Ylen uutisointi Israelin valkoisen fosforin käytöstä Etelä-Libanonissa on jälleen yksi muistutus siitä, että Lähi-idän konfliktia ei voida tarkastella enää pelkästään sotilaallisena tai geopoliittisena kysymyksenä. Kyse on myös kansainvälisen oikeuden uskottavuudesta, siviilien suojelusta ja siitä, uskallammeko kutsua asioita niiden oikeilla nimillä.
Valkoinen fosfori ei ole itsessään kielletty ase. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus kuitenkin kieltää aseiden käytön tavalla, joka kohdistuu siviileihin tai aiheuttaa kohtuutonta kärsimystä. Kun valkoista fosforia käytetään alueilla, joilla elää siviiliväestöä, herää vakava kysymys siitä, noudatetaanko näitä periaatteita lainkaan.
Ongelma ei kuitenkaan rajoitu yksittäisiin asejärjestelmiin. Kyse on laajemmasta toimintamallista. Gazan sodan aikana olemme nähneet mittavaa siviiliuhrien määrää, sairaaloiden, koulujen ja muun siviili-infrastruktuurin tuhoutumista sekä humanitaarisen avun rajoittamista tavalla, joka on herättänyt vakavaa huolta ympäri maailmaa. Samalla kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt, YK:n asiantuntijat ja monet tutkijat ovat esittäneet arvioita, joiden mukaan tapahtumia on syytä tarkastella myös kansanmurhan näkökulmasta.
Emme voi enää sivuuttaa näitä varoituksia. Vaikka kansanmurhan lopullinen oikeudellinen määrittely kuuluu kansainvälisille tuomioistuimille, poliittinen ja moraalinen keskustelu ei voi jäädä odottamaan vuosien oikeusprosesseja. Kun tuhansia siviilejä kuolee, kokonaisia asuinalueita tuhoutuu ja elämän edellytyksiä järjestelmällisesti heikennetään, on perusteltua sanoa, että olemme todistamassa jotain paljon vakavampaa kuin tavanomaista sodankäyntiä.
Erityisen huolestuttavaa on kansainvälisen yhteisön kaksijakoisuus. Kansainvälistä oikeutta puolustetaan voimakkaasti silloin, kun rikkojana on poliittinen vastustaja. Kun rikkomuksista epäillään liittolaista, ääni muuttuu usein huomattavasti varovaisemmaksi. Tällainen valikoiva suhtautuminen rapauttaa koko sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän uskottavuutta.
Suomella olisi tässä keskustelussa enemmän tehtävää. Pienen valtion turvallisuus perustuu siihen, että kansainvälisiä sääntöjä sovelletaan johdonmukaisesti kaikkiin. Jos vaadimme vastuuta Venäjältä Ukrainassa tapahtuneista rikoksista, meidän on oltava valmiita vaatimaan samaa myös Israelilta, kun on perusteltua syytä epäillä vakavia kansainvälisen oikeuden loukkauksia.
Hiljaisuus ei ole puolueettomuutta. Se on kannanotto, joka käytännössä hyväksyy nykytilanteen jatkumisen.
Siksi katson, että Suomen ja muiden länsimaiden tulisi suhtautua vakavasti niihin näyttöihin ja arvioihin, joiden mukaan Gazassa saatetaan syyllistyä kansanmurhaan. Kansainvälisen oikeuden uskottavuus ei ratkea sillä, mitä sanomme silloin, kun se on helppoa. Se ratkeaa sillä, mitä uskallamme sanoa silloin, kun se on poliittisesti vaikeaa.
Jos kansainvälinen oikeus on olemassa kaikkia varten, sen on koskettava myös Israelia. Muussa tapauksessa emme puolusta oikeutta vaan valikoimme, ketä se sitoo.
Kategoria-arkisto:Uncategorized
Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?
Lapin käräjäoikeus tuomitsi Polarican entisen toimitusjohtajan Jukka Kriston sekä hänen thaimaalaisen liikekumppaninsa yhteensä 78 ihmiskaupasta. Tuomio on vakava, mutta yhtä paljon huomiota herättää se, mitä käräjäoikeus ei katsonut tapahtuneen.
Kyse ei oikeuden mukaan ollut törkeästä ihmiskaupasta.
