Avainsana-arkisto: lapset

Lapsi ei ole sivustakatsoja, miksi lainsäädäntö kohtelee häntä sellaisena?

Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.

Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.

Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.

Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun

Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.

Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.

Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.

Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.

Näen tämän rakenteellisena ongelmana.

Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta

Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.

Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että
väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.

Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.

Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.

Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?

Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että

lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.

Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.

Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi

  • huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
  • tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
  • ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa

Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.

Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman

Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi

  • suojelutarpeen systemaattinen arviointi
  • tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
  • Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
  • erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa

Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.

Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen

Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko

  • tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
  • tai todellinen rakenteellinen uudistus

Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.

lainsäädännössä ja käytännössä tulee

  • tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
  • velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
  • varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
  • vahvistaa viranomaisten yhteistyötä

Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.

Lapsen etu ei ole sivuhuomio

Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.

Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.

Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.

Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.

Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.

Ankkuritoiminnan vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja

Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.

Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.

Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.

Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.

Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.

Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.

Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.

Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.

Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.

Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.

Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.

Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.

Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat, 

olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui. 

Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden. 

Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys. 

Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen. 

Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista? 

Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi? 

Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa? 

Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys. 

Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä. 

Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan. 

haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa. 

Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen. 

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen. 

Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys. 

Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista. 

haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen. 

Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta. 

Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda: 

  • vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta, 
  • selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut, 
  • kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen, 
  • säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle, 
  • sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi. 

Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen. 

Kiitos. 

Jäävätkö erityistä tukea tarvitsevat lapset palvelujen väliin? Asia käsittelyssä aluevaltuustossa tiistaina

Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.

Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.

Miksi nostin asian esiin?

Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.

Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.

Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.

Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea

Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.

Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.

Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.

Kysyin mm.

  • kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
  • mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
  • miten riskit aiotaan estää

Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.

Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan

Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.

Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.

Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.

Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.

Mutta

  • kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
  • vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
  • eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi

Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.

Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki

Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.

Jatkossa perheen on haettava

  • aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
  • mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta

Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.

Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.

Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?

Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.

Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi

  • miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
  • miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa

Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.

Siirtymäaika tuo hengähdystauon

Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.

Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.

Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?

Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.

Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:

  • kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
  • kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
  • kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä

Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.

Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.

Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.

Kyse on lapsista, ei rakenteista

Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?

Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.

Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.

Koulupoissaolot kääntyivät laskuun, mutta mitä luvut oikeastaan kertovat?

Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.

Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.

Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta

Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.

Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.

Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.

Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen

Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.

Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:

  • ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
  • koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
  • nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.

Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.

Tilastointi on edelleen hajanaista

Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.

Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.

Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.

Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta

Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:

  • sairauspoissaolot
  • luvattomat poissaolot
  • luvalla myönnetyt poissaolot
  • lomamatkat
  • pitkittyneet poissaolot.

Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.

Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.

Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.

Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa

Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.

Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.

Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.

Miksi koulupoissaolot kasvoivat?

Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.

Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa

Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:

  • ahdistuneisuus
  • masennusoireet
  • koulupelko
  • uupumus
  • sosiaalisten tilanteiden kuormitus.

Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.

Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa

Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin

  • suurista ryhmäkoista
  • kasvaneista tuen tarpeista
  • oppilashuollon ruuhkista
  • henkilöstön vaihtuvuudesta
  • riittämättömistä resursseista.

Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.

Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin

Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.

Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.

Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen

Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.

Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.

Oppimisen vaikeudet ja tuen puute

Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.

Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.

Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä

Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.

Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:

  • mielenterveyspalveluihin
  • oppilashuoltoon
  • perheiden tukemiseen
  • oppimisen tukeen
  • koulun riittäviin resursseihin
  • sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.

Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.

Lähteet:

https://yle.fi/a/74-20227691

https://www.tyrvaansanomat.fi/uutiset/art-2000011099275.html

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koulupoissaolot-rajahtivat-kasiin-jopa-100-000-lapsella-ja-nuorella-suomessa-ahdistukseen-liittyvaa-oireilua/8753860

https://yle.fi/uutiset/lyhyesti/74-20195422

https://yle.fi/a/74-20213472

OKM_2023_27Download
nbnfioulu-202506184745Download

Poissaolohankkeen loppuraportti_24062024_finDownload

Kun tuki loppuu liian aikaisin: valtuustopuheenvuoroja lasten ja ikäihmisten puolesta

Viime aluevaltuuston kokous oli hyvä esimerkki siitä, kuinka laaja-alaisesti hyvinvointialueen päätöksenteko koskettaa eri ikäryhmiä ja elämäntilanteita ja samalla siitä, miksi koen tärkeäksi käyttää valtuustossa useita puheenvuoroja eri näkökulmista.

