kippilän kanssa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen viranhaltijoita. Keskustelun aiheena oli vajaaravitsemuksen merkitys ikääntyneiden terveydelle, toimintakyvylle ja palvelujen tarpeelle.

Halusin nostaa keskusteluun erityisesti kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkaiden vajaaravitsemusriskin tunnistamisen. Olen tehnyt aloitteen siitä, että seulonnan toteutumista selvitettäisiin hyvinvointialueellamme. Nyt halusin saada tarkempaa tietoa siitä, miten asiaa Länsi-Uudellamaalla hoidetaan, millaisia toimintatapoja käytössä on ja miten tunnistettu riski johtaa tarvittavaan hoitoon.

Kyseessähän ei ole vain ravitsemuksesta, vaan mahdollisuudestamme säilyttää voimamme, toimintakykymme ja itsenäisyytemme mahdollisimman pitkään.

Ravitsemus on osa hyvää hoitoa

Vajaaravitsemus heikentää elämänlaatua, hidastaa sairauksista toipumista, pidentää hoitoaikoja ja lisää komplikaatioiden riskiä. Ikääntyneellä jo pienikin muutos terveydentilassa voi vaikuttaa merkittävästi arjessa selviytymiseen. Jos ravitsemustila heikkenee samaan aikaan, palautuminen voi vaikeutua entisestään.

Riittävä energian ja proteiinin saanti sekä ravitsemustilan seuranta ovat keskeisiä toimintakyvyn tukemisessa. Kun ravitsemushoito yhdistetään tarvittaessa liikuntaan ja fyysiseen harjoitteluun, voidaan tukea lihasmassan, voiman ja arjessa selviytymisen säilymistä.

Tapaamisessa käsitellyssä tutkimustiedossa nousi esiin myös ravitsemushoidon mahdollisuus vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja sairaalahoidon tarvetta. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä ihminen syö, vaan myös siitä, miten ravitsemus vaikuttaa hänen terveyteensä, hoidon tarpeeseensa ja mahdollisuuksiinsa asua kotona.

Siksi ravitsemusta ei pidä nähdä hoidon sivuasiana. Sen on oltava luonteva osa ikääntyneen ihmisen hoitoa ja toimintakyvyn tukemista.

Riskin tunnistaminen on vasta ensimmäinen askel

Yksi keskeisimmistä kysymyksistä on, miten vajaaravitsemusriski tunnistetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Seulonnan avulla riski voidaan havaita ennen kuin tilanne ehtii vaikeutua, mutta pelkkä seulonta ei riitä, jos tulos ei johda tarvittaviin toimenpiteisiin.

Tarvitsemme toimivan kokonaisuuden: riski tunnistetaan, ravitsemustilanne arvioidaan, tarvittava hoito käynnistetään ja sen vaikutuksia seurataan. Tarvittaessa tarvitaan myös ravitsemusterapeutin asiantuntemusta.

Kotihoidon ja omaishoidon tuen palveluissa kohdataan ihmisiä, joiden voinnissa, ruokailussa ja toimintakyvyssä tapahtuvat muutokset voivat olla ensimmäisiä merkkejä ongelmasta. Siksi on tärkeää, että henkilöstöllä on riittävä osaaminen, selkeät toimintatavat ja mahdollisuus viedä havaintoja eteenpäin. Myös omaishoitajien näkökulma on tärkeä. Arjen vastuu läheisen hyvinvoinnista voi olla suuri ja ravitsemukseen liittyvät haasteet saattavat lisätä kuormitusta. Omaishoitoperheiden pitää voida luottaa siihen, että huoli läheisen voinnista otetaan vakavasti ja tarvittavaa tukea on saatavilla.

Ennaltaehkäisy on inhimillistä ja järkevää

Vajaaravitsemuksen seuraukset näkyvät ennen kaikkea ihmisen voinnissa, mutta niillä voi olla vaikutusta myös palvelujen käyttöön. Jos ravitsemustilan heikkenemiseen pystytään puuttumaan ajoissa, voidaan mahdollisesti ehkäistä tilanteen vaikeutumista ja vähentää raskaampien palvelujen tarvetta.

Tärkein peruste ennaltaehkäisylle ei kuitenkaan ole raha. Se on ihminen.