Mielestäni kiinnostavin kysymys ei ole niinkään itse tuomio ihmiskaupasta, käräjäoikeus kuitenkin katsoi 78 ihmiskaupparikoksen tapahtuneen. Kiinnostavaa on se, miksi oikeus ei pitänyt tekoja törkeinä, vaikka poimijat olivat velkaantuneita, riippuvaisia työn järjestäjistä, asuivat osin puutteellisissa oloissa, tekivät pitkiä työpäiviä ja heidän ansioitaan pienennettiin erilaisilla vähennyksillä.
Uutistietojen mukaan thaimaalaiset marjanpoimijat olivat saapuessaan jo velkaantuneita. Heille oli annettu lainaa matkakuluihin ja muihin menoihin. Heidän työnsä, asumisensa, liikkumisensa ja tulonsa olivat käytännössä sidottuja samaan järjestelmään. Osa asui ahtaissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Työpäivät venyivät pitkiksi. Tuloista vähennettiin erilaisia kuluja. Oikeuden mukaan poimijoita oli erehdytetty myös marjojen punnitsemiseen liittyvissä käytännöissä.
Silti käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että poimijat olisi saatettu ihmisarvoa loukkaaviin elinolosuhteisiin tai että heille olisi aiheutettu erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä.
Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?
Tuomioistuimen tehtävä on soveltaa voimassa olevaa lakia ja arvioida näyttöä, mutta kansalaisina meidän tehtävämme on arvioida, vastaako laki ja sen tulkinta sitä oikeustajua, jota haluamme yhteiskunnassa puolustaa.
Luin aiemmin talvella toimittaja Paavo Teittisen palkitun kirjan Pitkä vuoro. Kirja kertoo modernista hyväksikäytöstä Suomessa. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne paremman elämän toivossa, mutta päätyneet työskentelemään järjestelmissä, joissa heidän riippuvuuttaan, haavoittuvaa asemaansa ja epätoivoaan on käytetty hyväksi.
Kirjan kuvaukset työntekijöiden asumisoloista, ravinnosta, työehdoista ja vallankäytöstä eivät jätä lukijaa rauhaan. Vielä vähemmän rauhaan jättää se, kuinka vaikeaa hyväksikäytön tunnistaminen, tutkiminen ja todistaminen usein on.
Samaa keskustelua käymme lähisuhdeväkivallan kohdalla.
Samaa keskustelua käymme lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.
Samaa keskustelua käymme monien haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla.
Kuinka vakavaa teon täytyy olla ennen kuin yhteiskunta tunnistaa sen vakavuuden?
Kuinka paljon kärsimystä tarvitaan ennen kuin se katsotaan ”erityisen tuntuvaksi”?
Ja millaisen viestin yhteiskunta lähettää, kun tällaisessa tapauksessa todetaan tapahtuneen ihmiskauppaa, mutta ei törkeää ihmiskauppaa?
Tekijöille viesti voi näyttäytyä niin, että hyväksikäytön raja on korkealla.
Uhrit voivat puolestaan kysyä, kuinka huonoiksi olosuhteiden olisi pitänyt muuttua, kuinka suurta kärsimyksen olisi pitänyt olla, jotta heidän kokemuksensa olisi nähty törkeänä.
Minua huolestuttaa erityisesti se, että samankaltaisia kysymyksiä kuulee yhä useammin myös lähisuhdeväkivallan uhreilta. Miksi ilmoitus ei johtanut tutkintaan? Miksi tutkinta kestää vuosia? Miksi väkivallan vakavuutta ei tunnistettu ajoissa?
Oikeusvaltio ei rakennu pelkästään sille, että rikoksista annetaan tuomioita. Se rakentuu myös kansalaisten luottamukselle siihen, että oikeus tunnistaa kärsimyksen silloin, kun sitä aiheutetaan.
Tämä oikeudenkäynti toivottavasti pakottaa meidät kysymään, missä kulkee suomalaisen yhteiskunnan hyväksikäytön sietoraja. Ja onko se asetettu liian korkealle.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/960178a5-364e-4b11-879e-ac98e481abd8
Kuka on vieraantunut ja mistä?
