Avainsana-arkisto: YK:n lapsenoikeuksien sopimus

Lapsi ei ole syyllinen hätäänsä

Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.

Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.

Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.

Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.

Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.

Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.

Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.

Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.

Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?

Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.

Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.

Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.

Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.

Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.

Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.

Lähteet:

Lastensuojelutilastot paljastavat palvelujärjestelmän puutteet | Lastensuojelun Keskusliitto

Poliisi tutkii epäiltyä koulusurman yritystä Lohjalla | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lohjan koulusurmaa suunnitellut on 16-vuotias poika | Paikalliset | Länsi-Uusimaa

Lapsen oikeuksien sopimus tiivistettynä | UNICEF

Neljä yleisperiaatetta – Lapsenoikeudet.fi

Yleissopimus lapsen oikeuksista (1989) – Ulkoministeriö

Katso lista tuoreista sote-säästöistä: lastensuojelu, vammaiset ja kotihoito kohteina | Politiikka | Yle

Kun toiselta viedään ihmisyys

Miten me voimme kohdella toista ihmistä näin? Miten Suomi sivistysvaltiona voi katsoa muualle?

Olen pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni luettuani uutisen Israelin äärioikeistolaisen kansallisen turvallisuuden ministerin Itamar Ben-Gvirin puheista. Hän sanoo, että Gazassa pitäisi tappaa 30–40 ihmistä joka yö ja että siellä on ihmisiä, jotka ”eivät ansaitse elää”. Kaikkein pysäyttävintä on kuitenkin se, että hän sanoo: ”He eivät ole edes ihmisiä.”

Minä voin pahoin.

En ymmärrä tällaista pahuutta toista ihmistä kohtaan. En ymmärrä, miten ihmisen ihmisyys voidaan riisua sanoilla niin, että hänen tappamisensa voidaan alkaa nähdä hyväksyttävänä tai jopa toivottavana.

Nyt viimeistään meidän kaikkien pitäisi nyt luoda katseemme Palestiinaan.

Miten me sallimme tämän?

Miten maailma voi kuulla tällaisia puheita ja vain jatkaa eteenpäin? Miten voimme nähdä kuvia raunioista, lapsista, perheistä, ihmisistä, jotka ovat menettäneet kotinsa ja läheisensä ja samalla keskustella siitä, mitä joku ihminen ”ansaitsee”?

Kukaan ihminen ei menetä ihmisarvoaan sen vuoksi, kuka hän on, missä hän syntyi, mihin uskontoon hän kuuluu tai minkä valtion alueella hän asuu.

Siviili ei ole sotilaallinen kohde.

Lapsi ei ole sotilaallinen kohde.

Minusta jotenkin kaikkein vaarallisinta on juuri ihmisyyden riistäminen toiselta. Kun joku määritellään epäihmiseksi, seuraava askel on paljon helpompi, silloin hänen kärsimystään ei tarvitse enää nähdä. Hänen kuolemaansa ei tarvitse surra, eikä hänen oikeuksiaan tarvitse puolustaa.

Historia on osoittanut meille aivan liian monta kertaa, mihin tällainen ajattelu voi johtaa ja siksi nämä puheet eivät ole vain jonkun yksittäisen poliitikon rumia sanoja, vaan ne ovat jotakin paljon suurempaa. Ne kertovat siitä, miten helposti ihmisyys voidaan asettaa ehdolliseksi ja siksi meidän pitäisi olla todella huolissamme.

Minä en halua tottua tähän. En halua, että tuhannet kuolleet ihmiset muuttuvat uutisvirrassa vain numeroiksi.

En halua, että lasten kuolema muuttuu meille tilastoksi.

En halua, että väkivalta muuttuu niin jokapäiväiseksi, että me vain selaamme seuraavaan uutiseen. Enkä todellakaan halua hyväksyä ajatusta, että jonkun ihmisen henki olisi vähemmän arvokas kuin jonkun toisen.

Ihmisarvo ei voi olla valikoiva, ihmisoikeudet eivät voi olla ihmisoikeuksia vain silloin, kun kyse on ihmisistä, joiden puolella itse olemme.

Jos tuomitsemme siviileihin kohdistuvan väkivallan silloin, kun sen tekijä on meille väärä, meidän täytyy tuomita se myös silloin, kun tekijä on meille jollain tavalla läheisempi tai kun tilanne on poliittisesti vaikeampi. Aina.

Muuten emme oikeastaan puolusta ihmisyyttä. Puolustamme vain omiemme oikeutta olla ihmisiä.

Ja sitä minä en halua.

Minä haluan uskoa siihen, että ihmisyys kuuluu jokaiselle.

Myös gazalaiselle lapselle.

Myös israelilaiselle lapselle.

Myös panttivangille.

Myös siviilille, joka ei ole valinnut sotaa ympärilleen.

Kenenkään ei tarvitse ansaita oikeutta elää.

Ihminen ei tarvitse lupaa ollakseen ihminen.

Jos me emme puutu silloin, kun toisia ihmisiä kutsutaan epäihmisiksi ja heidän tappamistaan perustellaan sillä, etteivät he ansaitse elää, niin missä vaiheessa me itse olemme hyväksyneet ihmisyyden menettämisen?

Minä en ymmärrä tätä pahuutta ja ehkä minun ei pidäkään oppia ymmärtämään sitä niin, että siihen voisi turtua. Minä haluan mieluummin pitää kiinni siitä, että tämä tuntuu pahalta, koska silloin tiedän vielä, että ihmisyydellä on minulle merkitystä.

