Kategoria-arkisto:Uncategorized

Kuka on vieraantunut ja mistä?

Eduskunnan välikysymyskeskustelu (15.4.2026) oli jälleen hengästyttävä ja samalla pysäytti välillä hengityksen. Ei siis siksi, että eduskunnassa väitellään, sillä se on parlamentarismin normaalia dynamiikkaa, vaan siksi, miten pääministeri Petteri Orpo valitsi kehystää koko keskustelun.

Oppositio on hänen mukaansa “täysin vieraantunut todellisuudesta”.

Tämä ei ole pelkkä heitto. Se on poliittinen tulkinta, joka määrittää, kenen kokemus yhteiskunnasta hyväksytään ja kenen ei. Siksi sitä mielestäni pitää vähän pureskella.

Talousluvut eivät yksin kerro todellisuutta

Hallituksen viesti nojaa vahvasti makrotalouden mittareihin. Työllisyys on “hyvällä tasolla”, Grahn-Laasonen totesi ja ongelmien katsotaan johtuvan ennen kaikkea maailmantalouden heilahteluista.

Makrotason tarkastelu on välttämätöntä, mutta se ei riitä. Politiikan vaikutukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa ja arjen todellisuus ei ole keskiarvo.

Arjen todellisuus näkyy siinä, kun:

  • laskut kasvavat nopeammin kuin tulot
  • epävarmuus tulevasta lisääntyy
  • palvelut siirtyvät kauemmas
  • toimeentulo ei tunnu enää vakaalta

Jos(kun) näitä kokemuksia ei tunnisteta, syntyy väistämättä kuilu hallituksen viestin ja ihmisten arjen välille. Ja kun kuilu kasvaa, ei ole uskottavaa väittää, että ongelma olisi vain oppositiossa.

Keskustan valinta jättäytyä sivuun ja sen seuraukset

Keskusta ei osallistunut välikysymykseen. Itse pidän tätä poliittisesti ongelmallisena ratkaisuna.

Kyse ei ole siitä, että kaikkien oppositiopuolueiden pitäisi olla samaa mieltä. Kyse on siitä, että välikysymys nosti esiin aidon ristiriidan: hallituksen viesti ja ihmisten kokemus eivät kohtaa.

Kun tällainen ristiriita on näkyvä, vastuullisen politiikan paikka on keskustelussa, ei sen ulkopuolella. Toki onneksi keskusta osallistui aktiivisesti keskusteluun.

Demokratia edellyttää yhteistä todellisuuspohjaa

Demokratia kestää erimielisyyttä. Se ei kestä sitä, että toisen kokemus todellisuudesta mitätöidään.

Kun pääministeri määrittelee eriävän näkemyksen “vieraantuneeksi”, tapahtuu kolme asiaa:

  1. Keskustelu kaventuu.
  2. Luottamus heikkenee.
  3. Poliittinen vastuu hämärtyy.

Tämä on ongelmallista erityisesti nyt, kun Suomi tarvitsee kykyä tunnistaa, että todellisuus ei ole kaikille sama. Politiikan tehtävä ei ole valita yhtä “oikeaa” todellisuutta, vaan ymmärtää, miksi kokemukset eroavat ja mitä se kertoo yhteiskunnan tilasta.

Kun yhteinen todellisuus alkaa hajota

Välikysymyskeskustelu oli esimerkki laajemmasta kehityksestä: suomalaisessa politiikassa on syntymässä kaksi todellisuutta, jotka eivät enää kohtaa.

  • Hallitus puhuu rakenteellisista uudistuksista ja globaaleista shokeista.
  • Oppositio puhuu arjen kiristymisestä ja kasvavasta epävarmuudesta.
  • Ihmiset elävät todellisuutta, jossa molemmat voivat olla samanaikaisesti totta.

Kun nämä näkökulmat asetetaan vastakkain ilman yritystä ymmärtää niiden taustaa, politiikka menettää kykynsä toimia yhteisenä areenana.

Politiikan vaarallinen käänne

Jos poliittinen keskustelu muuttuu kilpailevien todellisuuksien taisteluksi, seuraukset ovat vakavia:

  • Kansalaisten kokemus jää helposti jalkoihin.
  • Poliittinen järjestelmä alkaa näyttää etäiseltä.
  • Luottamus instituutioihin heikkenee.

En näe, että tämä olisi vain retorinen ongelma, vaan ajattelen sen olevan rakenteellinen riski, joka heikentää demokratian toimivuutta.

Ylimielisyyttä vai irtautumista?