Eduskunnan välikysymyskeskustelu (15.4.2026) oli jälleen hengästyttävä ja samalla pysäytti välillä hengityksen. Ei siis siksi, että eduskunnassa väitellään, sillä se on parlamentarismin normaalia dynamiikkaa, vaan siksi, miten pääministeri Petteri Orpo valitsi kehystää koko keskustelun.
Oppositio on hänen mukaansa “täysin vieraantunut todellisuudesta”.
Tämä ei ole pelkkä heitto. Se on poliittinen tulkinta, joka määrittää, kenen kokemus yhteiskunnasta hyväksytään ja kenen ei. Siksi sitä mielestäni pitää vähän pureskella.
Talousluvut eivät yksin kerro todellisuutta
Hallituksen viesti nojaa vahvasti makrotalouden mittareihin. Työllisyys on “hyvällä tasolla”, Grahn-Laasonen totesi ja ongelmien katsotaan johtuvan ennen kaikkea maailmantalouden heilahteluista.
Makrotason tarkastelu on välttämätöntä, mutta se ei riitä. Politiikan vaikutukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa ja arjen todellisuus ei ole keskiarvo.
Arjen todellisuus näkyy siinä, kun:
- laskut kasvavat nopeammin kuin tulot
- epävarmuus tulevasta lisääntyy
- palvelut siirtyvät kauemmas
- toimeentulo ei tunnu enää vakaalta
Jos(kun) näitä kokemuksia ei tunnisteta, syntyy väistämättä kuilu hallituksen viestin ja ihmisten arjen välille. Ja kun kuilu kasvaa, ei ole uskottavaa väittää, että ongelma olisi vain oppositiossa.
Keskustan valinta jättäytyä sivuun ja sen seuraukset
Keskusta ei osallistunut välikysymykseen. Itse pidän tätä poliittisesti ongelmallisena ratkaisuna.
Kyse ei ole siitä, että kaikkien oppositiopuolueiden pitäisi olla samaa mieltä. Kyse on siitä, että välikysymys nosti esiin aidon ristiriidan: hallituksen viesti ja ihmisten kokemus eivät kohtaa.
Kun tällainen ristiriita on näkyvä, vastuullisen politiikan paikka on keskustelussa, ei sen ulkopuolella. Toki onneksi keskusta osallistui aktiivisesti keskusteluun.
Demokratia edellyttää yhteistä todellisuuspohjaa
Demokratia kestää erimielisyyttä. Se ei kestä sitä, että toisen kokemus todellisuudesta mitätöidään.
Kun pääministeri määrittelee eriävän näkemyksen “vieraantuneeksi”, tapahtuu kolme asiaa:
- Keskustelu kaventuu.
- Luottamus heikkenee.
- Poliittinen vastuu hämärtyy.
Tämä on ongelmallista erityisesti nyt, kun Suomi tarvitsee kykyä tunnistaa, että todellisuus ei ole kaikille sama. Politiikan tehtävä ei ole valita yhtä “oikeaa” todellisuutta, vaan ymmärtää, miksi kokemukset eroavat ja mitä se kertoo yhteiskunnan tilasta.
Kun yhteinen todellisuus alkaa hajota
Välikysymyskeskustelu oli esimerkki laajemmasta kehityksestä: suomalaisessa politiikassa on syntymässä kaksi todellisuutta, jotka eivät enää kohtaa.
- Hallitus puhuu rakenteellisista uudistuksista ja globaaleista shokeista.
- Oppositio puhuu arjen kiristymisestä ja kasvavasta epävarmuudesta.
- Ihmiset elävät todellisuutta, jossa molemmat voivat olla samanaikaisesti totta.
Kun nämä näkökulmat asetetaan vastakkain ilman yritystä ymmärtää niiden taustaa, politiikka menettää kykynsä toimia yhteisenä areenana.
Politiikan vaarallinen käänne
Jos poliittinen keskustelu muuttuu kilpailevien todellisuuksien taisteluksi, seuraukset ovat vakavia:
- Kansalaisten kokemus jää helposti jalkoihin.
- Poliittinen järjestelmä alkaa näyttää etäiseltä.
- Luottamus instituutioihin heikkenee.
En näe, että tämä olisi vain retorinen ongelma, vaan ajattelen sen olevan rakenteellinen riski, joka heikentää demokratian toimivuutta.
Ylimielisyyttä vai irtautumista?
