Kategoria-arkisto:arvokas vanhuus

Lohja menettää nuorensa yksi bussivuoro kerrallaan

Luin huolestuneena Länsi-Uusimaan uutisen Saukkolan pikavuorojen lakkauttamisesta. Keskustelu on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Kyse ei nimittäin ole vain yhdestä bussivuorosta tai yhdestä pysäkistä. Kyse on siitä, miten ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan Lohjan kyläalueilla.

Facebookissa käyty keskustelu kertoo karulla tavalla, miten suuri vaikutus joukkoliikenneyhteyksillä on tavallisten ihmisten arkeen. Moni on kertonut kulkeneensa töihin tai opiskeluun sujuvasti vielä silloin, kun yhteydet toimivat paremmin. Nyt vaihtoehdoksi jäävät pitkät odotusajat, useat vaihdot tai oman auton hankkiminen.

Mutta entä ne, joilla autoa ei ole?

Erityisesti mietin koululaisia, opiskelijoita, nuoria ja ikäihmisiä. He ovat usein kaikkein riippuvaisimpia toimivasta joukkoliikenteestä. Kun yhteydet heikkenevät, heidän liikkumisensa vaikeutuu ensimmäisenä.

Puhumme paljon siitä, miten houkuttelemme lapsiperheitä Lohjalle. Samalla meidän pitäisi kysyä, millaista viestiä lähetämme nykyisille ja tuleville asukkaille, jos kyläalueiden palvelut ja yhteydet jatkuvasti heikkenevät.

Perhe ei muuta kylälle pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Perhe miettii, miten lapset pääsevät kouluun, harrastuksiin ja myöhemmin opiskelemaan. Perhe miettii, miten työmatkat onnistuvat ja onko arki mahdollista ilman useampaa autoa. Jos vastaukset näihin kysymyksiin ovat epävarmoja, moni valitsee asuinpaikakseen jonkin muun kunnan.

Suurin huoleni liittyykin nyt nuoriin.

Kun opiskelupaikka sijaitsee kauempana ja kulkeminen muuttuu hankalaksi, moni nuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan jo hyvin nuorena. Maailmalle lähteminen on luonnollinen osa kasvua, eikä siinä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, kun paluulle ei enää ole edellytyksiä.

Jos nuori lähtee pois 16- tai 17-vuotiaana opintojen perässä eikä näe kotikyläänsä tulevaisuuden asuinpaikkana, menetämme vähitellen tulevat lapsiperheet, yrittäjät, työntekijät ja yhteisöjen rakentajat. Kylät eivät autioidu yhdessä yössä, vaan ne autioituvat päätös päätökseltä, palvelu palvelulta ja yhteys yhteydeltä.

Tämä asia kosketti myös omaa perhettäni hyvin konkreettisesti.

Oma nuoreni joutui muuttamaan pois kotoa jo 16-vuotiaana saatuaan toisen asteen opiskelupaikan Helsingistä. Vaihtoehtona olisi ollut päivittäinen kulkeminen kodin ja koulun välillä, mutta pahimpina päivinä koulumatkoihin olisi kulunut yhteensä lähes neljä tuntia.

Neljän tunnin päivittäinen matkustaminen on kohtuuton taakka kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorelle opiskelijalle, jonka pitäisi jaksaa opiskella, tehdä tehtäviä, harrastaa ja palautua. Sellainen arki ei ole kestävää.

Meillä oli onni matkassa. Nuorellamme oli mahdollisuus asua viikot tuttavan vapaassa huoneessa yhdessä ystävänsä kanssa ja tulla viikonlopuiksi kotiin. Näin opiskelu onnistui ilman kohtuuttomia päivittäisiä matkustusaikoja.

Kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole tällaista turvaverkkoa.

Kaikilla ei ole sukulaisia, tuttuja tai ylimääräistä huonetta tarjoavia ihmisiä opiskelupaikkakunnan läheisyydessä. Kaikilla ei myöskään ole taloudellista mahdollisuutta järjestää asumista toiselta paikkakunnalta nuorelle opiskelijalle. Silloin nuoren koulutusmahdollisuudet voivat käytännössä riippua siitä, mihin perheellä on varaa tai millaisia verkostoja perheellä sattuu olemaan.

Juuri siksi pidän tärkeänä, että myös Lohjalla mietitään ratkaisuja, joilla nuoret voisivat asua kotonaan pidempään ja opiskella mahdollisimman lähellä omaa yhteisöään. Kyse ei ole vain koulutuksesta tai liikenteestä. Kyse on yhdenvertaisista mahdollisuuksista rakentaa tulevaisuutta riippumatta siitä, asuuko keskustassa vai kylällä.

