Avainsana-arkisto: Lähisuhdeväkivalta

Lapsi ei ole sivustakatsoja, miksi lainsäädäntö kohtelee häntä sellaisena?

Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.

Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.

Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.

Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun

Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.

Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.

Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.

Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.

Näen tämän rakenteellisena ongelmana.

Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta

Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.

Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.

Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että
väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.

Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.

Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.

Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?

Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että

lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.

Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.

Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi

  • huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
  • tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
  • ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa

Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.

Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman

Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi

  • suojelutarpeen systemaattinen arviointi
  • tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
  • Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
  • erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa

Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.

Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen

Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko

  • tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
  • tai todellinen rakenteellinen uudistus

Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.

lainsäädännössä ja käytännössä tulee

  • tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
  • velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
  • varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
  • vahvistaa viranomaisten yhteistyötä

Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.

Lapsen etu ei ole sivuhuomio

Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.

Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.

Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.

Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.

Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.

15 500 uhria ja silti yli puolessa tuomioista lähisuhdetta ei huomioida



Vuonna 2025 viranomaisten tietoon tuli Suomessa 15 500 pari- ja lähisuhdeväkivallan uhria. Määrä kasvoi vuodessa 20 prosenttia ja on korkein sitten tilastoinnin aloittamisen vuonna 2009.

Kyse ei ole pienestä muutoksesta, vaan hälyttävästä kehityksestä.

Erityisen voimakasta kasvu oli aikuisten kohdalla, joissa uhrimäärä nousi neljänneksellä. Aikuisista uhreista valtaosa oli naisia. Myös epäillyistä tekijöistä kolme neljäsosaa oli miehiä. Aikuisiin kohdistuneissa tapauksissa tekijänä oli useimmiten nykyinen tai entinen puoliso.

Nämä luvut kertovat karulla tavalla siitä, että lähisuhdeväkivalta ei ole marginaalinen ongelma. Se on yksi vakavimmista turvallisuus- ja ihmisoikeushaasteistamme.

Samaan aikaan Yhdenvertaisuusvaltuutetun  raportti Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä herättää kysymyksen siitä, tunnistaako oikeusjärjestelmämme lähisuhdeväkivallan erityisen vakavuuden riittävän johdonmukaisesti.

Raportissa tarkasteltiin 80 käräjä- ja hovioikeuden ratkaisua sekä yli 200 rikossyytettä. Yleisimmät syytteet olivat pahoinpitely, laiton uhkaus, vainoaminen ja kotirauhan rikkominen. Syytteet johtivat tuomioon 94 prosentissa tapauksista.

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö väkivaltaa tunnistettaisi rikokseksi.

Ongelma on siinä, miten lähisuhteen merkitys huomioidaan.

Raportin mukaan vain 45 prosentissa tuomioista väkivallan tapahtuminen pari- tai lähisuhteessa näkyi tuomion perusteluissa. Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Siis kirjoitan tämän uudestaan: Yli puolessa tapauksista asiaa ei käsitelty lainkaan, vaikka juuri läheinen suhde tekee väkivallasta erityisen vahingollista.

Lähisuhdeväkivallassa ei ole kyse vain yksittäisestä lyönnistä, uhkauksesta tai teosta. Siihen liittyy usein pelkoa, kontrollia, vallankäyttöä, riippuvuutta ja pitkäkestoista alistamista. Uhri ei yleensä kohtaa tekijää sattumalta kadulla. Tekijä on usein ihminen, jonka kanssa jaetaan koti, arki, lapset tai yhteinen historia.

Juuri tästä syystä Istanbulin sopimus edellyttää, että pari- tai lähisuhteessa tapahtunut väkivalta on raskauttava tekijä.

Suomessa tätä ei kuitenkaan ole kirjattu rikoslakiin yksiselitteisesti, vaan asia jää tuomioistuimen harkintaan. Se näkyy myös oikeuskäytännön vaihtelevuutena.

Tilastokeskuksen luvut nostavat esiin myös toisen vakavan huolen.

Yhä useammin uhri on ulkomaalaistaustainen. Viime vuonna noin joka viides lähisuhdeväkivallan uhri oli ulkomaalaistaustainen. Alaikäisten kohdalla tilanne on vielä huolestuttavampi, sillä yli neljännes uhreista oli ulkomaalaistaustaisia ja ulkomaalaistaustaisiin lapsiin kohdistuu yli kaksinkertainen riski joutua perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhriksi verrattuna suomalaistaustaisiin lapsiin.