On mahdollista, että hallitus tarkastelee asioita makrotalouden näkökulmasta ja oppositio arjen tasolta. Mutta juuri siksi pääministerin käyttämä kehys on ongelmallinen.

Kun johtava poliitikko määrittelee toisen näkemyksen “vieraantuneeksi”, hän ei ainoastaan kritisoi politiikkaa hän kyseenalaistaa toisen osapuolen oikeutuksen tulkita todellisuutta.

Se on merkki siitä, että poliittinen johto ei enää näe yhteiskuntaa monikerroksisena, vaan yhtenä totuutena, jonka se itse määrittelee.

Kysymys, johon pitäisi vastata

Lopulta tärkein kysymys ei ole, kuka on oikeassa työllisyydestä tai talouspolitiikasta, vaan tärkein kysymys mielestäni on se, että miten samasta maasta ja samoista ihmisistä voi syntyä kaksi näin erilaista todellisuutta?

Ja vielä tärkeämpi:

Kuka saa määritellä, kumpi niistä on “oikea”?

Miten päätöksiä tehdään, jos päättäjät eivät tunne päätettäviä asioita?

Viime viikkojen julkinen keskustelu on nostanut esiin huolestuttavan kysymyksen siitä, että ymmärtävätkö ministerimme aidosti niitä asioita, joista he tekevät päätöksiä?

Kyse ei ole pienistä lipsahduksista. Kyse on perustavanlaatuisesta ymmärryksestä.

Kun pääministeri ei tunne suojaosaa

Pääministeri Petteri Orpo totesi Ylen tentissä, että työtön voi tehdä töitä ilman, että työttömyysturva “välittömästi leikkaantuu”, vaikka suojaosa on poistettu.

Tämähän ei pidä paikkaansa.

Aiemmin suojaosa mahdollisti 300 euron ansiot ilman, että työttömyystuki pieneni. Sen poistamisen jälkeen jokainen ansaittu euro vaikuttaa tukeen.

Tämä ei ole tulkintakysymys, vaan keskeinen osa työttömyysturvan rakennetta.

Jos pääministeri ei tunne tätä, herää väistämättä kysymys, että
mihin tietoon päätökset perustuvat?

Kun opetusministeri unohtaa rahoituksen

Samaan aikaan opetusministeri Anders Adlercreutz on todennut, ettei Suomella ole varaa palauttaa aikuiskoulutustukea.

Tämäkin väite kaipaa olennaisen täydennyksen.

Aikuiskoulutustuki ei ollut pelkkä valtion menoerä.
Sen rahoittivat pääosin palkansaajat ja työnantajat yhdessä.

Silti päätös tehtiin tarkastelemalla asiaa ensisijaisesti valtiontalouden näkökulmasta, ei yksilön, työelämän tai työnantajien tarpeiden kautta.

Ja kun tuki lakkautettiin, luvattiin korvaavia malleja. Onko tullut?

No ei ole.

Mitä menetimme?

Aikuiskoulutustuki ei ollut vain etuus.
Se oli väline liikkua työelämässä, kehittyä ja vastata muuttuviin osaamistarpeisiin.

Sen avulla:

  • myynnin ammattilainen kouluttautui ohjelmistokehittäjäksi
  • luokanopettaja hankki erityisopettajan pätevyyden
  • lähihoitaja eteni sairaanhoitajaksi

Juuri näistä osaajista meillä on nyt pula.

Päätös lakkauttaa tuki ei ollut vain säästöpäätös.
Se oli päätös heikentää osaamisen kehittämisen mahdollisuuksia Suomessa.

Kyse ei ole yksittäisistä virheistä

On inhimillistä, että poliitikko tekee virheen.

Mutta kun:

  • pääministeri esittää virheellistä tietoa työttömyysturvasta
  • opetusministeri sivuuttaa keskeisen rahoitusmallin

kyse ei ole enää yksittäisistä lipsahduksista.

Kyse on siitä, kuinka hyvin päätöksenteon pohjana oleva ymmärrys vastaa todellisuutta.

Näen tämän seuraukset työssäni

Työssäni sosiaali- ja terveyspalveluissa näen konkreettisesti, mitä tapahtuu, kun päätökset eivät kohtaa arkea.

Kun:

  • työn vastaanottaminen ei ole kannattavaa
  • kouluttautuminen vaikeutuu
  • ihmiset jäävät paikoilleen tilanteisiin, joista haluaisivat eteenpäin

se ei ole vain yksilön ongelma.
Se on koko yhteiskunnan ongelma.