Ikääntyneellä pitää olla mahdollisuus saada tarvitsemansa tuki ajoissa. Meidän ei pidä odottaa siihen asti, että paino on laskenut merkittävästi, voimat ovat vähentyneet tai kotona selviytyminen on jo vaikeutunut. Tavoitteena pitää olla ongelmien tunnistaminen ennen kuin ne kasvavat vakaviksi.

Samalla on tärkeää tarkastella, miten nykyiset toimintatavat toimivat käytännössä. En halua tehdä ennakko-oletuksia siitä, missä onnistumme ja missä on puutteita. Haluan saada kokonaiskuvan siitä, mitä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella jo tehdään, miten käytäntöjä seurataan ja missä toimintaa voitaisiin vielä kehittää.

Päätöksenteossa tarvitaan tietoa siitä, toteutuvatko sovitut käytännöt arjessa ja johtavatko ne asiakkaan kannalta oikeisiin toimenpiteisiin. Hyvä tavoite tai kirjattu toimintamalli ei yksin riitä, jos sen toteutumista ei seurata.

Miten varmistamme, että apu tulee ajoissa?

Tapaamisessa keskustelimme muun muassa siitä, miten vajaaravitsemusriskin seulonta toteutuu kotihoidon ja omaishoidon tuen asiakkailla, kuinka kattavasti sitä tehdään eri palvelualueilla ja käytetäänkö koko hyvinvointialueella yhtenäisiä menetelmiä.

Lisäksi keskeistä on selvittää, miten tunnistettu riski johtaa ravitsemushoitoon, milloin tarvitaan ravitsemusterapeutin arviota ja kuka vastaa jatkotoimista. Myös seulonnan toteutumista ja hoidon vaikuttavuutta on tärkeää seurata.

Ravitsemustieteilijä Kronberg-Kippilän asiantuntemus toi keskusteluun tutkimustietoa ravitsemuksen merkityksestä ja siitä, millaisia mahdollisuuksia ravitsemushoidolla on tukea ikääntyneiden terveyttä ja toimintakykyä.

Pidän tärkeänä, että päätöksenteon tueksi saadaan tietoa myös siitä, miten nämä asiat toteutuvat käytännössä omalla hyvinvointialueellamme. Jos toimintatapoja on tarpeen vahvistaa tai yhtenäistää, se pitää pystyä tunnistamaan ja viemään eteenpäin.

Hyvinvointialueen tehtävä ei ole ainoastaan hoitaa jo syntyneitä ongelmia. Sen pitää myös tunnistaa mahdollisuudet ehkäistä niitä.

Vajaaravitsemusriskin varhainen tunnistaminen on konkreettinen keino tukea ikääntyneiden toimintakykyä, hyvää arkea ja kotona selviytymistä. Samalla se on osa laadukasta hoitoa ja vastuullista palvelujen järjestämistä.

Työ ei pääty riskin tunnistamiseen, vaan olennaista on, että havainto johtaa oikeisiin toimiin ja että niiden vaikutuksia seurataan.

Ennaltaehkäisy ei ole ylimääräinen tehtävä. Se on osa hyvää hoitoa.

Lisää luettavaa: https://urldefense.com/v3/__https://www.ruokavirasto.fi/elintarvikkeet/terveytta-edistava-ruokavalio/vrn/toimenpide-esitykset-ja-kannanotot/kannanotot/terveytta-edistava-ravitsemus–investointi-terveyteen-toimintakykyyn-tasa-arvoon-ja-kestavaan-talouteen/__;!!OUGTln_Lrg!VO4dZTF6X612unjmdKdLY0Qg-f_nQLdeemsEPVImTa4IA5xuoI5IjUXWl8aE_DK_b8vvUoAp93PnMBeOR2C9ZSt7wxjkU1JoXEhtNsLxgaY$

Missä menee raja, kun luonto ja lait jäävät taloudellisen hyödyn alle?

Googlen datakeskushankkeisiin liittyvät uutiset nostaa vakavan kysymyksen siitä, millaiseksi toimintakulttuuriksi olemme Suomessa antamassa muodostua.

Haminassa Googlen tytäryhtiö Tuike Finland hakkasi vuosina 2018–2019 luvattomasti liito-oravan kulkureittejä ja levähdyspuita. Yhtiö kaatoi puita myös alueelta, johon sillä ei ollut lupaa. Tuolloin asiasta selvittiin nuhteilla.

