Turvallisuus kuuluu kaikille, mutta uskallammeko panostaa ennaltaehkäisyyn?

Päihteistä ja turvallisuudesta keskustellaan usein irrallaan toisistaan, vaikka todellisuudessa ne kietoutuvat tiiviisti yhteen. Tämä tuli vahvasti esiin Länsi‑Uudellamaalla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jonka järjestimme Länsi-Uudenmaan aluevaltuustoryhmänä yhdessä keskustan Espoon kuntayhdistyksen kanssa.

Tilaisuuden avasi ja juonsi aluevaltuustoryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia, joka loi keskustelulle avoimen ja rakentavan pohjan. Puhujina kuultiin asiantuntijoita eri näkökulmista: ehkäisevän päihdetyön asiantuntijaa Tuija Tuormaata, apulaisylilääkäri Anni Lamminsaloa, katutason työntekijää Sauli Taipaletta, poliisi ja yrittäjä Hannu Kauppista sekä kansanedustaja Markku Siposta.

Yhteinen viesti oli tuntui kaikilla olevan se, että päihteet eivät ole vain yksilön ongelma, vaan koko yhteiskunnan asia.

Turvallisuus on kokemus ja se koskettaa meitä kaikkia

Tilaisuudessa nousi esiin, että vaikka moni kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteet näkyvät yhä enemmän arjessa, erityisesti julkisissa tiloissa.

Turvattomuus ei ole pelkästään tilastoja, vaan kokemus. Se syntyy kohtaamisista, ympäristöistä ja siitä, miten ihmiset kohdataan.

Samalla muistutettiin, että päihteet näkyvät vahvasti myös väkivallassa ja onnettomuuksissa. Kyse on siis laajasta turvallisuuskysymyksestä, ei vain yksittäisten ihmisten valinnoista.

Nuorten arki ei ole mustavalkoinen

Erityisen vaikuttava oli katutason työn näkökulma, jonka toi esiin Sauli Taipale. Hänen viestinsä oli tärkeä: nuoret eivät ole ongelma, vaan he elävät usein tilanteissa, joissa ongelmat kasautuvat.

Monella nuorella on kokemuksia epävarmuudesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden huolista. Turvallisen aikuisen puuttuminen voi olla ratkaiseva tekijä.

Kohtaaminen ja luottamus ovat aivan keskeisiä. Nuoret toivovat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi, eivät leimatuiksi.

Palvelut ja yhteistyö ratkaisevat

Anni Lamminsalo kuvasi nuorten palveluita ja niiden toimintaa. Yksi keskeinen havainto oli, että mitä vakavammasta tilanteesta on kyse, sitä enemmän tarvitaan eri toimijoiden yhteistyötä.

Samalla nousi esiin karu todellisuus: päihteet näkyvät vahvasti lastensuojelussa ja raskaat palvelut ovat kalliita.

Painopistettä on siirrettävä varhaisempaan vaiheeseen. Kun apu tulee ajoissa, voidaan välttää sekä inhimillistä kärsimystä että erittäin suuria kustannuksia.

Turvallisuus on myös kokemus

Ehkäisevän päihdetyön asiantuntija Tuija Tuormaa muistutti, että turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja tai viranomaisten mittareita. Se on myös ihmisten kokemus omasta arjestaan.

Tuormaan puheenvuorosta jäi erityisesti mieleen se, että päihdehaitat eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Ne vaikuttavat läheisiin, ympäristöön ja koko yhteisön turvallisuuden tunteeseen. Siksi päihdekysymykset ovat myös turvallisuuskysymyksiä.

Rikollisuus ja viranomaistyö muuttuvat

Hannu Kauppinen toi keskusteluun poliisin näkökulman ja kuvasi, miten päihteet linkittyvät usein rikollisuuteen.

Hänen puheenvuorossaan korostui kuitenkin myös muutos siinä, että viranomaistyö on kehittymässä yhä enemmän suuntaan, jossa painotetaan empaattista kohtaamista. Hän kaipaisi myös sitä, että palattaisi hyviin käytänteisiin siinä, että panostettaisi myös nopeaa avunsaantia ja varhaista puuttumista.

