Kategoria-arkisto:Saavutettavuus

Hyvinvointia ei rakenneta pelkillä tavoitteilla – tiedon pitää johtaa tekoihin

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen Tulevaisuus- ja kehittämislautakunnassa käsiteltiin 29. lokakuuta hyvinvointikertomusta ja -suunnitelmaa. Kyseessä on tärkeä asiakirjakokonaisuus, sillä siinä määritellään, millaisiin asioihin hyvinvointialue kiinnittää huomiota asukkaidensa hyvinvoinnin edistämisessä.

Suunnitelmassa on paljon hyvää. On myönteistä, että lasten ja nuorten mielenterveys, ikääntyneiden hyvinvointi, omaishoitajien tuki ja ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisy on nostettu esiin.

Hyvinvoinnin edistäminen ei voi jäädä siihen, että tunnistamme ongelmia ja kirjaamme ne raportteihin. Tarvitsemme konkreettisia tavoitteita, toimenpiteitä ja mittareita ja ennen kaikkea tarvitsemme tietoa siitä, mitä asioille todella tehdään.

Hyvinvointi on muutakin kuin terveyttä

Pohdin kokouksessa sitä, miten hyvinvointi tässä kokonaisuudessa määritellään. Nyt painopisteinä ovat muun muassa mielen hyvinvointi, terveet elintavat, hyvinvointi- ja terveyserot sekä arjen turvallisuus.

Nämä ovat tietenkin tärkeitä asioita, mutta ihmisen hyvinvointi rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta.

Missä näkyvät yhteisöllisyys, osallisuus, asuminen, toimeentulo ja köyhyyden vaikutukset ihmisten elämään? Yksinäisyys, syrjäytyminen ja taloudellinen ahdinko vaikuttavat suoraan ihmisen hyvinvointiin ja toimintakykyyn.

Hyvinvointialueen on tunnistettava myös se, että yhä useampi joutuu tinkimään ruoasta, lääkkeistä tai jopa lääkärikäynneistä rahan puutteen vuoksi. Tämä on vakava viesti yhteiskunnastamme. Kokouksessa kysyttiinkin, millaisiin toimenpiteisiin nämä havainnot hyvinvointialueella johtavat, sillä pelkkä tilaston kirjaaminen ei auta ihmistä, joka joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Ikääntyneiden hyvinvointi ja omaishoitajien jaksaminen vaativat konkreettisia tekoja

Halusin nostaa erityisesti esiin ikääntyneiden vajaaravitsemuksen ehkäisyn. On hyvä, että asia on kirjattu hyvinvointisuunnitelmaan, mutta miten varmistamme, että se näkyy käytännön työssä?

Tarvitsemme tietoa siitä, miten vajaaravitsemusriskiä tunnistetaan, miten siihen puututaan ja miten hoidon toteutumista seurataan. Tämä on tärkeää niin ikääntyneiden palveluissa kuin kotihoidossa ja omaishoidon piirissä.

Vajaaravitsemus ei ole vain ravitsemukseen liittyvä kysymys. Se vaikuttaa toimintakykyyn, terveyteen, kotona pärjäämiseen ja palvelujen tarpeeseen. Siksi sen ehkäisyyn pitää suhtautua osana ikääntyneiden kokonaisvaltaista hoitoa.

Myös omaishoitajien tilanteesta tarvitaan nykyistä konkreettisempaa seurantaa. Miten seuraamme omaishoitajien jaksamista, terveystarkastusten toteutumista, vapaiden käyttöä ja tukipalvelujen saatavuutta?

Omaishoitajien tukeminen ei ole vain inhimillisesti oikein. Se on myös järkevää palvelujen kokonaisuuden kannalta, kun omaishoitaja jaksaa, myös hoidettavan mahdollisuus turvalliseen elämään kotona vahvistuu.

Tein kokouksessa vuoden 2027 talousarviolausuntoon omaishoitoa koskevan lisäysehdotuksen. Lautakunta hyväksyi sen yksimielisesti:

”Omaishoidon vahvistaminen tukee strategian tavoitetta turvallisesta elämästä kotona ja vähentää raskaampien palveluiden tarvetta. Lautakunta pitää tärkeänä omaishoitajien jaksamisen tukemisen ja tukipalveluiden edelleen kehittämistä.”

Tämä on tärkeä kirjaus. Nyt sen pitää näkyä myös käytännön päätöksissä.

Erityislapset ja heidän perheensä eivät saa jäädä sivuun

Halusin nostaa esiin myös erityislasten, vammaisten lasten ja heidän perheidensä tilanteen.

Suunnitelmasta löytyy hyviä kirjauksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista, mutta erityislasten ja heidän perheidensä tarpeet jäävät edelleen mielestäni liian vähälle huomiolle.

Tarvitsemme vahvempia kirjauksia erityislasten palvelupoluista, perheiden jaksamisen tukemisesta ja neurokirjon lasten tarpeiden huomioimisesta.

Perheiden ei pidä joutua itse kokoamaan palveluja, etsimään oikeita yhteyshenkilöitä tai taistelemaan saadakseen lapselleen tarvitsemaansa tukea. Palvelujen pitää muodostaa toimiva kokonaisuus, jossa apua saa oikeaan aikaan.

Lasten ja perheiden kohdalla ennaltaehkäisy on erityisen tärkeää. Kun tukea saa ajoissa, voidaan ehkäistä ongelmien kasautumista ja raskaampien palvelujen tarvetta.

Tämä koskee myös lastensuojelua ja perheiden tarvitsemaa tukea laajemmin.

Työikäiset ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevat tarvitsevat huomiota

Suunnitelmassa lapset, nuoret ja ikääntyneet näkyvät melko hyvin. Sen sijaan työikäisten hyvinvointi jää mielestäni ohueksi.

Erityisesti työelämän ulkopuolella olevat, pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset pitäisi huomioida nykyistä paremmin.