Muhoksella Suomen luonnonsuojeluliitto epäilee laittomia hakkuita, joiden laajuudeksi se arvioi yli 300 hehtaaria. Liiton mukaan ympäristövaikutusten arviointi olisi pitänyt tehdä ennen hakkuita ja Google puolestaan kiistää toimineensa lainvastaisesti. Asian selvittäminen kuuluu nyt viranomaisille.

Jyväskylän Näätämäessä tilanne on vähintään yhtä huolestuttava, sillä liito-oravan elinalueella tehty avohakkuu on poliisitutkinnassa, vaikka luonnonsuojelulakia valvonut viranomainen oli ohjeistanut ja hyväksynyt hakkuun. Viranomainen hyväksyi hakkuut, vaikka alueella tiedettiin olevan useita pesäpuita, mutta lopulta vain yhden ympärille jätettiin laajempi puuryhmä. Myös liito-oravan kulkuyhteys oli tarkoitus säilyttää, mutta työmaakartalla se muuttui harvaksi puuriviksi, eikä viranomainen puuttunut asiaan.

Mitä ihmettä me oikein teemme?

Kun yritys kaataa puita ilman lupaa, kuka kantaa vastuun? Kun suojellun lajin elinympäristö tuhoutuu viranomaisen hyväksymän menettelyn seurauksena, kuka valvoo valvojaa? Ja kun samankaltaiset ongelmat toistuvat eri paikoissa, miksi meidän pitäisi suhtautua niihin vain toisistaan irrallisina tapauksina?

Tässä ei ole kyse vain puista, vaan elinympäristöistä, lajien selviytymisestä, lainsäädännön uskottavuudesta ja siitä, onko yhteisillä säännöillä todellista merkitystä.

Liito-orava ei voi puolustaa itseään. Se ei voi tehdä muistutusta kaavasta, palkata juristia tai vaatia korvauksia menetetystä kodistaan. Siksi sen suojelu on meidän ihmisten vastuulla. Lajin kanta on pienentynyt Suomessa noin 40 prosenttia suojelun aikana. Silti sen elinympäristöjä häviää ja pirstoutuu.

Samaan aikaan Suomeen suunnitellaan ja rakennetaan valtavia datakeskuksia ja investointeja perustellaan taloudellisilla hyödyillä. En vastusta investointeja tai kehitystä sinänsä. Vastustan ajatusta, että taloudellinen hyöty antaisi oikeuden sivuuttaa luonto, yhteiset säännöt tai velvollisuus selvittää toiminnan vaikutukset ennen kuin vahinko on tapahtunut.

Erityisen vakava kysymys liittyy viranomaisten vastuuseen. Lain tarkoitus ei voi toteutua, jos sen valvonta riippuu siitä, kuka hanketta toteuttaa tai kuinka suuri taloudellinen intressi sen taustalla on. Viranomaisen tehtävä ei ole tehdä luonnon tuhoamisesta mahdollisimman helppoa, vaan varmistaa, että lakia noudatetaan ja suojelun tarkoitus toteutuu käytännössä.

Minua huolestuttaa ennen kaikkea jatkuvuus. Ensin tapahtuu yksi poikkeama, sitten toinen. Yhdessä tapauksessa hakkuista selvitään nuhteilla, toisessa viranomaisen oma menettely herättää kysymyksiä ja kolmannessa epäillään laajoja luvattomia hakkuita. Jokaisessa tapauksessa voidaan selittää, miksi juuri tämä tilanne on erilainen.

Mutta missä vaiheessa lakkaamme katsomasta kokonaisuutta?

Välinpitämättömyys luontoa kohtaan, välinpitämättömyys laeista ja välinpitämättömyys moraalisesta vastuusta ruokkivat toisiaan. Silloin, kun tärkeimmäksi nousee se, mitä voidaan tehdä ja kuinka paljon siitä voidaan hyötyä, unohtuu kysymys siitä, mitä pitäisi tehdä ja mikä on oikein.

Laki on vähimmäisvaatimus, ei moraalin yläraja ja jos lakia rikotaan, seurauksien pitää olla todellisia. Jos viranomainen epäonnistuu tehtävässään, myös se on selvitettävä avoimesti, muuten vastuu jää paperille ja vahinko luontoon.

Emme voi palauttaa kaadettua metsää hetkessä. Emme voi luvata liito-oravalle uutta elinympäristöä vain siksi, että sellainen olisi kartalla merkitty. Emmekä voi korjata luottamusta pelkillä jälkikäteisillä selityksillä.

Kehitys ei saa tarkoittaa sitä, että luonto maksaa laskun ja yhteiskunta katsoo sivusta.

