Osallistuimme tällä viikolla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen luottamushenkilöille suunnattuun syysseminaariin, jossa käsiteltiin hyvinvointialueen tilannetta, kehitystä ja tulevaisuutta. Päivä sisälsi paljon asiaa ja myös hyviä näkökulmia tulevaisuuteen. Aluevaltuuston puheenjohtajan puheenvuorossa oli kiinnostavia näkökulmia ja myöhemmin professori Paulus Torkki nosti esiin tärkeän teeman: siirtymisen järjestelmälähtöisestä toimintamallista aidosti asiakaslähtöiseen toimintaan.
Aamupäivän aikana vähän tuskastutti, sillä aluehallituksen puheenjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan puheenvuoroissa palattiin tuttuun tapaan siihen, mistä hyvinvointialueelle lähdettiin, mitä matkan varrella on tapahtunut ja missä olemme nyt. Samat teemat, samat diat, samat lähtökohdat.
Hyvinvointialuejohtaja tosin rikkoi kaavaa hieman. Tällä kertaa katsottiin taaksepäin jopa vuoteen 1977 asti.
Mentäisiinkö jo eteenpäin?
Kyse ei oikeastaan ole yksittäisestä seminaarista. Kyse on toimintakulttuurista.
Totta kai historia pitää tuntea, sillä on tärkeää ymmärtää, mistä hyvinvointialueelle on tultu ja mitä matkan varrella on tapahtunut, mutta jos luottamushenkilötilaisuudesta toiseen käytämme suuren osan ajastamme saman historian kertaamiseen, jää vähemmän aikaa sille kaikkein tärkeimmälle, eli mitä teemme seuraavaksi?
Millaisia palveluja haluamme rakentaa? Miten mittaamme onnistumista? Miten päätökset näkyvät ihmisten arjessa? Ja miten varmistamme, että tavoitteet eivät jää vain strategioihin ja esityskalvoihin?
Juuri tähän Paulus Torkki mielestäni johdatti puheenvuorossaan. Hän kuvasi hyvin siirtymää järjestelmälähtöisestä toiminnasta asiakaslähtöisyyteen. Asiakaslähtöisyyttä ei rakenneta organisaation näkökulmasta, vaan asiakkaan kokemuksesta käsin. Se tarkoittaa asiakasymmärryksen systemaattista keräämistä, asiakaskokemuksen mittaamista, sujuvaa yhteyden saamista palveluihin, asiakaslähtöisiä tavoitteita ja niiden seurantaa sekä asiakkaan valinnanmahdollisuuksien vahvistamista.
Nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta ovatko kaikki hyvinvointialueen tavoitteet käytännössä keskenään linjassa, vai syntyykö niiden välille ristiriitoja silloin, kun päätöksiä tehdään arjessa?
Strategiassa voi samaan aikaan olla tavoitteena asiakaslähtöisyys, palvelujen saatavuuden parantaminen, henkilöstön hyvinvointi, palvelujen uudistaminen ja talouden tasapainottaminen ja jokainen näistä on tärkeä tavoite. Haaste syntyy silloin, jos kaikkia ei voida toteuttaa samanaikaisesti ja silloin ratkaisevaksi kysymykseksi nousee se, mikä tavoite lopulta ohjaa päätöksentekoa.
Tämä näkyy konkreettisesti esimerkiksi lastensuojelussa. Samalla kun tavoitteena on vähentää raskaampien palvelujen, kuten laitoshoidon, tarvetta, säästöjä haetaan myös ostopalveluista ja ennaltaehkäisevistä palveluista. Palvelujen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut. Jos omaa palvelutuotantoa ei vielä ole riittävästi ja palvelujen kysyntä pysyy ennallaan, miten yhtälö ratkaistaan?
Paulus Torkki nosti esiin kohdennetun ennaltaehkäisyn merkityksen ja ajattelen sen olevan hyvän esimerkin siitä keskustelusta, jota tarvitsisimme enemmän. Mihin kannattaa panostaa? Mitä vaikutuksia sillä tavoitellaan ja miten tiedämme, että panostus todella toimii?
Sama kysymys koskee kaikkea hyvinvointialueen toimintaa.
Jos tavoitteena on asiakaslähtöisyys, meidän pitäisi arvioida päätöksiä nykyistä enemmän asiakkaan näkökulmasta. Saako ihminen tarvitsemansa palvelun? Pääseekö hän palveluun oikeaan aikaan? Onko yhteydenotto helppoa? Onko palvelu vaikuttavaa? Ja mitä tapahtuu silloin, jos palvelua ei ole saatavilla?
Näistä kysymyksistä tarvitsisimme enemmän keskustelua myös luottamushenkilöiden seminaareissa.
Vähemmän siitä, miten tähän on tultu ja enemmän siitä, mihin olemme menossa ja ennen kaikkea siitä, miten sinne päästään.
Hyvinvointialueen seuraava kehitysaskel ei mielestäni ole uuden historian kirjoittaminen vaan kyky käydä rohkeampaa keskustelua tulevaisuudesta, vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista.