Kaikki työikäiset eivät ole hyvinvointialueen palvelujen piirissä, mutta niillä, jotka ovat, voi olla monimutkaisia ja pitkäkestoisia palvelutarpeita. Heidän tilanteensa ei saa jäädä yleisten työikäisiä koskevien tilastojen varjoon.

Kokouksessa nostettin esiin myös se, että työikäisten miesten yksinäisyys on lisääntynyt ja psyykkinen kuormittuneisuus on kasvussa. Ikääntyneiden yksinäisyys on edelleen yleistä. Nämä ovat asioita, joihin pitäisi löytyä myös konkreettisia vastauksia.

Lähipalvelut eivät ole pelkkää digitaalisuutta

Saavutettavuudesta puhutaan paljon, ja digitaaliset palvelut ovat osa nykyaikaista palvelujärjestelmää. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa tapa järjestää palveluja.

Saavutettavuus tarkoittaa myös sitä, että palveluihin pääsee tosiasiallisesti silloin, kun niitä tarvitsee.

Ikääntyneelle, vammaiselle henkilölle tai lapsiperheelle kaukana sijaitseva palvelu ei välttämättä ole saavutettava, vaikka ajan voisi varata verkossa. Kaikilla ei ole digiosaamista, mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja tai mahdollisuutta matkustaa pitkiä matkoja.

Siksi lähipalvelujen merkitys on tunnistettava myös hyvinvointisuunnittelussa. Digipalvelut voivat täydentää lähipalveluja, mutta niiden ei pidä korvata niitä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee henkilökohtaista kohtaamista ja apua.

Tieto ei saa jäädä raportteihin

Yksi keskeisimmistä kysymyksistäni koski tiedolla johtamista.

Hyvinvointikertomuksessa tunnistetaan monia huolestuttavia ilmiöitä. Miesten liikkumattomuus on lisääntynyt, työikäisten miesten yksinäisyys on kasvussa, psyykkinen kuormittuneisuus lisääntyy ja yhä useampi joutuu tinkimään välttämättömistä menoista, mutta mitä näiden havaintojen perusteella tehdään?

Tiedolla johtamisen pitäisi tarkoittaa sitä, että tunnistettu ongelma johtaa toimenpiteisiin, tavoitteisiin, vastuisiin ja tarvittavaan resursointiin, muuten vaarana on, että tuotamme yhä uusia raportteja, joissa samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen.

Kysyin myös sosiaalisen raportoinnin hyödyntämisestä. Sosiaalialan ammattilaisille ja muille työntekijöille kertyy päivittäisessä työssä arvokasta tietoa ihmisten elämäntilanteista, palvelujen puutteista ja ongelmista, joita tilastot eivät aina tavoita.

Tämän tiedon pitäisi kulkeutua palvelujen johtamiseen ja myös luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Nyt kentällä on kokemuksia siitä, että sosiaalisen raportoinnin tieto jää helposti oman palvelulinjan sisälle. Tarvitsemme varmuuden siitä, että havainnot johtavat myös muutoksiin.

Kokouksessa tähän ei vielä saatu selkeää vastausta. Tiedon integroimisen tarve on tunnistettu, mutta työ on vielä kesken.

Käyty keskustelu oli kuitenkin tärkeä evästys jatkovalmisteluun. Esimerkiksi tarvittavia mittareita oli tarkoitus viedä myös talousarvion käsittelyyn.

Hyvinvointi syntyy ihmisten arjessa

Haluan kiittää valmistelijoita laajasta työstä ja siitä, että suunnitelmaa on valmisteltu yhteistyössä kuntien, järjestöjen, seurakuntien, vaikuttamistoimielinten ja asukkaiden kanssa.

Suunnitelman suunta on monelta osin oikea, mutta seuraava askel on ratkaiseva. Meidän on pystyttävä yhdistämään tunnistetut ongelmat konkreettisiin tekoihin. On asetettava mitattavia tavoitteita, nimettävä vastuuta ja seurattava, saavutetaanko luvatut muutokset.

Hyvinvointia ei rakenneta vain strategioissa, suunnitelmissa ja kokouspapereissa. Se rakentuu ihmisten arjessa: siinä, saako ikääntynyt tarvitsemansa ravitsemuksen ja avun, jaksaako omaishoitaja, saako erityislapsen perhe tukea, pääseekö ihminen lääkäriin ja onko palvelu aidosti saavutettavissa.

Köyhyys vie lapsilta muutakin kuin rahaa

Kun lapsi pelkää, riittääkö kotona ruoka, tai jättää pyytämättä tarvitsemiaan asioita, koska ei halua kuormittaa vanhempiaan, kyse ei ole vain perheen taloudesta. Kyse on lapsen turvallisuudesta, osallisuudesta ja oikeudesta hyvään lapsuuteen.

Pelastakaa Lasten vuoden 2026 Lapsen ääni -selvitys kertoo lasten ja nuorten arjesta, jossa perheen taloudellinen tilanne määrittää yhä vahvemmin sitä, mihin lapsella on mahdollisuus osallistua, millaisena hän näkee itsensä ja kuinka paljon hän uskaltaa luottaa tulevaisuuteen.

Selvityksen mukaan heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia on huolissaan perheensä taloudellisesta tilanteesta, vain 27 prosenttia kokee pystyvänsä osallistumaan vapaa-ajan tekemisiin samalla tavalla kuin kaverinsa. Mielenterveytensä hyväksi kokee 18 prosenttia tähän ryhmään kuuluvista lapsista, kun hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kokee 42 prosenttia.

Nämä eivät ole vain prosenttilukuja. Jokaisen luvun takana on lapsi, jolla on omat toiveensa, pelkonsa, tarpeensa ja unelmansa.

Lapsi ei saisi joutua kantamaan aikuisen huolia

Yksi selvityksen kipeimmistä havainnoista on se, miten lapset yrittävät suojella vanhempiaan perheen taloudelliselta huolelta.