Mikä sitten on Lohjan suunnitelma kyläalueiden tulevaisuudelle?

Olen jo vuonna 2022 tehnyt valtuustoaloitteen siitä, että kasvatus- ja opetuslautakunnan esittämä ponsi lakkautetun Nummi-Pusulan lukion lukiostudion käyttöönotosta toteutettaisiin. Ajatus oli suhteellisen hyvä silloin, mutta tänään se on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Näen kuitenkin, että ideaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmin.

Lukiostudion ei tarvitsisi olla vain lukiolaisille tarkoitettu tila. Siitä voitaisiin rakentaa moderni opiskelukeskus, joka palvelisi myös ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita, avoimen yliopiston opiskelijoita ja muita etä- tai monimuoto-opiskelijoita.

Opiskelu on muuttunut, sillä yhä useampi tutkinto sisältää verkko-opintoja, etäluentoja ja itsenäistä työskentelyä. Siksi meidän pitäisi rohkeasti hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita digitalisaatio tarjoaa myös kyläalueiden elinvoiman vahvistamiseen.

Miksi nuoren pitäisi muuttaa pois kotikylästään heti opintojen alkaessa, jos osa opinnoista olisi mahdollista suorittaa laadukkaissa opiskelutiloissa omalla lähialueella?

Tällainen ratkaisu tukisi nuoria, helpottaisi perheiden arkea ja auttaisi pitämään kylät elinvoimaisina. Samalla se loisi yhteisöllisiä tiloja, joissa eri-ikäiset opiskelijat voisivat työskennellä, tavata toisiaan ja rakentaa tulevaisuuttaan omalta kotiseudultaan käsin.

Saukkolan pikavuorojen poistuminen nostaa esiin paljon suuremman kysymyksen kuin yhden liikennöitsijän reittiratkaisut. Kysymys kuuluu, miten Lohja aikoo huolehtia siitä, että myös Saukkolassa, Nummi-Pusulassa, Karjalohjalla, Sammatissa ja muilla kyläalueilla voi tulevaisuudessakin elää täysipainoista elämää.

Jos liikenneyhteyksiä heikennetään, millä niitä korvataan? Onko suunnitteilla toimivaa syöttöliikennettä? Miten turvataan opiskelijoiden liikkuminen? Entä työmatkalaisten? Miten varmistetaan, että lapsiperheet kokevat kylät edelleen houkutteleviksi paikoiksi asua?

Elinvoima syntyy siitä, että ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan siellä, missä he haluavat elää.

Siksi näen, että tämä ei ole vain liikennekysymys, vaan tämä on nuoriso-, perhe- ja elinvoimapolitiikkaa ja siksi siihen tarvitaan myös Lohjan kaupungilta vastauksia.

Saukkolassa bussien pikavuorot halutaan takaisin – näin Lohjan kaupunki ja Vainion Liikenne vastaavat | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Miksi tein kantelun oikeuskanslerille lääkelainsäädännön valmistelusta?

Olen tehnyt valtioneuvoston oikeuskanslerille kantelun sosiaali- ja terveysministeriön valmistelemasta hallituksen esityksestä HE 111/2025 vp, joka koskee lääkelain, sairausvakuutuslain sekä eräiden muiden lääkelainsäädäntöön liittyvien lakien muuttamista.

Kanteluni ei kohdistu eduskunnan päätökseen eikä lainsäädännön poliittiseen sisältöön. Pyydän oikeuskansleria arvioimaan, onko lainvalmistelussa arvioitu riittävän kattavasti uudistuksen vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksiin sekä eri ihmisryhmien yhdenvertaiseen asemaan.

Taloudelliset vaikutukset kyllä arvioitiin tarkasti, mutta entäs ihmisvaikutukset?

HE 111/2025 vp sisältää laajat vaikutusarvioinnit muun muassa:

  • valtiontaloudesta,
  • lääkekorvausjärjestelmästä,
  • apteekkitaloudesta,
  • yritysvaikutuksista,
  • lääkemarkkinoista sekä
  • julkisen talouden vaikutuksista.

Taloudellisia vaikutuksia on arvioitu yksityiskohtaisesti erilaisten laskelmien, vaihtoehtoisten toteuttamistapojen ja kustannusvaikutusten avulla.

Sen sijaan pidän perusteltuna kysyä, arvioitiinko samalla perusteellisuudella uudistuksen vaikutuksia potilaiden arkeen ja heidän oikeuksiinsa.

Kun sairaalassa annosteltavien lääkkeiden rahoitusvastuuta siirretään Kelalta hyvinvointialueille, mietin, kuten moni muukin sitä, että miten hyvinvointialueiden erilainen taloudellinen tilanne voi vaikuttaa lääkehoitojen tosiasialliseen saatavuuteen. Vaikka tavoitteena on yhdenvertaisuus, käytännön vaikutukset voivat muodostua erilaisiksi eri puolilla Suomea.