Meidän on vaadittava samoja sääntöjä kaikille, riippumatonta valvontaa, vastuunkantoa ja todellisia seurauksia. Ei siksi, että vastustaisimme yrityksiä, vaan siksi, että oikeusvaltiossa yritystenkin on toimittava lain mukaan.

Ajattelen, että meille pitäisi olla tärkeää se, että millaisen yhteiskunnan haluamme jättää lapsillemme? Sellaisenko, jossa luontoa suojellaan vain silloin, kun se ei haittaa taloudellisia tavoitteita, vai sellaisen, jossa lait, moraali ja vastuu merkitsevät myös silloin, kun niiden noudattaminen maksaa?

Minä en halua tottua siihen, että luonnon tuhoamisesta tulee normaalia. Enkä halua hyväksyä sitä, että vastuu katoaa aina, kun sen kantaminen on epämukavaa.

Lähde:

https://yle.fi/a/74-20252354

https://yle.fi/a/74-20201164

https://www.hs.fi/suomi/art-2000012281667.html

Kunpa joku näkisi minut – yksinäisyys ei ole vain yksilön ongelma

Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Se voi asua nuoren luokkahuoneessa, työikäisen kiireisen arjen keskellä tai ikääntyneen kodissa, jossa päivät kuluvat ilman yhtäkään merkityksellistä kohtaamista. Siksi yksinäisyyden vähentäminen ei voi olla vain yksittäisen ihmisen vastuulla. Se on meidän kaikkien asia.

Luin juuri artikkelia yksinäisyydestä ja jäin pohtimaan sitä, että milloin viimeksi pysähdyin miettimään, kuka ympärilläni saattaa olla yksinäinen?

Emme välttämättä tunnista yksinäisyyttä. Yksinäinen voi olla se, joka istuu yksin koulun ruokalassa. Se, joka käy töissä, hoitaa velvollisuutensa ja vaihtaa kuulumisia muiden kanssa, mutta ei koe tulevansa nähdyksi. Se, jonka puoliso on kuollut ja jonka kodissa puhelin ei soi enää entiseen tapaan. Tai se, joka asuu ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja odottaa, että joku ehtisi pysähtyä hänen luokseen hetkeksi.

Yksinäisyys ei aina tarkoita sitä, ettei ympärillä ole ihmisiä. Joskus ympärillä on paljonkin ihmisiä, mutta ei ketään, jonka kanssa voisi olla aidosti oma itsensä. Joskus on tuttuja, mutta ei ketään, jolle kertoa omista peloistaan tai ilonaiheistaan. Joskus kaikkein kipeintä on tunne siitä, ettei kukaan edes huomaisi, jos itse ei olisi paikalla.

Yksinolo ja yksinäisyys ovat eri asioita. Yksinolo voi olla tarpeellista ja virkistävää, jopa hyvinvoinnille välttämätöntä. Yksinäisyydessä on kyse jostakin muusta. Siinä voi olla kyse kokemuksesta, että kaipaa yhteyttä, läheisyyttä tai yhteenkuuluvuutta, mutta nämä tarpeet eivät täyty.

Siksi yksinäisyyttä ei voi ratkaista käskemällä ihmistä lähtemään ulos, hankkimaan harrastuksen tai ottamaan yhteyttä muihin. Jos se olisi niin yksinkertaista, moni ei joutuisi kantamaan yksinäisyyttä vuosia.

Nuori voi olla yksin, vaikka maailma on täynnä yhteyksiä

Nuorten yksinäisyys on erityisen sydäntäriipaisevaa. Elämme ajassa, jossa yhteydenpito on teknisesti helpompaa kuin koskaan. Viestejä voi lähettää sekunneissa, sosiaalinen media tuo ihmisiä jatkuvasti silmien eteen ja yhteisöihin voi liittyä verkossa. Silti moni nuori kokee ulkopuolisuutta ja sitä, ettei kuulu joukkoon.

Valtion nuorisoneuvoston toukokuussa 2026 julkaisemassa kirjoituksessa Miksi yksinäisyys herättää turvattomuutta ja epävarmuutta? nostetaan esiin nuorten yksinäisyyteen liittyviä paineita. Nuorisobarometri 2025 mukaan 29 prosenttia nuorista koki oman yksinäisyytensä aiheuttavan erittäin tai melko paljon turvattomuutta tai epävarmuutta. Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä puolestaan 12–13 prosenttia yläkouluikäisistä ja toisen asteen opiskelijoista kertoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi jatkuvasti tai melko usein.

