Hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla – tiedon pitää johtaa tekoihin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa käsiteltiin 29. lokakuuta hyvinvointikertomusta ja -suunnitelmaa. Kyseessä on tärkeä asiakirjakokonaisuus, sillä siinä määritellään, millaisiin asioihin hyvinvointialue kiinnittää huomiota asukkaidensa hyvinvoinnin edistämisessä.

Suunnitelmassa on paljon hyvää. On myönteistä, että lasten ja nuorten mielenterveys, ikääntyneiden hyvinvointi, omaishoitajien tuki ja ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisy on nostettu esiin.

Hyvinvoinnin edistäminen ei voi jäädä siihen, että tunnistamme ongelmia ja kirjaamme ne raportteihin. Tarvitsemme konkreettisia tavoitteita, toimenpiteitä ja mittareita ja ennen kaikkea tarvitsemme tietoa siitä, mitä asioille todella tehdään.

Hyvinvointi on muutakin kuin terveyttä

Pohdin kokouksessa sitä, miten hyvinvointi tässä kokonaisuudessa määritellään. Nyt painopisteinä ovat muun muassa mielen hyvinvointi, terveet elintavat, hyvinvointi- ja terveyserot sekä arjen turvallisuus.

Nämä ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta ihmisen hyvinvointi rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta.

Missä näkyvät yhteisöllisyys, osallisuus, asuminen, toimeentulo ja köyhyyden vaikutukset ihmisten elämään? Yksinäisyys, syrjäytyminen ja taloudellinen ahdinko vaikuttavat suoraan ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn.

Hyvinvointialueen on tunnistettava myös se, että yhä useampi joutuu tinkimään ruoasta, lääkkeistä tai jopa lääkärikäynneistä rahan puutteen vuoksi. Tämä on vakava viesti yhteiskunnastamme. Kokouksessa kysyttiinkin, millaisiin toimenpiteisiin nämä havainnot hyvinvointialueella johtavat, sillä pelkkä tilaston kirjaaminen ei auta ihmistä, joka joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Ikääntyneiden hyvinvointi ja omaishoitajien jaksaminen vaativat konkreettisia tekoja

Halusin nostaa erityisesti esiin ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyn. On hyvä, että asia on kirjattu hyvinvointisuunnitelmaan, mutta miten varmistamme, että se näkyy käytännön työssä?

Tarvitsemme tietoa siitä, miten vajaaravitsemusriskiä tunnistetaan, miten siihen puututaan ja miten hoidon toteutumista seurataan. Tämä on tärkeää niin ikääntyneiden palveluissa kuin kotihoidossa ja omaishoidon piirissä.

Vajaaravitsemus ei ole vain ravitsemukseen liittyvä kysymys. Se vaikuttaa toimintakykyyn, terveyteen, kotona pärjäämiseen ja palvelujen tarpeeseen. Siksi sen ehkäisyyn pitää suhtautua osana ikääntyneiden kokonaisvaltaista hoitoa.

Myös omaishoitajien tilanteesta tarvitaan nykyistä konkreettisempaa seurantaa. Miten seuraamme omaishoitajien jaksamista, terveystarkastusten toteutumista, vapaiden käyttöä ja tukipalvelujen saatavuutta?

Omaishoitajien tukeminen ei ole vain inhimillisesti oikein. Se on myös järkevää palvelujen kokonaisuuden kannalta, kun omaishoitaja jaksaa, myös hoidettavan mahdollisuus turvalliseen elämään kotona vahvistuu.

Tein kokouksessa vuoden 2027 talousarviolausuntoon omaishoitoa koskevan lisäysehdotuksen. Lautakunta hyväksyi sen yksimielisesti:

”Omaishoidon vahvistaminen tukee strategian tavoitetta turvallisesta elämästä kotona ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta. Lautakunta pitää tärkeänä omaishoitajien jaksamisen tukemisen ja tukipalveluiden edelleen kehittämistä.”

Tämä on tärkeä kirjaus. Nyt sen pitää näkyä myös käytännön päätöksissä.

Erityislapset ja heidän perheensä eivät saa jäädä sivuun

Halusin nostaa esiin myös erityislasten, vammaisten lasten ja heidän perheidensä tilanteen.

Suunnitelmasta löytyy hyviä kirjauksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista, mutta erityislasten ja heidän perheidensä tarpeet jäävät edelleen mielestäni liian vähälle huomiolle.

Tarvitsemme vahvempia kirjauksia erityislasten palvelupoluista, perheiden jaksamisen tukemisesta ja neurokirjon lasten tarpeiden huomioimisesta.

Perheiden ei pidä joutua itse kokoamaan palveluja, etsimään oikeita yhteyshenkilöitä tai taistelemaan saadakseen lapselleen tarvitsemaansa tukea. Palvelujen pitää muodostaa toimiva kokonaisuus, jossa apua saa oikeaan aikaan.