Mitä hyvä lainvalmistelu edellyttää?

Valtioneuvoston lainvalmisteluohjeiden mukaan säädösehdotusten vaikutuksia tulee arvioida riittävän laajasti suhteessa uudistuksen merkittävyyteen. Taloudellisten vaikutusten lisäksi arvioitavia vaikutuksia voivat olla esimerkiksi:

  • perus- ja ihmisoikeusvaikutukset,
  • yhdenvertaisuusvaikutukset,
  • sukupuolivaikutukset,
  • lapsivaikutukset,
  • vaikutukset viranomaisten toimintaan sekä
  • vaikutukset kansalaisten asemaan.

Kanteluni keskeinen kysymys onkin, onko nämä vaikutukset arvioitu yhtä perusteellisesti kuin taloudelliset vaikutukset.

Lapsivaikutusten arviointi jäi mielestäni puutteelliseksi

Pidän erityisen tärkeänä sitä, että lainvalmistelussa arvioidaan myös lasten asemaa silloin, kun uudistus voi vaikuttaa lasten terveydenhuoltoon.

Suomea sitova YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa viranomaisia ottamaan lasten oikeudet huomioon lainsäädäntöä valmisteltaessa.

Sopimuksen 3 artiklan mukaan lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.

Lisäksi 24 artikla turvaa lapsen oikeuden parhaaseen mahdolliseen terveydentilaan sekä tarvittaviin terveyspalveluihin.

HE 111/2025 vp:stä en löytänyt erillistä lapsivaikutusten arviointia, vaikka uudistus koskee koko lääkejärjestelmää ja voi vaikuttaa myös vaikeasti sairaiden lasten lääkehoitoihin.

Myös sukupuolivaikutukset ansaitsevat huomiota

Valtioneuvoston lainvalmisteluohjeiden mukaan myös sukupuolivaikutukset tulee arvioida silloin, kun uudistus voi vaikuttaa eri tavoin naisiin ja miehiin.

Lääkehoidot eivät kohdistu kaikkiin väestöryhmiin samalla tavalla. Esimerkiksi useat syöpälääkkeet liittyvät sairauksiin, joita esiintyy pääasiassa naisilla tai miehillä.

En löytänyt hallituksen esityksestä erillistä sukupuolivaikutusten arviointia, minkä vuoksi pyydän oikeuskansleria arvioimaan, olisiko sellainen tullut tehdä.

Perus- ja ihmisoikeudet eivät saa jäädä talousvaikutusten varjoon

Suomen perustuslaki turvaa jokaiselle oikeuden yhdenvertaiseen kohteluun sekä riittäviin terveyspalveluihin.

Kantelussani pyydän oikeuskansleria arvioimaan erityisesti sitä, onko hallituksen esityksessä riittävästi tarkasteltu uudistuksen vaikutuksia:

  • perustuslain 6 §:n mukaiseen yhdenvertaisuuteen,
  • perustuslain 19 §:n mukaiseen oikeuteen riittäviin terveyspalveluihin,
  • perustuslain 22 §:n mukaiseen julkisen vallan velvollisuuteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen,
  • lasten oikeuksien toteutumiseen sekä
  • potilaiden tosiasialliseen mahdollisuuteen saada lääkehoitoa yhdenvertaisesti eri puolilla Suomea.

Perustuslakivaliokunnan lausunto nosti esiin toisen näkökulman

Eduskunnan perustuslakivaliokunta (PeVL 46/2025 vp) arvioi lakiesitystä erityisesti apteekkien omaisuudensuojan, elinkeinovapauden ja apteekkipalvelujen saatavuuden näkökulmasta.

Pidän kuitenkin huomionarvoisena, että lausunnossa ei juuri tarkastella esimerkiksi:

  • hyvinvointialueiden taloudellisen kantokyvyn vaikutuksia lääkehoitojen saatavuuteen,
  • lapsivaikutuksia,
  • sukupuolivaikutuksia,
  • sosioekonomisia vaikutuksia tai
  • potilaiden tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutumista.

Nämä ovat juuri niitä kysymyksiä, joiden arvioimista olen pyytänyt oikeuskanslerilta.

Miksi kantelu?

En väitä, että hallituksen esitys olisi lainvastainen tai että vaikutusarvioinnit olisivat kokonaan puuttuneet.

Kanteluni tarkoituksena on pyytää riippumatonta laillisuusvalvojaa arvioimaan, ovatko vaikutusarvioinnit olleet riittävän kattavia suhteessa uudistuksen merkittävyyteen ja hyvän lainvalmistelun vaatimuksiin.

