Kategoria-arkisto:Uncategorized

Sain tänään ilon olla puhujavieraana Eläkeliitto Lohjan Päikkäreissä Harjulassa. Paikalla oli yli sata kuulijaa ja keskustelu oli juuri sellaista kuin parhaimmillaan toivoo, avointa, suoraa, kriittistä ja ennen kaikkea ihmisten omiin kokemuksiin perustuvaa.

Tilaisuuteen saapuessani ajattelin kertovani hyvinvointialueen ajankohtaisesta tilanteesta. Poistuessani ajattelin jälleen kerran sitä, kuinka paljon päätöksenteossa olisi kuunneltavaa niissä kokemuksissa, joita ihmisillä on omasta arjestaan ja mietin myös sitä, miten onnekas olin, että sain kutsun ja pääsin keskustelemaan.

Raportit, mittarit ja talousluvut ovat tärkeitä, silti hyvinvointialuetta ei lopulta arvioida taulukoiden perusteella. Ihmiset arvioivat sitä sen mukaan, pääsevätkö he lääkäriin, saavatko vastauksia kysymyksiinsä ja löytyykö apua silloin, kun sitä tarvitaan.

Hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen

Hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuoden 2023 alussa. Ensimmäiset vuodet kuluivat pitkälti uuden organisaation rakentamiseen, toimintojen yhdistämiseen ja talouden vakauttamiseen.

Nyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Aluksi siis käynnisteltiin ja rakennettiin, toinen vaihe oli talouden tasapainottamisen vaihe ja kolmas vaihe, jossa elämme nyt, on palvelujen uudistamisen vaihe.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue kuuluu talouden näkökulmasta paremmin pärjänneisiin alueisiin Suomessa. Taloutta on saatu vakautettua ja aiempia alijäämiä katettua. Samalla hyvinvointialue on hyväksynyt uuden palvelujen uudistamiseen keskittyvän strategian vuosille 2026–2029.

Vaikka talous on tärkeä asia, en pidä sitä hyvinvointialueen tärkeimpänä tavoitteena. Olen usein sanonut, että talouden pitäisi olla väline, ei päämäärä ja tärkeä kysymys ei ole se, paljonko olemme säästäneet vaan se, mitä ihmiset saavat vastineeksi.

Suurin haaste on väestön ikääntyminen

Moni keskustelu hyvinvointialueista pyörii rahasta puhumisen ympärillä.

Minun mielestäni paljon suurempi kysymys on se, miten onnistumme vastaamaan väestön ikääntymiseen.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen omien arvioiden mukaan yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa tulevina vuosina voimakkaasti. Samalla kasvavat kotihoidon, kuntoutuksen, muistipalvelujen, omaishoidon ja terveyspalvelujen tarpeet.

En näe tätä uhkana, vaan päinvastoin. Se kertoo siitä, että ihmiset elävät pidempään kuin koskaan aikaisemmin, mutta se tarkoittaa myös sitä, että meidän on rakennettava palvelujärjestelmä, joka toimii tulevaisuudessakin.

Kysymys ei ole vain tämän päivän palveluista, vaan myös siitä millaiset palvelut ovat käytettävissä vuonna 2035 tai 2040.

Hyviä uutisia ja keskeneräisiä asioita

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein vain ongelmista tai vain onnistumisista, mutta todellisuus on yleensä jotain siltä väliltä.

Esimerkiksi lääkärille pääsyssä hyvinvointialue ei vielä saavuta omaa tavoitettaan. Koko Länsi-Uudenmaan tasolla noin 85 prosenttia lääkärikäynneistä toteutuu kahden viikon sisällä palvelutarpeen arvioinnista, kun tavoitteena on 90 prosenttia. Lohjan terveysasemalla vastaava luku oli heinäkuussa noin 69 prosenttia. Tämä kertoo siitä, että ihmisten kokemukset lääkärille pääsystä eivät ole tuulesta temmattuja.

Toki samaan aikaan pitää nähdä myös myönteinen kehitys.

Ympärivuorokautiseen asumispalveluun pääsyn odotusajat ovat lyhentyneet merkittävästi kuluneen vuoden aikana. Keskimääräinen odotusaika oli keväällä ja kesällä 2026 enää noin 20–25 vuorokautta, mikä on selvästi alle lakisääteisen 90 vuorokauden enimmäisrajan.