Turvallisuus ei synny pelkästä kontrollista, vaan myös luottamuksesta.

Politiikan päätökset näkyvät arjessa

Markku Siponen toi esiin, miten päihdepolitiikka vaikuttaa konkreettisesti ihmisten arkeen. Päätökset alkoholin saatavuudesta, markkinoinnista ja palvelurakenteista eivät ole irrallisia, vaan niillä on suora vaikutus siihen, miten päihteet näkyvät yhteiskunnassa.

Myös koulujen rooli nousi vahvasti esiin, juuri siellä ehkäisevällä työllä on mahdollisuus tavoittaa nuoret ajoissa.

Hän nosti esiin myös sen, että vaikka suurin osa suomalaisista kokee oman asuinalueensa turvalliseksi, päihteiden käyttö näkyy yhä useammin julkisissa tiloissa. Turvattomuuden kokemukset lisääntyvät erityisesti paikoissa, joissa ihmiset liikkuvat päivittäin, kuten kauppakeskuksissa, asemilla ja joukkoliikenteessä.

Yleisö toi keskusteluun arjen äänen

Tilaisuuden yleisökysymykset olivat erityisen laadukkaita. Ne koskivat ennaltaehkäiseviä palveluja, arjen työn haasteita sekä perheiden näkökulmaa.

Keskustelussa kuului vahvasti sekä ammattilaisten että läheisten ääni. Samalla esitettiin toiveita siitä, että viestit vietäisiin eteenpäin myös valtakunnalliseen päätöksentekoon, erityisesti eduskuntaan.

Ennaltaehkäisyä ei saa unohtaa

Keskustelun aikana nostin itse esiin kysymyksen ennaltaehkäisevän työn asemasta tilanteessa, jossa hyvinvointialueiden talous on tiukilla ja palveluita joudutaan tarkastelemaan kriittisesti.

Erityisesti kysyin Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan tulevaisuudesta. Molemmat toimintamallit ovat osoittaneet arvonsa nuorten tukemisessa, varhaisessa puuttumisessa sekä eri viranomaisten välisen yhteistyön rakentamisessa. Juuri tällaisissa palveluissa ongelmiin voidaan tarttua ennen kuin ne kasvavat raskaammiksi ja kalliimmiksi korjata.

Esitin kansanedustaja Markku Siposelle kysymyksen siitä, olisiko mahdollista vahvistaa Ankkuri- ja Ohjaamotoiminnan asemaa myös lainsäädännöllisin keinoin. Samalla nostin esiin tarpeen kehittää hyvinvointialueiden, kuntien, poliisin, järjestöjen ja muiden toimijoiden välistä yhteistyötä niin, ettei ennaltaehkäisevä työ jää rakenteiden väliin.

Pidän tätä tärkeänä keskusteluna. Liian usein julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy korjaaviin palveluihin, vaikka todelliset säästöt niin inhimilliset kuin taloudellisetkin syntyvät silloin, kun ongelmat tunnistetaan ajoissa ja niihin voidaan puuttua varhaisessa vaiheessa.

Jos haluamme vähentää nuorten pahoinvointia, päihdehaittoja ja turvattomuutta, tulee investoida juuri niihin palveluihin, jotka ehkäisevät ongelmien syntymistä. Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta ovat tästä erinomaisia esimerkkejä.

Itse pidän erityisen tärkeänä sitä, että ennaltaehkäisevän työn merkitys tunnistetaan myös päätöksenteossa. Jokainen nuori, joka saa apua ajoissa, on onnistuminen paitsi yksilön ja perheen näkökulmasta myös koko yhteiskunnan kannalta.

Turvallisuus ei synny sattumalta. Se rakentuu välittämisestä, yhteistyöstä ja siitä, että panostamme varhaiseen tukeen silloin, kun apua eniten tarvitaan.

Nuorten palveluista ei pidä ottaa askelia taaksepäin

Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa 26.5.2026 käsittelimme hyvinvointikertomusta ja kävimme lähetekeskustelua tulevasta hyvinvointisuunnitelmasta. Kokonaiskuva on tuttu mutta ristiriitainen: monella mittarilla alueemme pärjää edelleen keskimääräistä paremmin, mutta samalla useat keskeiset kehityssuunnat ovat huolestuttavia.

