Kirjoitin eräässä aiemmassa kirjoituksessani siitä, että hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla. Tietoa kerätään, suunnitelmia tehdään ja tavoitteita asetetaan. Mutta lopulta olennaisin kysymys minulla oli se, että johtavatko tiedot myös tekoihin?
Haluan jatkaa tästä lasten ja nuorten näkökulmasta.
Mitä tapahtuu, kun emme katso hyvinvointia vain tilastojen, palvelurakenteiden ja aikuisten tekemien arvioiden kautta, vaan kysymme suoraan lapsilta ja nuorilta itseltään?
Miten sinä voit? Mikä sinun arkeasi kuormittaa? Saatko apua silloin, kun sitä tarvitset?
Pelastakaa Lasten Lapsen ääni 2026 -selvitys antaa näihin kysymyksiin vastauksia, joita meidän päättäjien ja palvelujärjestelmästä vastuussa olevien on syytä kuunnella tarkasti.
Hyvinvointi on muutakin kuin se, miltä se näyttää ulospäin
Lasten ja nuorten kokemukset hyvinvoinnista ovat erilaisia. Monelle hyvinvointia tuovat ystävät, perhe ja harrastukset ja mahdollisuus puhua turvalliselle aikuiselle ja luottaa siihen, ettei vaikeiden asioiden kanssa tarvitse jäädä yksin, kannattelee, mutta vastauksissa näkyvät myös stressi, kiire, väsymys, yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemukset.
Koulu voi olla tärkeä ja turvallinen paikka, mutta se voi olla myös paineiden ja stressin lähde. Harrastus voi tukea hyvinvointia, mutta tavoitteellisuus ja tiukat aikataulut voivat myös kuormittaa.
Lasten ja nuorten vastauksissa nousee esiin myös kokemus siitä, ettei kaikkien tarpeita tunnisteta riittävän hyvin. Erityisesti neurokirjon haasteisiin toivotaan enemmän ymmärrystä ja tukea koulunkäyntiin.
Tämä on mielestäni tärkeä muistutus meille aikuisille siitä, että hyvinvointi ei synny siitä, että palvelu tai tukimuoto on olemassa paperilla. Hyvinvointi syntyy siitä, että lapsi tulee kohdatuksi, ymmärretyksi ja saa tarvitsemansa tuen.
Entä jos apua tarvitsee, mutta sitä ei saa?
Tämä on ehkä yksi selvityksen tärkeimmistä kysymyksistä.
Lapsilta ja nuorilta kysyttiin, onko heillä tai heidän perheellään ollut tarvetta tuelle tai palvelulle, jota he eivät ole saaneet.
Kaikista vastaajista 11 prosenttia vastasi kyllä.
Heikosti toimeentulevien lasten ja nuorten kohdalla osuus oli peräti 28 prosenttia.
Kyse ei ole yhdestä yksittäisestä palvelusta, vaan vastauksissa nousivat esiin puutteet mielenterveyspalvelujen saatavuudessa, oppimisen tuessa, oppimisvaikeuksien ja ADHD tunnistamisessa sekä julkisessa terveydenhuollossa hoitoon pääsyssä.
Nämä ovat lasten ja nuorten omia kokemuksia siitä, että apua on tarvittu, mutta sitä ei ole saatu.
Lapsi ei ajattele palvelujärjestelmää
Me aikuiset puhumme palveluketjuista, organisaatiorajoista, resursseista ja vastuista, mutta lapsi ei ajattele niitä. Lapsen näkökulmasta kysymys on paljon yksinkertaisempi:
Sainko apua silloin, kun tarvitsin sitä?
Jos vastaus on ei, sillä ei lopulta ole lapsen kannalta merkitystä, missä kohtaa järjestelmää ongelma syntyi.
Lapsi ei ajattele, että oliko palveluun liian pitkä jono, eikö avun tarvetta tunnistettu, eikö lapsi tullut kuulluksi, putosiko hän palveluiden väliin, vai oliko apu periaatteessa olemassa, mutta käytännössä niin vaikeasti saavutettavissa, ettei siihen päästy?
Ajattelen, että ei riitä, että mittaamme sitä, kuinka paljon palveluita järjestelmässä on, vaan meidän on seurattava myös sitä, saavatko lapset ja nuoret tarvitsemansa avun oikeasti ja oikeaan aikaan.
Taloudellinen tilanne ei saa määrittää sitä, saako lapsi apua
Selvityksessä näkyy vahvasti myös perheen taloudellisen tilanteen yhteys lasten ja nuorten kokemaan hyvinvointiin.
Rahahuolet eivät jää vain aikuisten huoleksi, sillä lapset aistivat vanhempiensa stressin ja he voivat jättää pyytämättä asioita, joita tarvitsevat, koska tietävät perheen tilanteen. He voivat jäädä pois kavereiden yhteisestä tekemisestä tai kantaa huolta asioista, joiden ei pitäisi kuulua lapsen kannettaviksi. Erityisen surullista on, että juuri heikosti toimeentulevat lapset ja nuoret kertovat muita useammin myös tarvitsemastaan, mutta saamattomasta tuesta.
Pienituloisuus ei saa tarkoittaa sitä, että lapsen mahdollisuudet hyvinvointiin ja avun saamiseen ovat heikommat.
Tieto on jo olemassa, mutta mitä teemme sillä?
Tämä palauttaa minut aiemman kirjoitukseni kysymykseen siitä, että meillä on tietoa, hyvinvointikertomuksia, tutkimuksia, kyselyitä ja ammattilaisten kokemuksia ja nyt meillä on jälleen myös lasten ja nuorten oma ääni.
Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset on kuultu?
Jos nuoret kertovat tarvitsevansa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, meidän on varmistettava, että niitä on aidosti saatavilla. Jos oppimisen vaikeuksia ja erityisiä tarpeita ei tunnisteta riittävän ajoissa, meidän on tarkasteltava, miten varhainen tuki toimii käytännössä. Jos lapsi kertoo tarvitsevansa apua, mutta ei ole saanut sitä, meidän on selvitettävä, miksi.
Lasten kuuleminen ei saa olla vain kysely.
Se ei saa jäädä raportiksi, jonka johtopäätökset todetaan ja jonka jälkeen siirrytään seuraavaan asiaan. Lasten ja nuorten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluita kehitetään, miten resursseja kohdennetaan ja miten päätöksiä tehdään, koska lopulta hyvinvointia ei rakenneta tavoitteilla.
Hyvinvointia rakennetaan teoilla ja niiden tekojen on perustuttava myös siihen, mitä lapset itse meille kertovat.