Lapsi saattaa jättää pyytämättä uusia vaatteita, harrastusmaksuja tai edes tarvitsemiaan asioita, koska tietää, ettei rahaa ole. Hän voi vähentää omaa syömistään, jotta muille perheenjäsenille riittäisi ruokaa. Hän saattaa kuunnella vanhempiensa huolia hiljaa ja yrittää olla aiheuttamatta yhtään lisämenoa.

Lapsen ei pitäisi joutua miettimään, onko hänelle varaa ostaa ruokaa, tai tuntea syyllisyyttä siitä, että tarvitsee uusia kenkiä.

Lapsen tehtävä on kasvaa, oppia, leikkiä, ystävystyä ja rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Vanhemman tehtävä ei ole olla täydellinen, mutta yhteiskunnan tehtävä on luoda perheille edellytykset selviytyä arjesta ilman, että lasten perustarpeet vaarantuvat.

Köyhyys ei myöskään tarkoita vain tyhjää jääkaappia. Se voi tarkoittaa kylmää kotia, puuttuvia hygieniatuotteita, harrastuksesta luopumista ja sitä, että lapsi jää koulussa keskustelujen ulkopuolelle, koska hänellä ei ole samanlaisia kokemuksia kuin muilla.

Se voi tarkoittaa häpeää, ulkopuolisuutta ja jatkuvaa huolta. Se voi kaventaa lapsen käsitystä siitä, mitä hänellä on oikeus toivoa itselleen.

Kun yhteiskunnan päätökset näkyvät lapsen lautasella

Selvityksessä lapset kertovat myös sosiaaliturvaleikkausten vaikutuksista perheidensä arkeen. Heikosti toimeentulevien perheiden lapsista 51 prosenttia kertoo leikkausten vaikuttaneen itseensä ja perheeseensä.

Tätä tietoa ei voi ohittaa vain toteamalla, että julkista taloutta on tasapainotettava.

Taloudelliset päätökset ovat aina myös päätöksiä siitä, miten niiden seuraukset jakautuvat. Kun perheen tulot pienenevät, laskut eivät katoa. Ruoka, asuminen, sähkö, vaatteet ja lääkkeet maksavat edelleen. Jos välttämättömistä menoista ei enää pystytä selviytymään, vaikutukset ulottuvat koko perheeseen.

Ja kun perheessä on lapsia, seuraukset voivat ulottua pitkälle tulevaisuuteen.

En väitä, että kaikki lasten ja perheiden vaikeudet johtuvat yksittäisistä päätöksistä. Lasten hyvinvointiin vaikuttavat monet asiat. Juuri siksi päätösten vaikutuksia on arvioitava huolellisesti ja kuunneltava niitä, joiden arkeen ne osuvat.

Lapsen etu ei saa jäädä talouspäätösten sivuhuomautukseksi.

Harrastus ei ole kaikille itsestäänselvyys

Me puhumme usein siitä, kuinka tärkeää lapsille ja nuorille ovat harrastukset, ystävyyssuhteet ja yhteisöön kuuluminen. Tiedämme, että ne voivat tarjota onnistumisen kokemuksia, turvallisia aikuisia, mielekästä tekemistä ja paikan, jossa lapsi saa olla oma itsensä.

Silti selvityksen mukaan vain 62 prosentilla heikosti toimeentulevien perheiden lapsista on mielekäs harrastus. Hyvin toimeentulevien perheiden lapsista näin kertoo 90 prosenttia.

Heikosti toimeentulevista lapsista puolet kertoo harrastuksen puuttumisen syyksi sen, että harrastaminen on liian kallista.

Tämä on tärkeää huomata myös palveluista ja ennaltaehkäisystä puhuttaessa. Emme voi odottaa lasten voivan hyvin, jos heillä ei ole mahdollisuutta osallistua, kuulua joukkoon tai löytää itselleen mielekästä tekemistä.

Harrastamisen mahdollisuuksia on tuettava niin, ettei perheen taloudellinen tilanne ratkaise lapsen oikeutta osallistua. Tarvitsemme kohtuuhintaisia harrastuksia, matalan kynnyksen toimintaa ja paikallisia ratkaisuja, jotka tavoittavat myös ne lapset, jotka eivät itse osaa pyytää apua.

Tämä koskee myös pieniä kuntia ja kyliä. Palvelu tai harrastus ei auta lasta, jos se on liian kaukana, kulkeminen maksaa liikaa tai sopivaa toimintaa ei ole tarjolla.

Kesäloma ei saisi merkitä huolta ruoasta

Selvitys nostaa esiin myös koulujen pitkien kesälomien taloudelliset vaikutukset, kun kouluruokailu jää tauolle, perheen ruokamenot kasvavat. Samalla lasten mahdollisuudet lomailla, matkustaa ja viettää aikaa kavereiden kanssa eriytyvät perheen taloudellisen tilanteen mukaan.

Lapsi voi joutua palaamaan kouluun ilman yhteisiä lomakokemuksia, joista muut kertovat. Hän voi murehtia ruoan riittämistä tai toivoa kesätöitä voidakseen auttaa perhettään.

Tällaisen vastuun ei pitäisi kuulua lapselle.

Tarvitsemme ratkaisuja, joilla varmistetaan lasten riittävä ravitsemus myös koulun loma-aikoina. Tarvitsemme yhteisöllisiä toimintamalleja, turvallisia kohtaamispaikkoja ja mahdollisuuksia viettää lomaa ilman, että osallistuminen edellyttää perheeltä ylimääräistä rahaa.

Kyse ei ole siitä, että kaikille pitäisi järjestää samanlaiset lomat, vaan siitä, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi pelätä nälkää tai jäädä yksin siksi, ettei perheellä ole varaa osallistua.