Kokouksessa pidin puheenvuoroja kolmesta minulle keskeisestä teemasta: järjestöjen toimintaedellytyksistä, lasten ja perheiden palveluista sekä ikäihmisten palveluasumisesta.

Järjestöavustukset ja palautuneet varat on järjestöjen hyväksi, ei pois niiltä

Pidin puheenvuoron oman aloitteeni pohjalta aluehallituksen vastauksesta, joka koski aiemmin myönnettyjen mutta käyttämättä jääneiden järjestöavustusten hyödyntämistä nimenomaan järjestöjen hyväksi.

Järjestöt tekevät hyvinvointialueella korvaamattoman tärkeää työtä täydentäen julkisia palveluja, tavoittaen ihmisiä matalalla kynnyksellä ja usein ennaltaehkäisevästi. Siksi on tärkeää, että järjestöille osoitetut varat myös päätyvät tukemaan järjestötoimintaa eivätkä huku rakenteisiin tai jää käyttämättä ilman suunnitelmaa. Pidin tärkeänä tuoda esiin, että kyse ei ole vain euroista, vaan luottamuksesta ja kumppanuudesta järjestökentän kanssa.

Ammatillinen tukihenkilötyö ja lasten oikeudet

Lisäksi pidin kriittisen puheenvuoron aluehallituksen vastauksesta ammatillista tukihenkilötyötä koskevaan aluevaltuustokysymykseen. Puhuin tästä teemasta sekä työtä tekevän ammattilaisen että lasten oikeuksien näkökulmasta.

Puheenvuorossani toin esiin erityisesti huolen palveluiden lyhytkestoisuudesta, lasten tilanteiden pitkäjänteisyydestä ja koulusta kieltäytymisen ilmiöstä:

“Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta.

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea.

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa.

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea.”

Halusin sanoittaa sen, mikä sosiaalialan kentällä tiedetään, eli kaikki vaikuttava työ ei mahdu nopeisiin jaksoihin, eikä ennaltaehkäisy ole sama asia kuin kiire.

Ikäihmiset ja palveluasuminen, kaipaamme tietoa päätöksenteon tueksi

Kolmantena pidin kannatuspuheenvuoron Marjut Frantsi‑Lankian tekemän ikäihmisten palveluasumista koskevan aluevaltuustokysymyksen vastauksen yhteydessä. Frantsi‑Lankia teki myös toivomusponsiesityksen, jota puheenvuorossani kannatin.

Toivomus koski TAHTI‑raportoinnin kehittämistä, jotta luottamushenkilöt saisivat päätöksenteon tueksi selkeämmän ja ajantasaisemman tilannekuvan erityisesti ikäihmisten palveluista. Puheenvuorossani totesin muun muassa:

“TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita ja vertailukelpoisempaa alueellista tietoa.”

“Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä.”

Koen tärkeäksi tukea aloitteita ja ponsia, jotka vahvistavat avoimuutta ja päätöksenteon laatua.

Järjestöt, lapset, perheet ja ikäihmiset eivät ole erillisiä saarekkeita, vaan osa samaa hyvinvointijärjestelmää. Yhteistä näille teemoille on kysymys pitkäjänteisyydestä, turvallisuudesta ja siitä, että päätöksenteon pitää perustua riittävään tietoon ja todelliseen arkeen, eikä vain numeroihin tai rakenteisiin.

Voit katsoa puheenvuoroni videosta tai lukea puheenvuoni videon alta:

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kiitän aluehallitusta vastauksesta, mutta sosiaalialan ammattilaisena haluan tuoda esiin vakavia huolia lasten oikeuksien, turvallisuuden ja ennaltaehkäisyn näkökulmasta. 

On hyvä, että tukisuhdeostoihin liittyneisiin epäkohtiin on puututtu ja omatyöntekijän roolia vahvistettu. Samalla on kuitenkin syytä kysyä, mitä tapahtuu lapsille tämän muutoksen jälkeen. Väite siitä, ettei palvelutarvetta jäisi piiloon, on sosiaalityön arkitodellisuudessa liian yksioikoinen. Kaikki tuen tarpeet eivät näy päätöksissä, valituksissa tai tilastoissa. 

