Kehitysvammaliiton toiminta on vaarassa päättyä kokonaan suunniteltujen STEA-leikkausten seurauksena. Vaarassa ovat muun muassa Tikoteekki, Papunet ja Selkokeskus, joiden merkitys ulottuu paljon yksittäistä järjestöä laajemmalle.
Kyse on kommunikoinnin tuesta, selkokielestä, asiantuntemuksesta ja siitä, että ihmisillä on mahdollisuus tulla ymmärretyiksi ja ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa.
Kyse on myös paljon suuremmasta asiasta.
Nykyisen Petteri Orpon hallituksen, eli kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien politiikasta välittyy yhä vahvemmin kuva yhteiskunnasta, jossa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tarpeet jäävät ns. säästöjen jalkoihin.
Tämä ei ole enää yksittäinen päätös tai yksi leikkaus. Tämä on koko hallituskauden suunta, jossa julkisia palveluja kiristetään, järjestöiltä leikataan, ennaltaehkäisevän työn mahdollisuuksia kavennetaan ja samalla apua tarvitsevalle ihmiselle jää yhä useammin viesti, että pärjää itse tai odota, kunnes tilanteesi on tarpeeksi vakava.
Minun mielestäni tämä on väärä suunta.
Hallitus on unohtanut suomalaisen perinnön, eli sen, mistä me tulemme ja mikä teki Suomesta sellaisen maan kuin se on ollut.
Suomea ei rakennettu vain vahvojen, menestyvien ja omillaan pärjäävien ihmisten varaan. Suomea rakennettiin ajatukselle, että pidämme toisistamme huolta, että lapsi saa apua silloin, kun hän sitä tarvitsee, iäkäs ihminen ei jää yksin, sairaus, vamma tai vaikea elämäntilanne ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi selviytyä yksin, nuorella on oikeus toivoon myös silloin, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.
Tämä on ollut suomalaisen yhteiskunnan suurimpia vahvuuksia.
Ja juuri tästä nyt ollaan tinkimässä. Meidän selkärangastamme, siitä mitä me olemme.
Kohtaavaa työtä ei voi irrottaa kaikesta muusta
STEA:n tulevissa linjauksissa korostetaan kohtaavaa toimintaa ja samalla järjestöjen rahoitusta vähennetään merkittävästi. Ajatus toiminnan vaikuttavuudesta on sinänsä perusteltu. Julkisten varojen käyttöä pitää arvioida ja myös järjestöjen on kyettävä osoittamaan työnsä merkitys, mutta ongelma syntyy silloin, jos auttaminen määritellään liian kapeasti.
Mitä jää jäljelle, jos ihmisen ja työntekijän välistä kohtaamista pidetään arvokkaana, mutta neuvontaa, kehittämistyötä, koulutusta, tutkimusta, viestintää ja vaikuttamistyötä ei?
Kohtaavaa työtä ei synny tyhjiössä.
Työntekijät tarvitsevat osaamista ja osaaminen tarvitsee koulutusta. Toimintaa pitää kehittää ja ihmisten tarpeista pitää kerätä tietoa. Järjestöjen pitää voida kertoa päättäjille, missä palvelut toimivat ja missä eivät. Tarvitaan myös niitä rakenteita, joita harvoin huomataan ennen kuin ne puuttuvat, eli taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, tietoturvaa, työterveyttä ja toimivia järjestelmiä ja kun nämä edellytykset leikataan pois, ei myöskään kohtaava työ voi säilyä ennallaan. Siksi väite siitä, että voidaan rahoittaa vain ihmisten kohtaamista, mutta luopua kaikesta sitä mahdollistavasta toiminnasta, ei vastaa järjestötyön todellisuutta.
Se on keinotekoinen jako, jonka seuraukset voivat olla tuhoisia.
Pahimmillaan käy niin, että hallitus väittää suojelevansa kohtaavaa työtä, mutta leikkaa samalla sen toimintaedellytykset pois. Nythän näin on käymässä. Koska ei ymmärretä, tai ei haluta ymmärtää.
Neuvonta on auttamista. Vaikuttaminen on auttamista.
Ihminen ei aina tarvitse kasvokkaista tapaamista saadakseen apua, joskus yksi puhelu riittää. Joskus oikea neuvo oikeaan aikaan estää tilanteen pahenemisen ja joskus chat-keskustelu on ensimmäinen hetki, jolloin ihminen uskaltaa kertoa hädästä. Joskus vertaistuki estää yksinäisyyttä murentumasta syrjäytymiseksi, joskus selkokielinen ohje mahdollistaa sen, että ihminen ylipäätään ymmärtää oikeutensa.