Päätöksenteko vaatii ymmärrystä, ei oletuksia

Hyvä päätöksenteko ei synny pelkästään poliittisesta tahdosta.
Se vaatii:

  • perehtymistä
  • asiantuntijatiedon kuuntelemista
  • halua ymmärtää vaikutukset ihmisten arjessa

Muuten riskinä on politiikka, joka näyttää toimivalta paperilla – mutta ei toimi todellisuudessa.

Suomessa ei ole varaa huonoon päätöksentekoon.

Ei ole varaa siihen, että:

  • työnteon kannustimia heikennetään ymmärtämättä vaikutuksia
  • kouluttautumisen mahdollisuuksia puretaan ilman toimivia vaihtoehtoja

Eikä ole varaa siihen, että päätöksiä tehdään puutteellisen tiedon varassa.

Kysymys ei ole vain yksittäisistä kommenteista.
Kysymys on luottamuksesta.

Voimmeko luottaa siihen, että päätöksentekijät tietävät, mistä he päättävät?

Moderni orjuus Suomessa

Suomessa puhumme mielellämme oikeusvaltiosta, työelämän reiluudesta ja ihmisoikeuksista. Silti samaan aikaan maassamme tapahtuu asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Hiljattain YLE uutisoi raportista, jossa vakavat työperäisen hyväksikäytön piirteet nousivat jälleen esiin. Kyse ei ole yksittäisestä poikkeuksesta, vaan ilmiöstä, joka toistuu eri puolilla Suomea; siivousalalla, rakennustyömailla, ravintoloissa, maataloudessa ja teollisuudessa. Usein uhrit ovat ulkomaalaistaustaisia työntekijöitä, jotka ovat riippuvaisia työnantajastaan oleskeluluvan, asumisen tai velkasuhteiden vuoksi.

Kun lukee Paavo Teittinen Tietofinlandia-palkittua teosta Pitkä vuoro, ymmärtää, että kyse ei ole vain yksittäisistä väärinkäytöksistä. Teittinen kuvaa järjestelmällistä pakkotyötä, ihmiskauppaa ja törkeitä riiston muotoja, jotka tapahtuvat suomalaisen yhteiskunnan sisällä, osin rakenteiden mahdollistamina.

Kirja on karua luettavaa. Se pakottaa katsomaan suoraan sitä todellisuutta, jossa työntekijän passia säilytetään työnantajan hallussa, palkkaa ei makseta sovitusti, työpäivät venyvät kohtuuttomiksi ja uhkailu on arkea. Ihmisiä sidotaan velkoihin, asumiseen ja byrokratiaan niin, että irtautuminen tuntuu mahdottomalta.

Teittinen nostaa esiin myös sen, miten lainsäädäntö ja poliittiset päätökset voivat käytännössä ylläpitää hyväksikäytön riskiä. Kun työntekijän oleskelulupa sidotaan yhteen työnantajaan, valta-asetelma on äärimmäisen epätasapainoinen. Kun valvontaresursseja ei lisätä samaa tahtia kuin työperäistä maahanmuuttoa, syntyy harmaa alue, jossa rikollinen toiminta voi kukoistaa.

Teollisuusliitto on lahjoittanut Pitkä vuoro -kirjan jokaiselle kansanedustajalle. Tieto on siis kirjaimellisesti heidän käsissään. Kyse ei ole siitä, etteikö ilmiöstä olisi kirjoitettu, tutkittu ja varoitettu. Kyse on siitä, halutaanko nähdä ja halutaanko toimia.

Kirjaa en ole vielä saanut loppuun, mutta jo nyt on selvää, että sen soisi jokaisen päättäjän lukevan ajatuksella. Ei pikaisena silmäilynä, vaan pysähtyen. Millaista Suomea me rakennamme, jos hyväksymme sen, että osa ihmisistä tekee työtä pelon, velan ja pakon alla? Mitä me olemme, jos meidän taloutemme on orjuuden varassa?

Työperäinen hyväksikäyttö ja ihmiskauppa eivät ole vain rikosoikeudellisia kysymyksiä. Ne ovat moraalisia kysymyksiä. Ne kertovat siitä, ketä yhteiskunta suojelee ja ketä ei.

Jos todella haluamme kitkeä pakkotyön ja ihmiskaupan, tarvitaan:

  • työntekijän oleskeluluvan irrottaminen yksittäisestä työnantajasta
  • viranomaisvalvonnan resurssien vahvistaminen
  • matalan kynnyksen suojelua ja oikeusapua uhreille
  • todellisia seuraamuksia hyväksikäyttäjille
  • poliittista tahtoa asettaa ihmisoikeudet taloudellisen hyödyn edelle

Suomessa ei saisi olla ihmisiä, joiden arvo mitataan vain halpana työvoimana.

