Nuori pyytää apua, eikä kukaan vastaa

Leikkauksista puhutaan usein miljoonina euroina, prosentteina ja budjettikehyksinä. Puhutaan sopeuttamisesta, säästötavoitteista ja menoerien karsimista. Mutta mitä nämä leikkaukset tarkoittavat silloin, kun ihminen tarvitsee apua juuri nyt?

Eilen keskustelin nuorten kanssa aiheesta ja keskustelun lomassa sain pysäyttävän muistutuksen tästä todellisuudesta. Itsetuhoinen nuori yritti hakea apua. Kriisipuhelimeen soitettiin, mutta kukaan ei vastannut. Sekasin-chatissa jonotusaika oli noin kaksi tuntia.

Kaksi tuntia, sitä tämä todellisuus on tänään.

Hallinnollisena lukuna se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta itsetuhoiselle nuorelle se voi olla käsittämättömän pitkä aika. Kun nuori on siinä pisteessä, että uskaltaa tai jaksaa hakea apua, meidän pitäisi pystyä vastaamaan, heti. Hän ei saisi jäädä yksin odottamaan. Rohkeus pyytää apua ei saisi loppua odotukseen.

En tiedä, mikä tämän yksittäisen illan ruuhkatilanteen aiheutti, eikä yhdestä tapauksesta voi vetää suoria johtopäätöksiä. Silti minua huolettaa ja mietityttää kuinka aiomme tukea nuoria, jos apua ei ole saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvitaan?

Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan hätäänsä

Kannustamme nuoria hakemaan apua ajoissa. Sanomme, että puhu, kerro, ota yhteyttä, älä jää yksin. Ja mitä tapahtuukaan, kun nuori tekee juuri niin kuin olemme pyytäneet, kun hän viimein uskaltaa sanoa, ettei enää jaksa, kun hän soittaa, avaa chatin, ei kukaan vastaa, tai vastausta joutuu odottamaan tuntikausia.

Onko meillä todella varaa rakentaa yhteiskunta, jossa apua saa vasta silloin, kun tilanne on niin vakava, että se päätyy päivystykseen? Entä kaikki se aika ennen sitä? Hetki, jolloin nuori on vielä tavoitettavissa ja keskustelua voisi muuttaa paljon. Juuri siihen hetkeen meidän pitäisi pystyä vastaamaan.

Hätä ei odota virka-aikaa

Nuoren pahoinvointi ja itsetuhoiset ajatukset eivät katso kelloa. Ne eivät odota seuraavaa arkipäivää tai budjettikautta. Hätä voi tulla keskellä yötä, viikonloppuna tai silloin, kun muut palvelut ovat kiinni. Siksi kriisipuhelimet, chatit ja matalan kynnyksen auttamiskanavat ovat niin tärkeitä. Ne voivat olla ensimmäinen ja joskus ainoa paikka, jonne nuori uskaltaa ottaa yhteyttä.

Ja juuri tästä syystä olen huolissani siitä, mihin olemme menossa. Samalla kun puhumme nuorten mielenterveyden tukemisesta ja ennaltaehkäisevästä työstä, leikataan niiden toimijoiden resursseja, jotka päivittäin tekevät työtä tämän ongelman ehkäisemiseksi. Emme voi kehottaa nuoria hakemaan apua ajoissa, jos samalla kavennamme mahdollisuuksia vastata heidän yhteydenottoihinsa.

Kuinka kauan nuoren pitää odottaa tullakseen kuulluksi? Kaksi tuntia jonossa ei ole vain numero. Se on kaksi tuntia yksin omien ajatusten kanssa, se on kaksi tuntia ilman varmuutta siitä, että joku kuuntelee, se on aika, jolloin toivo voi heiketä.

Emme voi tietää, mitä yksittäinen nuori kokee odottaessaan, mutta jokainen tällainen tilanne on otettava vakavasti. Kyse ei ole siitä, kuinka monta yhteydenottoa järjestelmä käsittelee keskimäärin, vaan siitä, mitä tapahtuu sille yhdelle ihmiselle, joka tarvitsee apua juuri sillä hetkellä.

Säästöjen todellinen hinta

Järjestöjen tekemä työ on paljon enemmän kuin tilastoja ja kohtaamismääriä. Ne vastaavat puheluihin, käyvät keskusteluja, tarjoavat vertaistukea ja ohjaavat oikeiden palveluiden pariin. Ne kulkevat rinnalla ennen kuin ongelmat kärjistyvät kriiseiksi. Monille ne ovat ensimmäinen ja ainoa paikka, johon uskaltaa hakea apua.

Tarve ei katoa mihinkään, jos tästä työstä leikataan. Tarve siirtyy eteenpäin, kasautuu ja näkyy myöhemmin kouluissa, terveyskeskuksissa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja päivystyksissä ja pahimmillaan apua tarvitseva jää kokonaan ilman tukea.

Mitä säästöä on se, että nuori ei saa apua silloin, kun sitä ensimmäisen kerran pyytää? Jos säästämme euroja nyt, mutta menetämme mahdollisuuden auttaa ajoissa, mitä oikeasti olemme säästäneet?

Apua ennen kriisiä

En käsitä säästöintoa ennaltaehkäisystä, hätää kärsiviltä, enkä käsitä sitä, että apua näiden ns. säästöjen ja leikkausten myötä saa vasta kriisin keskellä. Apua tulisi olla saatavilla mahdollisimman varhain, helposti ja ilman häpeää. Nuoren ei pitäisi joutua todistamaan olevansa riittävän huonossa kunnossa saadakseen tukea.

Kun nuori hakee apua, jonkun pitäisi vastata mahdollisimman pian, ei viikkojen tai kuukausien päästä. Tämä edellyttää riittäviä resursseja, päteviä ammattilaisia ja toimivia kriisipalveluita. Se vaatii myös järjestöjä, joiden työtä ei voi korvata muilla ratkaisuilla.

Kaikkea tätä ei voi saavuttaa ilman poliittista tahtoa. Kyse on arvovalinnasta.

Jos tiedämme, että nuoret voivat huonosti, emmekä tee töitä ennaltaehkäisevästi, olemme rakentamassa yhteiskuntaa, jossa apua annetaan liian myöhään. Varhainen tuki ehkäisee kriisejä, mutta samaan aikaan puramme rakenteita, jotka mahdollistavat sen.

Mitä sanomme nuorelle, joka pyytää apua? Miltä kuulostaa, kun hän viimein uskaltaa avata suunsa, mutta joutuu odottamaan kaksi tuntia? Sanommeko, ettei rahaa riitä? Että hän voi yrittää uudelleen myöhemmin? Vai pysähdymmekö arvioimaan, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa?

Nuorten hätä ei ole tilasto, menoerä tai budjettirivi. Se on ihminen. Ja kun ihminen pyytää apua, meidän vastauksemme pitäisi olla, se, että me kuulemme sinut. Et ole yksin.

Yhteiskunnan todellinen vahvuus näkyy siinä, kuinka hyvin vastaamme silloin, kun ihminen uskaltaa pyytää apua. Sillä todellinen säästö ei ole se, kuinka paljon leikkaamme vaikeimmassa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Se on se, kuinka paljon pystymme kuuntelemaan ja tukemaan silloin, kun sitä eniten tarvitaan.