Erityisen huolissani olen siitä, että lapsiperheiden sosiaalihuollon asiakkuudet kestävät käytännössä usein vain 3–6 kuukautta. Monille lapsille ja perheille tämä ei ole riittävä aika. Luottamuksen syntyminen, kuormituksen purkaminen ja todellisen muutoksen juurtuminen vaativat usein pitkäkestoista tukea. Lyhyet asiakkuudet voivat katketa juuri silloin, kun lapsi uskaltaa kertoa tilanteestaan. 

Tämä korostuu erityisesti koulusta kieltäytymisen kohdalla. Kyse on lähes aina pitkäkestoisesta ilmiöstä, johon liittyy mielenterveyttä, perhetilannetta ja turvallisuuden tunnetta. Näitä ei ratkaista muutamassa kuukaudessa. Jos tuki katkeaa liian aikaisin, riski syrjäytymiselle kasvaa merkittävästi. 

Pidän myös tärkeänä, että kolmannen sektorin rooli nähdään täydentävänä, ei korvaavana. Lapsen oikeus tukeen ei saa riippua järjestötoiminnan saatavuudesta silloin, kun kyse on sosiaalihuollon tarpeesta. 

Lopuksi totean, että tukisuhdeostojen vähentäminen on onnistunutta vain, jos varmistamme, ettei yksikään lapsi jää ilman hänelle tarpeellista, riittävän pitkäjänteistä tukea. Lasten turvallisuus ja ennaltaehkäisy eivät toteudu kiireellä, vaan ajalla ja jatkuvuudella. 

Kiitos. 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut, 

Kannatan Marjut Frantsi‑Lankian tekemää toivomusta TAHTI‑raportoinnin kehittämisestä. 

Aluehallitus ja viranhaltijat ovat vastauksessa kuvanneet laajasti omavalvonnan rakenteita, valvontaa ja seurantoja. Tämä työ on tärkeää ja sitä tehdään paljon. Meidän luottamushenkilöiden näkökulmasta keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten tämä tieto välittyy päätöksenteon tueksi selkeästi, ajantasaisesti ja kokonaiskuvan hahmottamisen mahdollistavalla tavalla. 

TAHTI‑raportointi on keskeinen väline hyvinvointialueen tilannekuvan seuraamisessa. Tällä hetkellä raportointi on osin liian yleisellä tasolla. Erityisesti ikäihmisten palvelujen laadun, saatavuuden ja kehityssuunnan seuraaminen vaatisi selkeämpiä mittareita, vertailukelpoisempaa alueellista tietoa sekä johdonmukaista ajantasaisuutta. 

Valtuutetuilla on vastuu strategisesta ohjauksesta ja palvelujen laadun seurannasta. Ilman ymmärrettävää ja riittävän konkreettista raportointia tämä vastuu ei voi toteutua täysimääräisesti. Toivomuksessa esitetty kehittämistarve ei ole kritiikkiä sinänsä, vaan rakentava keino vahvistaa päätöksenteon tietopohjaa, lisätä läpinäkyvyyttä ja parantaa luottamushenkilöiden mahdollisuuksia arvioida, mihin suuntaan palvelut ovat kehittymässä. 

Kannatan siis lämpimästi toivomusta, että TAHTI‑raportointia kehitetään aktiivisesti ja mahdollisimman pian niin, että se palvelee paremmin meitä valtuutettuja ja sitä kautta myös alueen asukkaita, tarjoamalla selkeän, ajantasaisen ja alueellisesti kattavan kuvan hyvinvointialueen keskeisten palvelujen tilanteesta ja laadusta. 

Kiitos. 

Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä

Osallistuin 23.4. hyvinvointialueen järjestämään HYTE-seminaariin, joka kokosi yhteen laajan joukon hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen parissa toimivia asiantuntijoita. Seminaariin oli kutsuttu tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsenet, kuntien hyte-asioista vastaavia luottamushenkilöitä sekä viranhaltijoita. Päivä tarjosi paljon ajateltavaa ja myös aihetta kriittiselle pohdinnalle.

Keynote-puhujana toimi hyvinvointialuejohtaja Sanna Svahn. Paneelikeskusteluun osallistuivat Siuntion kunnanjohtaja Inka Tikkanen, ikääntyneiden palvelualuejohtaja Tuula Suominen, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan puheenjohtaja Sini Felipe sekä EMY ry:n Länsituuli-hankkeen hankekoordinaattori Hanna Parikka. Paneelissa oli selvästi koolla vahvaa osaamista ja monipuolisia näkökulmia ja keskustelu oli kiinnostavaa ja asiantuntevaa.