Luvut kertovat ilmiöstä, mutta eivät kaikkea sen inhimillisestä hinnasta.

Millaista on mennä joka aamu kouluun, jos ei tiedä, kenen viereen voisi istua? Millaista on seurata muiden ystävyyssuhteita ja yhteisiä suunnitelmia, kun itse jää toistuvasti ulkopuolelle? Entä jos nuori alkaa vähitellen uskoa, ettei hänessä ole mitään sellaista, minkä vuoksi joku haluaisi olla hänen ystävänsä?

Ulkopuolelle jättäminen ei aina ole näkyvää kiusaamista. Se voi olla huomiotta jättämistä, ryhmän ulkopuolelle sulkemista tai sitä, ettei kukaan huomaa, kun toinen katoaa yhteisestä tekemisestä. Näennäisen pienet teot voivat toistuessaan jättää syvän jäljen.

Yksinäisyys voi vaikuttaa nuoren turvallisuuden tunteeseen, mielenterveyteen, opiskeluun ja käsitykseen tulevaisuudesta. Jos nuori kokee jatkuvasti, ettei kuulu mihinkään, on vaikea rakentaa uskoa siihen, että oma paikka maailmassa vielä löytyy.

Siksi koulujen, oppilaitosten, harrastusyhteisöjen ja nuorten kanssa työskentelevien aikuisten on tärkeää tunnistaa yksinäisyys ja ottaa se vakavasti. Aina ei tarvita suurta hanketta. Joskus tarvitaan aikuinen, joka huomaa, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen, joka ei vähättele kokemusta eikä tarjoa ensimmäiseksi helppoa ratkaisua, vaan auttaa nuorta löytämään juuri hänelle sopivia tapoja liittyä muihin.

Ammattilainen ei voi tarjota nuorelle ystävyyttä valmiina, mutta hän voi auttaa rakentamaan olosuhteita, joissa ystävyyssuhteiden syntyminen on mahdollista ja joissa jokainen nuori saa kokemuksen siitä, että hän kuuluu joukkoon.

Ikääntyneen koti ei saa muuttua yksinäisyyden paikaksi

Ikääntyneiden yksinäisyydestä puhutaan usein silloin, kun käsitellään kotihoitoa, palveluasumista tai omaishoitajien jaksamista. Silti yksinäisyys jää helposti varsinaisten palvelukysymysten varjoon.

Oma Hämeen blogissa Kunpa joku näkisi minut – ikääntyneiden yksinäisyys koskettaa kuvataan yksinäisyyden vaikutuksia ikääntyneen hyvinvointiin. Yksinäisyys voi tuoda mukanaan surua, pelkoa, toivottomuutta ja tyhjyyden tunnetta. Kun yhteys muihin ihmisiin vähenee, myös elämän merkityksellisyyden kokemus voi heikentyä.

Tämä on tärkeää muistaa, kun puhumme tavoitteesta, että ikääntyneet voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään.

Olen puhunut tästä myös Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta käsittelevissä tilaisuuksissa. Kotona asuminen on monelle toive ja hyvä tavoite, mutta kotona asuminen ei voi tarkoittaa sitä, että ihminen jätetään yksin pärjäämään.

Turvallinen elämä kotona tarvitsee toimivia terveyspalveluja, riittävää kotihoitoa, kuntoutusta ja tarvittaessa omaishoitajan tukea. Se tarvitsee myös ihmisiä, kohtaamisia ja yhteisöllisyyttä.

Jos ihminen ei pääse enää itsenäisesti ulos, jos läheiset asuvat kaukana ja jos päivän ainoat kohtaamiset liittyvät välttämättömiin hoitotoimenpiteisiin, yksinäisyys voi vähitellen kaventaa koko elämänpiiriä.

Kotihoidossa on tärkeää huolehtia lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta ja muista välttämättömistä tarpeista. Mutta ihmisen hyvinvointi ei muodostu pelkästään siitä, että nämä asiat tulevat hoidetuiksi.

Ihminen tarvitsee myös tunnetta siitä, että hänet kohdataan ihmisenä. Että joku kysyy, mitä hänelle kuuluu, ja malttaa kuunnella vastauksen. Että hänellä on mahdollisuus kertoa muustakin kuin voinnistaan, lääkkeistään ja seuraavasta käynnistä.