Erityisesti nuorten tilanteessa näkyy selvä jännite. Päihteiden käyttö vähenee, mikä on myönteinen kehitys, mutta samaan aikaan ahdistuneisuus lisääntyy ja rikollisuus on kasvanut. Tämä viittaa siihen, että nuorten hyvinvointi on eriytymässä, eli osa voi hyvin, mutta osalle ongelmat kasaantuvat.

Juuri tällaisessa tilanteessa palvelujärjestelmän pitäisi olla kaikkein vahvimmillaan erityisesti ennaltaehkäisevän työn osalta.

Ohjaamo oli toimiva malli, jota ei olisi kannattanut heikentää

Nostin lautakunnassa esiin huoleni Ohjaamo‑toiminnasta ja matalan kynnyksen palveluiden muutoksista. Konkreettinen esimerkki löytyy Lohjalta.

Aiemmin Ohjaamo toimi mallina, jossa nuori sai saman katon alta:

  • ohjausta arjen asioihin
  • terveydenhoitajan palvelut
  • mielenterveyden tukea
  • ehkäisyneuvontaa
  • työllisyyspalveluita

Tämä kokonaisuus oli aidosti nuorilähtöinen: palvelu sijaitsi tilassa, joka oli suunnattu nuorille ja jossa asiointi oli luontevaa ja kynnykset matalia.

Hyvinvointialue on sittemmin siirtänyt terveydenhoitajan ja psykologipalveluita pois Ohjaamosta terveysasemalle. Muutos voi hallinnollisesti vaikuttaa pieneltä, mutta käytännössä sillä on iso merkitys.

Nuori ei hakeudu palveluun samalla tavalla terveyskeskukseen kuin nuorten omaan tilaan.

Kun palveluketju hajautetaan:

  • osa nuorista jää väistämättä palvelujen ulkopuolelle
  • avun hakeminen viivästyy
  • ongelmat ehtivät kasautua

Tämä on juuri se kohta, jossa ennaltaehkäisy joko toimii, tai epäonnistuu.

Ankkuritoiminta on ennaltaehkäisyn selkäranka

Samaan aikaan olen edelleen erittäin huolissani Ankkuritoiminnan heikentämisestä.

Hyvinvointikertomus kertoo selvästi, että alaikäisten tekemät ja kokemat rikokset ovat lisääntyneet. Tämä on erittäin vakava signaali. Ankkuritoiminnan koko ajatus on puuttua tilanteisiin varhain ennen kuin rikoskierteet, syrjäytyminen tai vakavat ongelmat pääsevät kehittymään.

Ankkuri ei ole yksittäinen palvelu. Se on moniammatillinen toimintamalli, jossa yhdistyvät:

  • sosiaalityö
  • poliisi
  • terveydenhuolto
  • nuorisotyö

Kun tätä kokonaisuutta heikennetään samaan aikaan kun ongelmat kasvavat, syntyy selvä strateginen ristiriita.

Tässä ”säästettiin” nyt väärässä kohdassa ja siirrettiin kustannuksia tulevaisuuteen. Vai oliko kyse edes säästöstä, vai vain siitä, että saatiin hallinnollisesti sosiaalityöntekijä ja psykiatrian sairaanhoitaja omaan siiloon?

Ehkäisy, turvallisuus ja nuorten arki

Toinen keskeinen nostoni liittyi ehkäisyyn ja nuorten turvallisuuteen.

Alueellamme noin 26 % nuorista ei käytä ehkäisyä, mikä on enemmän kuin maassa keskimäärin. Samalla nuoret itse nostavat esiin tarpeen puhua enemmän seurustelusuhteista ja niissä esiintyvästä väkivallasta.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan ne liittyvät toisiinsa:

  • seksuaaliterveys
  • turvataidot
  • ihmissuhteet
  • mielenterveys
  • avun hakemisen kynnykset

Juuri siksi ehkäisyneuvonnan ja nuorten palveluiden pitäisi olla helposti saavutettavia, nuorten omassa ympäristössä ja osana laajempaa kokonaisuutta, eikä irrallisina palveluina muualla.