Aiheellista olisi pohtia, tavoittavatko palvelut, ennaltaehkäisy ja viranomaisapu kaikkia yhdenvertaisesti.

Kun samaan aikaan uhrimäärät kasvavat ennätyslukemiin ja oikeuskäytännössä lähisuhteen merkitys jää yli puolessa tapauksista kokonaan käsittelemättä, on syytä pohtia, vastaavatko lainsäädäntö ja käytännöt ilmiön todellista vakavuutta.

Julkisuudessa on viime vuosina kerrottu liian monista tapauksista, joissa pitkään jatkunut lähisuhdeväkivalta on päättynyt vakavaan väkivallantekoon, surmaan tai murhaan. Jälkikäteen kysymme usein, miksi tilanteeseen ei puututtu ajoissa.

Ehkä meidän pitäisi kysyä myös, tunnistammeko lähisuhdeväkivallan erityispiirteet riittävän hyvin silloin, kun siihen vielä voidaan puuttua.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun suositus on mielestäni perusteltu. Rikoslakia tulisi muuttaa siten, että pari- ja lähisuhteessa tapahtunut väkivalta kirjataan selkeästi rangaistusta koventavaksi tekijäksi.

Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia.

Se on väkivaltaa, jolla on uhri, tekijä ja seuraukset.

Ja kun uhreja on vuodessa 15 500, kyse ei ole enää yksittäisistä tragedioista. Kyse on yhteiskunnallisesta ongelmasta, jonka vakavuus pitäisi näkyä myös siinä, miten laki sitä kohtelee.

Lähteet:

Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä (pdf)Download

https://yle.fi/a/74-20230478

Väkivallan vastuu ei voi jäädä uhrille

Lähisuhdeväkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta sen seuraukset nousevat julkisuuteen yhä uudelleen järkyttävällä tavalla. Olemme lukeneet uutisia surmista ja murhista, joiden taustalla on ollut pitkään jatkunut, usein viranomaisten tiedossa ollut väkivalta lähisuhteessa.

Monessa näistä tapauksista kysymys ei ole vain yksittäisestä teosta, vaan ketjusta: ilmoituksista, tutkimatta jättämisistä, viivästyneistä prosesseista ja lopulta peruuttamattomasta lopputulemasta.

Helsingin Sanomien tutkivassa jutussa kerrotaan (linkki juttuun), että perussuomalaiset oikeusministeri ja sisäministeri eivät vastanneet toimittajan kysymyksiin lähisuhdeväkivallasta. Hiljaisuus on viesti sekin. Kun poliittinen johto ei vastaa, jää kysymys ilmaan: kuka kantaa vastuun?

Kun tekijät jäävät ilman vastuuta ja uhrit ilman oikeutta

Kun lähisuhdeväkivallan tekijä ei joudu vastuuseen, mitä viestiä me yhteiskuntana lähetämme?

Tekijälle viesti voi olla tämä:
– tekoja ei oteta vakavasti
– seurauksia ei välttämättä tule
– väkivalta voi jatkua

Uhrille viesti on vielä raskaampi:
– kertomustasi ei uskota
– kokemuksesi ei riitä ilman näyttöä
– olet yksin, olet arvoton

Ja sivullisille, lapsille, naapureille, läheisille:
– tähän ei kannata puuttua
– tämä ei ole riittävän vakavaa

Tällainen viesti ei ole tarkoituksellinen, mutta se syntyy, kun rikoksia ei tutkita tai ne jäävät vuosiksi jonoon.

Poliisi ei ole ongelman alku, mutta joutuu kantamaan seuraukset

Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki toteaa HS:n jutussa, että ”poliisi keskittyy lähisuhdeväkivallan torjuntaan voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin”. Parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta on myös tärkeää todeta, että poliisi ei ole yksin eikä kaikkivoipa.

Koskimäki kuvaa osuvasti tilannetta, jossa mielenterveyden kriisi ja hoitovaje kasautuvat poliisin harteille:

”Meillä on otettu näissä uusi asento ja teemme nyt sen, minkä voimme. Poliisi on tässä paljon vartijana, mutta ei tietenkään yksin. Tarvitsemme muitakin.”

Poliisi joutuu tekemään yhä enemmän mielenterveystyötä, kriisityötä ja sosiaalisten ongelmien paikkaamista. Tämä ei ole kestävää, eikä oikeudenmukaista poliiseja, uhreja tai tekijöitä kohtaan.