Tiedän, ettei yksinäisyyttä voida ratkaista vaatimalla hoitohenkilöstöltä mahdottomia. Ammattilaiset tekevät työtään usein kiireen ja niukkojen resurssien keskellä. Juuri siksi yksinäisyyden ehkäiseminen tarvitsee suunnitelmallisuutta ja yhteistyötä, sitä ei voi jättää sen varaan, sattuuko jonkun työpäivään ylimääräinen hetki.

Yksinäisyys voi johtaa osattomuuteen

Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-blogissa julkaistussa kirjoituksessa Yksinäisyys johtaa osattomuuteen tuodaan esiin yksinäisyyden ja osallisuuden välinen yhteys. Pitkittyessään yksinäisyys voi kaventaa ihmisen elämää niin, että arki alkaa keskittyä pelkästään välttämättömistä asioista selviytymiseen. Samalla kokemus omista mahdollisuuksista ja oikeudesta merkitykselliseen elämään voi heikentyä.

Tässä on yksinäisyyden yksi vaikeimmista puolista.

Kun ihminen jää toistuvasti ulkopuolelle, hän saattaa lopulta lakata yrittämästä. Jos yhteydenottoihin ei vastata tai mukaan ei kutsuta, voi tuntua helpommalta vetäytyä kokonaan. Jos palvelujen piiriin pääseminen on vaikeaa, avun hakeminen voi alkaa tuntua ylivoimaiselta. Jos omia kokemuksia vähätellään, niistä voi olla entistä vaikeampi puhua.

Näin yksinäisyys voi ruokkia itse itseään.

Osallisuus ei tarkoita vain sitä, että ihmisellä on mahdollisuus osallistua johonkin tilaisuuteen. Se tarkoittaa myös kokemusta siitä, että on tärkeä osa jotakin, että omalla olemassaololla ja mielipiteillä on merkitystä ja että voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Tämä koskee kaikenikäisiä ihmisiä.

Nuori tarvitsee kokemuksen siitä, että hän kuuluu koulu- tai harrastusyhteisöön. Työikäinen tarvitsee mahdollisuuksia merkityksellisiin ihmissuhteisiin myös silloin, kun työ, työttömyys, sairaus tai elämäntilanne muuttaa hänen arkeaan. Ikääntynyt tarvitsee mahdollisuuksia säilyttää yhteytensä muihin ihmisiin myös silloin, kun toimintakyky heikkenee.

Yksinäisyyden syyt ovat erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille. Siksi myös ehkäisemisen ja tuen pitää olla monimuotoista.

Yksinäisyyden vähentäminen ei onnistu ilman yhteisöjä

Kun puhumme hyvinvoinnista, katse kääntyy helposti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ne ovat välttämättömiä, ja niiden on toimittava. Mutta kaikkea hyvinvointia ei tuoteta vastaanotoilla, sairaaloissa tai viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös kyläyhdistyksissä, järjestöissä, urheiluseuroissa, seurakunnissa, harrastusryhmissä ja vapaaehtoistoiminnassa. Se syntyy kohtaamisista, joissa ihmistä ei nähdä asiakkaana tai palvelun tarvitsijana vaan yhteisön jäsenenä.

Olen saanut vuosien aikana nähdä läheltä, kuinka merkittävää työtä järjestöt ja paikalliset yhteisöt tekevät. Kahvihetki, yhteinen retki, vertaistukiryhmä tai säännöllinen puhelu voi olla paljon enemmän kuin yksittäinen tapahtuma. Se voi tarjota ihmiselle syyn lähteä kotoa, odotettavaa seuraavaan viikkoon ja kokemuksen siitä, että joku kaipaa häntä paikalle.

Meidän pitää kuitenkin varoa ajattelemasta, että vapaaehtoiset ja järjestöt voivat korvata julkiset palvelut. Ne eivät voi eivätkä saa olla paikka, jonne vastuu yksinäisyyden ehkäisemisestä siirretään silloin, kun palveluista säästetään.

Julkisen sektorin, kuntien, hyvinvointialueiden ja järjestöjen on toimittava kumppaneina. Yhteistyön pitää olla suunnitelmallista, ja järjestöjen toimintaedellytyksistä on huolehdittava. Jos järjestöjen rahoitusta leikataan ja samalla odotetaan niiden paikkaavan palvelujen aukkoja, syntyy ristiriita, jonka seuraukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueenkin on tarkasteltava hyvinvoinnin edistämistä tätä laajemmin. Palvelujen uudistaminen ei saa tarkoittaa vain talouden tasapainottamista, digitaalisten kanavien lisäämistä tai toimintojen keskittämistä. Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että ihmisillä on tosiasiallisia mahdollisuuksia saada apua, osallistua ja kuulua yhteisöihin.