Ja joskus järjestön vaikuttamistyö korjaa rakenteellisen ongelman, joka koskettaa tuhansia ihmisiä.
Miten tämä voidaan erottaa auttamisesta?
Miten voidaan arvostaa ihmisen kohtaamista, mutta väheksyä työtä, joka auttaa häntä ymmärtämään oikeutensa? Miten voidaan pitää tärkeänä sitä, että autetaan ihmistä selviytymään epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä, mutta samalla leikata järjestöiltä mahdollisuus vaikuttaa siihen, että järjestelmästä tulisi oikeudenmukaisempi?
Tämä on mielestäni yksi nykyisen politiikan suurista ristiriidoista.
Kenen ääni kuuluu?
Järjestöt ovat usein niiden ihmisten ääni, joilla ei ole suuria resursseja, ammattilobbareita tai vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Järjestöt puolustavat lasten etua, tukevat vammaisia ihmisiä, auttavat väkivaltaa kokeneita, neuvovat omaishoitajia, tukevat nuoria silloin, kun kukaan muu ei ole vielä huomannut heidän hätäänsä. Järjestöt ovat monelle ihmiselle ensimmäinen, joskus ainoa, paikka, josta apua löytyy.
Kun juuri tästä työstä säästetään, kyse ei ole enää vain budjettiteknisestä ratkaisusta, vaan arvovalinnasta. Ja tämä hallitus on totta tosiaan tehnyt arvovalintansa.
Kun säästöjä kohdistetaan samanaikaisesti julkisiin palveluihin, ennaltaehkäisevään työhön ja järjestöihin, niiden seuraukset eivät jakaudu tasaisesti. Vahva pärjää yleensä jatkossakin. Hänellä voi olla rahaa ostaa palveluja, hänellä voi olla verkostoja, hän osaa etsiä tietoa, vaatia oikeuksiaan ja tarvittaessa maksaa avusta.
Heikompi maksaa hinnan. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi maksaa, yksinäinen ikäihminen maksaa, toivonsa menettänyt nuori maksaa, vammainen ihminen maksaa ja perhe, joka yrittää selvitä vielä yhden päivän, maksaa.
He eivät näy budjettitaulukossa vain menoina tai säästökohteina. He ovat ihmisiä. Yhteiskunnan pitäisi kyetä katsomaan pidemmälle kuin seuraavan vuoden budjettikehykseen.
Säästö ei poista ihmisen hätää
Yksi politiikan suurimmista harhakuvista on ajatus siitä, että ongelmat pienenevät, kun niiden ratkaisemiseen käytettävää rahaa vähennetään. Tätä harhaa kokoomus, perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja rkp jakavat, tätä he julistavat.
Tätä hallitusohjelma ja leikkaavat, saksillaan poseeraavat ” Vahva ja välittävä Suomi”-hallitusohjelman puolustajat ja kirjoittavat eivät näe, että iäkkään ihmisen yksinäisyys ei katoa, nuoren pahoinvointi ei katoa, lapsen hätä ei katoa, vammaisen ihmisen tuen tarve ei katoa, väkivalta ei katoa. Tarve vain siirtyy myöhemmäksi ja usein se palaa takaisin julkisiin palveluihin entistä raskaampana, vaikeampana ja kalliimpana.
Kun leikataan ennaltaehkäisevästä työstä, matalan kynnyksen tuesta ja järjestöjen neuvonnasta, lasku maksetaan myöhemmin lastensuojelussa, mielenterveyspalveluissa, erikoissairaanhoidossa ja kriisipalveluissa.
Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Se on lyhytnäköistä politiikkaa.
Vastuullinen talouspolitiikka ei tarkoita sitä, että leikataan siitä, mikä ei heti näy, vastuullista olisi kysyä, mitä yhden euron säästö maksaa viiden tai kymmenen vuoden päästä.
Mitä maksaa se, että lapsi ei saanut apua ajoissa, tai se, että nuoren hätä jäi kuulematta? Mitä maksaa se, että iäkäs ihminen jäi yksin, tai se, että perhe putosi tuen ulkopuolelle?
Ja ennen kaikkea: kuka maksaa?
Useimmiten vastaus on sama kuin aina ennenkin.
Ihminen maksaa ensin. Yhteiskunta maksaa myöhemmin.
Oletteko unohtaneet, mistä tulemme?