Tutkintajonot kertovat karua kieltä

Todellisuus on tämä: tutkintajonot ovat valtavia. Vakavia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia on tutkimatta. Julkisuudessa on kerrottu tapauksista, joissa esimerkiksi alaikäiseen kohdistuvaa raiskausta tai seurusteluväkivaltaa koskeva esitutkinta on ollut avaamatta jopa kaksi vuotta.

Kaksi vuotta on ikuisuus lapselle.
Kaksi vuotta on liian pitkä aika kenelle tahansa väkivaltaa kokeneelle.

Samat rakenteelliset ongelmat näkyvät myös muissa rikoksissa. Luen parhaillaan artikkelin kirjoittajan, toimittaja Paavo Teittisen palkittua kirjaa Pitkä vuoro, jossa hän kuvaa modernia orjatyövoimaa Suomessa. Kirjassa kuvattu poliisityö, tutkinnan kuormitus ja oikeuden toteutumisen hitaus kuulostavat hämmentävän tutuilta, aivan samalta kuin lähisuhdeväkivallan ja lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.

Kyse ei ole yksittäisestä virheestä, vaan järjestelmästä, joka on venytetty äärimmilleen.

Seuraukset ovat vakavia

Jos lähisuhdeväkivaltaa ei tutkita ajoissa, se ei katoa. Se pahenee.
Jos tekijä ei saa apua eikä vastuuta, riski kasvaa.
Jos uhri jää ilman oikeutta, luottamus yhteiskuntaan murenee.


– millaisen viestin me annamme väkivallasta?
– kenelle me annamme hiljaisen hyväksynnän?
– ja kuka lopulta kantaa vastuun, kun ennaltaehkäisy epäonnistuu?

Poliisi ei voi olla yksin. Vastuu kuuluu myös poliittiselle johdolle, palvelujärjestelmälle ja lainsäätäjille. Lähisuhdeväkivalta ei ole yksityisasia, vaan yhteiskunnan mittari.

Parisuhdeväkivalta ei ole lieventävä vaan raskauttava tekijä, mutta laki ei tätä vieläkään tunnista

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore raportti Pari- ja lähisuhdeväkivalta käräjäoikeuskäytännössä (2025) paljastaa vakavan ristiriidan suomalaisen rikosoikeuden, oikeuskäytännön ja kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden välillä. (Lue Tasavertaisuusvaltuutetun raportti tästä)

Raportissa analysoitiin 80 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota ja yli 200 rikossyytettä. Kyse oli pääosin parisuhteessa tapahtuneista pahoinpitelyistä. Tekijöistä valtaosa oli miehiä ja uhreista naisia. Syytteet menestyivät hyvin, sillä peräti 94 prosenttia vastaajista tuomittiin syyllisiksi.

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö väkivaltaa tunnistettaisi rikokseksi.
Ongelma on siinä, miten vakavana sitä pidetään.

Läheinen suhde jää liian usein huomiotta

Raportin keskeisin ja huolestuttavin havainto on tämä:
vain 45 prosentissa tuomioista tuomioistuin otti perusteluissaan kantaa siihen, että väkivalta tapahtui pari- tai lähisuhteessa. Yli puolessa tapauksista tätä ei käsitelty lainkaan.

Tämä on vakava puute. Suomi on sitoutunut Istanbulin sopimukseen, joka edellyttää nimenomaisesti, että parisuhteessa tai muussa läheisessä suhteessa tapahtunut väkivalta on aina raskauttava tekijä. Väkivalta ei ole lievempää siksi, että tekijä on puoliso, vaan se on päinvastoin moitittavampaa.

Silti Suomessa asia on jätetty tuomarin harkinnan varaan, koska rikoslakiin ei ole kirjattu tätä selkeästi.

Epäyhtenäinen käytäntö murentaa oikeusturvaa

Kun laki ei ohjaa riittävän selkeästi, seurauksena on epäyhtenäinen oikeuskäytäntö. Sama teko voi johtaa eri puolilla Suomea eri seuraamuksiin. Uhrin oikeusturva riippuu liikaa siitä, miten yksittäinen tuomioistuin tai tuomari tulkitsee asiaa.

Tämä ei ole yhdenvertaista oikeutta.
Tämä ei ole ihmisoikeusvelvoitteiden mukaista.
Tämä ei myöskään lähetä yhteiskunnassa selkeää viestiä siitä, että lähisuhdeväkivalta on vakavaa väkivaltaa.