Historiaa ei tarvitse unohtaa, mutta päätöksenteon tehtävä on rakentaa tulevaa.
Mentäisiinkö jo eteenpäin?
Jos kerran haluamme uudistaa palveluita asiakaslähtöisiksi, eikö myös luottamushenkilöiden työskentelyn pitäisi olla tulevaisuuslähtöistä? Asiakas ei hyödy siitä, että päätöksentekijät käyttävät suuren osan yhteisestä ajastaan menneisyyden läpikäyntiin. Asiakasta kiinnostaa, saako hän tarvitsemansa palvelun oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja oikealla tavalla. Sama ristiriita näkyy myös käytännön päätöksenteossa.
Lohjalla tapahtunut epäilty koulusurman yritys on järkyttänyt meitä kaikkia. Tapaukseen liittyvien tietojen mukaan alaikäinen nuori oli yrittänyt sytyttää koulurakennuksen tuleen, hänen hallustaan löytyi teräase, sytytysvälineitä ja manifesti ja hän kertoi itse yrittäneensä koulusurmaa. Lisäksi hän yritti vahingoittaa itseään.
Tapahtuneessa on kyse vakavasta rikosepäilystä, eikä teon vakavuutta pidä vähätellä. Samalla tällaisissa tilanteissa meidän on mielestäni mietittävä ja punnittava se, että onko kyse ainoastaan rikosoikeudellisesta asiasta vai myös lapsen vakavasta pahoinvoinnista, johon yhteiskunnan olisi pitänyt pystyä vastaamaan ennen kuin tilanne kärjistyi näin pitkälle.
YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi harkintaperusteeksi. Lapsella on oikeus suojeluun, kehitykseen, terveyteen ja tarvitsemiinsa palveluihin. Kun alaikäinen suunnittelee vakavaa väkivallantekoa tai yrittää vahingoittaa itseään, on perusteltua pohtia, pitäisikö keskustelun keskiössä rikosepäilyn lisäksi olla myös kiireellinen hoitoarvio, mielenterveyden tuki ja lapsen kokonaistilanteen selvittäminen.
Minä ajattelen, että tämäkin teko oli ennen kaikkea hätähuuto.
Lapsi tai nuori ei ole syyllinen omaan hätäänsä. Hän ei ole syypää siihen, millaisissa olosuhteissa kasvaa, millaisia kokemuksia kohtaa tai miten yksinäisyys, pahoinvointi, mielenterveyden haasteet tai turvattomuus hänen elämässään kasaantuvat. Vastuu kuuluu aikuisille ja yhteiskunnalle. Meidän tehtävämme on nähdä, kuulla ja auttaa ajoissa.
Samaan aikaan, kun nuorten pahoinvoinnista kannetaan kasvavaa huolta, palvelujärjestelmämme hälytysmerkit vilkkuvat punaisella. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut esiin, että lastensuojeluilmoitukset, avohuollon asiakkuudet ja kiireelliset sijoitukset ovat kasvaneet. Erityisesti nuorten osuus korostuu tilastoissa. Keskusliiton mukaan tämä kertoo siitä, ettemme kykene auttamaan lapsia ja perheitä riittävän varhain ja oikea-aikaisesti.
Liian usein apua saadaan vasta silloin, kun tilanne on jo kriisiytynyt.
Moni lapsi tai nuori ei osaa kertoa hädästään ääneen. Kaikki eivät näytä pahoinvointiaan ulospäin. Jotkut vetäytyvät, toiset oireilevat käytöksellään, osa yrittää sinnitellä yksin viimeiseen asti. Siksi ei riitä, että palvelut odottavat ihmisten löytävän niiden luo. Palveluiden on löydettävä ihmiset.
Perheillä on tänä päivänä paljon hätää. Taloudellinen epävarmuus, kuormitus, mielenterveyden haasteet ja arjen paineet näkyvät myös lasten hyvinvoinnissa. Lastensuojelun Keskusliitto on varoittanut jo pitkään, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä ja vaarantavat lasten oikeuksien toteutumista. Samalla sosiaali- ja terveyspalveluista sekä lastensuojelusta haetaan säästöjä tilanteessa, jossa palveluiden tarve ei ole vähentynyt vaan kasvanut.
Mitä tapahtuu, jos kasvavaan avuntarpeeseen vastataan vähentämällä resursseja?
Lastensuojelun Keskusliiton mukaan puutteet perus- ja ennaltaehkäisevissä palveluissa heijastuvat korjaavien palveluiden tarpeen kasvuun. Lastensuojeluilmoitusten ja kiireellisten sijoitusten määrän kasvu kertoo siitä, ettei apua saada riittävän ajoissa. Tämän pitäisi olla vakava viesti meille päättäjille. Jokainen ennaltaehkäisyyn sijoitettu euro säästää inhimillistä kärsimystä ja usein myös julkisia varoja myöhemmin.
Tarvitsemme enemmän ennaltaehkäiseviä palveluita, emme vähemmän. Tarvitsemme matalan kynnyksen tukea perheille, toimivia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille, riittävästi koulukuraattoreita, psykologeja, nuorisotyötä ja perhesosiaalityötä. Tarvitsemme palveluita, joihin pääsee silloin, kun huoli herää, eikä vasta silloin, kun kaikki on jo romahtamassa.