Minusta on tärkeää nostaa esiin se, jos jokin asia kehittyy parempaan suuntaan, sillä kritiikki on uskottavaa vain silloin, kun tunnistaa myös onnistumiset.

Ihmisten kysymykset kertovat paljon

Tilaisuudessa käyty keskustelu oli puheenvuoroani arvokkaampi.

Monikaan kysymys ei liittynyt strategioihin tai hallintoon vaan hyvin käytännöllisiin asioihin, kuten

• mitä tapahtuu, jos yöllä tarvitsee päästä hoitoon eikä taksia saa?

• Saavatko vanhukset riittävästi ruokaa ja huomiota vuodeosastoilla?

• Kuka kuuntelee potilasta, jos hän kokee, ettei häntä ole kuultu?

Näennäisesti kysymykset koskivat eri asioita, mutta todellisuudessa niissä oli yhteinen viesti siitä, että ihmiset haluavat voida luottaa siihen, että apua saa silloin, kun sitä tarvitsee ja että heitä kuunnellaan.

Tämä on yksinkertainen asia sanoa, mutta vaikea toteuttaa, silti juuri siitä hyvinvointialueiden onnistumisessa lopulta on kyse.

Ennaltaehkäisy jää liian helposti varjoon

Yksi itselleni tärkeimmistä aiheista on edelleen ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja ehkäisy. Tein aiheesta jo vuonna 2022 aloitteen Lohjan kaupunginvaltuustossa. Ajatus oli yksinkertainen, eli se, että ongelmat pitäisi havaita ennen kuin toimintakyky romahtaa. Liian usein keskustelemme vasta silloin, kun ihminen on jo kaatunut, joutunut sairaalaan tai menettänyt toimintakykynsä.

Sama ajatus näkyy nyt hyvinvointialueen käynnistämässä kaatumisten ehkäisyyn keskittyvässä hankkeessa. Pidän erittäin tervetulleena sitä, että hyvinvointialue pyrkii vahvistamaan ennaltaehkäisevää työtä eikä ainoastaan hoitamaan seurauksia. Ennaltaehkäisy jää usein mediassa vähälle huomiolle, vaikka juuri siinä piilevät sekä suurimmat inhimilliset että taloudelliset hyödyt.

Järjestöjen merkitystä ei saa unohtaa

Yksi puheeni teemoista oli myös järjestöjen merkitys ja tämäkin aihe on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Olen vuosien aikana ollut mukana muun muassa MLL:n, kyläyhdistysten, urheiluseurojen, vanhempainyhdistysten, Vanhempainliiton, Lokovan sekä omaishoidon neuvottelukunnan toiminnassa. Tällä hetkellä toimin myös Ensi- ja turvakotien liiton vapaaehtoisena somelähettiläänä. Siitäkin syystä tiedän, ettei hyvinvointi synny pelkästään viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös vertaistuesta, ystävätoiminnasta, yhteisöllisyydestä, kahvittelusta, retkistä, puhelinsoitoista ja siitä, että joku huomaa, jos kaikki ei olekaan hyvin.

Tilaisuuden jälkeen ajattelin jälleen, kuinka valtavan tärkeää työtä Eläkeliitto tekee juuri tällä saralla.

Yksinäisyyttä ei ratkaista hallinnollisilla päätöksillä. Siihen tarvitaan ihmisiä.

Mitä jäi päällimmäisenä mieleen?

Jos minun pitäisi tiivistää päivän keskustelut yhteen lauseeseen, käyttäisin lausetta, jonka sanoin myös tilaisuuden lopussa:

Hyvinvointialueen onnistumista ei pitäisi mitata ensisijaisesti sillä, kuinka paljon rahaa säästettiin. Sitä pitäisi mitata sillä, saiko ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsi.

Lämmin kiitos Eläkeliitto Lohjalle kutsusta, aktiivisista kysymyksistä ja hyvästä keskustelusta.

Leikkauksista puhutaan usein miljoonina euroina, prosentteina ja budjettikehyksinä. Puhutaan sopeuttamisesta, säästötavoitteista ja menoerien karsimista. Mutta mitä nämä leikkaukset tarkoittavat silloin, kun ihminen tarvitsee apua juuri nyt?