Varhainen tuki on sekä inhimillistä että järkevää

Lastensuojelun ja perheiden kanssa tehtävän työn näkökulmasta tiedän, kuinka tärkeää on tunnistaa vaikeudet ajoissa. Perheen avuntarve ei aina näy ulospäin. Vanhemmat voivat yrittää selviytyä pitkään yksin, ja lapsi voi peittää huolensa, koska ei halua lisätä vanhempiensa kuormitusta.

Siksi meidän on kysyttävä, kuunneltava ja tarjottava apua ennen kuin ongelmat kasautuvat.

Tarvitsemme riittävästi resursoituja perhepalveluja, saavutettavaa mielenterveystukea, toimivia koulun tukipalveluja ja sosiaalipalveluja, joihin pääsee silloin, kun tarve on olemassa. Perheiden tilanteita ei saa tarkastella vain yksittäisinä ongelmina, vaan kokonaisuutena.

Jos lapsella ei ole ruokaa, hänen tarvitsemansa apu ei ole pelkkä keskustelu. Jos vanhempi on uupunut, tarvitaan tukea myös vanhemmalle. Jos lapsi jää yksin, tarvitaan turvallisia aikuisia ja yhteisöjä hänen ympärilleen.

Ennaltaehkäisy ei tarkoita sitä, että jokainen vaikeus voitaisiin ratkaista etukäteen. Se tarkoittaa sitä, ettei avun saamista viivytetä siihen asti, kun perheen voimavarat ovat jo loppuneet.

Päättäjien on kuunneltava lapsia ja toimittava

Lapsen ääni -selvityksessä lasten viestit päättäjille ovat suoria, kipeitä ja paikoin vihaisiakin. Niissä kuuluu huoli ruoasta, vanhempien jaksamisesta, tulevaisuudesta ja siitä, ettei heitä tunnuta kuuntelevan.

Meidän ei pidä torjua näitä viestejä siksi, että ne on ilmaistu voimakkaasti. Meidän on kysyttävä, mitä niiden taustalla on.

Lapsilla on oikeus tulla kuulluiksi heitä koskevassa päätöksenteossa. Kuuleminen ei kuitenkaan saa jäädä muodollisuudeksi. Lasten kokemusten pitää näkyä siinä, miten palveluja järjestetään, miten perheitä tuetaan ja miten taloudellisten päätösten vaikutuksia arvioidaan.

Päättäjän vastuulla on tarkastella myös sitä, kuka joutuu maksamaan päätösten hinnan ja millaisia seurauksia niillä on pitkällä aikavälillä.

Meille lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnissa pitäisi olla kyse ennen kaikkea inhimillisyydestä, vastuusta ja turvallisesta arjesta. Siitä, että apua saa ajoissa ja että jokaisella lapsella on mahdollisuus kasvaa ilman jatkuvaa huolta perustarpeista.

Me emme voi luvata, ettei yksikään perhe koskaan kohtaisi vaikeuksia. Voimme kuitenkin päättää, ettemme jätä perheitä yksin emmekä hyväksy sitä, että lapsen mahdollisuudet määräytyvät hänen perheensä lompakon mukaan.

Lapsen ääni ei saa hukkua budjetteihin, säästötoimiin tai hallinnollisiin rakenteisiin. Sen pitää kuulua päätöksenteossa ja sen pitää muuttaa sitä, mitä teemme.

Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden uskoa tulevaisuuteen. Se ei ole ylimääräinen etuus. Se kuuluu lapsuuteen.

Lähde:

Lapsen ääni 2026 – Lasten kokemuksia hyvinvoinnista, arjesta ja pienituloisuudesta

https://www.pelastakaalapset.fi/wp-content/uploads/2026/10/pelastakaa_lapset_lapsen_aani_2026.pdf

Kunpa joku näkisi minut – yksinäisyys ei ole vain yksilön ongelma

Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Se voi asua nuoren luokkahuoneessa, työikäisen kiireisen arjen keskellä tai ikääntyneen kodissa, jossa päivät kuluvat ilman yhtäkään merkityksellistä kohtaamista. Siksi yksinäisyyden vähentäminen ei voi olla vain yksittäisen ihmisen vastuulla. Se on meidän kaikkien asia.

Luin juuri artikkelia yksinäisyydestä ja jäin pohtimaan sitä, että milloin viimeksi pysähdyin miettimään, kuka ympärilläni saattaa olla yksinäinen?

Emme välttämättä tunnista yksinäisyyttä. Yksinäinen voi olla se, joka istuu yksin koulun ruokalassa. Se, joka käy töissä, hoitaa velvollisuutensa ja vaihtaa kuulumisia muiden kanssa, mutta ei koe tulevansa nähdyksi. Se, jonka puoliso on kuollut ja jonka kodissa puhelin ei soi enää entiseen tapaan. Tai se, joka asuu ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja odottaa, että joku ehtisi pysähtyä hänen luokseen hetkeksi.

Yksinäisyys ei aina tarkoita sitä, ettei ympärillä ole ihmisiä. Joskus ympärillä on paljonkin ihmisiä, mutta ei ketään, jonka kanssa voisi olla aidosti oma itsensä. Joskus on tuttuja, mutta ei ketään, jolle kertoa omista peloistaan tai ilonaiheistaan. Joskus kaikkein kipeintä on tunne siitä, ettei kukaan edes huomaisi, jos itse ei olisi paikalla.

Yksinolo ja yksinäisyys ovat eri asioita. Yksinolo voi olla tarpeellista ja virkistävää, jopa hyvinvoinnille välttämätöntä. Yksinäisyydessä on kyse jostakin muusta. Siinä voi olla kyse kokemuksesta, että kaipaa yhteyttä, läheisyyttä tai yhteenkuuluvuutta, mutta nämä tarpeet eivät täyty.

Siksi yksinäisyyttä ei voi ratkaista käskemällä ihmistä lähtemään ulos, hankkimaan harrastuksen tai ottamaan yhteyttä muihin. Jos se olisi niin yksinkertaista, moni ei joutuisi kantamaan yksinäisyyttä vuosia.