Hyvä lainvalmistelu ei tarkoita ainoastaan sitä, että taloudelliset vaikutukset tunnetaan tarkasti. Yhtä tärkeää on arvioida, miten uudistus vaikuttaa ihmisiin ja erityisesti lapsiin, potilaiden yhdenvertaisuuteen sekä perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Toivon, että oikeuskanslerin arvio selventää, täyttikö HE 111/2025 vp nämä vaatimukset ja antaa tarvittaessa suosituksia tulevien lainsäädäntöhankkeiden vaikutusarviointien kehittämiseksi.

Suomi ei ole valmis muistisairauksien kasvuun

Muistisairaudet ovat yksi Suomen nopeimmin kasvavista kansansairauksista. Väestön ikääntyessä niiden vaikutukset ulottuvat yhä useamman perheen arkeen ja koko sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmään.

Arvioiden mukaan Suomessa voi olla vuoteen 2040 mennessä jo yli 247 000 muistisairautta sairastavaa. Pidemmälle ulottuvissa ennusteissa määrä voi jopa kaksinkertaistua vuoteen 2050 mennessä. Kyse ei siis ole tulevaisuuden uhkakuvasta, vaan kehityksestä, joka on jo käynnissä.

Samalla tiedämme, että vanhuspalvelut kamppailevat jo nykyisten tarpeiden kanssa. Hoivapaikkoja on liian vähän, kotihoidon resurssit ovat riittämättömät ja ympärivuorokautiseen hoivaan pääsee usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.

Yhtälö on yksinkertainen, palveluntarve kasvaa nopeasti, mutta järjestelmä toimii jo nyt äärirajoillaan.

Tiedämme ongelman, miksi emme toimi?

Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, ettei vanhustenhoidon kriisi tullut yllätyksenä. Sama koskee myös muistisairauksia. Tutkimustietoa on ollut saatavilla jo pitkään.

Tiedämme, että esimerkiksi Alzheimerin taudin muutokset voivat alkaa vuosikymmeniä ennen ensimmäisiä oireita. Tiedämme myös, että jopa lähes puolet dementiatapauksista liittyy elintapoihin ja muihin riskitekijöihin, joihin voidaan vaikuttaa.

Silti painopiste on edelleen sairauksien hoitamisessa sen sijaan, että ehkäisisimme niitä ajoissa.

Ennaltaehkäisy ei voi alkaa vasta vanhuudessa. Mutta viimeistään silloin sen pitäisi olla kunnossa.

Varhainen diagnoosi hyödyttää sekä ihmistä että yhteiskuntaa

Muistisairauksien diagnosointi viivästyy Suomessa keskimäärin yli kaksi vuotta.

Se tarkoittaa menetettyä aikaa. Kun diagnoosi viivästyy, myös lääkitys, kuntoutus, palveluiden suunnittelu ja läheisten tuki alkavat liian myöhään.

Varhainen tunnistaminen ei paranna muistisairautta, mutta se voi hidastaa toimintakyvyn heikkenemisen vaikutuksia arkeen ja antaa ihmiselle mahdollisuuden osallistua omaa hoitoaan koskeviin päätöksiin.

Vajaaravitsemus on aliarvioitu ongelma

Yksi eniten huomiota kaipaavista asioista on ikääntyneiden vajaaravitsemus.

Liian vähäinen energian ja proteiinin saanti heikentää lihasvoimaa, lisää kaatumisia, altistaa infektioille ja heikentää toimintakykyä. Muistisairailla ravitsemusongelmat ovat erityisen yleisiä.

Siksi olen yhdessä asiantuntijoiden kanssa esittänyt, että vajaaravitsemuksen ehkäisyyn tulisi suhtautua samalla vakavuudella kuin Ruotsissa, jossa tavoitteena on käytännössä nollatoleranssi ehkäistävälle vajaaravitsemukselle.

Ratkaisu ei ole monimutkainen. Ravitsemustilan arviointi tulisi tehdä järjestelmälliseksi osaksi ikääntyneiden hoitopolkua. Painon seuranta, vajaaravitsemusriskin seulonta ja oikea-aikainen ravitsemushoito ovat yksinkertaisia keinoja, joilla voidaan tukea toimintakykyä ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta.

Kyse on arvovalinnoista

Muistisairauksien yleistymistä ei voida kokonaan estää. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten hyvin olemme siihen valmistautuneet.

Se edellyttää, että panostamme ennaltaehkäisyyn, tunnistamme sairaudet nykyistä aikaisemmin, huolehdimme ravitsemuksesta ja turvaamme oikea-aikaiset palvelut.