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni alkoholilain valmistelusta

Sain ratkaisun eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski alkoholilain muutoksen valmistelua ja erityisesti sitä, miten lapsen oikeudet ja lapsen etu on otettu huomioon lainvalmistelussa.

Kanteluni lähtökohtana halusin selvittää, täyttikö lainvalmistelu perustuslain ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen velvoitteet.

Mitä kantelussa kysyin?

Hallituksen esityksessä arvioitiin vaikutuksia lapsiin ja nuoriin. Esityksessä tunnistettiin myös alkoholin saatavuuden lisääntymiseen liittyviä riskejä, kuten haittoja perheille ja lapsille.

Kysyin kuitenkin, riittääkö vaikutusten tunnistaminen. Vai edellyttääkö lapsen oikeuksien sopimus myös sitä, että lapsen etu näkyy aidosti päätöksenteossa ja sen perusteluissa?

Toisin sanoen kysyin, että miten arvioidut lapsivaikutukset vaikuttivat lopulliseen ratkaisuun?

Mitä oikeusasiamies totesi?

Oikeusasiamies katsoi, ettei kantelun perusteella ollut aihetta epäillä lainvastaista menettelyä tai ryhtyä enempiin laillisuusvalvonnallisiin toimenpiteisiin.

Ratkaisussa viitataan siihen, että hallituksen esitystä oli arvioitu useassa vaiheessa. Esitys oli ollut oikeuskanslerin ennakollisessa laillisuusvalvonnassa, perustuslakivaliokunta oli arvioinut sen perustuslainmukaisuutta ja Lainsäädännön arviointineuvosto oli pitänyt vaikutusarviointeja huolellisesti valmisteltuina.

Mitä ratkaisu ei ottanut kantaa?

Ratkaisussa ei kuitenkaan tarkemmin arvioitu sitä oikeudellista kysymystä, joka oli kanteluni ytimessä.

Minua kiinnosti erityisesti, mitä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artiklan mukainen lapsen edun ensisijaisuus käytännössä tarkoittaa lainvalmistelussa.

Riittääkö, että lapsivaikutukset tunnistetaan ja kuvataan?

Vai tulisiko valmisteluasiakirjoista käydä ilmi myös se, miten lapsen etu vaikutti päätöksenteossa tehtyyn punnintaan ja lopulliseen ratkaisuun?

Miksi asia on meille kaikille tärkeä?

Lapsivaikutusten arviointi on viime vuosina kehittynyt merkittävästi. Se on myönteinen kehitys.

Seuraava askel on kuitenkin pohtia, mikä merkitys arvioinneilla on itse päätöksenteossa.

Jos vaikutukset vain kirjataan, mutta niiden vaikutusta lopputulokseen ei perustella, herää kysymys, toteutuuko lapsen edun ensisijaisuus käytännössä vai jääkö se lähinnä menettelylliseksi vaiheeksi.

Tämä on mielestäni tärkeä oikeudellinen ja yhteiskunnallinen kysymys, joka koskee paljon laajemmin suomalaista lainvalmistelua kuin yhtä alkoholilain muutosta.

Oikeusasiamies vastasi kanteluuni järjestörahoituksen lapsivaikutuksista

Sain vastauksen eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemääni kanteluun, joka koski sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia sekä lapsen oikeuksien huomioon ottamista päätöksenteossa.

Oikeusasiamiehen vastaus sisältää kaksi merkittävää viestiä.

Vastauksessa todetaan, että olen nostanut esiin tärkeän ja ajankohtaisen asian. Lisäksi oikeusasiamies toteaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa ottamaan lasten oikeudet huomioon kaikessa julkisessa päätöksenteossa, myös lainsäädännössä ja politiikan valmistelussa.

Samalla oikeusasiamies katsoo, ettei asia kuulu hänen toimivaltaansa tutkittavaksi.

Perusteluna on, että sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkaukset liittyvät hallituksen talouspoliittiseen päätöksentekoon ja eduskunnan budjettivaltaan. Näihin oikeusasiamies ei voi laillisuusvalvonnassaan puuttua.

On tärkeää huomata, mitä vastaus tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita.

Oikeusasiamies ei arvioinut sitä, oliko lapsivaikutusten arviointi tehty asianmukaisesti tai oliko lapsen etu otettu riittävästi huomioon valmistelussa. Näihin kysymyksiin ei otettu sisällöllisesti kantaa, vaan asia jätettiin tutkimatta toimivaltarajauksen vuoksi.

Pidän tätä erottelua tärkeänä.

Kanteluni tarkoituksena ei ollut arvostella hallituksen poliittisia ratkaisuja tai vaatia budjettipäätösten muuttamista. Halusin selvittää, onko päätösten valmistelussa noudatettu niitä velvoitteita, jotka seuraavat perustuslaista ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

Koska oikeusasiamies ei tutkinut asiaa toimivaltansa vuoksi, harkitsen asian saattamista valtioneuvoston toimintaa valvovan oikeuskanslerin arvioitavaksi. Tällöin arvioitavana olisi nimenomaan valmistelumenettelyn lainmukaisuus eikä päätösten poliittinen sisältö.

Katson, että lapsen oikeudet eivät ole vain tavoite tai suositus. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, joiden tulisi näkyä myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ratkaisuja.

Keskustelu siitä, miten lapsivaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa, on mielestäni edelleen ajankohtainen ja tärkeä.

Rikoksesta epäilty alle 15-vuotias on ennen kaikkea lapsi ja siksi lausunnossani korostin YK:n lapsen oikeuksien sopimusta

Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.

Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.

Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.

Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.

Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.

Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.

Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.

Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.

Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.

Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.

Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.