Poliisi – Lotta Paakkunainen

Tein aluevaltuustokysymyksen 28.4 aluevaltuustokokouksessa Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluehallitukselle Ankkuritoiminnasta. Syy oli hyvin yksinkertainen ja haluan, että asiasta saadaan selkeät vastaukset.

Ankkuritoiminta on yksi keskeisimmistä tavoista puuttua nuorten tilanteisiin varhaisessa vaiheessa. Se on työtä, jossa moniammatillinen yhteistyö, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö ja terveydenhuolto (psykiatrinen sairaanhoitaja) ratkaisee. Juuri siksi sillä on väliä, miten se on järjestetty.

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta oli aiemmin tutkitusti vaikuttavaa ja toimivaa. Yhteinen tiimi, yhteiset tilat ja arjen yhteistyö mahdollistivat nopean reagoinnin ja aidosti kokonaisvaltaisen tuen nuorille. Nyt tämä malli on muutettu. Työtä tehdään osin oman työn ohella, yhteiset rakenteet ovat hajautuneet ja erityisesti terveydenhuollon rooli on jäänyt epäselväksi.

Kysymykseni ytimessä on se, mitä nämä muutokset ovat tarkoittaneet käytännössä. Onko toiminta edelleen yhtä vaikuttavaa? Pääsevätkö nuoret yhtä nopeasti palveluihin? Toimiiko moniammatillinen yhteistyö oikeasti arjessa, vai vain paperilla?

Halusin tehdä asiasta nimenomaan valtuustokysymyksen, en pelkkää aloitetta. Kysymykseen on vastattava. Se pakottaa avaamaan nykytilannetta ja perustelemaan tehdyt muutokset. Liian usein isoja rakenteellisia muutoksia tehdään ilman, että niiden vaikutuksia arvioidaan avoimesti.

Lisäksi on huolestuttavaa, että Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka se kuuluu perustoimintaan. Ilman tietoa emme voi arvioida, mihin suuntaan olemme menossa.

Kun saan vastauksen aluehallitukselta, arvioin seuraavat askeleet. On täysin mahdollista, että asiasta tarvitaan myös aluevaltuustoaloite, erityisesti jos (kun) käy ilmi, että toiminnan vaikuttavuus on heikentynyt tai rakenteet eivät tue riittävää yhteistyötä.

Se n kuitenkin varmaa, että nuorten palveluissa ei ole enää varaa heikennyksiin. Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti järkevintä työtä, mitä voimme tehdä.

hieman terävämmän (poliittisemman) version tai lyhyemmän someversion?

Kysymys:

Aluevaltuustokysymys: Ankkuritoiminnan nykytila ja tuloksellisuus

Lohja–Vihti–Karkkila-alueella Ankkuritoiminta on aiemmin ollut tuloksellista ja vaikuttavaa. Toiminta perustui tiiviiseen moniammatilliseen yhteistyöhön, jossa poliisi, sosiaalitoimi, nuorisotyö sekä psykiatrinen sairaanhoitaja työskentelivät samassa tilassa. Psykiatrinen sairaanhoitaja toimi tiimissä kokoaikaisesti, mikä mahdollisti nopean tuen erityisesti mielenterveyden haasteissa.

Hyvinvointialueuudistuksen myötä toimintamalli on muuttunut merkittävästi. Nykyisin

sosiaalityöntekijät eivät ole kiinteä osa tiimiä, vaan toimivat konsultatiivisesti
tiimissä työskentelee pääasiassa sosiaaliohjaajia
psykiatrisen sairaanhoitajan rooli ei ole enää vastaava
Ankkurityötä tehdään oman työn ohella
toimintaa ei johdeta keskitetysti
terveydenhuollon yhteistyölle ei ole selkeitä rakenteita
yhteiset tilat ja päivittäinen moniammatillinen yhteistyö ovat poistuneet

Lisäksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu viime vuodelta toimintakertomusta, vaikka sellainen tulee laatia vuosittain.

Edellä kuvatut muutokset herättävät huolta toiminnan vaikuttavuudesta, palveluun pääsyn nopeudesta sekä moniammatillisen yhteistyön toimivuudesta.

Kysymys:

Miten aluehallitus arvioi Ankkuritoiminnan nykyistä tuloksellisuutta ja toimivuutta Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella, erityisesti Lohja–Vihti–Karkkila-alueella, ja:

Miten nykyinen toimintamalli (hajautettu, oman työn ohella tehtävä työ) vastaa aiemman tiimimallin vaikuttavuutta?
Miten terveydenhuollon, erityisesti mielenterveyspalvelujen, yhteistyö on nykyisin järjestetty Ankkuritoiminnassa?
Miksi Ankkuritoiminnasta ei ole laadittu vuosittaista toimintakertomusta, ja milloin se tullaan laatimaan?
Miten nuorten ohjautuminen Ankkuritoimintaan toimii nykyisessä mallissa ja kuinka nopeasti palvelu käynnistyy?
Onko aluehallitus valmis arvioimaan tarvetta palata tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin?

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.

Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.

Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?

Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta

Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?

Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua

Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton

Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa

Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.

Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.

Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:

”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”

Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.

Tutkintajonot kertovat karua kieltä

Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.

Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.

Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.

Seuraukset ovat vakavia

Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.

– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?

Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.