Suomi ei noussut hyvinvointivaltioksi yksin pärjäämisen kulttuurilla. Suomi nousi, koska uskoimme yhteisvastuuseen, koska ihmiset auttoivat naapureitaan, koska kylissä tehtiin talkoita, koska yhdistykset ja järjestöt rakensivat turvaverkkoja jo ennen kuin julkinen sektori kykeni siihen. Suomi nousi, koska ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, miten kohtelemme niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.
Me emme ole nousseet tällaiseksi maaksi jättämällä ihmisiä jälkeen.
Siksi minua kiinnostaisi todella kysyä hallituksen edustajilta, että oletteko todella unohtaneet, mistä tulemme? Oletteko unohtaneet, mitä me olemme? Kokoomuksen, perussuomalaisten, kristillisdemokraattien ja RKP:n pitäisi oikeasti pysähtyä tämän kysymyksen äärelle.
Erityisesti niiden puolueiden, jotka puhuvat perheistä, suomalaisista arvoista, lähiyhteisöistä, vastuusta ja välittämisestä.
Missä nämä arvot näkyvät silloin, kun lapsen, iäkkään, vammaisen ihmisen tai hädässä olevan nuoren turvaverkkoja puretaan?
Isänmaallisuus ei ole vain lippujen heiluttamista ja puheita Suomesta. Suomen puolustamista on myös sen puolustaminen, mikä tässä maassa on ollut arvokasta, että ketään ei jätetä yksin, että apua saa ennen kuin on liian myöhäistä, että vahvempi kantaa vastuuta myös heikommasta.
Suomi ei saa olla vain vahvojen maa
Minä en halua Suomea, jossa ihmisen arvo mitataan hänen pärjäämisellään. En halua Suomea, jossa apua saa vasta kriisin hetkellä, jossa iäkäs ihminen kokee olevansa menoerä tai nuori oppii, ettei hänen hätänsä ole riittävän suuri tullakseen kuulluksi, jossa lapsen pitää odottaa, kunnes ongelmat ovat niin suuria, että tarvitaan raskaita palveluja, jossa vammaisten ihmisten oikeudet jäävät toteutumatta siksi, että niitä puolustaneilta järjestöiltä on viety toimintaedellytykset. Enkä todellakaan halua Suomea, jossa järjestöiltä sallitaan vain ihmisten kohtaaminen, mutta niiden ei enää haluta kertovan päättäjille, mikä yhteiskunnassa on pielessä.
Yhteiskunta, joka ei halua kuulla ongelmista, voi tietenkin leikata niiden kertojilta rahoituksen. Mutta ongelmat eivät sillä katoa.
Ne vain muuttuvat näkymättömämmiksi. Järjestöt eivät ole yhteiskunnan ylimääräinen kustannus, vaan osa sen perustaa. Järjestöt ovat asiantuntemusta, vertaistukea, demokratiaa ja apua ja kun järjestöiltä viedään mahdollisuus neuvoa, kehittää, vaikuttaa ja tuoda ihmisten ääntä päätöksentekoon, ei leikata vain hallinnosta tai organisaatioista. Silloin leikataan ihmisten mahdollisuudesta tulla kuulluiksi.
Siksi vuoden 2027 STEA-linjauksia on arvioitava uudelleen. Vaikuttavuutta pitää vaatia, mutta vaikuttavuus on ymmärrettävä kokonaisuutena. Se syntyy kohtaamisesta, mutta myös kaikesta siitä työstä, joka mahdollistaa kohtaamisen.
Kohtaavaa työtä ei voi tehdä ilman sitä mahdollistavia rakenteita.
Oikeudenmukaista Suomea ei voi rakentaa, jos unohdamme ne ihmiset, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea kaikkein eniten. Vahvuutemme ei ole koskaan ollut siinä, että jätämme heikoimmat jälkeen, vaan siinä, että emme tee niin.
Säästäminen ei saa tarkoittaa sitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset jätetään kantamaan säästöjen suurin taakka.
Se ei ole suomalaisen yhteiskunnan vahvuutta., vaan se on sen unohtamista.
Lähteet:
Kehitysvammaliitto | Kehitysvammaliiton toiminta vaarassa loppua kokonaan STEA-leikkausten takia
Turvakotipalvelujen kehittämisohjelma 2024-2027
Professori lyttää Wille Rydmanin kriteerit järjestöleikkauksille | Politiikka | Yle
Rydmanin leikkauslista hermostutti hallituskumppanit – Seta voi menettää isoimman tulonlähteensä
STEA-avustusten myöntämisen kriteerit tiukkenevat 2027 – STEA
Discover more from Lotta Paakkunainen
Subscribe to get the latest posts sent to your email.
Lotta Paakkunainen 