Pitkä vuoro osoittaa, että ongelma ei ole näkymätön, se on vain liian usein sivuutettu. Nyt kysymys kuuluu: kuka kantaa vastuun?

Kysymys aluehallitukselle lastensuojelun toimintaedellytyksistä

Aluevaltuutetulla on oikeus jättää aluehallitukselle kysymys, johon toivotaan vastausta. Tämä työkalu toimii lähes aluevaltuustoaloitteen tavoin: se kirjataan virallisesti, jätetään kokouksessa ja siihen odotetaan asiallista selvitystä. Kysymys mahdollistaa ajankohtaisten, usein kiireellistenkin asioiden nostamisen keskusteluun ja arvioitavaksi alueen ylimmällä päätöksenteon tasolla.

Jätin 27.5.2025 pidetyssä aluevaltuuston kokouksessa kysymyksen, joka koskee lastensuojelun toimintaedellytyksiä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Kysymykseni taustalla on huoli siitä, miten lasten, nuorten ja perheiden palvelut tällä hetkellä vastaavat kasvaviin tarpeisiin ja strategisiin tavoitteisiin.

Miksi tämä kysymys on tärkeä?

Tilastojen mukaan lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut vuoden 2024 hyvinvointikertomuksen mukaan 13 % edellisvuodesta, samaan aikaan kun asiakasmäärien kerrotaan vähentyneen. Tämä tilanne vaatii syvempää analyysia. Emme voi olettaa, että palvelutarve on vähentynyt, ellei meillä ole selkeää käsitystä siitä, mistä kehitys oikeasti johtuu. Kyse voi olla palveluiden saavutettavuudesta, työn resurssoinnista tai arviointikäytäntöjen muutoksista.

Mitä haluamme selvittää?

Pyydämme aluehallitukselta selvitystä seuraavista strategisista kehityssuunnista ja niiden vaikutuksista:

  • Oman palvelutuotannon lisääminen ja ostopalvelujen vähentäminen
    Miten ammatillisen tukisuhdetoiminnan ostoja on korvattu omalla sosiaaliohjauksella? Entä miten tämä on vaikuttanut ennaltaehkäisevään tukeen?
  • Vapaaehtoisen tukisuhdetoiminnan lisääminen
    Miten järjestöyhteistyö on toteutunut? Saavatko kaikki tarvitsevat lapset turvallisen aikuisen tuen?
  • Perhehoidon osuuden lisääminen sijaishuollossa
    Onko siirtymä perhehoitoon toteutunut suunnitellusti ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut lasten hyvinvointiin ja kustannustehokkuuteen?
  • Palveluvalikoiman yhtenäistäminen ja asiakasohjauksen kehittäminen
    Miten asiakasohjausta on parannettu käytännössä? Onko se auttanut perheitä löytämään oikeat palvelut oikeaan aikaan?
  • Raskaampien palvelujen käytön vähentyminen
    Miten työnkulkujen järkiperäistäminen on vaikuttanut kuormitukseen ja asiakkuusmääriin? Näkyykö tämä lasten tilanteiden kokonaisarviossa?

Mikä on seuraava askel?

Kysymyksen tarkoituksena on saada läpinäkyvää ja ajankohtaista tietoa lastensuojelun nykytilasta ja kehityksestä. Näin varmistetaan, että strategiset linjaukset eivät jää vain papereihin, vaan että ne myös käytännössä parantavat lasten ja perheiden arkea.

Toivon, että tämä kysymys johtaa rakentavaan keskusteluun ja konkreettisiin toimenpiteisiin. Lastensuojelu on yksi yhteiskuntamme keskeisimmistä vastuista ja sen on toimittava luotettavasti ja lapsen etua palvellen.

Kun asiantuntija puhuu, kuunteleeko kaikki?

Osallistuin hiljattain tilaisuuteen, jossa sain kuulla oman alansa asiantuntijoita. Ilta oli mielenkiintoinen ja kattava ja esitykset herättivät paljon ajatuksia. On aina antoisaa saada tietoa suoraan ihmisiltä, joilla on syvällinen ymmärrys käsiteltävästä aiheesta. Hyvä asiantuntija osaa paitsi jakaa tietoa, myös herättää keskustelua ja tarjota uusia näkökulmia.