Nuori voi olla yksin, vaikka maailma on täynnä yhteyksiä

Nuorten yksinäisyys on erityisen sydäntäriipaisevaa. Elämme ajassa, jossa yhteydenpito on teknisesti helpompaa kuin koskaan. Viestejä voi lähettää sekunneissa, sosiaalinen media tuo ihmisiä jatkuvasti silmien eteen ja yhteisöihin voi liittyä verkossa. Silti moni nuori kokee ulkopuolisuutta ja sitä, ettei kuulu joukkoon.

Valtion nuorisoneuvoston toukokuussa 2026 julkaisemassa kirjoituksessa Miksi yksinäisyys herättää turvattomuutta ja epävarmuutta? nostetaan esiin nuorten yksinäisyyteen liittyviä paineita. Nuorisobarometri 2025 mukaan 29 prosenttia nuorista koki oman yksinäisyytensä aiheuttavan erittäin tai melko paljon turvattomuutta tai epävarmuutta. Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä puolestaan 12–13 prosenttia yläkouluikäisistä ja toisen asteen opiskelijoista kertoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi jatkuvasti tai melko usein.

Luvut kertovat ilmiöstä, mutta eivät kaikkea sen inhimillisestä hinnasta.

Millaista on mennä joka aamu kouluun, jos ei tiedä, kenen viereen voisi istua? Millaista on seurata muiden ystävyyssuhteita ja yhteisiä suunnitelmia, kun itse jää toistuvasti ulkopuolelle? Entä jos nuori alkaa vähitellen uskoa, ettei hänessä ole mitään sellaista, minkä vuoksi joku haluaisi olla hänen ystävänsä?

Ulkopuolelle jättäminen ei aina ole näkyvää kiusaamista. Se voi olla huomiotta jättämistä, ryhmän ulkopuolelle sulkemista tai sitä, ettei kukaan huomaa, kun toinen katoaa yhteisestä tekemisestä. Näennäisen pienet teot voivat toistuessaan jättää syvän jäljen.

Yksinäisyys voi vaikuttaa nuoren turvallisuuden tunteeseen, mielenterveyteen, opiskeluun ja käsitykseen tulevaisuudesta. Jos nuori kokee jatkuvasti, ettei kuulu mihinkään, on vaikea rakentaa uskoa siihen, että oma paikka maailmassa vielä löytyy.

Siksi koulujen, oppilaitosten, harrastusyhteisöjen ja nuorten kanssa työskentelevien aikuisten on tärkeää tunnistaa yksinäisyys ja ottaa se vakavasti. Aina ei tarvita suurta hanketta. Joskus tarvitaan aikuinen, joka huomaa, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen, joka ei vähättele kokemusta eikä tarjoa ensimmäiseksi helppoa ratkaisua, vaan auttaa nuorta löytämään juuri hänelle sopivia tapoja liittyä muihin.

Ammattilainen ei voi tarjota nuorelle ystävyyttä valmiina, mutta hän voi auttaa rakentamaan olosuhteita, joissa ystävyyssuhteiden syntyminen on mahdollista ja joissa jokainen nuori saa kokemuksen siitä, että hän kuuluu joukkoon.

Ikääntyneen koti ei saa muuttua yksinäisyyden paikaksi

Ikääntyneiden yksinäisyydestä puhutaan usein silloin, kun käsitellään kotihoitoa, palveluasumista tai omaishoitajien jaksamista. Silti yksinäisyys jää helposti varsinaisten palvelukysymysten varjoon.

Oma Hämeen blogissa Kunpa joku näkisi minut – ikääntyneiden yksinäisyys koskettaa kuvataan yksinäisyyden vaikutuksia ikääntyneen hyvinvointiin. Yksinäisyys voi tuoda mukanaan surua, pelkoa, toivottomuutta ja tyhjyyden tunnetta. Kun yhteys muihin ihmisiin vähenee, myös elämän merkityksellisyyden kokemus voi heikentyä.

Tämä on tärkeää muistaa, kun puhumme tavoitteesta, että ikääntyneet voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään.

Olen puhunut tästä myös Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta käsittelevissä tilaisuuksissa. Kotona asuminen on monelle toive ja hyvä tavoite, mutta kotona asuminen ei voi tarkoittaa sitä, että ihminen jätetään yksin pärjäämään.

Turvallinen elämä kotona tarvitsee toimivia terveyspalveluja, riittävää kotihoitoa, kuntoutusta ja tarvittaessa omaishoitajan tukea. Se tarvitsee myös ihmisiä, kohtaamisia ja yhteisöllisyyttä.

Jos ihminen ei pääse enää itsenäisesti ulos, jos läheiset asuvat kaukana ja jos päivän ainoat kohtaamiset liittyvät välttämättömiin hoitotoimenpiteisiin, yksinäisyys voi vähitellen kaventaa koko elämänpiiriä.

Kotihoidossa on tärkeää huolehtia lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta ja muista välttämättömistä tarpeista. Mutta ihmisen hyvinvointi ei muodostu pelkästään siitä, että nämä asiat tulevat hoidetuiksi.

Ihminen tarvitsee myös tunnetta siitä, että hänet kohdataan ihmisenä. Että joku kysyy, mitä hänelle kuuluu, ja malttaa kuunnella vastauksen. Että hänellä on mahdollisuus kertoa muustakin kuin voinnistaan, lääkkeistään ja seuraavasta käynnistä.

Tiedän, ettei yksinäisyyttä voida ratkaista vaatimalla hoitohenkilöstöltä mahdottomia. Ammattilaiset tekevät työtään usein kiireen ja niukkojen resurssien keskellä. Juuri siksi yksinäisyyden ehkäiseminen tarvitsee suunnitelmallisuutta ja yhteistyötä, sitä ei voi jättää sen varaan, sattuuko jonkun työpäivään ylimääräinen hetki.