Eilen keskustelin nuorten kanssa aiheesta ja keskustelun lomassa sain pysäyttävän muistutuksen tästä todellisuudesta. Itsetuhoinen nuori yritti hakea apua. Kriisipuhelimeen soitettiin, mutta kukaan ei vastannut. Sekasin-chatissa jonotusaika oli noin kaksi tuntia.

Kaksi tuntia, sitä tämä todellisuus on tänään.

Hallinnollisena lukuna se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta itsetuhoiselle nuorelle se voi olla käsittämättömän pitkä aika. Kun nuori on siinä pisteessä, että uskaltaa tai jaksaa hakea apua, meidän pitäisi pystyä vastaamaan, heti. Hän ei saisi jäädä yksin odottamaan. Rohkeus pyytää apua ei saisi loppua odotukseen.

En tiedä, mikä tämän yksittäisen illan ruuhkatilanteen aiheutti, eikä yhdestä tapauksesta voi vetää suoria johtopäätöksiä. Silti minua huolettaa ja mietityttää kuinka aiomme tukea nuoria, jos apua ei ole saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvitaan?

Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan hätäänsä

Kannustamme nuoria hakemaan apua ajoissa. Sanomme, että puhu, kerro, ota yhteyttä, älä jää yksin. Ja mitä tapahtuukaan, kun nuori tekee juuri niin kuin olemme pyytäneet, kun hän viimein uskaltaa sanoa, ettei enää jaksa, kun hän soittaa, avaa chatin, ei kukaan vastaa, tai vastausta joutuu odottamaan tuntikausia.

Onko meillä todella varaa rakentaa yhteiskunta, jossa apua saa vasta silloin, kun tilanne on niin vakava, että se päätyy päivystykseen? Entä kaikki se aika ennen sitä? Hetki, jolloin nuori on vielä tavoitettavissa ja keskustelua voisi muuttaa paljon. Juuri siihen hetkeen meidän pitäisi pystyä vastaamaan.

Hätä ei odota virka-aikaa

Nuoren pahoinvointi ja itsetuhoiset ajatukset eivät katso kelloa. Ne eivät odota seuraavaa arkipäivää tai budjettikautta. Hätä voi tulla keskellä yötä, viikonloppuna tai silloin, kun muut palvelut ovat kiinni. Siksi kriisipuhelimet, chatit ja matalan kynnyksen auttamiskanavat ovat niin tärkeitä. Ne voivat olla ensimmäinen ja joskus ainoa paikka, jonne nuori uskaltaa ottaa yhteyttä.

Ja juuri tästä syystä olen huolissani siitä, mihin olemme menossa. Samalla kun puhumme nuorten mielenterveyden tukemisesta ja ennaltaehkäisevästä työstä, leikataan niiden toimijoiden resursseja, jotka päivittäin tekevät työtä tämän ongelman ehkäisemiseksi. Emme voi kehottaa nuoria hakemaan apua ajoissa, jos samalla kavennamme mahdollisuuksia vastata heidän yhteydenottoihinsa.

Kuinka kauan nuoren pitää odottaa tullakseen kuulluksi? Kaksi tuntia jonossa ei ole vain numero. Se on kaksi tuntia yksin omien ajatusten kanssa, se on kaksi tuntia ilman varmuutta siitä, että joku kuuntelee, se on aika, jolloin toivo voi heiketä.

Emme voi tietää, mitä yksittäinen nuori kokee odottaessaan, mutta jokainen tällainen tilanne on otettava vakavasti. Kyse ei ole siitä, kuinka monta yhteydenottoa järjestelmä käsittelee keskimäärin, vaan siitä, mitä tapahtuu sille yhdelle ihmiselle, joka tarvitsee apua juuri sillä hetkellä.

Säästöjen todellinen hinta

Järjestöjen tekemä työ on paljon enemmän kuin tilastoja ja kohtaamismääriä. Ne vastaavat puheluihin, käyvät keskusteluja, tarjoavat vertaistukea ja ohjaavat oikeiden palveluiden pariin. Ne kulkevat rinnalla ennen kuin ongelmat kärjistyvät kriiseiksi. Monille ne ovat ensimmäinen ja ainoa paikka, johon uskaltaa hakea apua.