Lasten ja perheiden kohdalla ennaltaehkäisy on erityisen tärkeää. Kun tukea saa ajoissa, voidaan ehkäistä ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Tämä koskee myös lastensuojelua ja perheiden tarvitsemaa tukea laajemmin.

Työikäiset ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat huomiota

Suunnitelmassa lapset, nuoret ja ikääntyneet näkyvät melko hyvin. Sen sijaan työikäisten hyvinvointi jää mielestäni ohueksi.

Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Kaikki työikäiset eivät ole hyvinvointialueen palvelujen piirissä, mutta niillä, jotka ovat, voi olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia palvelutarpeita. Heidän tilanteensa ei saa jäädä yleisten työikäisiä koskevien tilastojen varjoon.

Kokouksessa nostettin esiin myös se, että työikäisten miesten yksinäisyys on lisääntynyt ja psyykkinen kuormittuneisuus on kasvussa. Ikääntyneiden yksinäisyys on edelleen yleistä. Nämä ovat asioita, joihin pitäisi löytyä myös konkreettisia vastauksia.

Lähipalvelut eivät ole pelkkää digitaalisuutta

Saavutettavuudesta puhutaan paljon, ja digitaaliset palvelut ovat osa nykyaikaista palvelujärjestelmää. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa tapa järjestää palveluja.

Saavutettavuus tarkoittaa myös sitä, että palveluihin pääsee tosiasiallisesti silloin, kun niitä tarvitsee.

Ikääntyneelle, vammaiselle henkilölle tai lapsiperheelle kaukana sijaitseva palvelu ei välttämättä ole saavutettava, vaikka ajan voisi varata verkossa. Kaikilla ei ole digiosaamista, mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja tai mahdollisuutta matkustaa pitkiä matkoja.

Siksi lähipalvelujen merkitys on tunnistettava myös hyvinvointisuunnittelussa. Digipalvelut voivat täydentää lähipalveluja, mutta niiden ei pidä korvata niitä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee henkilökohtaista kohtaamista ja apua.

Tieto ei saa jäädä raportteihin

Yksi keskeisimmistä kysymyksistäni koski tiedolla johtamista.

Hyvinvointikertomuksessa tunnistetaan monia huolestuttavia ilmiöitä. Miesten liikkumattomuus on lisääntynyt, työikäisten miesten yksinäisyys on kasvussa, psyykkinen kuormittuneisuus lisääntyy ja yhä useampi joutuu tinkimään välttämättömistä menoista, mutta mitä näiden havaintojen perusteella tehdään?

Tiedolla johtamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että tunnistettu ongelma johtaa toimenpiteisiin, tavoitteisiin, vastuisiin ja tarvittavaan resursointiin, muuten vaarana on, että tuotamme yhä uusia raportteja, joissa samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen.

Kysyin myös sosiaalisen raportoinnin hyödyntämisestä. Sosiaalialan ammattilaisille ja muille työntekijöille kertyy päivittäisessä työssä arvokasta tietoa ihmisten elämäntilanteista, palvelujen puutteista ja ongelmista, joita tilastot eivät aina tavoita.

Tämän tiedon pitäisi kulkeutua palvelujen johtamiseen ja myös luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Nyt kentällä on kokemuksia siitä, että sosiaalisen raportoinnin tieto jää helposti oman palvelulinjan sisälle. Tarvitsemme varmuuden siitä, että havainnot johtavat myös muutoksiin.

Kokouksessa tähän ei vielä saatu selkeää vastausta. Tiedon integroimisen tarve on tunnistettu, mutta työ on vielä kesken.

Käyty keskustelu oli kuitenkin tärkeä evästys jatkovalmisteluun. Esimerkiksi tarvittavia mittareita oli tarkoitus viedä myös talousarvion käsittelyyn.

Hyvinvointi syntyy ihmisten arjessa

Haluan kiittää valmistelijoita laajasta työstä ja siitä, että suunnitelmaa on valmisteltu yhteistyössä kuntien, järjestöjen, seurakuntien, vaikuttamistoimielinten ja asukkaiden kanssa.

Suunnitelman suunta on monelta osin oikea, mutta seuraava askel on ratkaiseva. Meidän on pystyttävä yhdistämään tunnistetut ongelmat konkreettisiin tekoihin. On asetettava mitattavia tavoitteita, nimettävä vastuuta ja seurattava, saavutetaanko luvatut muutokset.

Hyvinvointia ei rakenneta vain strategioissa, suunnitelmissa ja kokouspapereissa. Se rakentuu ihmisten arjessa: siinä, saako ikääntynyt tarvitsemansa ravitsemuksen ja avun, jaksaako omaishoitaja, saako erityislapsen perhe tukea, pääseekö ihminen lääkäriin ja onko palvelu aidosti saavutettavissa.