Avainsana-arkisto: KD

Kuka on vieraantunut ja mistä?

Eduskunnan välikysymyskeskustelu (15.4.2026) oli jälleen hengästyttävä ja samalla pysäytti välillä hengityksen. Ei siis siksi, että eduskunnassa väitellään, sillä se on parlamentarismin normaalia dynamiikkaa, vaan siksi, miten pääministeri Petteri Orpo valitsi kehystää koko keskustelun.

Oppositio on hänen mukaansa “täysin vieraantunut todellisuudesta”.

Tämä ei ole pelkkä heitto. Se on poliittinen tulkinta, joka määrittää, kenen kokemus yhteiskunnasta hyväksytään ja kenen ei. Siksi sitä mielestäni pitää vähän pureskella.

Talousluvut eivät yksin kerro todellisuutta

Hallituksen viesti nojaa vahvasti makrotalouden mittareihin. Työllisyys on “hyvällä tasolla”, Grahn-Laasonen totesi ja ongelmien katsotaan johtuvan ennen kaikkea maailmantalouden heilahteluista.

Makrotason tarkastelu on välttämätöntä, mutta se ei riitä. Politiikan vaikutukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa ja arjen todellisuus ei ole keskiarvo.

Arjen todellisuus näkyy siinä, kun:

  • laskut kasvavat nopeammin kuin tulot
  • epävarmuus tulevasta lisääntyy
  • palvelut siirtyvät kauemmas
  • toimeentulo ei tunnu enää vakaalta

Jos(kun) näitä kokemuksia ei tunnisteta, syntyy väistämättä kuilu hallituksen viestin ja ihmisten arjen välille. Ja kun kuilu kasvaa, ei ole uskottavaa väittää, että ongelma olisi vain oppositiossa.

Keskustan valinta jättäytyä sivuun ja sen seuraukset

Keskusta ei osallistunut välikysymykseen. Itse pidän tätä poliittisesti ongelmallisena ratkaisuna.

Kyse ei ole siitä, että kaikkien oppositiopuolueiden pitäisi olla samaa mieltä. Kyse on siitä, että välikysymys nosti esiin aidon ristiriidan: hallituksen viesti ja ihmisten kokemus eivät kohtaa.

Kun tällainen ristiriita on näkyvä, vastuullisen politiikan paikka on keskustelussa, ei sen ulkopuolella. Toki onneksi keskusta osallistui aktiivisesti keskusteluun.

Demokratia edellyttää yhteistä todellisuuspohjaa

Demokratia kestää erimielisyyttä. Se ei kestä sitä, että toisen kokemus todellisuudesta mitätöidään.

Kun pääministeri määrittelee eriävän näkemyksen “vieraantuneeksi”, tapahtuu kolme asiaa:

  1. Keskustelu kaventuu.
  2. Luottamus heikkenee.
  3. Poliittinen vastuu hämärtyy.

Tämä on ongelmallista erityisesti nyt, kun Suomi tarvitsee kykyä tunnistaa, että todellisuus ei ole kaikille sama. Politiikan tehtävä ei ole valita yhtä “oikeaa” todellisuutta, vaan ymmärtää, miksi kokemukset eroavat ja mitä se kertoo yhteiskunnan tilasta.

Kun yhteinen todellisuus alkaa hajota

Välikysymyskeskustelu oli esimerkki laajemmasta kehityksestä: suomalaisessa politiikassa on syntymässä kaksi todellisuutta, jotka eivät enää kohtaa.

  • Hallitus puhuu rakenteellisista uudistuksista ja globaaleista shokeista.
  • Oppositio puhuu arjen kiristymisestä ja kasvavasta epävarmuudesta.
  • Ihmiset elävät todellisuutta, jossa molemmat voivat olla samanaikaisesti totta.

Kun nämä näkökulmat asetetaan vastakkain ilman yritystä ymmärtää niiden taustaa, politiikka menettää kykynsä toimia yhteisenä areenana.

Politiikan vaarallinen käänne

Jos poliittinen keskustelu muuttuu kilpailevien todellisuuksien taisteluksi, seuraukset ovat vakavia:

  • Kansalaisten kokemus jää helposti jalkoihin.
  • Poliittinen järjestelmä alkaa näyttää etäiseltä.
  • Luottamus instituutioihin heikkenee.