Tarve ei katoa mihinkään, jos tästä työstä leikataan. Tarve siirtyy eteenpäin, kasautuu ja näkyy myöhemmin kouluissa, terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja päivystyksissä ja pahimmillaan apua tarvitseva jää kokonaan ilman tukea.

Mitä säästöä on se, että nuori ei saa apua silloin, kun sitä ensimmäisen kerran pyytää? Jos säästämme euroja nyt, mutta menetämme mahdollisuuden auttaa ajoissa, mitä oikeasti olemme säästäneet?

Apua ennen kriisiä

En käsitä säästöintoa ennaltaehkäisystä, hätää kärsiviltä, enkä käsitä sitä, että apua näiden ns. säästöjen ja leikkausten myötä saa vasta kriisin keskellä. Apua tulisi olla saatavilla mahdollisimman varhain, helposti ja ilman häpeää. Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan olevansa riittävän huonossa kunnossa saadakseen tukea.

Kun nuori hakee apua, jonkun pitäisi vastata mahdollisimman pian, ei viikkojen tai kuukausien päästä. Tämä edellyttää riittäviä resursseja, päteviä ammattilaisia ja toimivia kriisipalveluita. Se vaatii myös järjestöjä, joiden työtä ei voi korvata muilla ratkaisuilla.

Kaikkea tätä ei voi saavuttaa ilman poliittista tahtoa. Kyse on arvovalinnasta.

Jos tiedämme, että nuoret voivat huonosti, emmekä tee töitä ennaltaehkäisevästi, olemme rakentamassa yhteiskuntaa, jossa apua annetaan liian myöhään. Varhainen tuki ehkäisee kriisejä, mutta samaan aikaan puramme rakenteita, jotka mahdollistavat sen.

Mitä sanomme nuorelle, joka pyytää apua? Miltä kuulostaa, kun hän viimein uskaltaa avata suunsa, mutta joutuu odottamaan kaksi tuntia? Sanommeko, ettei rahaa riitä? Että hän voi yrittää uudelleen myöhemmin? Vai pysähdymmekö arvioimaan, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa?

Nuorten hätä ei ole tilasto, menoerä tai budjettirivi. Se on ihminen. Ja kun ihminen pyytää apua, meidän vastauksemme pitäisi olla, se, että me kuulemme sinut. Et ole yksin.

Yhteiskunnan todellinen vahvuus näkyy siinä, kuinka hyvin vastaamme silloin, kun ihminen uskaltaa pyytää apua. Sillä todellinen säästö ei ole se, kuinka paljon leikkaamme vaikeimmassa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Se on se, kuinka paljon pystymme kuuntelemaan ja tukemaan silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Kävimme aluevaltuustoryhmämme kanssa tutustumassa Vihdin perheneuvolan toimintaan. Vierailu oli erittäin hyvä ja antoi paljon ajateltavaa siitä, miten lapsiperheiden palveluja Länsi-Uudellamaalla järjestetään, miten palvelujen tarve muuttuu ja ennen kaikkea siitä, miten voisimme auttaa perheitä mahdollisimman varhain.

Saimme kattavan esittelyn perheneuvolan toiminnasta, asiakasmääristä, henkilöstötilanteesta ja palvelujen muutoksista. Keskustelimme myös siitä, miten palvelujen saatavuutta on hallinnon näkökulmasta pystytty parantamaan.

Vierailun aikana minulla vahvistui entisestään ajatus siitä, että ennaltaehkäisyn ei pitäisi olla vain kaunis tavoite. Se on konkreettisia palveluja, henkilöstöä ja oikea-aikaista apua.

Perheneuvolaan pitäisi päästä ennen kriisiä

Keskustellessamme palvelujen muutoksesta, palvelutarpeen kasvusta ja asiakkuuksista minua ilahdutti erityisesti se, että perheneuvolapalvelujen esittelijä kertoi heidän tunnistaneen tarpeen saada perheneuvolaan lisää asiakkuuksia.

Tämä on mielestäni erittäin tärkeää.

Usein palvelujen asiakasmäärien kasvu nähdään automaattisesti ongelmana tai kustannusten kasvuna. Perheneuvolan kohdalla asiaa pitää kuitenkin tarkastella myös toisesta näkökulmasta.