Yhtä tärkeää on, että tieto palveluista on helposti löydettävissä. Ei voi olla niin, että apua tarvitseva lapsi, nuori tai vanhempi joutuu yksin selvittämään monimutkaista palveluviidakkoa. Tiedon ennaltaehkäisevistä palveluista on oltava helposti saatavilla, selkeää ja ymmärrettävää. Avun hakemisen pitää olla helppoa, eikä kynnys yhteydenottoon saa olla korkea.
Lohjan tapahtumien kaltaisten tapausten äärellä on helppo etsiä syyllisiä. Vaikeampaa on pysähtyä kysymään, mitä emme nähneet, mitä emme kuulleet ja missä kohtaa yhteiskunnan turvaverkkoon syntyi reikä.
Yhden nuoren teko ei kerro vain yhdestä nuoresta. Se kertoo myös siitä, miten me aikuiset, palvelut ja yhteiskunta olemme onnistuneet tehtävässämme.
Lapsi on vastuussa teoistaan, mutta lapsi ei ole syyllinen hätäänsä. Siksi meidän tehtävämme on varmistaa, että apua saa ajoissa, helposti ja ilman leimautumisen pelkoa. Yksikään lapsi tai perhe ei saa jäädä yksin. Meidän on uskallettava investoida varhaiseen tukeen, ennaltaehkäisyyn ja perheiden hyvinvointiin ennen kuin hätä muuttuu kriisiksi. Se on lapsen edun mukaista, inhimillisesti oikein ja koko yhteiskunnan kannalta viisain mahdollinen ratkaisu.
Koisjärven päiväkodin lakkauttamista koskeva päätös herättää minussa tavallista enemmän tunteita ja kysymyksiä. Ei ainoastaan siksi, että kyse on jälleen yhden lähipalvelun poistumisesta, vaan siksi, että olen ollut itse tässä päätöksenteossa puolustamassa Koisjärven päiväkotia jo vuosia sitten.
Olen nähnyt, miten päiväkodin asemaa on tarkasteltu, millaisia perusteluja sen säilyttämistä ja lakkauttamista vastaan on esitetty ja miten sama keskustelu tuntuu palaavan uudelleen ja uudelleen.
Siksi katson tätä päätöstä myös historian kautta ja juuri historia tekee nykyisestä tilanteesta mielestäni erityisen kiinnostavan.
Olen puolustanut Koisjärven päiväkotia ennenkin
Koisjärven päiväkoti oli lakkautus- ja siirtouhan alla jo aiemmin.
Kun päiväkodin Kuuset-ryhmän siirtämistä pois Koisjärveltä käsiteltiin, olin itse mukana päätöksenteossa ja puolustin ryhmän säilyttämistä Koisjärvellä.
Tuolloin en nähnyt perusteltuna sitä, että palvelua siirretään pois alueelta vain siksi, että suurempi yksikkö voisi olla hallinnollisesti tehokkaampi.
Tein esityksen, että Kuuset-ryhmä pidetään Koisjärven päiväkodin kiinteistössä ja sen sijaintia arvioidaan myöhemmin uudelleen, kun Saukkolan uusi päiväkoti olisi toiminnassa. Esitykseni voitti lautakunnassa selvästi ja se oli minulle tärkeä päätös. Ei siksi, että olisin ajatellut, ettei palveluverkkoa koskaan pitäisi muuttaa, vaan siksi, että pienen alueen palvelua ei pidä lakkauttaa vain siksi, että suurempi yksikkö näyttää paperilla tehokkaammalta.
Olen kirjoittanut tästä myös silloin, kun asia oli ajankohtainen.
Samaa keskustelua olen jatkanut Lohjan kouluverkon kohdalla. Olen tehnyt valtuustoaloitteen lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämisestä ja puhunut esimerkiksi jokaisen koulun lakkauttamisen yhteydessä siitä, ettei palveluverkkopäätösten vaikutuksia voi arvioida vain sen rakennuksen tai yksikön näkökulmasta, joka ollaan sulkemassa.
Sama kysymys on jälleen, kun Koisjärven päiväkoti ollaan lakkauttamassa.
Mutta mitä tässä välissä tapahtui?
Vuonna 2021 Nummi–Saukkolan alueen varhaiskasvatuksen järjestämisestä keskusteltiin valtuustossa. Olin silloin sitä mieltä, että palveluita olisi pitänyt tarkastella koko alueen kokonaisuutena ja selvittää uuden päiväkodin ja neuvolan sijoittamista Nummen monitoimijatalon yhteyteen. Esitykseni hävisi äänin 41–9.
Ajatukseni oli ennen kaikkea se, että lapsille ja perheille olisi ollut hyötyä siitä, että palvelut olisivat mahdollisimman pitkälle saman katon alla. Päiväkoti, koulu, neuvola, hammashoito, psykologi, perheneuvola ja muut perheiden palvelut olisivat olleet helpommin saavutettavissa samassa paikassa. Se olisi helpottanut erityisesti monilapsisten perheiden arkea, kun asioita olisi voinut hoitaa yhdellä käynnillä ja samassa paikassa.