On mahdollista, että hallitus tarkastelee asioita makrotalouden näkökulmasta ja oppositio arjen tasolta. Mutta juuri siksi pääministerin käyttämä kehys on ongelmallinen.
Kun johtava poliitikko määrittelee toisen näkemyksen “vieraantuneeksi”, hän ei ainoastaan kritisoi politiikkaa hän kyseenalaistaa toisen osapuolen oikeutuksen tulkita todellisuutta.
Se on merkki siitä, että poliittinen johto ei enää näe yhteiskuntaa monikerroksisena, vaan yhtenä totuutena, jonka se itse määrittelee.
Kysymys, johon pitäisi vastata
Lopulta tärkein kysymys ei ole, kuka on oikeassa työllisyydestä tai talouspolitiikasta, vaan tärkein kysymys mielestäni on se, että miten samasta maasta ja samoista ihmisistä voi syntyä kaksi näin erilaista todellisuutta?
Ja vielä tärkeämpi:
Kuka saa määritellä, kumpi niistä on “oikea”?
Miten päätöksiä tehdään, jos päättäjät eivät tunne päätettäviä asioita?
Viime viikkojen julkinen keskustelu on nostanut esiin huolestuttavan kysymyksen siitä, että ymmärtävätkö ministerimme aidosti niitä asioita, joista he tekevät päätöksiä?
Kyse ei ole pienistä lipsahduksista. Kyse on perustavanlaatuisesta ymmärryksestä.
Kun pääministeri ei tunne suojaosaa
Pääministeri Petteri Orpo totesi Ylen tentissä, että työtön voi tehdä töitä ilman, että työttömyysturva “välittömästi leikkaantuu”, vaikka suojaosa on poistettu.
Tämähän ei pidä paikkaansa.
Aiemmin suojaosa mahdollisti 300 euron ansiot ilman, että työttömyystuki pieneni. Sen poistamisen jälkeen jokainen ansaittu euro vaikuttaa tukeen.
Tämä ei ole tulkintakysymys, vaan keskeinen osa työttömyysturvan rakennetta.
Jos pääministeri ei tunne tätä, herää väistämättä kysymys, että
mihin tietoon päätökset perustuvat?
Kun opetusministeri unohtaa rahoituksen
Samaan aikaan opetusministeri Anders Adlercreutz on todennut, ettei Suomella ole varaa palauttaa aikuiskoulutustukea.
Tämäkin väite kaipaa olennaisen täydennyksen.
Aikuiskoulutustuki ei ollut pelkkä valtion menoerä.
Sen rahoittivat pääosin palkansaajat ja työnantajat yhdessä.
Silti päätös tehtiin tarkastelemalla asiaa ensisijaisesti valtiontalouden näkökulmasta, ei yksilön, työelämän tai työnantajien tarpeiden kautta.
Ja kun tuki lakkautettiin, luvattiin korvaavia malleja. Onko tullut?
No ei ole.
Mitä menetimme?
Aikuiskoulutustuki ei ollut vain etuus.
Se oli väline liikkua työelämässä, kehittyä ja vastata muuttuviin osaamistarpeisiin.
Sen avulla:
- myynnin ammattilainen kouluttautui ohjelmistokehittäjäksi
- luokanopettaja hankki erityisopettajan pätevyyden
- lähihoitaja eteni sairaanhoitajaksi
Juuri näistä osaajista meillä on nyt pula.
Päätös lakkauttaa tuki ei ollut vain säästöpäätös.
Se oli päätös heikentää osaamisen kehittämisen mahdollisuuksia Suomessa.
Kyse ei ole yksittäisistä virheistä
On inhimillistä, että poliitikko tekee virheen.
Mutta kun:
- pääministeri esittää virheellistä tietoa työttömyysturvasta
- opetusministeri sivuuttaa keskeisen rahoitusmallin
kyse ei ole enää yksittäisistä lipsahduksista.
Kyse on siitä, kuinka hyvin päätöksenteon pohjana oleva ymmärrys vastaa todellisuutta.
Näen tämän seuraukset työssäni
Työssäni sosiaali- ja terveyspalveluissa näen konkreettisesti, mitä tapahtuu, kun päätökset eivät kohtaa arkea.
Kun:
- työn vastaanottaminen ei ole kannattavaa
- kouluttautuminen vaikeutuu
- ihmiset jäävät paikoilleen tilanteisiin, joista haluaisivat eteenpäin
se ei ole vain yksilön ongelma.