Järjestöt ovat keskeinen osa ennaltaehkäisyä

Lautakunnassa käytiin myös keskustelua järjestöavustusten kriteereistä, jotka ovat parhaillaan lausuntokierroksella (lausuntoaika 30.6. asti).

Järjestöillä on ratkaiseva rooli erityisesti siinä työssä, jota julkinen sektori ei yksin tavoita:

  • matalan kynnyksen kohtaamiset
  • vertaistuki
  • arjen apu ja osallisuus
  • yksinäisyyden ehkäisy

Kun puhumme ennaltaehkäisystä, puhumme samalla järjestöjen toimintaedellytyksistä. Siksi avustuskriteerien tulee tukea pitkäjänteistä, vaikuttavaa työtä, eikä lisätä epävarmuutta tai katkoksia toimintaan.

On myös tärkeää, että jo järjestötoimintaan varatut resurssit pysyvät aidosti sen käytössä.

Kiitos tärkeästä kehitysaskeleesta

Hyvät asiat on tärkeä nostaa aina esiin.

Hyvinvointisuunnitelmassa ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistaminen ja hoito on huomioitu aiempaa paremmin osana hoitopolkua. Tämä on erittäin tärkeä ja konkreettinen parannus. Vajaaravitsemus jää usein piiloon, mutta vaikuttaa merkittävästi ikääntyneiden toimintakykyyn, toipumiseen ja elämänlaatuun.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tietoa voidaan viedä käytännön tasolle.

Suunta ratkaisee

Hyvinvointikertomuksen keskeinen viesti ei ole vain tämän hetken tilanne, vaan kehityssuunta.

Kun samaan aikaan nähdään:

  • nuorten pahoinvoinnin lisääntyminen
  • rikollisuuden kasvu
  • turvattomuuden kokemuksen vahvistuminen
  • eriarvoisuuden kasautuminen

on ilmeistä, että ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa enemmän, ei vähemmän.

Ohjaamot, Ankkuritoiminta ja järjestöjen työ eivät ole “lisäpalveluja”, vaan ne muodostavat ennaltaehkäisevän työn infrastruktuurin – sen perustan, jolla raskaampien palveluiden tarvetta voidaan vähentää ja ihmisten arkea tukea ajoissa.

Jos tästä kohdasta tingitään, seuraukset näkyvät viiveellä raskaampien palveluiden kasvuna, kustannusten nousuna ja ennen kaikkea ihmisten elämässä.

Siksi suunta on ratkaiseva. Ja siihen suuntaan meidän on syytä kiinnittää nyt erityistä huomiota.

Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä

Osallistuin 23.4. hyvinvointialueen järjestämään HYTE-seminaariin, joka kokosi yhteen laajan joukon hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen parissa toimivia asiantuntijoita. Seminaariin oli kutsuttu tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan jäsenet, kuntien hyte-asioista vastaavia luottamushenkilöitä sekä viranhaltijoita. Päivä tarjosi paljon ajateltavaa ja myös aihetta kriittiselle pohdinnalle.

Keynote-puhujana toimi hyvinvointialuejohtaja Sanna Svahn. Paneelikeskusteluun osallistuivat Siuntion kunnanjohtaja Inka Tikkanen, ikääntyneiden palvelualuejohtaja Tuula Suominen, tulevaisuus- ja kehittämislautakunnan puheenjohtaja Sini Felipe sekä EMY ry:n Länsituuli-hankkeen hankekoordinaattori Hanna Parikka. Paneelissa oli selvästi koolla vahvaa osaamista ja monipuolisia näkökulmia ja keskustelu oli kiinnostavaa ja asiantuntevaa.

Pienryhmätyöskentelyssä katse arkeen ja mielen hyvinvointiin

Seminaarin keskiössä olivat pienryhmätyöskentelyt. Omassa ryhmässäni keskustelimme työikäisten ja vammaisten näkökulmasta erityisesti mielen hyvinvoinnin vahvistamisesta. Keskustelu oli vilkasta, avointa ja erittäin rakentavaa. Ryhmässäni oli todella osaavia ja kokeneita osallistujia.