Muistan edelleen, että ajatukselleni hieman hymähdeltiin: harvemmin päiväkoti-ikäiset tarvitsevat psykologia.
Minusta juuri tuo kertoo siitä, miten helposti palveluita katsotaan liian kapeasti. Ennaltaehkäiseviä ja perheiden palveluita ei pitäisi suunnitella vain sen perusteella, kuka niitä tarvitsee juuri nyt, vaan myös sen mukaan, miten perheiden kokonaisvaltaista hyvinvointia ja arjen sujuvuutta voidaan tukea.
Mielestäni on tärkeää Saukkolan ja Nummen asukkaiden näkemyksiä pitää kuulla ja kunnioittaa. Saukkolassa on enemmän asukkaita ja ymmärrän hyvin, miksi saukkolalaiset haluavat päiväkodin säilyvän Saukkolassa. Myös työmatkaliikenteen näkökulmasta Saukkola on monelle luontevampi suunta, sillä työssäkäyvien matkat suuntautuvat yleensä Saukkolasta eteenpäin, kun taas Nummi on monelle väärässä suunnassa.
En siis ajattele, että Saukkolaan keskitetty päiväkoti olisi itsessään huono ratkaisu. Ongelma on siinä, miten tähän kokonaisuuteen päädyttiin ja mitä se tarkoittaa Koisjärven kannalta.
Tätä historiaa on tärkeä muistella nyt, koska Saukkolassa ei edelleenkään ole sitä pysyvää uutta päiväkotia, jonka ympärille tuolloin keskustelua käytiin.
Sen sijaan käytössä ovat väistötilat ja nekin ovat vuokratilat. Kalliit sellaiset.
Siksi tämänhetkistä tilannetta ei voi kuvata niin, että Koisjärven vanhasta vuokratilasta siirryttäisiin uuteen, kaupungin omaan päiväkotiin. Näin ei ole ja tämä on tärkeää myös silloin, kun tarkastellaan lakkauttamisen taloudellisia perusteluja.
Mistä Koisjärven päiväkodin lakkauttamisessa oikeasti säästetään?
Kaupungin valmistelussa lakkauttamisen säästöiksi arvioidaan noin 100 000 euroa vuodessa. Laskelmassa ovat mukana henkilöstö- ja tilakustannukset.
Mietitäänpä hetki sitä, että poistuuko nämä kustannukset kaupungilta oikeasti?
Kaupungin henkilöstöä ei irtisanota. Päinvastoin. Päätösesityksessä todetaan, että Koisjärven päiväkodin vakituinen henkilöstö siirtyy kaupungin muihin yksiköihin, ensisijaisesti Saukkolan päiväkodin ja Nummen yhtenäiskoulun ryhmiin. Henkilöstö tarvitaan siis edelleen.
Lapset tarvitsevat edelleen varhaiskasvatusta. Työ ei katoa, vaan siirtyy toiseen paikkaan.
Eikä Saukkolan nykyinen päiväkoti ole kaupungin oma uusi rakennus, vaan väistötilat ovat nekin vuokratilat.
Siksi minusta päätöksenteossa pitäisi avata erittäin tarkasti, mikä on lakkauttamisen todellinen nettosäästö, eikä vain sitä, mitä Koisjärven yksikkö maksaa tällä hetkellä, vaan sitä, mitä koko palvelun järjestäminen maksaa sen jälkeen, kun lapset ja henkilöstö on siirretty muualle.
Kahdeksan lasta ei kerro koko Koisjärven tarinaa
Tällä hetkellä lakkauttamisen keskeisenä perusteluna on päiväkodin pieni lapsimäärä.
Kaupungin valmistelun mukaan elokuussa Koisjärven päiväkodissa aloittaa kahdeksan lasta, mutta kaupungin omassa aineistossa todetaan samalla, että Koisjärven päiväkodin kolmen kilometrin säteellä asuu 18 0–5-vuotiasta lasta. Lisäksi todetaan, että päiväkoti on pidetty, sinne tullaan pidemmänkin matkan päästä ja että se tukee alueen yhteisöllisyyttä.
Ja ajattelen, että tässä kohtaa oma kokemukseni päätöksenteosta vuosien varrelta korostuu.
Olen nähnyt ennenkin, miten palvelun käyttäjämäärää voidaan tarkastella irrallaan siitä ympäristöstä, jossa palvelu toimii.
Koisjärven alueelle on muuttanut uusia lapsiperheitä, mutta heitä ei voi nähdä vain tämänhetkisen päiväkotipaikan käyttäjämäärän kautta. Ajattelen, että jos uusia lapsiperheitä tulee alueelle, sen pitäisi olla kaupungille hyvä uutinen, eikä peruste palvelun vähentämiselle.
Haluammeko tänne lapsiperheitä?
Koisjärven pysäkillä seisoo koululaisia paljon ja asukkaiden kokemuksen mukaan jopa eniten koko alueella. Mielestäni se kertoo jotain. Sehän siis kertoo siitä, että meillä on täällä lapsia. Meillä on täällä perheitä.