Yksinäisyys voi johtaa osattomuuteen

Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-blogissa julkaistussa kirjoituksessa Yksinäisyys johtaa osattomuuteen tuodaan esiin yksinäisyyden ja osallisuuden välinen yhteys. Pitkittyessään yksinäisyys voi kaventaa ihmisen elämää niin, että arki alkaa keskittyä pelkästään välttämättömistä asioista selviytymiseen. Samalla kokemus omista mahdollisuuksista ja oikeudesta merkitykselliseen elämään voi heikentyä.

Tässä on yksinäisyyden yksi vaikeimmista puolista.

Kun ihminen jää toistuvasti ulkopuolelle, hän saattaa lopulta lakata yrittämästä. Jos yhteydenottoihin ei vastata tai mukaan ei kutsuta, voi tuntua helpommalta vetäytyä kokonaan. Jos palvelujen piiriin pääseminen on vaikeaa, avun hakeminen voi alkaa tuntua ylivoimaiselta. Jos omia kokemuksia vähätellään, niistä voi olla entistä vaikeampi puhua.

Näin yksinäisyys voi ruokkia itse itseään.

Osallisuus ei tarkoita vain sitä, että ihmisellä on mahdollisuus osallistua johonkin tilaisuuteen. Se tarkoittaa myös kokemusta siitä, että on tärkeä osa jotakin, että omalla olemassaololla ja mielipiteillä on merkitystä ja että voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Tämä koskee kaikenikäisiä ihmisiä.

Nuori tarvitsee kokemuksen siitä, että hän kuuluu koulu- tai harrastusyhteisöön. Työikäinen tarvitsee mahdollisuuksia merkityksellisiin ihmissuhteisiin myös silloin, kun työ, työttömyys, sairaus tai elämäntilanne muuttaa hänen arkeaan. Ikääntynyt tarvitsee mahdollisuuksia säilyttää yhteytensä muihin ihmisiin myös silloin, kun toimintakyky heikkenee.

Yksinäisyyden syyt ovat erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille. Siksi myös ehkäisemisen ja tuen pitää olla monimuotoista.

Yksinäisyyden vähentäminen ei onnistu ilman yhteisöjä

Kun puhumme hyvinvoinnista, katse kääntyy helposti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ne ovat välttämättömiä, ja niiden on toimittava. Mutta kaikkea hyvinvointia ei tuoteta vastaanotoilla, sairaaloissa tai viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös kyläyhdistyksissä, järjestöissä, urheiluseuroissa, seurakunnissa, harrastusryhmissä ja vapaaehtoistoiminnassa. Se syntyy kohtaamisista, joissa ihmistä ei nähdä asiakkaana tai palvelun tarvitsijana vaan yhteisön jäsenenä.

Olen saanut vuosien aikana nähdä läheltä, kuinka merkittävää työtä järjestöt ja paikalliset yhteisöt tekevät. Kahvihetki, yhteinen retki, vertaistukiryhmä tai säännöllinen puhelu voi olla paljon enemmän kuin yksittäinen tapahtuma. Se voi tarjota ihmiselle syyn lähteä kotoa, odotettavaa seuraavaan viikkoon ja kokemuksen siitä, että joku kaipaa häntä paikalle.

Meidän pitää kuitenkin varoa ajattelemasta, että vapaaehtoiset ja järjestöt voivat korvata julkiset palvelut. Ne eivät voi eivätkä saa olla paikka, jonne vastuu yksinäisyyden ehkäisemisestä siirretään silloin, kun palveluista säästetään.

Julkisen sektorin, kuntien, hyvinvointialueiden ja järjestöjen on toimittava kumppaneina. Yhteistyön pitää olla suunnitelmallista, ja järjestöjen toimintaedellytyksistä on huolehdittava. Jos järjestöjen rahoitusta leikataan ja samalla odotetaan niiden paikkaavan palvelujen aukkoja, syntyy ristiriita, jonka seuraukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueenkin on tarkasteltava hyvinvoinnin edistämistä tätä laajemmin. Palvelujen uudistaminen ei saa tarkoittaa vain talouden tasapainottamista, digitaalisten kanavien lisäämistä tai toimintojen keskittämistä. Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että ihmisillä on tosiasiallisia mahdollisuuksia saada apua, osallistua ja kuulua yhteisöihin.

Digitalisaatio voi helpottaa asiointia, mutta se ei korvaa ihmisten välistä yhteyttä. Etäpalvelu voi olla hyvä ratkaisu monelle, mutta se ei yksin vastaa siihen, kuka huomaa ihmisen yksinäisyyden tai auttaa häntä löytämään oman paikkansa yhteisössä.

Mitä voimme tehdä?

Yksinäisyyden vähentäminen vaatii sekä pieniä tekoja että yhteiskunnallisia päätöksiä.

Meistä jokainen voi pysähtyä huomaamaan ympärillään olevat ihmiset. Voimme kutsua mukaan sen, joka jää usein ulkopuolelle. Voimme kysyä kuulumisia myös silloin, kun emme odota lyhyttä vastausta. Voimme pitää yhteyttä ihmiseen, jonka elämäntilanne on muuttunut ja muistaa, ettei yksinäisyys aina näy ulospäin.

Yhteisöt voivat miettiä, kuinka helposti uusi ihminen pääsee mukaan. Huomataanko poissaolot? Onko toimintaan mahdollista osallistua ilman valmista ystäväporukkaa? Voiko mukaan tulla pienin askelin, ilman suorituspaineita tai pelkoa siitä, ettei osaa jotakin?

Palvelujärjestelmässä yksinäisyys on otettava vakavasti osana ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nuorten kohdalla se tarkoittaa muun muassa kiusaamiseen ja ulkopuolelle jättämiseen puuttumista sekä matalan kynnyksen tuen turvaamista. Ikääntyneiden kohdalla se tarkoittaa toimivien palvelujen lisäksi mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, ulkoiluun ja yhteisölliseen toimintaan.