En näe, että tämä olisi vain retorinen ongelma, vaan ajattelen sen olevan rakenteellinen riski, joka heikentää demokratian toimivuutta.

Ylimielisyyttä vai irtautumista?

On mahdollista, että hallitus tarkastelee asioita makrotalouden näkökulmasta ja oppositio arjen tasolta. Mutta juuri siksi pääministerin käyttämä kehys on ongelmallinen.

Kun johtava poliitikko määrittelee toisen näkemyksen “vieraantuneeksi”, hän ei ainoastaan kritisoi politiikkaa hän kyseenalaistaa toisen osapuolen oikeutuksen tulkita todellisuutta.

Se on merkki siitä, että poliittinen johto ei enää näe yhteiskuntaa monikerroksisena, vaan yhtenä totuutena, jonka se itse määrittelee.

Kysymys, johon pitäisi vastata

Lopulta tärkein kysymys ei ole, kuka on oikeassa työllisyydestä tai talouspolitiikasta, vaan tärkein kysymys mielestäni on se, että miten samasta maasta ja samoista ihmisistä voi syntyä kaksi näin erilaista todellisuutta?

Ja vielä tärkeämpi:

Kuka saa määritellä, kumpi niistä on “oikea”?

Rasismi ei ole mielipide ja hallituksen velvollisuus on puuttua siihen

Tämä ei ole väärinymmärrys. Tämä ei ole huono vitsi. Tämä ei ole ”kohua”, joka menee ohi, kun ollaan hetki hiljaa.

Suomessa on nähty viime päivinä, miten hallituspuolue perussuomalaiset ovat osallistuneet rasistiseen pilkkaan silmienvenytyseleillä. Eleellä, jolla on pitkä ja kiistaton historia erityisesti aasialaistaustaisia ihmisiä halventavana rasistisena symbolina. Vielä vakavampaa kuin itse ele on ollut se, miten sitä on puolusteltu, vähätelty ja jopa naureskeltu.

Tämä on rasismia. Ja rasismi vaatii aina vastareaktion.

Rasismi normalisoituu vain, jos se sallitaan

Rasismi ei synny tyhjiössä. Se syntyy silloin, kun vallankäyttäjät antavat sille tilaa. Kun rasistinen ele kuitataan huumorina, ”ylitulkintana” tai loukkaantujien ongelmana, viesti on selvä: kaikkien ihmisarvo ei ole yhtä tärkeä.

Vähättely on poliittinen teko. Se tekee rasismista hyväksyttävämpää ja arkipäiväisempää. Se kertoo, että syrjintä voidaan ohittaa, jos tekijä on oikeassa asemassa tai oikeassa puolueessa.

Hallituksen vastuuta ei voi ulkoistaa

Hallituksessa ei ole vain yhtä vastuullista puoluetta. Vastuu kuuluu kaikille.

Kokoomus, RKP ja Kristillisdemokraatit ovat tehneet tietoisen valinnan pysyä hallituksessa ja sallia sen, että perussuomalaisten rasistinen käytös ohitetaan ilman todellisia seurauksia. Hiljaisuus ei ole neutraalia. Se on hyväksyntää.

Jos hallitus ei kykene yksiselitteisesti ja julkisesti tuomitsemaan rasismia ilman selittelyä, ilman vastuun siirtämistä, ilman uhrien kyseenalaistamista se ei toimi yhdenvertaisuuden puolustajana vaan sen rapauttajana.

Arvokysymykset eivät ole neuvottelukysymyksiä

Ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja ihmisarvo eivät ole mielipideasioita eivätkä poliittisia vaihtokaupan välineitä. Ne ovat perusta, jolle demokratia rakentuu.

Kun hallitus sallii rasistisen käytöksen osana poliittista arkea, se lähettää vaarallisen viestin:

  • että loukkaaminen on hyväksyttävää
  • että vähemmistöjen kokemus ei ole tärkeä
  • että valta suojaa tekijää, ei kohdetta

Tämä heijastuu suoraan yhteiskuntaan. Kouluihin, työpaikoille, palveluihin ja arjen kohtaamisiin.