Täällä on elämää.
Haluammeko, että Koisjärvelle, tai yleensä Lohjalle muuttaa lapsiperheitä?
Haluammeko, että Koisjärvi kehittyy ja pysyy elinvoimaisena?
Haluammeko, että myös maaseutualueilla on mahdollista asua ja kasvattaa lapsia?
Omasta mielestäni vastaus on kyllä, niin tuolloin meidän kyllä pitäisi nähdä lähipalvelut osana tätä tavoitetta.
Palveluverkko ei ole vain seuraus väestökehityksestä, vaan se myös vaikuttaa siihen.
Jos palveluita vähennetään aina silloin, kun käyttäjiä on vähän, syntyy helposti itseään toteuttava kierre:
Palvelu vähenee → alue houkuttelee vähemmän lapsiperheitä → käyttäjiä on vähemmän → palvelua on entistä vaikeampi perustella.
Sitten voidaan todeta, että alueella ei ole riittävästi lapsia. Tällainen kehitys ei ole väistämätön, vaan se on myös seurausta poliittisista päätöksistä.
Ja sitten kysymys hyvästä hallinnosta
Koisjärven keväisessä asukastilaisuudessa on asukkaiden kertoman mukaan puhuttu niin, että päiväkoti tullaan lakkauttamaan ja vanhempia on kehotettu hakemaan lapsille paikka muualta. Samaan aikaan varsinainen päätös on vasta nyt lautakunnan käsiteltävänä.
Eli, mitä asukkaiden kuuleminen silloin tarkoittaa?
Kaupungin asiakirjojen mukaan huoltajia kuultiin 11.3.2026 ja päätöksenteko siirtyi myöhempään ajankohtaan palveluverkkoselvityksen keskeneräisyyden vuoksi. Jos kuitenkin ennen varsinaista päätöstä vanhemmille syntyy käsitys, että päiväkoti joka tapauksessa lakkautetaan, vaikuttaa se väistämättä heidän toimintaansa. Eli perhe hakee lapselleen toisen paikan ja lapsimäärä vähenee. Sen jälkeen vähentynyt lapsimäärä voidaankin nostaa perusteeksi lakkauttamiselle.
Tätä en pidä hyvän hallinnon kannalta hyvänä toimintatapana.
En väitä, että näin olisi tarkoituksellisesti toimittu, mutta juuri siksi päätöksenteon pitää olla erityisen läpinäkyvää. Jos päätöstä ei ole tehty, asukkaalle pitää myös syntyä tunne, että päätöstä ei ole vielä tehty.
Entä päätöksentekijän vastuu?
Lohjan nykyisen hallintosäännön mukaan sivistyslautakunta päättää varhaiskasvatuksen järjestämisen periaatteista ja järjestämispaikoista.
En siis väitä, ettei lautakunnalla olisi toimivaltaa tässä asiassa, mutta kyllä mietin kovastikin sitä, että onko tässä todella kyse vain yhden päiväkotiryhmän järjestämispaikasta?
Vai onko kyse tosiasiallisesti merkittävästä lähipalvelun lakkauttamisesta osana laajempaa palveluverkkoratkaisua? Ja tätä kysymystä lautakunnan pitäisi mielestäni itse arvioida. Minua kummastuttaa erityisesti se, ettei lautakunta olisi pysähtynyt tämän äärelle.
Asukkaalta ei voida edellyttää hallintosäännön tuntemista, mutta luottamushenkilöiltä ja viranhaltijoilta voidaan.
Olen puolustanut tätä ennenkin ja puolustan nytkin
Tämä ei ole minulle ensimmäinen kerta, kun puolustan Koisjärven lähipalveluita. Olen tehnyt sen päätöksenteossa silloin, kun päiväkodin asemaa on aiemminkin uhattu. Olen tehnyt sen kouluverkkoa koskevissa päätöksissä. Olen tehnyt sen valtuustoaloitteessa, jossa vaadin lähipalveluiden lakkautusten vaikutusten selvittämistä.
Ajattelen edelleen samoin, eli palveluverkon tehtävä ei ole vain seurata sitä, missä ihmiset tällä hetkellä asuvat. Sen tehtävä on myös mahdollistaa se, että ihmiset haluavat asua siellä.
Koisjärven päiväkoti ei ole minulle rakennus, eikä se ole vain yksi kustannuspaikka. Päiväkoti tulisi nähdä osana alueen palveluita, yhteisöä ja lapsiperheiden arkea ja siksi tämän päätöksen pitää kestää kriittinen tarkastelu.
Kuullaanko Koisjärveä samalla tavalla kuin muuta Lohjaa?
Ovatko Koisjärven asukkaat samanarvoisia kuin kaikki muut lohjalaiset?
Saavatko he aidosti vaikuttaa omaa aluettaan koskeviin päätöksiin? Huomioidaanko heidän näkemyksensä? Huomioidaanko alueelle muuttaneet uudet lapsiperheet? Huomioidaanko alueen koululaisten määrä? Huomioidaanko työmatkojen suuntautuminen? Huomioidaanko palvelun merkitys alueen elinvoimalle?