Jos perhe saa apua riittävän ajoissa, se voi olla pois raskaampien palvelujen tarpeesta.

Kun ongelmat päästään ottamaan kiinni varhaisessa vaiheessa, voidaan parhaimmillaan ehkäistä niiden kasautuminen, sillä silloin perheen tilanne voi helpottua kevyemmällä ja lyhyemmällä tuella, eikä tilanne välttämättä koskaan etene raskaampiin palveluihin ja tämä on juuri sitä ennaltaehkäisyä, josta hyvinvointialueella puhumme.

Ennaltaehkäisy ei saisi olla vain strategiakirjaus

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on kovat talouspaineet. Ymmärrän hyvin, että palvelujen järjestämistä ja resursseja joudutaan arvioimaan kriittisesti, mutta samalla meidän pitää katsoa myös päätösten pidemmälle ulottuvia vaikutuksia.

Jos vähennämme matalan kynnyksen ja ennaltaehkäisevien palvelujen resursseja, emme välttämättä säästä. Saatamme vain siirtää kustannukset myöhemmäksi.

Perheen ongelmien vaikeutuessa tarvitaan usein enemmän työntekijöiden aikaa, pidempikestoista tukea ja raskaampia palveluja.

Ennaltaehkäisy ei ole ylimääräinen menoerä. Se on investointi ja siksi meidän pitäisi arvioida palveluja myös sen perusteella, kuinka hyvin ne ehkäisevät ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Miten palvelua mitataan?

Meille kerrottiin vierailulla myös siitä, millä tavoin perheneuvolapalvelujen toimintaa seurataan ja mitataan. Tarkastelussa ovat muun muassa aika ensimmäisestä yhteydenotosta siihen, milloin palvelua saadaan, asiakkuuksien määrä sekä henkilöstön työmäärä.

Nämä ovat kaikki tärkeitä mittareita.

On tärkeää tietää, kuinka nopeasti perhe pääsee palveluun, kuinka paljon palvelua käytetään ja millainen kuormitus henkilöstöllä on, mutta mielestäni meidän pitäisi pystyä katsomaan myös mittareita pidemmälle.

Pelkkä asiakkuuksien määrä ei kerro vielä sitä, olemmeko onnistuneet ennaltaehkäisyssä.

Meidän pitäisi tietää myös, mitä palvelulla saadaan aikaan.

Kuinka nopeasti perhe saa tarvitsemansa avun?

Kuinka moni perhe saa tilanteeseensa helpotusta perheneuvolan avulla?

Kuinka moni välttyy raskaampien palvelujen tarpeelta?

Kuinka pitkään tukea tarvitaan?

Näitä asioita pitäisi pystyä seuraamaan myös päätöksenteossa.

Jos perheneuvolan asiakkuuksia lisätään ja samalla pystytään vähentämään tai ehkäisemään raskaampien palvelujen tarvetta, kyse ei ole vain asiakasmäärän kasvusta, vaan onnistuneesta ennaltaehkäisystä.

Resurssit on suhteutettava tarpeeseen

Vierailulla nousi esiin myös henkilöstöresurssit ja asiakasmäärät.

Esimerkiksi Lohjan perheneuvolassa laskennallinen henkilöstö–asiakassuhde on noin yksi työntekijä 3 000 asiakasta kohden. On tärkeää huomioida, että kyse on laskennallisesta luvusta, eikä se yksin kerro työn todellisesta kuormituksesta tai palvelun laadusta.

Silti pidän lukua melko kovana ja meidän onkin pohdittava sitä, miten varmistamme riittävän ja oikea-aikaisen tuen, jos palvelussa on näin paljon asiakkaita suhteessa henkilöstöön. Toki resurssien riittävyyttä ei kuitenkaan voida arvioida vain yhden luvun perusteella, vaan myös Länsi-Uudenmaan alueellinen moninaisuus on otettava huomioon.

Länsi-Uusimaa ei ole yksi ja samanlainen alue

Länsi-Uudenmaan kunnat ovat hyvin erilaisia. Palvelutarpeet eivät jakaudu tasaisesti, eikä henkilöstöresursseja voida arvioida vain asukasluvun perusteella.