Se on koko yhteiskunnan ongelma.
Päätöksenteko vaatii ymmärrystä, ei oletuksia
Hyvä päätöksenteko ei synny pelkästään poliittisesta tahdosta.
Se vaatii:
- perehtymistä
- asiantuntijatiedon kuuntelemista
- halua ymmärtää vaikutukset ihmisten arjessa
Muuten riskinä on politiikka, joka näyttää toimivalta paperilla – mutta ei toimi todellisuudessa.
Suomessa ei ole varaa huonoon päätöksentekoon.
Ei ole varaa siihen, että:
- työnteon kannustimia heikennetään ymmärtämättä vaikutuksia
- kouluttautumisen mahdollisuuksia puretaan ilman toimivia vaihtoehtoja
Eikä ole varaa siihen, että päätöksiä tehdään puutteellisen tiedon varassa.
Kysymys ei ole vain yksittäisistä kommenteista.
Kysymys on luottamuksesta.
Voimmeko luottaa siihen, että päätöksentekijät tietävät, mistä he päättävät?
Moderni orjuus Suomessa
Suomessa puhumme mielellämme oikeusvaltiosta, työelämän reiluudesta ja ihmisoikeuksista. Silti samaan aikaan maassamme tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.
Hiljattain YLE uutisoi raportista, jossa vakavat työperäisen hyväksikäytön piirteet nousivat jälleen esiin. Kyse ei ole yksittäisestä poikkeuksesta, vaan ilmiöstä, joka toistuu eri puolilla Suomea; siivousalalla, rakennustyömailla, ravintoloissa, maataloudessa ja teollisuudessa. Usein uhrit ovat ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä, jotka ovat riippuvaisia työnantajastaan oleskeluluvan, asumisen tai velkasuhteiden vuoksi.
Kun lukee Paavo Teittinen Tietofinlandia-palkittua teosta Pitkä vuoro, ymmärtää, että kyse ei ole vain yksittäisistä väärinkäytöksistä. Teittinen kuvaa järjestelmällistä pakkotyötä, ihmiskauppaa ja törkeitä riiston muotoja, jotka tapahtuvat suomalaisen yhteiskunnan sisällä, osin rakenteiden mahdollistamina.
Kirja on karua luettavaa. Se pakottaa katsomaan suoraan sitä todellisuutta, jossa työntekijän passia säilytetään työnantajan hallussa, palkkaa ei makseta sovitusti, työpäivät venyvät kohtuuttomiksi ja uhkailu on arkea. Ihmisiä sidotaan velkoihin, asumiseen ja byrokratiaan niin, että irtautuminen tuntuu mahdottomalta.
Teittinen nostaa esiin myös sen, miten lainsäädäntö ja poliittiset päätökset voivat käytännössä ylläpitää hyväksikäytön riskiä. Kun työntekijän oleskelulupa sidotaan yhteen työnantajaan, valta-asetelma on äärimmäisen epätasapainoinen. Kun valvontaresursseja ei lisätä samaa tahtia kuin työperäistä maahanmuuttoa, syntyy harmaa alue, jossa rikollinen toiminta voi kukoistaa.
Teollisuusliitto on lahjoittanut Pitkä vuoro -kirjan jokaiselle kansanedustajalle. Tieto on siis kirjaimellisesti heidän käsissään. Kyse ei ole siitä, etteikö ilmiöstä olisi kirjoitettu, tutkittu ja varoitettu. Kyse on siitä, halutaanko nähdä ja halutaanko toimia.
Kirjaa en ole vielä saanut loppuun, mutta jo nyt on selvää, että sen soisi jokaisen päättäjän lukevan ajatuksella. Ei pikaisena silmäilynä, vaan pysähtyen. Millaista Suomea me rakennamme, jos hyväksymme sen, että osa ihmisistä tekee työtä pelon, velan ja pakon alla? Mitä me olemme, jos meidän taloutemme on orjuuden varassa?
Työperäinen hyväksikäyttö ja ihmiskauppa eivät ole vain rikosoikeudellisia kysymyksiä. Ne ovat moraalisia kysymyksiä. Ne kertovat siitä, ketä yhteiskunta suojelee ja ketä ei.