Ja ennen kaikkea: kuunnellaanko asukkaita ennen päätöstä vai vasta sen jälkeen, kun päätös on käytännössä jo tehty?
Tällä hetkellä Koisjärven asukkaiden kokemuksen perusteella vastaus ei tunnu olevan se, jonka pitäisi olla.
Koisjärven päiväkoti on paljon enemmän kuin kahdeksan lasta
Päätöksenteossa pitää katsoa numeroiden taakse.
Toki kahdeksan lasta on kahdeksan lasta, mutta heidän takanaan on kahdeksan perhettä ja heidän ympärillään on alue, jossa asuu uusia lapsiperheitä, koululaisia, nuoria ja muita asukkaita, jotka haluavat rakentaa elämäänsä Koisjärvellä. Jos me haluamme, että alue säilyy elinvoimaisena, meidän pitää tehdä päätöksiä, jotka tukevat sitä tavoitetta.
Jos me haluamme uusia lapsiperheitä, meidän pitää pystyä tarjoamaan heille toimiva arki ja jos me haluamme asukkaiden luottavan kaupunkiin, heidän pitää voida luottaa päätöksentekoon. Ja jos me haluamme puhua yhdenvertaisesta Lohjasta, sen pitää näkyä myös silloin, kun päätetään pienten kylien palveluista.
Luin huolestuneena Länsi-Uusimaan uutisen Saukkolan pikavuorojen lakkauttamisesta. Keskustelu on herättänyt paljon tunteita, eikä syyttä. Kyse ei nimittäin ole vain yhdestä bussivuorosta tai yhdestä pysäkistä. Kyse on siitä, miten ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan Lohjan kyläalueilla.
Facebookissa käyty keskustelu kertoo karulla tavalla, miten suuri vaikutus joukkoliikenneyhteyksillä on tavallisten ihmisten arkeen. Moni on kertonut kulkeneensa töihin tai opiskeluun sujuvasti vielä silloin, kun yhteydet toimivat paremmin. Nyt vaihtoehdoksi jäävät pitkät odotusajat, useat vaihdot tai oman auton hankkiminen.
Mutta entä ne, joilla autoa ei ole?
Erityisesti mietin koululaisia, opiskelijoita, nuoria ja ikäihmisiä. He ovat usein kaikkein riippuvaisimpia toimivasta joukkoliikenteestä. Kun yhteydet heikkenevät, heidän liikkumisensa vaikeutuu ensimmäisenä.
Puhumme paljon siitä, miten houkuttelemme lapsiperheitä Lohjalle. Samalla meidän pitäisi kysyä, millaista viestiä lähetämme nykyisille ja tuleville asukkaille, jos kyläalueiden palvelut ja yhteydet jatkuvasti heikkenevät.
Perhe ei muuta kylälle pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Perhe miettii, miten lapset pääsevät kouluun, harrastuksiin ja myöhemmin opiskelemaan. Perhe miettii, miten työmatkat onnistuvat ja onko arki mahdollista ilman useampaa autoa. Jos vastaukset näihin kysymyksiin ovat epävarmoja, moni valitsee asuinpaikakseen jonkin muun kunnan.
Suurin huoleni liittyykin nyt nuoriin.
Kun opiskelupaikka sijaitsee kauempana ja kulkeminen muuttuu hankalaksi, moni nuori joutuu muuttamaan pois kotiseudultaan jo hyvin nuorena. Maailmalle lähteminen on luonnollinen osa kasvua, eikä siinä ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, kun paluulle ei enää ole edellytyksiä.
Jos nuori lähtee pois 16- tai 17-vuotiaana opintojen perässä eikä näe kotikyläänsä tulevaisuuden asuinpaikkana, menetämme vähitellen tulevat lapsiperheet, yrittäjät, työntekijät ja yhteisöjen rakentajat. Kylät eivät autioidu yhdessä yössä, vaan ne autioituvat päätös päätökseltä, palvelu palvelulta ja yhteys yhteydeltä.
Tämä asia kosketti myös omaa perhettäni hyvin konkreettisesti.
Oma nuoreni joutui muuttamaan pois kotoa jo 16-vuotiaana saatuaan toisen asteen opiskelupaikan Helsingistä. Vaihtoehtona olisi ollut päivittäinen kulkeminen kodin ja koulun välillä, mutta pahimpina päivinä koulumatkoihin olisi kulunut yhteensä lähes neljä tuntia.
Neljän tunnin päivittäinen matkustaminen on kohtuuton taakka kenelle tahansa, mutta erityisesti nuorelle opiskelijalle, jonka pitäisi jaksaa opiskella, tehdä tehtäviä, harrastaa ja palautua. Sellainen arki ei ole kestävää.
Meillä oli onni matkassa. Nuorellamme oli mahdollisuus asua viikot tuttavan vapaassa huoneessa yhdessä ystävänsä kanssa ja tulla viikonlopuiksi kotiin. Näin opiskelu onnistui ilman kohtuuttomia päivittäisiä matkustusaikoja.
Kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole tällaista turvaverkkoa.
Kaikilla ei ole sukulaisia, tuttuja tai ylimääräistä huonetta tarjoavia ihmisiä opiskelupaikkakunnan läheisyydessä. Kaikilla ei myöskään ole taloudellista mahdollisuutta järjestää asumista toiselta paikkakunnalta nuorelle opiskelijalle. Silloin nuoren koulutusmahdollisuudet voivat käytännössä riippua siitä, mihin perheellä on varaa tai millaisia verkostoja perheellä sattuu olemaan.
Juuri siksi pidän tärkeänä, että myös Lohjalla mietitään ratkaisuja, joilla nuoret voisivat asua kotonaan pidempään ja opiskella mahdollisimman lähellä omaa yhteisöään. Kyse ei ole vain koulutuksesta tai liikenteestä. Kyse on yhdenvertaisista mahdollisuuksista rakentaa tulevaisuutta riippumatta siitä, asuuko keskustassa vai kylällä.
Mikä sitten on Lohjan suunnitelma kyläalueiden tulevaisuudelle?
Olen jo vuonna 2022 tehnyt valtuustoaloitteen siitä, että kasvatus- ja opetuslautakunnan esittämä ponsi lakkautetun Nummi-Pusulan lukion lukiostudion käyttöönotosta toteutettaisiin. Ajatus oli suhteellisen hyvä silloin, mutta tänään se on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.
Näen kuitenkin, että ideaa pitäisi tarkastella aiempaa laajemmin.
Lukiostudion ei tarvitsisi olla vain lukiolaisille tarkoitettu tila. Siitä voitaisiin rakentaa moderni opiskelukeskus, joka palvelisi myös ammatillisen koulutuksen opiskelijoita, korkeakouluopiskelijoita, avoimen yliopiston opiskelijoita ja muita etä- tai monimuoto-opiskelijoita.
Opiskelu on muuttunut, sillä yhä useampi tutkinto sisältää verkko-opintoja, etäluentoja ja itsenäistä työskentelyä. Siksi meidän pitäisi rohkeasti hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita digitalisaatio tarjoaa myös kyläalueiden elinvoiman vahvistamiseen.
Miksi nuoren pitäisi muuttaa pois kotikylästään heti opintojen alkaessa, jos osa opinnoista olisi mahdollista suorittaa laadukkaissa opiskelutiloissa omalla lähialueella?
Tällainen ratkaisu tukisi nuoria, helpottaisi perheiden arkea ja auttaisi pitämään kylät elinvoimaisina. Samalla se loisi yhteisöllisiä tiloja, joissa eri-ikäiset opiskelijat voisivat työskennellä, tavata toisiaan ja rakentaa tulevaisuuttaan omalta kotiseudultaan käsin.
Saukkolan pikavuorojen poistuminen nostaa esiin paljon suuremman kysymyksen kuin yhden liikennöitsijän reittiratkaisut. Kysymys kuuluu, miten Lohja aikoo huolehtia siitä, että myös Saukkolassa, Nummi-Pusulassa, Karjalohjalla, Sammatissa ja muilla kyläalueilla voi tulevaisuudessakin elää täysipainoista elämää.
Jos liikenneyhteyksiä heikennetään, millä niitä korvataan? Onko suunnitteilla toimivaa syöttöliikennettä? Miten turvataan opiskelijoiden liikkuminen? Entä työmatkalaisten? Miten varmistetaan, että lapsiperheet kokevat kylät edelleen houkutteleviksi paikoiksi asua?
Elinvoima syntyy siitä, että ihmiset voivat asua, opiskella, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuuttaan siellä, missä he haluavat elää.
Siksi näen, että tämä ei ole vain liikennekysymys, vaan tämä on nuoriso-, perhe- ja elinvoimapolitiikkaa ja siksi siihen tarvitaan myös Lohjan kaupungilta vastauksia.
Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.
Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.
Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.
Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.
Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.
Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.
Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.
Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.
Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.
Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.
Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.
Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen tarkastuslautakunnan arviointikertomus sisältää paljon myönteisiä havaintoja taloudesta. Talouden tasapainottamisessa on onnistuttu, palveluiden saatavuus on hyvinvointialueen tuottamien raporttien mukaan monin paikoin parantunut ja tiedolla johtamista on kehitetty.
Kertomuksen tärkein viesti ei kuitenkaan liity talouteen vaan vaikuttavuuteen.
Hyvinvointialueella tehdään paljon oikeita asioita, mutta edelleen liian usein jää epäselväksi, mitä vaikutuksia toimenpiteillä todellisuudessa saavutetaan. Tietoa kerätään, mittareita seurataan ja raportteja tuotetaan, mutta pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia?
Tämä kysymys koskee erityisesti lasten, nuorten ja ikääntyneiden palveluita.
Ankkuri-toiminnan tuloksia pitäisi pystyä arvioimaan
Ankkuri-toiminnan tarkoitus on puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa nuorten rikollisuuteen, väkivaltaan, päihteiden käyttöön ja muihin syrjäytymisen riskitekijöihin. Kyse on juuri sellaisesta ennaltaehkäisevästä työstä, jota hyvinvointialue strategiassaan korostaa.
