Kun toiselta viedään ihmisyys

Miten me voimme kohdella toista ihmistä näin? Miten Suomi sivistysvaltiona voi katsoa muualle?

Olen pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni luettuani uutisen Israelin äärioikeistolaisen kansallisen turvallisuuden ministerin Itamar Ben-Gvirin puheista. Hän sanoo, että Gazassa pitäisi tappaa 30–40 ihmistä joka yö ja että siellä on ihmisiä, jotka ”eivät ansaitse elää”. Kaikkein pysäyttävintä on kuitenkin se, että hän sanoo: ”He eivät ole edes ihmisiä.”

Minä voin pahoin.

En ymmärrä tällaista pahuutta toista ihmistä kohtaan. En ymmärrä, miten ihmisen ihmisyys voidaan riisua sanoilla niin, että hänen tappamisensa voidaan alkaa nähdä hyväksyttävänä tai jopa toivottavana.

Nyt viimeistään meidän kaikkien pitäisi nyt luoda katseemme Palestiinaan.

Miten me sallimme tämän?

Miten maailma voi kuulla tällaisia puheita ja vain jatkaa eteenpäin? Miten voimme nähdä kuvia raunioista, lapsista, perheistä, ihmisistä, jotka ovat menettäneet kotinsa ja läheisensä ja samalla keskustella siitä, mitä joku ihminen ”ansaitsee”?

Kukaan ihminen ei menetä ihmisarvoaan sen vuoksi, kuka hän on, missä hän syntyi, mihin uskontoon hän kuuluu tai minkä valtion alueella hän asuu.

Siviili ei ole sotilaallinen kohde.

Lapsi ei ole sotilaallinen kohde.

Minusta jotenkin kaikkein vaarallisinta on juuri ihmisyyden riistäminen toiselta. Kun joku määritellään epäihmiseksi, seuraava askel on paljon helpompi, silloin hänen kärsimystään ei tarvitse enää nähdä. Hänen kuolemaansa ei tarvitse surra, eikä hänen oikeuksiaan tarvitse puolustaa.

Historia on osoittanut meille aivan liian monta kertaa, mihin tällainen ajattelu voi johtaa ja siksi nämä puheet eivät ole vain jonkun yksittäisen poliitikon rumia sanoja, vaan ne ovat jotakin paljon suurempaa. Ne kertovat siitä, miten helposti ihmisyys voidaan asettaa ehdolliseksi ja siksi meidän pitäisi olla todella huolissamme.

Minä en halua tottua tähän. En halua, että tuhannet kuolleet ihmiset muuttuvat uutisvirrassa vain numeroiksi.

En halua, että lasten kuolema muuttuu meille tilastoksi.

En halua, että väkivalta muuttuu niin jokapäiväiseksi, että me vain selaamme seuraavaan uutiseen. Enkä todellakaan halua hyväksyä ajatusta, että jonkun ihmisen henki olisi vähemmän arvokas kuin jonkun toisen.

Ihmisarvo ei voi olla valikoiva, ihmisoikeudet eivät voi olla ihmisoikeuksia vain silloin, kun kyse on ihmisistä, joiden puolella itse olemme.

Jos tuomitsemme siviileihin kohdistuvan väkivallan silloin, kun sen tekijä on meille väärä, meidän täytyy tuomita se myös silloin, kun tekijä on meille jollain tavalla läheisempi tai kun tilanne on poliittisesti vaikeampi. Aina.

Muuten emme oikeastaan puolusta ihmisyyttä. Puolustamme vain omiemme oikeutta olla ihmisiä.

Ja sitä minä en halua.

Minä haluan uskoa siihen, että ihmisyys kuuluu jokaiselle.

Myös gazalaiselle lapselle.

Myös israelilaiselle lapselle.

Myös panttivangille.

Myös siviilille, joka ei ole valinnut sotaa ympärilleen.

Kenenkään ei tarvitse ansaita oikeutta elää.

Ihminen ei tarvitse lupaa ollakseen ihminen.

Jos me emme puutu silloin, kun toisia ihmisiä kutsutaan epäihmisiksi ja heidän tappamistaan perustellaan sillä, etteivät he ansaitse elää, niin missä vaiheessa me itse olemme hyväksyneet ihmisyyden menettämisen?

Minä en ymmärrä tätä pahuutta ja ehkä minun ei pidäkään oppia ymmärtämään sitä niin, että siihen voisi turtua. Minä haluan mieluummin pitää kiinni siitä, että tämä tuntuu pahalta, koska silloin tiedän vielä, että ihmisyydellä on minulle merkitystä.