Pienryhmätyöskentelyssä katse arkeen ja mielen hyvinvointiin

Seminaarin keskiössä olivat pienryhmätyöskentelyt. Omassa ryhmässäni keskustelimme työikäisten ja vammaisten näkökulmasta erityisesti mielen hyvinvoinnin vahvistamisesta. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja erittäin rakentavaa. Ryhmässäni oli todella osaavia ja kokeneita osallistujia.

Itse nostin esiin vammaisten lasten oikeuden aamu-, iltapäivä- ja kesäajanhoitoon. Lisäksi korostin sitä, miten huoltajien ja koko perheen hyvinvointi heijastuu suoraan myös vammaisten lasten mielen hyvinvointiin. Kun arjen perusrakenteet ovat kunnossa, se tuo turvaa ja ennakoitavuutta, mutta jos jokin keskeinen asia, kuten hoitoon pääsy, kuljetukset, hakuprosessit tai muu byrokratia on huonosti järjestetty, syntyy huoltajille ylimääräistä kuormitusta.

Arjen helppous ja varmuus ovat mielen hyvinvoinnin keskeisiä tukipilareita. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kun minulta myöhemmin kysyttiin pienryhmän keskustelujen annista, totesin rehellisesti, että vastauksen antaminen juuri sillä hetkellä oli vaikeaa. Keskustelut olivat niin monisyisiä ja ajatuksia herättäviä, että ne vaativat aikaa prosessoitavaksi. Tämäkin kertoo mielestäni siitä, että pienryhmätyöskentely todella toimi.

Tunnistetaanko alueelliset erot oikeasti?

Paneelikeskustelussa todettiin, että LUVNissa on huomioitu alueellisten erojen todellisuus palveluiden tarpeessa ja saatavuudessa. Tämä herätti minussa vahvan pohdinnan ja rehellisesti sanottuna myös pienen turhautumisen. Missä tämä huomioiminen konkreettisesti näkyy?

Näkyykö se lastensuojelun asiakkuuksissa, palveluohjauksessa, Ankkuritoiminnassa, Ohjaamotoiminnassa tai kotihoidossa? Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta sellaisena kuin ne Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toimivat, on LUVNin aikana käytännössä ajettu alas. Juuri siellä ne olivat todennetusti erittäin toimivaa, ennaltaehkäisevää ja vaikuttavaa toimintaa.

Toiminta lakkautettiin, koska hyvinvointialueella haluttiin yhdenmukaistaa palvelut Espoon mallin mukaisiksi. Ongelmana on, että Espoossa Ankkuritoiminta painottuu pitkälti oikeudelliseen apuun. Lohjalla puolestaan pystyttiin aidosti tekemään ennaltaehkäisevää työtä, eli juuri sitä, jonka pitäisi olla toiminnan ytimessä.

Jos Espoossa pystyttäisiin toteuttamaan Ankkuritoimintaa samalla tavalla kuin Lohjalla, nuorisorikollisuus olisi todennäköisesti pienempi haaste. Nyt alueella käynnistetään lukuisia hankkeita nuorisorikollisuuteen puuttumiseksi. Moni niistä tekee varmasti hyvää työtä, mutta herää kysymys: miksi toimivaa mallia ei laajennettu koko alueelle?

Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kun jokin toimii, se tulisi tunnistaa, säilyttää ja levittää.

Yhteistyö on hyvinvointialueen ydintehtävä

Ohjaamotoiminta oli erinomainen esimerkki matalan kynnyksen palvelusta, jossa nuoret löysivät tarvitsemansa tuen yhden katon alta. Nyt palvelut on hajautettu, jälleen yhdenmukaistamisen nimissä. Tämä tekee palveluihin hakeutumisesta monimutkaisempaa ja lisää riskiä sille, että nuori putoaa tukiverkkojen välistä.

Hyvinvointialueen keskeinen tehtävä on tehdä tiivistä yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Ankkuritoiminta oli loistava esimerkki aidosti toimivasta yhteistyöstä hyvinvointialueen, poliisin ja kuntien välillä. Tällainen yhteistyö ehkäisee päällekkäistä työtä, parantaa tiedonkulkua ja ennen kaikkea tukee ennaltaehkäisevää toimintaa.

Yhteistyö ei ole pelkkä hallinnollinen tavoite, vaan asukkaiden hyvinvoinnin, palvelujen toimivuuden ja niiden kehittämisen edellytys.