Esimerkiksi Espoossa ja Kauniaisissa on paljon monikielisiä perheitä ja lapsiperheiden määrä ja määrän kasvu on suurempi kuin monilla muilla alueemme kunnilla ja tämä näkyy väistämättä myös palvelutarpeessa ja työn sisällössä.

Monikielisyys voi tarkoittaa esimerkiksi suurempaa tulkkaustarvetta, enemmän aikaa asiakastyöhön ja tarvetta erilaisille tavoille viestiä palveluista ja kohdata perheitä.

Kohdennetaanko henkilöstöresursseja palvelutarpeen mukaan vai liian suoraviivaisesti asukasluvun perusteella?

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että jokaiselle alueelle annetaan täsmälleen sama määrä resursseja. Yhdenvertaisuus tarkoittaa myös sitä, että resursseja kohdennetaan enemmän sinne, missä palvelutarve on suurempi tai työ on vaativampaa ja tämä onkin tärkeä kysymys, kun arvioimme Länsi-Uudenmaan perheneuvolapalvelujen riittävyyttä.

Perheneuvolapalveluista pitäisi kertoa jo äitiysneuvolassa

Nostin vierailulla esiin sen, että perheneuvolapalveluista pitäisi kertoa perheille johdonmukaisesti ja yhdenvertaisesti jo äitiys- ja lastenneuvolassa. On hyvä, että moni perhe saa neuvolassa tietoa perheneuvolasta, mutta kaikki eivät saa. Tämä ei voi olla kiinni siitä, missä perhe asioi, kuka perhettä palvelee tai millä tavalla yksittäinen työntekijä tuntee palvelut. Tiedon perheneuvolapalveluista pitäisi olla luonteva ja yhtenäinen osa neuvolapalveluja, eikä tietoa pidä tuoda esiin vasta silloin, kun ongelmat ovat jo näkyviä. Sitä ei pidä antaa vain sosiaalityön kautta tai vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on jo kouluikäinen.

Meillä on edelleen vahva häpeän kulttuuri avun hakemiseen liittyen ja moni voi kavahtaa jo sanaa sosiaalityö. Erityisesti lasten ja perheiden palveluissa vanhemmilla voi olla pelko siitä, mitä viranomaisen puoleen kääntyminen tarkoittaa ja mitä siitä seuraa ja siksi meidän pitäisi tehdä avun hakemisesta mahdollisimman tavallista, hyväksyttävää ja matalan kynnyksen asia.

Perheneuvolan pitäisi olla perheille tuttu palvelu samalla tavalla kuin neuvola, eikä sinne pitäisi ajatella hakeutuvan vasta silloin, kun perheellä on vakava ongelma.

Perheellä pitäisi olla jo etukäteen tieto siitä, että tukea on saatavilla myös silloin, kun jokin asia vain mietityttää, vanhemmuus tuntuu raskaalta tai perheen arkeen kaivataan ulkopuolista tukea.

Vauva-arki voi yllättää

Ensimmäisen lapsen syntyminen muuttaa elämää valtavasti ja vaikka vanhemmuuteen valmistautuisi kuinka hyvin, todellisuus voi silti yllättää.

Univaje, vanhemmuuden vastuu, parisuhteen muuttuminen, taloudelliset huolet, yksinäisyys tai oman jaksamisen haasteet voivat tulla vastaan tavalla, johon ei ole osannut varautua. Siksi ajattelen, että perheneuvolan pitäisi olla perheelle tuttu jo ennen kuin sille varsinaisesti syntyy tarvetta.

Jos palvelu tulee perheen tietoisuuteen vasta myöhemmin, voimme olla jo myöhässä.

Toki apua pitää saada myös kouluikäisen lapsen perheelle, mutta mitä pidempään ongelmat ovat saaneet jatkua, sitä vaikeampaa niiden ratkaiseminen voi olla.

Avun hakeminen ajoissa ei ole epäonnistumista vanhempana. Se on vastuullista vanhemmuutta.

Palvelujen pitää tavoittaa kaikki perheet

Länsi-Uudenmaan väestö monikielistyy ja myös eri kieliä puhuvien perheiden pitää saada tieto ennaltaehkäisevistä palveluista ymmärrettävästi ja helposti.