Laki on muutettava, eli ei vain ohjeita, vaan velvoittava sääntely

Yhdenvertaisuusvaltuutettu suosittelee raportissaan rikoslain muuttamista siten, että Istanbulin sopimuksen mukaiset raskauttavat seikat, erityisesti väkivallan tapahtuminen pari- tai lähisuhteessa, kirjataan rikoslakiin selkeästi.

Tämä on välttämätöntä.
Ilman selkeää lainsäädäntöä vastuu jää liian usein uhrille: hänen kertomukselleen, jaksamiselleen ja kyvylleen kestää pitkä rikosprosessi.

Väkivalta ei ole yksityisasia.
Parisuhdeväkivalta ei ole lieventävä asianhaara.
Lain on tunnistettava tämä yksiselitteisesti.

Miesten kokema väkivalta jää usein näkymättömäksi, hiljaisuus ei voi olla ratkaisu

Väkivallasta puhuttaessa keskustelu keskittyy usein naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Se on tärkeää ja välttämätöntä. Samalla kuitenkin tunnistetaan, että myös miehet kokevat väkivaltaa ja hyvin usein siitä vaietaan ja liian usein heidän kokemuksensa jäävät sivuun, vähättelyn ja ennakkoluulojen varjoon.

Tilastokeskuksen tutkimus Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta Suomessa 2021 osoittaa, että väkivallan kokeminen on Suomessa yleistä myös miesten keskuudessa. 46 prosenttia miehistä on kokenut elämänsä aikana fyysistä väkivaltaa, uhkailua tai seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen parisuhdekumppanin taholta väkivaltaa on kokenut 18 prosenttia miehistä.

Miesten kokema lähisuhdeväkivalta herättää yhä usein ennakkoluuloja, vähättelyä ja jopa huumoria. Yhteiskunnan normit ja odotukset “pärjäävästä miehestä” voivat estää avun hakemista. Tämän seurauksena monet miehet jäävät yksin kokemustensa kanssa ja uskovat virheellisesti, ettei heille ole tarjolla tukea.

Vuonna 2023 viranomaisten tietoon tuli Suomessa noin 12 300 pari- ja lähisuhdeväkivaltarikosta. Aikuisista uhreista noin 74 prosenttia oli naisia ja 26 prosenttia miehiä. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta ei koskaan päädy viranomaisten tietoon. Tämä koskee erityisesti miehiä, joiden avunhakukynnys on usein korkea. Siksi miesten kokemaa lähisuhdeväkivaltaa on vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan tilastojen valossa.

Viola ry:n vuoden 2023 tilastojen mukaan miehet kokevat lähisuhteissaan yleisimmin henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Samalla on tärkeää ymmärtää, että eri väkivallan muodot kulkevat usein käsi kädessä. Henkinen väkivalta ei ole lievempää väkivaltaa. Se voi tarkoittaa kontrollointia, uhkailua, alistamista, taloudellista kiristämistä tai eristämistä ja sillä on vakavia, pitkäaikaisia seurauksia uhrin hyvinvoinnille.

Väkivalta ei katso sukupuolta. Sen ehkäisy ei ole vastakkainasettelua vaan yhteinen turvallisuuskysymys. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukipalveluja kaikille uhreille, parempaa tunnistamista viranomaisissa ja kulttuuria, jossa avun hakeminen on hyväksyttyä myös miehille.

Hiljaisuus ei suojele ketään.

Apua saa mm. ensi- ja turvakotien liitosta, Rikusta ja Violasta

Lähteet:

https://tuentu.fi/blogi/miesten-kokema-lahisuhdevakivalta-on-vaiettu-aihe/

https://stat.fi/fi/uutinen/nykyinen-tai-entinen-puoliso-pari-ja-lahisuhdevakivallan-yleisin-tekija-miesuhrien-maara-kasvoi-lahes-10-prosenttia-vuonna-2023?utm_source=chatgpt.com

https://yle.fi/a/74-20123687?

MARAK-työ on vaikuttavaa, mutta miksi se pitäisi pilotoida vain Espoossa?

Länsi-Uusimaa -lehdessä julkaistiin hiljattain tärkeä juttu MARAK-työstä, jota Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue pilottina toteuttaa Espoossa. On erinomaista, että lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn panostetaan ja että sitä tehdään moniammatillisesti. MARAK-työ (moniammatillinen riskinarviointikokous) on vakiintunut ja tutkitusti toimiva menetelmä, jonka ytimessä on parisuhdeväkivallan uusiutumisriskin arviointi sekä uhrin turvallisuuden vahvistaminen.