Itse nostin esiin vammaisten lasten oikeuden aamu-, iltapäivä- ja kesäajanhoitoon. Lisäksi korostin sitä, miten huoltajien ja koko perheen hyvinvointi heijastuu suoraan myös vammaisten lasten mielen hyvinvointiin. Kun arjen perusrakenteet ovat kunnossa, se tuo turvaa ja ennakoitavuutta, mutta jos jokin keskeinen asia, kuten hoitoon pääsy, kuljetukset, hakuprosessit tai muu byrokratia on huonosti järjestetty, syntyy huoltajille ylimääräistä kuormitusta.

Arjen helppous ja varmuus ovat mielen hyvinvoinnin keskeisiä tukipilareita. Nämä eivät ole pieniä yksityiskohtia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Kun minulta myöhemmin kysyttiin pienryhmän keskustelujen annista, totesin rehellisesti, että vastauksen antaminen juuri sillä hetkellä oli vaikeaa. Keskustelut olivat niin monisyisiä ja ajatuksia herättäviä, että ne vaativat aikaa prosessoitavaksi. Tämäkin kertoo mielestäni siitä, että pienryhmätyöskentely todella toimi.

Tunnistetaanko alueelliset erot oikeasti?

Paneelikeskustelussa todettiin, että LUVNissa on huomioitu alueellisten erojen todellisuus palveluiden tarpeessa ja saatavuudessa. Tämä herätti minussa vahvan pohdinnan ja rehellisesti sanottuna myös pienen turhautumisen. Missä tämä huomioiminen konkreettisesti näkyy?

Näkyykö se lastensuojelun asiakkuuksissa, palveluohjauksessa, Ankkuritoiminnassa, Ohjaamotoiminnassa tai kotihoidossa? Ankkuri- ja Ohjaamotoiminta sellaisena kuin ne Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toimivat, on LUVNin aikana käytännössä ajettu alas. Juuri siellä ne olivat todennetusti erittäin toimivaa, ennaltaehkäisevää ja vaikuttavaa toimintaa.

Toiminta lakkautettiin, koska hyvinvointialueella haluttiin yhdenmukaistaa palvelut Espoon mallin mukaisiksi. Ongelmana on, että Espoossa Ankkuritoiminta painottuu pitkälti oikeudelliseen apuun. Lohjalla puolestaan pystyttiin aidosti tekemään ennaltaehkäisevää työtä, eli juuri sitä, jonka pitäisi olla toiminnan ytimessä.

Jos Espoossa pystyttäisiin toteuttamaan Ankkuritoimintaa samalla tavalla kuin Lohjalla, nuorisorikollisuus olisi todennäköisesti pienempi haaste. Nyt alueella käynnistetään lukuisia hankkeita nuorisorikollisuuteen puuttumiseksi. Moni niistä tekee varmasti hyvää työtä, mutta herää kysymys: miksi toimivaa mallia ei laajennettu koko alueelle?

Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kun jokin toimii, se tulisi tunnistaa, säilyttää ja levittää.

Yhteistyö on hyvinvointialueen ydintehtävä

Ohjaamotoiminta oli erinomainen esimerkki matalan kynnyksen palvelusta, jossa nuoret löysivät tarvitsemansa tuen yhden katon alta. Nyt palvelut on hajautettu, jälleen yhdenmukaistamisen nimissä. Tämä tekee palveluihin hakeutumisesta monimutkaisempaa ja lisää riskiä sille, että nuori putoaa tukiverkkojen välistä.

Hyvinvointialueen keskeinen tehtävä on tehdä tiivistä yhteistyötä kuntien ja järjestöjen kanssa. Ankkuritoiminta oli loistava esimerkki aidosti toimivasta yhteistyöstä hyvinvointialueen, poliisin ja kuntien välillä. Tällainen yhteistyö ehkäisee päällekkäistä työtä, parantaa tiedonkulkua ja ennen kaikkea tukee ennaltaehkäisevää toimintaa.

Yhteistyö ei ole pelkkä hallinnollinen tavoite, vaan asukkaiden hyvinvoinnin, palvelujen toimivuuden ja niiden kehittämisen edellytys.