Vierailulla kuulimme, miten tulkkipalvelut ja tekoälytulkkaus ovat helpottaneet työtä ja parantaneet saavutettavuutta, pidän tätä hyvänä kehityksenä. Toisaalta saavutettavuus tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että palveluun voidaan järjestää tulkki. Perheen pitää ensin tietää palvelusta, sen pitää ymmärtää, mitä palvelu tarkoittaa ja mihin asioihin sieltä voi saada apua. Ennen kaikkea pitää olla tunne siitä, että palveluun voi ottaa yhteyttä ilman pelkoa.

Palvelu, josta ei tiedetä tai johon ei uskalleta hakeutua, ei ole aidosti saavutettava palvelu.

Myös viranomaispelkoa pitää purkaa

Monilla ihmisillä on pelko viranomaisia kohtaan. Lasten ja perheiden palveluissa tämä voi olla erityisen voimakasta ja siksi meidän pitää rakentaa luottamusta.

Perheelle pitäisi pystyä viestimään, että avun hakeminen ei tarkoita automaattisesti lastensuojelua tai sitä, että joku tulee arvioimaan vanhemmuutta. Perheneuvolaan pitää voida ottaa yhteyttä silloin, kun jokin asia perheessä mietityttää. Mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Mitä ajattelen tästä aluevaltuutettuna?

Vihdin vierailun jälkeen jäin erityisesti pohtimaan sitä, millaista lapsiperheiden palvelujen pitäisi Länsi-Uudellamaalla olla ja mihin suuntaan niitä pitäisi kehittää.

Aluevaltuutettuna ajattelen, että perheneuvola ja muut lapsiperheiden matalan kynnyksen palvelut ovat juuri niitä palveluja, joiden merkitys pitäisi tunnistaa myös talouden näkökulmasta.

Ennaltaehkäisy ei voi olla asia, josta puhutaan strategiassa samalla, kun käytännön palveluista ja henkilöstöstä joudutaan jatkuvasti tinkimään. Jos haluamme vähentää raskaampien palvelujen tarvetta, meidän on huolehdittava siitä, että perheet saavat apua silloin, kun ongelmat ovat vielä ratkaistavissa kevyemmällä tuella.

Minusta perheneuvolan henkilöstöresursseja pitää arvioida suhteessa todelliseen palvelutarpeeseen. Pelkkä asukasluku ei kerro riittävästi. Länsi-Uusimaa on hyvin erilainen alue ja esimerkiksi Espoon alueen suurempi lapsiperheiden määrä ja monikielisyys tuovat palveluihin omat erityiset tarpeensa.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että joka paikkaan tarvitaan täsmälleen sama määrä resursseja. Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että resurssit vastaavat alueen ja ihmisten todelliseen palvelutarpeeseen.

Pidän tärkeänä myös sitä, että palvelujen saatavuutta seurataan riittävän tarkasti. Ensimmäisen yhteydenoton ja palveluun pääsyn välinen aika, asiakasmäärät ja henkilöstön työmäärä ovat tärkeitä mittareita. Mutta niiden rinnalle tarvitaan tieto siitä, mitä palvelulla saadaan aikaan.

Jos perheneuvolan asiakkuuksia saadaan lisää ja samalla pystytään ehkäisemään raskaampien palvelujen tarvetta, asiakkuuksien kasvu ei ole ongelma, vaan se voi olla merkki siitä, että ennaltaehkäisy toimii.

Siksi mielestäni tärkeimmät kysymykset on siinä, että

mitä tapahtuu, jos emme auta ajoissa?

Mitä kustannuksia syntyy myöhemmin, jos perheen ongelmien annetaan kasautua?

Voimmeko nähdä yhteyden oikea-aikaisen perheneuvolatuen ja raskaampien palvelujen tarpeen välillä?

Ja yhtä tärkeänä pidän sitä, että perheet saavat tiedon palveluista yhdenvertaisesti. Perheneuvolapalvelujen pitäisi olla luonteva osa neuvolan kokonaisuutta, eikä perheen pitäisi joutua itse löytämään tietä palveluun vasta siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo suuria.

Aluevaltuutettuna ajattelen, että meidän pitää tehdä ennaltaehkäisystä käytännön toimintaa, eli huolehtia riittävistä resursseista, seurata palvelujen saatavuutta ja vaikuttavuutta sekä varmistaa, että palvelut tavoittavat erilaiset perheet.