Siksi on huolestuttavaa, ettei Ankkuri-toiminnasta ole käytettävissä säännöllistä vaikuttavuuden arviointia tai vuosittaista raportointia siinä laajuudessa kuin toiminnan merkitys edellyttäisi.
Kuinka monta nuorta toiminta tavoittaa? Miten se vaikuttaa rikosten uusimiseen, lastensuojelun tarpeeseen tai perheiden tilanteeseen? Tuottaako toiminta säästöjä vähentämällä myöhempää korjaavien palveluiden tarvetta?
Näihin kysymyksiin pitäisi olla vastauksia.
Ennaltaehkäisyä ei voi johtaa pelkästään hyvillä aikomuksilla. Sen vaikutukset on pystyttävä osoittamaan.
Myös Ohjaamon vaikuttavuus ansaitsee tarkemman tarkastelun
Sama koskee Ohjaamo-toimintaa.
Ohjaamot ovat nuorille suunnattuja matalan kynnyksen palveluita, joissa yhdistyvät työllisyyden, koulutuksen, sosiaalipalveluiden ja hyvinvoinnin tuki. Ne ovat monelle nuorelle ensimmäinen paikka, josta apua haetaan.
Silti arviointikertomuksessa ei juuri tarkastella Ohjaamon tuloksia tai vaikuttavuutta.
Kuinka moni nuori löytää palvelun kautta koulutuspaikan tai työpaikan? Kuinka moni saa tarvitsemansa tuen ajoissa? Kuinka paljon Ohjaamo ehkäisee syrjäytymistä tai raskaampien palveluiden käyttöä?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin päätöksentekijöiden pitäisi saada säännöllisesti vastauksia.
Omaishoito on ikääntyvän alueen tulevaisuuskysymys
Länsi-Uusimaa kuuluu Suomen nopeimmin ikääntyviin alueisiin. Samalla omaishoito on yksi koko palvelujärjestelmän tärkeimmistä tukipilareista.
Ilman omaishoitajien tekemää työtä moni ikääntynyt tarvitsisi huomattavasti enemmän ympärivuorokautisia palveluita.
Siksi ei riitä, että seuraamme omaishoidon asiakasmääriä tai käsittelyaikoja. Meidän pitäisi tietää myös
miten omaishoitajat jaksavat,
saavatko he riittävästi tukea,
kuinka moni omaishoitotilanne päättyy kuormituksen vuoksi,
kuinka hyvin ikääntyneet voivat asua turvallisesti kotona.
Jos mittarit eivät kerro ihmisten todellisesta arjesta, ne eivät myöskään kerro palvelujen todellisesta tilanteesta.
Mittareiden pitää näyttää myös ongelmat
Arviointikertomuksen ehkä merkittävin havainto liittyy mittareihin ja tiedolla johtamiseen.
Hyvinvointialueella on runsaasti tavoitteita ja mittareita, mutta niiden yhteys palveluiden todellisiin vaikutuksiin jää usein epäselväksi.
Hyvän mittariston tarkoitus ei ole osoittaa, että kaikki menee hyvin.
Hyvän mittariston tarkoitus on kertoa rehellisesti myös siitä, missä on ongelmia.
Jos nuorten syrjäytymisriski kasvaa, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos omaishoitajien kuormitus lisääntyy, sen pitäisi näkyä mittareissa. Jos lastensuojelun tarve kasvaa tietyllä alueella, sen pitäisi näkyä mittareissa.
Vasta silloin tiedolla johtaminen auttaa kohdentamaan resurssit oikein ja tekemään parempia päätöksiä.
Seuraava askel pitäisi olla siirtyminen raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen
Hyvinvointialue on viime vuosina rakentanut järjestelmiä, raportointia ja seurantaa. Se työ on ollut välttämätöntä.
Seuraava askel on kuitenkin vielä tärkeämpi.
Meidän on siirryttävä raportoinnista vaikuttavuusjohtamiseen. Se tarkoittaa, että emme mittaa vain toimintaa vaan myös tuloksia. Emme seuraa vain suoritteita vaan vaikutuksia ihmisten elämässä.
Ankkuri-toiminta, Ohjaamo-toiminta ja omaishoito ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne ovat palveluita, joiden todellinen arvo näkyy pitkällä aikavälillä. Juuri siksi niiden vaikuttavuutta on arvioitava järjestelmällisesti.
Hyvinvointialueen onnistumista ei lopulta ratkaise se, kuinka monta raporttia tuotamme tai kuinka monta mittaria seuraamme. Ratkaisevaa on se, pystymmekö osoittamaan, että palvelut aidosti parantavat ihmisten hyvinvointia ja ehkäisevät raskaampien palveluiden tarvetta tulevaisuudessa.
Ryhmämme puheenjohtaja Marjut Frantsi-Lankia piti erinomaisen ryhmäpuheenvuoron aiheesta, voit katsoa videon Keskustan Nummen facebook-sivulta, linkki alla:
Lotta Paakkunainen 