Päätöksenteossa meidän on kysyttävä, millaisia vaikutuksia ratkaisuilla on ihmisten mahdollisuuksiin osallistua ja kuulua yhteisöihin. Jos palvelu siirtyy kauemmas, kulkeminen vaikeutuu tai asiointi edellyttää digipalvelujen käyttöä, seurauksena voi olla muutakin kuin käytännön hankaluuksia. Ihminen voi jäädä kokonaan palvelun ja samalla yhteisön ulkopuolelle.

Siksi vaikutuksia on arvioitava myös niiden ihmisten näkökulmasta, joiden ääni kuuluu päätöksenteossa kaikkein heikoimmin.

Jokaisella on tarve tulla nähdyksi

Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa. Se ei kerro ihmisen arvosta, eikä se tarkoita, että hän olisi epäonnistunut elämässään tai ihmissuhteissaan.

Meidän tehtävämme ei ole arvottaa yksinäisen ihmisen kokemusta eikä ratkaista sitä hänen puolestaan. Meidän tehtävämme on kuunnella, kohdata ja rakentaa ympärillemme yhteisöjä, joihin jokainen voi löytää paikkansa.

Kun puhumme hyvinvoinnista, puhumme lopulta myös siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa. Sellaisenko, jossa ihminen saa apua vasta ongelmien kasautuessa, vai sellaisen, jossa huomaamme hänet jo silloin, kun hän alkaa jäädä yksin?

Haluan uskoa yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei tarvitse todistaa omaa hyödyllisyyttään ansaitakseen yhteyttä toisiin ihmisiin. jossa ikääntyneen arvo ei vähene toimintakyvyn heikentyessä, jossa nuoren ei tarvitse selvitä yksinäisyydestään yksin ja jossa avun pyytäminen ei vaadi kohtuutonta rohkeutta.

Ehkä yksinäisyyden ehkäiseminen alkaa yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

Kysymyksen jälkeen meidän pitää myös pysähtyä kuuntelemaan, sillä joskus kaikkein tärkeintä ei ole se, että osaamme sanoa oikeat sanat tai tarjota valmiin ratkaisun. Joskus tärkeintä on, että ihminen huomaa tulleensa nähdyksi.

Kukaan ei saisi jäädä näkymättömäksi. Eikä kenenkään pitäisi joutua kantamaan yksinäisyyttään yksin.

Lähteet ja lisälukemista

Lääkärille pääsy ei saa olla este hoidon saamiselle – aluevaltuuston kyselytunnin vastaukset huolestuttivat

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston kokouksen yhteydessä 6. lokakuuta järjestetyllä kyselytunnilla nostin esiin kysymyksiä terveydenhuollon lääkäripalveluihin pääsystä, aikuissosiaalityön jonotilanteesta sekä ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistamisesta ja hoidosta.

Kirjoitin itse kyselytunnista jo aiemmin. Nyt olen käynyt läpi myös kysymyksiin toimitetut kirjalliset vastaukset. Niiden lisäksi olen saanut useita viestejä asukkailta, jotka kertovat huolestuttavista kokemuksistaan lääkärille pääsystä. Viestit vahvistavat sitä, miksi halusin nostaa asian esiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö fysioterapeuteilla tai muilla terveydenhuollon ammattilaisilla olisi tärkeää tehtävää, vaan siitä, että potilaan pitää päästä tarvitsemansa ammattilaisen arvioon ja saada tarvittaessa lääkärin tutkimus sekä diagnoosi.

Lääkärille pääsy ei saa riippua siitä, suostuuko potilas ensin muuhun palveluun

Kysyin aluevaltuuston kyselytunnilla, miten varmistetaan potilaan asianmukainen tutkimus ja diagnoosin saaminen tilanteessa, jossa yhteydenotto terveydenhuoltoon johtaa lääkärin vastaanoton sijaan esimerkiksi fysioterapiaan tai itsehoito-ohjeisiin.

Saamassani kirjallisessa vastauksessa kuvattiin hoidon tarpeen arviointia ja sitä, että ammattilainen ohjaa potilaan tilanteen mukaan tarkoituksenmukaiselle vastaanotolle. Kaikki vaivat eivät edellytä lääkärin vastaanottoa ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten osaamisen hyödyntäminen voi olla perusteltua, mutta vastaus jätti avoimeksi kysymyksen siitä, miten varmistetaan, että lääkäriä tarvitseva potilas myös pääsee lääkärille.

Olen saanut useita viestejä, joissa kuvataan vaikeutta saada lääkäriaikaa erityisesti Lohjalla. Yhteydenottoa tehdessä potilasta on ohjattu fysioterapeutille tai itsehoitoon. Eräs viestin lähettäjä kertoi, että fysioterapeutin vastaanotolle meneminen oli näyttäytynyt välivaiheena, joka pitäisi käydä läpi ennen kuin voisi päästä lääkärille.

Toinen viestin lähettäjä kuvasi ongelmaa näin: lääkärille on vaikea päästä, ja vaikka vastaanotolle pääsisi, siellä ehditään käsitellä vain yhtä tai kahta asiaa. Fysioterapeutille pääsee helpommin, mutta kaikki vaivat eivät parane liikkumisella.

Viestissä kerrottiin myös neljä vuotta jatkuneesta vaivasta, johon lopulta saatiin lääkehoito. Oikean hoidon löytyminen muutti tilanteen nopeasti paremmaksi, vaikka aiemmin saadusta fysioterapiasta ei ollut ollut apua.

Sain palautetta myös tilaisuudessa, johon minut oli kutsuttu puhumaan. Sielläkin ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan ja siitä, kuinka vaikeaa lääkäriajan saaminen voi olla. Takaisinsoittoa voi joutua odottamaan useita päiviä ja saamani palautteen mukaan jopa tilanteissa, joissa tulehdusarvot ovat olleet noin 200, lääkäriaikaa on voinut joutua odottamaan viikkoja.