Kyse ei ole vain kustannuksista. Kyse on siitä, millaisen vanhuuden haluamme suomalaisille turvata.

Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei vanhustenhoidon kriisi johdu tiedon puutteesta vaan siitä, ettei tutkittua tietoa ole muutettu päätöksiksi. Sama pätee muistisairauksiin. Me tiedämme jo, mitä pitäisi tehdä.

Vajaaravitsemukselle nollatoleranssi ja tukea muistisairauksien hidastamiseen ja hoitoon – Suomenmaa.fi

Muistisairaudet räjähtämässä käsiin lähivuosina | MTV Uutiset

Muistisairaiden määrä kaksinkertaistuu Suomessa – tutkijoiden mukaan nopeasti yleistyvä kansansairaus haastaa sote-palvelut ennennäkemättömällä tavalla | Suomalainen Tiedeakatemia ry

Vanhustenhuolto on kovilla, kun väestö ikääntyy | MTV Uutiset

Hyvinvointialueen suuri sokea piste: tiedämme paljon, mutta emme vaikutuksista

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan arviointikertomus sisältää paljon myönteisiä havaintoja taloudesta. Talouden tasapainottamisessa on onnistuttu, palveluiden saatavuus on hyvinvointialueen tuottamien raporttien mukaan monin paikoin parantunut ja tiedolla johtamista on kehitetty.

Kertomuksen tärkein viesti ei kuitenkaan liity talouteen vaan vaikuttavuuteen.

Hyvinvointialueella tehdään paljon oikeita asioita, mutta edelleen liian usein jää epäselväksi, mitä vaikutuksia toimenpiteillä todellisuudessa saavutetaan. Tietoa kerätään, mittareita seurataan ja raportteja tuotetaan, mutta pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia?

Tämä kysymys koskee erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden palveluita.

Ankkuri-toiminnan tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan

Ankkuri-toiminnan tarkoitus on puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nuorten rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteiden käyttöön ja muihin syrjäytymisen riskitekijöihin. Kyse on juuri sellaisesta ennaltaehkäisevästä työstä, jota hyvinvointialue strategiassaan korostaa.

Siksi on huolestuttavaa, ettei Ankkuri-toiminnasta ole käytettävissä säännöllistä vaikuttavuuden arviointia tai vuosittaista raportointia siinä laajuudessa kuin toiminnan merkitys edellyttäisi.

Kuinka monta nuorta toiminta tavoittaa? Miten se vaikuttaa rikosten uusimiseen, lastensuojelun tarpeeseen tai perheiden tilanteeseen? Tuottaako toiminta säästöjä vähentämällä myöhempää korjaavien palveluiden tarvetta?

Näihin kysymyksiin pitäisi olla vastauksia.

Ennaltaehkäisyä ei voi johtaa pelkästään hyvillä aikomuksilla. Sen vaikutukset on pystyttävä osoittamaan.

Myös Ohjaamon vaikuttavuus ansaitsee tarkemman tarkastelun

Sama koskee Ohjaamo-toimintaa.

Ohjaamot ovat nuorille suunnattuja matalan kynnyksen palveluita, joissa yhdistyvät työllisyyden, koulutuksen, sosiaalipalveluiden ja hyvinvoinnin tuki. Ne ovat monelle nuorelle ensimmäinen paikka, josta apua haetaan.

Silti arviointikertomuksessa ei juuri tarkastella Ohjaamon tuloksia tai vaikuttavuutta.

Kuinka moni nuori löytää palvelun kautta koulutuspaikan tai työpaikan? Kuinka moni saa tarvitsemansa tuen ajoissa? Kuinka paljon Ohjaamo ehkäisee syrjäytymistä tai raskaampien palveluiden käyttöä?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin päätöksentekijöiden pitäisi saada säännöllisesti vastauksia.

Omaishoito on ikääntyvän alueen tulevaisuuskysymys

Länsi-Uusimaa kuuluu Suomen nopeimmin ikääntyviin alueisiin. Samalla omaishoito on yksi koko palvelujärjestelmän tärkeimmistä tukipilareista.

Ilman omaishoitajien tekemää työtä moni ikääntynyt tarvitsisi huomattavasti enemmän ympärivuorokautisia palveluita.

Siksi ei riitä, että seuraamme omaishoidon asiakasmääriä tai käsittelyaikoja. Meidän pitäisi tietää myös

  • miten omaishoitajat jaksavat,
  • saavatko he riittävästi tukea,
  • kuinka moni omaishoitotilanne päättyy kuormituksen vuoksi,
  • kuinka hyvin ikääntyneet voivat asua turvallisesti kotona.