Keskustelua kyllä riitti – ehkä välillä liikaakin, turhia välikommentteja, päälle puhumista. Jäin pohtimaan ilmiötä, joka toistuu monissa vastaavissa tilaisuuksissa: kuulijakunnassa on usein joku, joka haluaa olla äänessä. Hän ei välttämättä ole asiantuntija, mutta osallistuu keskusteluun tavalla, joka ei aina tuo lisäarvoa itse aiheeseen. Onko kyse halusta osoittaa myötätuntoa puhujalle? Vai halusta todistaa, että on kiinnostunut aiheesta? Vai sittenkin vain tarpeesta saada oma ääni kuuluviin?

Tietenkin vuorovaikutus on tärkeää ja usein juuri yleisön kysymykset ja kommentit rikastavat keskustelua. Silti joskus tuntuu, että asiantuntijan ääni peittyy tarpeettoman metelin alle. Itse nautin siitä, että saan keskittyä kuuntelemaan ja omaksumaan uutta tietoa. Jos jokin jää mietityttämään, kysyn vasta sitten, kun asiantuntija on saanut käydä ajatuksensa loppuun.

Ehkä tämä liittyy myös laajempaan tapaan osallistua keskusteluun. Olemmeko liian tottuneita siihen, että mielipiteen ilmaiseminen on itseisarvo? Voisiko joskus olla arvokkaampaa vain pysähtyä, kuunnella ja antaa asiantuntijan johdattaa meitä syvemmälle aiheeseen?

Miten sinä suhtaudut tällaisiin tilanteisiin? Pidätkö enemmän keskustelusta vai kuuntelun mahdollisuudesta?

Panostuksia Lohjan lasten ja nuorten hyvinvointiin – matka kohti parempaa koulutukea ja liikuntamahdollisuuksia

Kaupunginvaltuuston marraskuun kokouksessa kävin pitämässä puheenvuoron talousarviopykälän aikana. Talousarvioon oli lisätty määräraha kolmen koulunuorisotyöntekijän vakinaistamiselle, mutta Pusulan jääkiekkokaukaloon ei määrärahaa löytynyt 24 ooo euron edestä. Siitä käytettiin eniten puheenvuoroja.

Olen iloinen siitä, että Lohjan kaupungin talousarvioon on varattu määräraha kolmen koulunuorisotyöntekijän palkkaamiseksi. Tämä on tärkeä askel lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukemisessa sekä heidän näkyvyytensä lisäämisessä kouluympäristössä. Samalla meidän on kuitenkin huomioitava, että pelkästään kolmen työntekijän panos ei riitä kattamaan Lohjan kaikkia yläkouluja, saati mahdollistamaan ennaltaehkäisevää tukea myös alakouluissa.

Lohjan nuoret kohtaavat yhä moninaisempia haasteita, ja jokainen koulunuorisotyöntekijä joutuu jakamaan työpanoksensa usean koulun kesken. Tämä resurssipula vaikeuttaa aidosti tehokasta ennaltaehkäisevää toimintaa ja rajaa mahdollisuuksia tarjota tukea ajoissa. Toivonkin, että jatkossa voimme laajentaa koulunuorisotyön resursseja niin, että jokaisella nuorella olisi parempi mahdollisuus saada tarvitsemaansa tukea.

Koulunuorisotyön rinnalla on myös tärkeää, että tarjolla on liikuntamahdollisuuksia, jotka tukevat lasten ja nuorten kasvua ja hyvinvointia. Tämän vuoksi kannatin valtuutettu Maittilan esitystä uuden kaukalon hankkimiseksi Pusulan jäälle. Vaikka kyse on verrattain pienestä investoinnista, sen merkitys alueen nuorille on suuri. Uusi kaukalo tarjoaa turvallisen ja inspiroivan ympäristön, joka rohkaisee lapsia ja nuoria liikkumaan ja viettämään aikaa yhdessä ulkona. Ikävä kyllä suurin osa valtuutetuista oli sitä mieltä, että Pusulassa ei tarvita nuorille kaukaloa, tai helppoa keinoa poikien liikkua talvella. Erityisesti poikien liikkuminen ja luistelu alueella on vähentynyt kaukalon poistuttua.

Paikalliset liikuntamahdollisuudet eivät pelkästään tue fyysistä terveyttä, vaan niillä on myös myönteinen vaikutus mielenterveyteen ja sosiaalisiin taitoihin. Tällaiset investoinnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti edistämällä lasten ja nuorten kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Lohjan lasten ja nuorten tulevaisuuteen panostaminen on sijoitus, jonka tuotto näkyy parempana yhteisön hyvinvointina ja elinvoimaisuutena.