Jos todella haluamme kitkeä pakkotyön ja ihmiskaupan, tarvitaan:
- työntekijän oleskeluluvan irrottaminen yksittäisestä työnantajasta
- viranomaisvalvonnan resurssien vahvistaminen
- matalan kynnyksen suojelua ja oikeusapua uhreille
- todellisia seuraamuksia hyväksikäyttäjille
- poliittista tahtoa asettaa ihmisoikeudet taloudellisen hyödyn edelle
Suomessa ei saisi olla ihmisiä, joiden arvo mitataan vain halpana työvoimana.
Pitkä vuoro osoittaa, että ongelma ei ole näkymätön, se on vain liian usein sivuutettu. Nyt kysymys kuuluu: kuka kantaa vastuun?
Kysymys aluehallitukselle lastensuojelun toimintaedellytyksistä
Aluevaltuutetulla on oikeus jättää aluehallitukselle kysymys, johon toivotaan vastausta. Tämä työkalu toimii lähes aluevaltuustoaloitteen tavoin: se kirjataan virallisesti, jätetään kokouksessa ja siihen odotetaan asiallista selvitystä. Kysymys mahdollistaa ajankohtaisten, usein kiireellistenkin asioiden nostamisen keskusteluun ja arvioitavaksi alueen ylimmällä päätöksenteon tasolla.
Jätin 27.5.2025 pidetyssä aluevaltuuston kokouksessa kysymyksen, joka koskee lastensuojelun toimintaedellytyksiä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymykseni taustalla on huoli siitä, miten lasten, nuorten ja perheiden palvelut tällä hetkellä vastaavat kasvaviin tarpeisiin ja strategisiin tavoitteisiin.
Miksi tämä kysymys on tärkeä?
Tilastojen mukaan lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut vuoden 2024 hyvinvointikertomuksen mukaan 13 % edellisvuodesta, samaan aikaan kun asiakasmäärien kerrotaan vähentyneen. Tämä tilanne vaatii syvempää analyysia. Emme voi olettaa, että palvelutarve on vähentynyt, ellei meillä ole selkeää käsitystä siitä, mistä kehitys oikeasti johtuu. Kyse voi olla palveluiden saavutettavuudesta, työn resurssoinnista tai arviointikäytäntöjen muutoksista.
Mitä haluamme selvittää?
Pyydämme aluehallitukselta selvitystä seuraavista strategisista kehityssuunnista ja niiden vaikutuksista:
- Oman palvelutuotannon lisääminen ja ostopalvelujen vähentäminen
Miten ammatillisen tukisuhdetoiminnan ostoja on korvattu omalla sosiaaliohjauksella? Entä miten tämä on vaikuttanut ennaltaehkäisevään tukeen? - Vapaaehtoisen tukisuhdetoiminnan lisääminen
Miten järjestöyhteistyö on toteutunut? Saavatko kaikki tarvitsevat lapset turvallisen aikuisen tuen? - Perhehoidon osuuden lisääminen sijaishuollossa
Onko siirtymä perhehoitoon toteutunut suunnitellusti ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut lasten hyvinvointiin ja kustannustehokkuuteen? - Palveluvalikoiman yhtenäistäminen ja asiakasohjauksen kehittäminen
Miten asiakasohjausta on parannettu käytännössä? Onko se auttanut perheitä löytämään oikeat palvelut oikeaan aikaan? - Raskaampien palvelujen käytön vähentyminen
Miten työnkulkujen järkiperäistäminen on vaikuttanut kuormitukseen ja asiakkuusmääriin? Näkyykö tämä lasten tilanteiden kokonaisarviossa?
Mikä on seuraava askel?
Kysymyksen tarkoituksena on saada läpinäkyvää ja ajankohtaista tietoa lastensuojelun nykytilasta ja kehityksestä. Näin varmistetaan, että strategiset linjaukset eivät jää vain papereihin, vaan että ne myös käytännössä parantavat lasten ja perheiden arkea.
Toivon, että tämä kysymys johtaa rakentavaan keskusteluun ja konkreettisiin toimenpiteisiin. Lastensuojelu on yksi yhteiskuntamme keskeisimmistä vastuista ja sen on toimittava luotettavasti ja lapsen etua palvellen.
Lotta Paakkunainen 