MARAKissa eri viranomaiset kokoontuvat yhteen arvioimaan väkivallan uhrin tai uhan alla elävän henkilön tilannetta ja laativat turvasuunnitelman, joka huomioi sekä akuutit että pidemmän aikavälin riskit. Menetelmän vaikuttavuudesta on tehty useita arviointeja, ja tulokset ovat vakuuttavia: väkivallan uusiutuminen ja vakavat seuraukset vähenevät merkittävästi.
Potilaan Lääkärilehden artikkeli (vuodelta 2014!) aiheesta löytyy täältä: https://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/marak-ehkaisee-parisuhdevakivaltaa/

MARAK ei ole uusi menetelmä, ei Suomessa eikä Lohjalla

Vaikka Espoossa MARAK-työtä nyt pilotoidaan, menetelmä ei todellisuudessa ole uusi. Sitä on tehty Suomessa jo yli kymmenen vuoden ajan ja myös Lohjalla. Lohjalla työ oli vaikuttavaa, moniammatillisesti toimivaa ja perustui tutkittuun tietoon.

Ikävä kyllä muutama vuosi sitten kaupunginvaltuuston enemmistö päätti, että MARAK-työstä voidaan ”säästää” ja toiminta lopetettiin. Päätös oli monella tapaa lyhytnäköinen, erityisesti kun kyse on väkivallasta, jonka seuraukset ovat raskaita niin uhrille kuin yhteiskunnalle.

Miksi pilotoida vain yhdessä kunnassa, kun vaikuttavaa mallia jo on?

On hienoa, että hyvinvointialueella MARAK-työ on otettu uudelleen esiin ja sitä tehdään nyt Espoossa. Ymmärrän, että suurimmassa kunnassa resurssit ja osaaminen mahdollistavat pilottien käynnistämisen. Silti on vaikea nähdä, miksi näin vaikuttavaa työtä pitäisi pilotoida vain Espoossa.

Lohjalta löytyy jo tutkimusdataa, toimivia käytäntöjä ja konkreettisia tuloksia, joista hyvinvointialue voisi suoraan ottaa mallia. MARAK ei vaadi uutta kehittämistä, vaan se vaatii toimeenpanoa ja resursseja. Menetelmän voisi levittää koko Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelle välittömästi, ilman uutta pilotointia.

Sukupuolittuneen väkivallan aikana ei ole varaa viivyttelyyn

Parisuhde- ja lähisuhdeväkivalta on vahvasti sukupuolittunutta ja sen ehkäiseminen vaatii systemaattisia, tutkittuja ja vaikuttavia työtapoja. MARAK on juuri tällainen. Jokainen kunta, jokainen työntekijä ja ennen kaikkea jokainen väkivallan uhri hyötyisi siitä, että menetelmä olisi käytössä koko alueella, ei vain yhdessä osassa sitä.

Missä viipyvät hyvinvointialueen lupaukset?

Hyvinvointialueuudistuksen yksi keskeisistä tavoitteista oli se, että alueen kunnista kerättäisiin parhaat käytännöt ja levitettäisiin ne koko alueelle. Tätä ei kuitenkaan ole toistaiseksi juuri missään toteutettu. Sen sijaan toimintaa on rakennettu pitkälti Espoon mallien varaan, mallien, jotka eivät aina tuo tuloksia edes Espoossa.

Olisi aika kääntää näkökulmaa. Hyvinvointialueen tulisi hyödyntää koko alueen osaamista ja ottaa käyttöön ne menetelmät, joista on jo näyttöä, kuten MARAK-työ Lohjalta.

  • MARAK on tutkitusti vaikuttava menetelmä parisuhdeväkivallan ehkäisyyn.
  • Sitä on tehty Suomessa ja Lohjalla jo pitkään, se ei ole uusi pilotointi.
  • Hyvinvointialueen tulisi levittää toimiva malli koko alueelle, ei rajoittaa sitä Espooseen.
  • Lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä jokainen viivytys on riski uhrille.
  • Hyvinvointialueuudistuksen lupaus parhaiden käytäntöjen käyttöönotosta ei vielä toteudu.

Toivon, että tämä pilotointi ei jää yksittäiseksi saarekkeeksi, vaan toimii sysäyksenä sille, että MARAK-työskentely otetaan käyttöön kaikkialla Länsi-Uudellamaalla. Siellä, missä ihmiset ja perheet sitä tarvitsevat.