Jos mittarit eivät kerro ihmisten todellisesta arjesta, ne eivät myöskään kerro palvelujen todellisesta tilanteesta.

Mittareiden pitää näyttää myös ongelmat

Arviointikertomuksen ehkä merkittävin havainto liittyy mittareihin ja tiedolla johtamiseen.

Hyvinvointialueella on runsaasti tavoitteita ja mittareita, mutta niiden yhteys palveluiden todellisiin vaikutuksiin jää usein epäselväksi.

Hyvän mittariston tarkoitus ei ole osoittaa, että kaikki menee hyvin.

Hyvän mittariston tarkoitus on kertoa rehellisesti myös siitä, missä on ongelmia.

Jos nuorten syrjäytymisriski kasvaa, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos omaishoitajien kuormitus lisääntyy, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos lastensuojelun tarve kasvaa tietyllä alueella, sen pitäisi näkyä mittareissa.

Vasta silloin tiedolla johtaminen auttaa kohdentamaan resurssit oikein ja tekemään parempia päätöksiä.

Seuraava askel pitäisi olla siirtyminen raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen

Hyvinvointialue on viime vuosina rakentanut järjestelmiä, raportointia ja seurantaa. Se työ on ollut välttämätöntä.

Seuraava askel on kuitenkin vielä tärkeämpi.

Meidän on siirryttävä raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen. Se tarkoittaa, että emme mittaa vain toimintaa vaan myös tuloksia. Emme seuraa vain suoritteita vaan vaikutuksia ihmisten elämässä.

Ankkuri-toiminta, Ohjaamo-toiminta ja omaishoito ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne ovat palveluita, joiden todellinen arvo näkyy pitkällä aikavälillä. Juuri siksi niiden vaikuttavuutta on arvioitava järjestelmällisesti.

Hyvinvointialueen onnistumista ei lopulta ratkaise se, kuinka monta raporttia tuotamme tai kuinka monta mittaria seuraamme. Ratkaisevaa on se, pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia ja ehkäisevät raskaampien palveluiden tarvetta tulevaisuudessa.

Ryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia piti erinomaisen ryhmäpuheenvuoron aiheesta, voit katsoa videon Keskustan Nummen facebook-sivulta, linkki alla:

https://www.facebook.com/share/v/1DwxpN9uhL

Hallitus leikkasi kotitalousvähennystä ja laskun maksavat nyt perheet, yritykset ja työntekijät

Kun hallitus päätti leikata kotitalousvähennystä, päätöstä perusteltiin julkisen talouden tasapainottamisella. Ajatus oli yksinkertainen, eli vähennetään veroetua ja säästetään valtion menoja.

Nyt ensimmäiset vaikutukset alkavat näkyä.

Tuoreen kyselytutkimuksen mukaan lähes joka kolmas kotitalousvähennystä käyttänyt suomalainen on vähentänyt palveluostojaan leikkausten jälkeen. Kahdeksan prosenttia on lopettanut niiden käytön kokonaan. Erityisen voimakkaasti vähennys on osunut siivous-, kotiapu-, hoiva- ja remonttipalveluihin.

Samalla yritysten tilauskannat ovat heikentyneet. Peräti 72 prosenttia alan yrityksistä kertoo leikkauksen vähentäneen tilauksia. Vielä huolestuttavampaa on, että lähes kolmannes yrityksistä on vähentänyt työpaikkoja ja viidennes joutunut lomauttamaan työntekijöitään.

Ja mitä tällä hallituksen leikkauspäätöksellä, jonka seurauksia ei oltu ennakkoon arvioitu, lopulta saavutettiin?

Kotitalousvähennystä on usein kritisoitu siitä, että se hyödyttää hyväosaisia. Kritiikissä on oma peränsä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta ostaa siivous-, remontti- tai hoivapalveluita, mutta samalla unohtuu helposti toinen puoli asiasta.

Kotitalousvähennys on ollut yksi tehokkaimmista keinoista lisätä laillista palvelukysyntää, luoda työpaikkoja ja torjua harmaata taloutta. Kun työ tilataan yritykseltä, siitä maksetaan verot. Kun palvelu ostetaan virallisesti, syntyy työtä, palkkoja ja verotuloja.

Nyt kysyntä on vähentynyt.

Erityisen huolestuttava on havainto, jonka mukaan palveluiden ostoa ovat vähentäneet juuri pienituloisemmat työikäiset ihmiset. Heidän joukossaan on esimerkiksi niitä, jotka ovat ostaneet hoivapalveluita ikääntyville vanhemmilleen.