Myös monikielisten perheiden näkökulma pitää huomioida. Tulkkipalvelut ja uudet teknologiset ratkaisut voivat parantaa saavutettavuutta, mutta niitä tarvitaan osana laajempaa kokonaisuutta, jossa perhe tietää palvelusta ja uskaltaa hakea apua.

Ennaltaehkäisyä ennen kriisiä

Hyvinvointialueen talous on tiukka, eikä kaikkea voida tehdä rajattomasti ja siksi meidän on tehtävä viisaita valintoja. Minusta yksi tärkeimmistä valinnoista on pitää kiinni lapsiperheiden ennaltaehkäisevistä palveluista.

Perheneuvolan ammattilaisen vahva näkemys on se, että perheneuvolan asiakkuuksia tarvitaan lisää, koska oikea-aikainen tuki voi vähentää raskaampien palvelujen tarvetta ja tätä ajattelua tarvitaan mielestäni enemmän.

Meidän pitäisi tavoitella sitä, että jokainen tukea tarvitseva perhe löytää palvelun riittävän ajoissa.

Länsi-Uusimaa on moninainen alue. Siksi palvelujen pitää olla yhdenvertaisesti saavutettavia, mutta resurssien pitää myös vastata erilaisiin tarpeisiin. Ei kysytä vain, miten perhe löytää palvelun, vaan kysytään, miten palvelu löytää perheen ajoissa.

Se on mielestäni todellista ennaltaehkäisyä sj jos onnistumme siinä, olemme sekä perheiden että hyvinvointialueen talouden kannalta oikealla tiellä.

Apua pitää saada ennen kuin ongelmat kasvavat liian suuriksi.

Lämmin kiitos, että pääsimme vierailulle.

Olen tehnyt valtioneuvoston oikeuskanslerille kaksi kantelua.

Ne koskevat eri asioita:

• sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
• alkoholilain muutoksen valmistelua

Vaikka aiheet ovat erilaisia, kanteluilla on yhteinen lähtökohta.

Kyse ei ole politiikasta vaan lainvalmistelusta

En pyydä oikeuskansleria arvioimaan, olivatko päätökset poliittisesti oikeita tai vääriä.

Se kuuluu eduskunnalle ja hallitukselle.

Pyydän arvioimaan jotain aivan muuta. Eli sitä, että täyttikö lainvalmistelu ne velvoitteet, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Ensimmäinen kantelu koskee järjestörahoituksen leikkauksia

Ensimmäinen kantelu koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia.

Monet järjestöt tarjoavat tukea lapsille, nuorille ja lapsiperheille. Ne auttavat esimerkiksi väkivaltaa kokeneita lapsia, kriisissä olevia perheitä ja mielenterveyden haasteiden kanssa eläviä nuoria.

Kantelussa pyydän arvioimaan, tehtiinkö lapsivaikutusten arviointi riittävän varhaisessa vaiheessa ennen rahoitusratkaisuja ja oliko lapsen etu aidosti mukana päätöksenteossa.

Toinen kantelu koskee alkoholilain muutosta

Toinen kantelu koskee alkoholilain valmistelua.

Tässä asiassa lapsivaikutuksia arvioitiin ja hallituksen esityksessä tunnistettiin myös mahdollisia haittoja lapsille ja perheille.

Kantelun keskeinen kysymys on kuitenkin toinen.

Riittääkö se, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai edellyttääkö YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla myös sitä, että valmisteluasiakirjoista käy ilmi, miten lapsen etu vaikutti lopulliseen ratkaisuun?

Miksi tällä on väliä?

Suomessa lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina vahvistunut, mikä on erittäin myönteinen kehitys.

Samalla olisi tärkeää selventää, mitä lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa.

Onko kyse vain siitä, että vaikutukset tunnistetaan?

Vai siitä, että ne myös ohjaavat päätöksentekoa ja näkyvät perusteluissa?

Toivon, että oikeuskansleri ottaa kantaa tähän kysymykseen. Se olisi merkityksellistä paitsi näiden kahden asian myös tulevan lainvalmistelun kannalta.

Lapsen oikeudet eivät ole pelkästään tavoitteita. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden merkitys korostuu juuri silloin, kun tehdään vaikeita yhteiskunnallisia ratkaisuja.