Eduskunnan välikysymyskeskustelu (15.4.2026) oli jälleen hengästyttävä ja samalla pysäytti välillä hengityksen. Ei siis siksi, että eduskunnassa väitellään, sillä se on parlamentarismin normaalia dynamiikkaa, vaan siksi, miten pääministeri Petteri Orpo valitsi kehystää koko keskustelun.
Oppositio on hänen mukaansa “täysin vieraantunut todellisuudesta”.
Tämä ei ole pelkkä heitto. Se on poliittinen tulkinta, joka määrittää, kenen kokemus yhteiskunnasta hyväksytään ja kenen ei. Siksi sitä mielestäni pitää vähän pureskella.
Talousluvut eivät yksin kerro todellisuutta
Hallituksen viesti nojaa vahvasti makrotalouden mittareihin. Työllisyys on “hyvällä tasolla”, Grahn-Laasonen totesi ja ongelmien katsotaan johtuvan ennen kaikkea maailmantalouden heilahteluista.
Makrotason tarkastelu on välttämätöntä, mutta se ei riitä. Politiikan vaikutukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa ja arjen todellisuus ei ole keskiarvo.
Arjen todellisuus näkyy siinä, kun:
- laskut kasvavat nopeammin kuin tulot
- epävarmuus tulevasta lisääntyy
- palvelut siirtyvät kauemmas
- toimeentulo ei tunnu enää vakaalta
Jos(kun) näitä kokemuksia ei tunnisteta, syntyy väistämättä kuilu hallituksen viestin ja ihmisten arjen välille. Ja kun kuilu kasvaa, ei ole uskottavaa väittää, että ongelma olisi vain oppositiossa.
Keskustan valinta jättäytyä sivuun ja sen seuraukset
Keskusta ei osallistunut välikysymykseen. Itse pidän tätä poliittisesti ongelmallisena ratkaisuna.
Kyse ei ole siitä, että kaikkien oppositiopuolueiden pitäisi olla samaa mieltä. Kyse on siitä, että välikysymys nosti esiin aidon ristiriidan: hallituksen viesti ja ihmisten kokemus eivät kohtaa.
Kun tällainen ristiriita on näkyvä, vastuullisen politiikan paikka on keskustelussa, ei sen ulkopuolella. Toki onneksi keskusta osallistui aktiivisesti keskusteluun.
Demokratia edellyttää yhteistä todellisuuspohjaa
Demokratia kestää erimielisyyttä. Se ei kestä sitä, että toisen kokemus todellisuudesta mitätöidään.
Kun pääministeri määrittelee eriävän näkemyksen “vieraantuneeksi”, tapahtuu kolme asiaa:
- Keskustelu kaventuu.
- Luottamus heikkenee.
- Poliittinen vastuu hämärtyy.
Tämä on ongelmallista erityisesti nyt, kun Suomi tarvitsee kykyä tunnistaa, että todellisuus ei ole kaikille sama. Politiikan tehtävä ei ole valita yhtä “oikeaa” todellisuutta, vaan ymmärtää, miksi kokemukset eroavat ja mitä se kertoo yhteiskunnan tilasta.
Kun yhteinen todellisuus alkaa hajota
Välikysymyskeskustelu oli esimerkki laajemmasta kehityksestä: suomalaisessa politiikassa on syntymässä kaksi todellisuutta, jotka eivät enää kohtaa.
- Hallitus puhuu rakenteellisista uudistuksista ja globaaleista shokeista.
- Oppositio puhuu arjen kiristymisestä ja kasvavasta epävarmuudesta.
- Ihmiset elävät todellisuutta, jossa molemmat voivat olla samanaikaisesti totta.
Kun nämä näkökulmat asetetaan vastakkain ilman yritystä ymmärtää niiden taustaa, politiikka menettää kykynsä toimia yhteisenä areenana.
Politiikan vaarallinen käänne
Jos poliittinen keskustelu muuttuu kilpailevien todellisuuksien taisteluksi, seuraukset ovat vakavia:
- Kansalaisten kokemus jää helposti jalkoihin.
- Poliittinen järjestelmä alkaa näyttää etäiseltä.
- Luottamus instituutioihin heikkenee.
En näe, että tämä olisi vain retorinen ongelma, vaan ajattelen sen olevan rakenteellinen riski, joka heikentää demokratian toimivuutta.
Ylimielisyyttä vai irtautumista?
On mahdollista, että hallitus tarkastelee asioita makrotalouden näkökulmasta ja oppositio arjen tasolta. Mutta juuri siksi pääministerin käyttämä kehys on ongelmallinen.
Kun johtava poliitikko määrittelee toisen näkemyksen “vieraantuneeksi”, hän ei ainoastaan kritisoi politiikkaa hän kyseenalaistaa toisen osapuolen oikeutuksen tulkita todellisuutta.
Se on merkki siitä, että poliittinen johto ei enää näe yhteiskuntaa monikerroksisena, vaan yhtenä totuutena, jonka se itse määrittelee.
Kysymys, johon pitäisi vastata
Lopulta tärkein kysymys ei ole, kuka on oikeassa työllisyydestä tai talouspolitiikasta, vaan tärkein kysymys mielestäni on se, että miten samasta maasta ja samoista ihmisistä voi syntyä kaksi näin erilaista todellisuutta?
Ja vielä tärkeämpi:
Kuka saa määritellä, kumpi niistä on “oikea”?
Lotta Paakkunainen 