Samaan aikaan kun ikääntyneiden määrä kasvaa ja julkiset hoivapalvelut ovat yhä suuremmassa paineessa, miksi hallitus päättää heikentää yhtä niistä keinoista, joilla perheet ovat voineet täydentää läheistensä hoivaa?

Olen vuosien ajan puhunut ikäihmisten palveluista, omaishoitajien asemasta ja ennaltaehkäisevän tuen merkityksestä. Tiedän, että monessa perheessä arki on jo valmiiksi äärirajoilla. Kun kotiin saatava apu kallistuu, vaihtoehdot eivät lisäänny, vaan vähenevät.

Usein seurauksena on, että omainen tekee enemmän itse.

Jaksaminen heikkenee.

Työstä jäädään pois.

Tai ikääntyneen toimintakyky heikkenee nopeammin, koska apua ei saada riittävän ajoissa.

Tällöin kustannukset eivät katoa. Ne vain siirtyvät myöhemmäksi ja usein paljon suuremmiksi.

Sama koskee työllisyyttä. Jos lähes kolmannes alan yrityksistä on jo vähentänyt työpaikkoja, säästöjen hintana ovat menetetyt työpaikat, pienemmät verotulot ja heikentynyt yritystoiminta.

Hyvä politiikka ei ole sitä, että tarkastellaan vain yhtä budjettiriviä. Hyvä politiikka arvioi myös päätösten seuraukset.

Tässä tapauksessa seuraukset näyttävät huolestuttavilta.

Palveluiden käyttö vähenee.

Työpaikkoja katoaa.

Yritykset kärsivät.

Perheet jäävät aiempaa enemmän yksin.

Hoi hallitus, hallitus! Haluan kysyä, oliko kotitalousvähennyksen leikkaaminen todella säästö vai siirtyikö lasku vain toisten maksettavaksi.

Jos tavoitteena oli vahvistaa työllisyyttä, tukea ikäihmisten kotona asumista ja torjua harmaata taloutta, ensimmäiset tulokset näyttävät valitettavasti kulkevan päinvastaiseen suuntaan.

Hieno homma, meillä on hyvä hallitusohjelma. (eli siis ei ole)

Turvallisuus kuuluu kaikille, mutta uskallammeko panostaa ennaltaehkäisyyn?

Päihteistä ja turvallisuudesta keskustellaan usein irrallaan toisistaan, vaikka todellisuudessa ne kietoutuvat tiiviisti yhteen. Tämä tuli vahvasti esiin Länsi‑Uudellamaalla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka järjestimme Länsi-Uudenmaan aluevaltuustoryhmänä yhdessä keskustan Espoon kuntayhdistyksen kanssa.

Tilaisuuden avasi ja juonsi aluevaltuustoryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia, joka loi keskustelulle avoimen ja rakentavan pohjan. Puhujina kuultiin asiantuntijoita eri näkökulmista: ehkäisevän päihdetyön asiantuntijaa Tuija Tuormaata, apulaisylilääkäri Anni Lamminsaloa, katutason työntekijää Sauli Taipaletta, poliisi ja yrittäjä Hannu Kauppista sekä kansanedustaja Markku Siposta.

Yhteinen viesti oli tuntui kaikilla olevan se, että päihteet eivät ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteiskunnan asia.

Turvallisuus on kokemus ja se koskettaa meitä kaikkia

Tilaisuudessa nousi esiin, että vaikka moni kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteet näkyvät yhä enemmän arjessa, erityisesti julkisissa tiloissa.

Turvattomuus ei ole pelkästään tilastoja, vaan kokemus. Se syntyy kohtaamisista, ympäristöistä ja siitä, miten ihmiset kohdataan.

Samalla muistutettiin, että päihteet näkyvät vahvasti myös väkivallassa ja onnettomuuksissa. Kyse on siis laajasta turvallisuuskysymyksestä, ei vain yksittäisten ihmisten valinnoista.

Nuorten arki ei ole mustavalkoinen

Erityisen vaikuttava oli katutason työn näkökulma, jonka toi esiin Sauli Taipale. Hänen viestinsä oli tärkeä: nuoret eivät ole ongelma, vaan he elävät usein tilanteissa, joissa ongelmat kasautuvat.

Monella nuorella on kokemuksia epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden huolista. Turvallisen aikuisen puuttuminen voi olla ratkaiseva tekijä.

Kohtaaminen ja luottamus ovat aivan keskeisiä. Nuoret toivovat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi, eivät leimatuiksi.

Palvelut ja yhteistyö ratkaisevat

Anni Lamminsalo kuvasi nuorten palveluita ja niiden toimintaa. Yksi keskeinen havainto oli, että mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä.

Samalla nousi esiin karu todellisuus: päihteet näkyvät vahvasti lastensuojelussa ja raskaat palvelut ovat kalliita.