Digitalisaatio voi helpottaa asiointia, mutta se ei korvaa ihmisten välistä yhteyttä. Etäpalvelu voi olla hyvä ratkaisu monelle, mutta se ei yksin vastaa siihen, kuka huomaa ihmisen yksinäisyyden tai auttaa häntä löytämään oman paikkansa yhteisössä.

Mitä voimme tehdä?

Yksinäisyyden vähentäminen vaatii sekä pieniä tekoja että yhteiskunnallisia päätöksiä.

Meistä jokainen voi pysähtyä huomaamaan ympärillään olevat ihmiset. Voimme kutsua mukaan sen, joka jää usein ulkopuolelle. Voimme kysyä kuulumisia myös silloin, kun emme odota lyhyttä vastausta. Voimme pitää yhteyttä ihmiseen, jonka elämäntilanne on muuttunut ja muistaa, ettei yksinäisyys aina näy ulospäin.

Yhteisöt voivat miettiä, kuinka helposti uusi ihminen pääsee mukaan. Huomataanko poissaolot? Onko toimintaan mahdollista osallistua ilman valmista ystäväporukkaa? Voiko mukaan tulla pienin askelin, ilman suorituspaineita tai pelkoa siitä, ettei osaa jotakin?

Palvelujärjestelmässä yksinäisyys on otettava vakavasti osana ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nuorten kohdalla se tarkoittaa muun muassa kiusaamiseen ja ulkopuolelle jättämiseen puuttumista sekä matalan kynnyksen tuen turvaamista. Ikääntyneiden kohdalla se tarkoittaa toimivien palvelujen lisäksi mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, ulkoiluun ja yhteisölliseen toimintaan.

Päätöksenteossa meidän on kysyttävä, millaisia vaikutuksia ratkaisuilla on ihmisten mahdollisuuksiin osallistua ja kuulua yhteisöihin. Jos palvelu siirtyy kauemmas, kulkeminen vaikeutuu tai asiointi edellyttää digipalvelujen käyttöä, seurauksena voi olla muutakin kuin käytännön hankaluuksia. Ihminen voi jäädä kokonaan palvelun ja samalla yhteisön ulkopuolelle.

Siksi vaikutuksia on arvioitava myös niiden ihmisten näkökulmasta, joiden ääni kuuluu päätöksenteossa kaikkein heikoimmin.

Jokaisella on tarve tulla nähdyksi

Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa. Se ei kerro ihmisen arvosta, eikä se tarkoita, että hän olisi epäonnistunut elämässään tai ihmissuhteissaan.

Meidän tehtävämme ei ole arvottaa yksinäisen ihmisen kokemusta eikä ratkaista sitä hänen puolestaan. Meidän tehtävämme on kuunnella, kohdata ja rakentaa ympärillemme yhteisöjä, joihin jokainen voi löytää paikkansa.

Kun puhumme hyvinvoinnista, puhumme lopulta myös siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa. Sellaisenko, jossa ihminen saa apua vasta ongelmien kasautuessa, vai sellaisen, jossa huomaamme hänet jo silloin, kun hän alkaa jäädä yksin?

Haluan uskoa yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei tarvitse todistaa omaa hyödyllisyyttään ansaitakseen yhteyttä toisiin ihmisiin. jossa ikääntyneen arvo ei vähene toimintakyvyn heikentyessä, jossa nuoren ei tarvitse selvitä yksinäisyydestään yksin ja jossa avun pyytäminen ei vaadi kohtuutonta rohkeutta.

Ehkä yksinäisyyden ehkäiseminen alkaa yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

Kysymyksen jälkeen meidän pitää myös pysähtyä kuuntelemaan, sillä joskus kaikkein tärkeintä ei ole se, että osaamme sanoa oikeat sanat tai tarjota valmiin ratkaisun. Joskus tärkeintä on, että ihminen huomaa tulleensa nähdyksi.

Kukaan ei saisi jäädä näkymättömäksi. Eikä kenenkään pitäisi joutua kantamaan yksinäisyyttään yksin.

Lähteet ja lisälukemista