Toimia, ei selityksiä

Rasismin vastustaminen ei toteudu juhlapuheilla. Se vaatii tekoja:

  • selkeän ja yksiselitteisen tuomion rasistisille teoille
  • vastuun kantamista myös hallituskumppaneilta
  • poliittisia seuraamuksia, ei vain pahoitteluja
  • aktiivista työtä yhdenvertaisuuden ja turvallisen yhteiskunnan puolesta

Jos hallitus ei tähän pysty, sen on syytä kysyä itseltään, kenen arvoja se todellisuudessa edustaa.

Rasismiin on puututtava nyt

Rasismi ei katoa vaikenemalla. Se ei katoa vähättelemällä. Se katoaa vain silloin, kun sille vedetään selkeä ja tinkimätön raja.

Meillä on velvollisuus vaatia parempaa päättäjiltä, puolueilta ja koko hallitukselta.

Ihmisarvo ei ole neuvoteltavissa. Ei Suomessa. Ei koskaan.

Aborttioikeus on ihmisoikeus, ei paluuta 1950-luvulle

Aborttioikeus ei ole mielipidekysymys. Se on ihmisoikeus, jonka toteutuminen vaikuttaa suoraan naisten terveyteen, itsemääräämisoikeuteen ja ihmisarvoon. Silti yhä uudelleen joudumme puolustamaan oikeutta päättää omasta kehosta myös Suomessa, jossa kansanedustaja ja entinen sisäministeri, lääkäri Päivi Räsänen (KD), esittää näkemyksiä, jotka vievät keskustelua vuosikymmeniä taaksepäin.

Päivi Räsänen on verrannut aborttia ”vauvansurmaksi”. Hänen puheensa ovat paitsi loukkaavia, myös vaarallisia. Ne rakentavat häpeän ja pelon ilmapiiriä aiheesta, josta tulisi voida puhua avoimesti, empaattisesti ja lääketieteelliseen tietoon nojaten. On häpeällistä, että tällaisia puheenvuoroja esittää nainen, jolla on lääkärin koulutus ja vieläpä puolueen edustajana, joka istuu hallituksessa.

On syytä kysyä: haluaako Kristillisdemokraatit todella viedä Suomen takaisin 1950-luvulle?

Vuoden 1950 aborttilaki säädettiin aikana, jolloin se vastasi silloista lääkärikunnan tarvetta. Se salli abortin vain, jos sikiö oli vakavasti vammainen, jos raskaana oleva oli alle 16-vuotias, tai jos raskaus vaaransi naisen hengen tai terveyden. Naisen oma tahto ei riittänyt perusteeksi. Laki ei tunnistanut naista itsenäisenä toimijana, jolla olisi oikeus päättää kehostaan. Tätäkö aikaa Kristillisdemokraatit peräänkuuluttavat?

Abortti ei ole kevyt päätös. Se on usein vaikea, henkilökohtainen ja syvällinen valinta, johon johtavat monisyiset syyt, kuten taloudelliset, sosiaaliset, terveydelliset tai muut henkilökohtaiset. Siksi sen on aina oltava raskaana olevan oma päätös. Piste. Raskaana olevan kehoa ja elämää koskevat ratkaisut kuuluvat vain hänelle itselleen, eivät uskonnollisille liikkeille, poliitikoille tai konservatiivisille puolueille.

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan turvallinen abortti on olennainen osa naisten terveydenhuoltoa. Kun aborttioikeuksia kavennetaan tai kielletään, lisääntyvät laittomat ja vaaralliset toimenpiteet, naisten kuolleisuus ja kärsimys. Tätä osoittavat kiistatta kokemukset esimerkiksi Yhdysvalloista ja Puolasta. Aborttikielto ei vähennä aborttien määrää, se vain tekee niistä hengenvaarallisia.

Tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta perustuu siihen, että jokaisella on vapaus elää omannäköistään elämää ja tehdä omaan kehoonsa liittyvät päätökset ilman ulkopuolista pakkoa tai häpeää. Aborttioikeuden puolustaminen on osa tätä suurempaa kamppailua: naisten oikeuksien, ihmisarvon ja terveyden puolustamista.

Meillä ei ole varaa vaieta silloin, kun ihmisoikeuksia kyseenalaistetaan. Eikä varsinkaan silloin, kun niitä kyseenalaistaa vallankäytön ytimessä oleva, lääkäriksi kouluttautunut päättäjä.