Painopistettä on siirrettävä varhaisempaan vaiheeseen. Kun apu tulee ajoissa, voidaan välttää sekä inhimillistä kärsimystä että erittäin suuria kustannuksia.

Turvallisuus on myös kokemus

Ehkäisevän päihdetyön asiantuntija Tuija Tuormaa muistutti, että turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja tai viranomaisten mittareita. Se on myös ihmisten kokemus omasta arjestaan.

Tuormaan puheenvuorosta jäi erityisesti mieleen se, että päihdehaitat eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Ne vaikuttavat läheisiin, ympäristöön ja koko yhteisön turvallisuuden tunteeseen. Siksi päihdekysymykset ovat myös turvallisuuskysymyksiä.

Rikollisuus ja viranomaistyö muuttuvat

Hannu Kauppinen toi keskusteluun poliisin näkökulman ja kuvasi, miten päihteet linkittyvät usein rikollisuuteen.

Hänen puheenvuorossaan korostui kuitenkin myös muutos siinä, että viranomaistyö on kehittymässä yhä enemmän suuntaan, jossa painotetaan empaattista kohtaamista. Hän kaipaisi myös sitä, että palattaisi hyviin käytänteisiin siinä, että panostettaisi myös nopeaa avunsaantia ja varhaista puuttumista.

Turvallisuus ei synny pelkästä kontrollista, vaan myös luottamuksesta.

Politiikan päätökset näkyvät arjessa

Markku Siponen toi esiin, miten päihdepolitiikka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten arkeen. Päätökset alkoholin saatavuudesta, markkinoinnista ja palvelurakenteista eivät ole irrallisia, vaan niillä on suora vaikutus siihen, miten päihteet näkyvät yhteiskunnassa.

Myös koulujen rooli nousi vahvasti esiin, juuri siellä ehkäisevällä työllä on mahdollisuus tavoittaa nuoret ajoissa.

Hän nosti esiin myös sen, että vaikka suurin osa suomalaisista kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteiden käyttö näkyy yhä useammin julkisissa tiloissa. Turvattomuuden kokemukset lisääntyvät erityisesti paikoissa, joissa ihmiset liikkuvat päivittäin, kuten kauppakeskuksissa, asemilla ja joukkoliikenteessä.

Yleisö toi keskusteluun arjen äänen

Tilaisuuden yleisökysymykset olivat erityisen laadukkaita. Ne koskivat ennaltaehkäiseviä palveluja, arjen työn haasteita sekä perheiden näkökulmaa.

Keskustelussa kuului vahvasti sekä ammattilaisten että läheisten ääni. Samalla esitettiin toiveita siitä, että viestit vietäisiin eteenpäin myös valtakunnalliseen päätöksentekoon, erityisesti eduskuntaan.

Ennaltaehkäisyä ei saa unohtaa

Keskustelun aikana nostin itse esiin kysymyksen ennaltaehkäisevän työn asemasta tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja palveluita joudutaan tarkastelemaan kriittisesti.

Erityisesti kysyin Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan tulevaisuudesta. Molemmat toimintamallit ovat osoittaneet arvonsa nuorten tukemisessa, varhaisessa puuttumisessa sekä eri viranomaisten välisen yhteistyön rakentamisessa. Juuri tällaisissa palveluissa ongelmiin voidaan tarttua ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi ja kalliimmiksi korjata.

Esitin kansanedustaja Markku Siposelle kysymyksen siitä, olisiko mahdollista vahvistaa Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan asemaa myös lainsäädännöllisin keinoin. Samalla nostin esiin tarpeen kehittää hyvinvointialueiden, kuntien, poliisin, järjestöjen ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä niin, ettei ennaltaehkäisevä työ jää rakenteiden väliin.

Pidän tätä tärkeänä keskusteluna. Liian usein julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy korjaaviin palveluihin, vaikka todelliset säästöt niin inhimilliset kuin taloudellisetkin syntyvät silloin, kun ongelmat tunnistetaan ajoissa ja niihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa.

Jos haluamme vähentää nuorten pahoinvointia, päihdehaittoja ja turvattomuutta, tulee investoida juuri niihin palveluihin, jotka ehkäisevät ongelmien syntymistä. Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että ennaltaehkäisevän työn merkitys tunnistetaan myös päätöksenteossa. Jokainen nuori, joka saa apua ajoissa, on onnistuminen paitsi yksilön ja perheen näkökulmasta myös koko yhteiskunnan kannalta.

Turvallisuus ei synny sattumalta. Se rakentuu välittämisestä, yhteistyöstä ja siitä, että panostamme varhaiseen tukeen silloin, kun apua eniten tarvitaan.