Tällaiset kokemukset ovat vakavasti otettavia. Yksittäisten kokemusten perusteella ei voi tehdä kattavia johtopäätöksiä koko hyvinvointialueen palveluista, mutta ne kertovat siitä, millaisena palveluihin pääsy asukkaille näyttäytyy. Ne herättävät myös kysymyksen siitä, miten hoidon kiireellisyys arvioidaan ja miten varmistetaan, ettei tutkimusta tai hoitoa tarvitseva ihminen joudu odottamaan kohtuuttoman pitkään.

Kyse ei ole vain ajanvarausten toimivuudesta, vaan siitä, saako ihminen oikea-aikaisen arvion tilanteestaan ja tarvittaessa tutkimukset ja hoidon. Juuri tästä tarvitsemme hyvinvointialueelta konkreettista tietoa, ei ainoastaan kuvausta siitä, miten hoidon tarpeen arvioinnin pitäisi toimia.

Kuinka pitkään ihmisen pitää odottaa, ennen kuin hänen oireitaan tutkitaan riittävästi ja niiden syy selvitetään?

Fysioterapia voi olla oikea ja vaikuttava hoito monissa tilanteissa. Se ei kuitenkaan korvaa lääkärin tutkimusta silloin, kun oireiden syy on epäselvä tai tarvitaan lääkärin tekemää diagnostiikkaa ja lääkehoidon arviointia.

Hoidon pitää perustua potilaan tarpeeseen, ei siihen, mihin vastaanottoon on helpointa saada aika.

Kuka arvioi potilaan tilanteen ja millä tiedoilla?

Kirjallisessa vastauksessa toistui ilmaus, jonka mukaan ammattilainen arvioi hoidon tarpeen ja ohjaa potilaan sopivaan palveluun.

Tämä herätti myös muiden kyselytunnin kysymyksiä seuranneiden huolen. Yksi viestin lähettäjä kysyi aiheellisesti, kuka puhelimessa tai Lunnassa tekee arvion ja millainen ammattitaito hänellä on. Potilas ei välttämättä tiedä, kuka hänen oireitaan arvioi, mitä tietoja arvioinnissa käytetään tai millä perusteella hänet ohjataan tiettyyn palveluun.

Enkä tällä tarkoita, etteivät hoidon tarpeen arviointia tekevät ammattilaiset olisi päteviä tehtäväänsä, vaan tarkoitan sitä, että kyse on läpinäkyvyydestä ja potilaan oikeusturvasta, eli arvioinnin perusteiden, vastuiden ja jatkohoitoon pääsyn pitää olla selkeitä.

Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun potilasta ohjataan palveluun näkemättä häntä kasvokkain. Puhelimessa tai digitaalisessa palvelussa voidaan arvioida monia tilanteita, mutta kaikki vaivat eivät ole sellaisia, että niiden syy voidaan luotettavasti selvittää pelkän etäarvion perusteella.

Miten varmistetaan, ettei potilaan oireiden taustalla oleva sairaus jää tunnistamatta? Miten toimitaan, jos oireet jatkuvat tai pahenevat? Ja miten potilas pääsee lääkärille silloin, kun ensimmäinen arvio tai tarjottu hoito ei ratkaise ongelmaa?

Näihin kysymyksiin tarvitaan muutakin kuin yleinen kuvaus siitä, miten hoidon tarpeen arvioinnin pitäisi toimia.

Potilaan tutkiminen on edelleen tärkeää

Eräässä saamassani viestissä lähettäjä kertoi erikoislääkärin tuoneen esiin huolen siitä, että potilaan tutkiminen ja esimerkiksi keuhkojen kuuntelu voivat jäädä vähäisiksi, mikä voi vaikeuttaa sairauden tunnistamista.

Oireiden selvittäminen edellyttää tilanteen mukaan riittävää kliinistä tutkimusta. Teknologian, etävastaanottojen ja työnjaon kehittäminen voivat parantaa palveluja. Niiden tarkoituksena ei kuitenkaan voi olla se, että potilaan tutkiminen jää puutteelliseksi tai että lääkärin arvio siirtyy yhä kauemmas.

Terveydenhuollon tehokkuutta ei pidä mitata vain sillä, kuinka monta yhteydenottoa voidaan käsitellä tai kuinka monta käyntiä ohjataan muille ammattilaisille. Olennaista on myös se, tunnistetaanko sairaudet ajoissa ja saako potilas oikean hoidon.

Mitä hyvinvointialueen pitäisi pystyä kertomaan?

En halua tehdä yksittäisistä kokemuksista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä koko hyvinvointialueen toiminnasta. Ne ovat kuitenkin tärkeä syy selvittää, miten palvelut käytännössä toimivat ja missä mahdolliset ongelmat sijaitsevat.

Siksi haluaisin saada vastaukset ainakin seuraaviin kysymyksiin:

  • Kuinka paljon lääkäriaikoja on saatavilla eri palvelualueilla, ja miten nopeasti potilas pääsee lääkärin arvioon?
  • Kuinka usein potilas ohjataan fysioterapiaan tai itsehoitoon ilman lääkärin vastaanottoa, ja millä perusteilla?
  • Miten varmistetaan, että lääkärin tutkimusta tarvitseva potilas pääsee lääkärille eikä joudu kiertämään palvelusta toiseen?
  • Miten potilaan tilanne arvioidaan uudelleen, jos oireet jatkuvat, pahenevat tai tarjottu hoito ei auta?
  • Miten hoidon tarpeen arvioinnin laatua ja yhdenvertaisuutta seurataan eri puolilla Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta?

Enkä tarkoita siitä, että jokaisen potilaan pitäisi päästä suoraan lääkärille jokaisessa tilanteessa. Tarkoitan, että jokaisen pitää saada tarpeensa mukainen arvio ja hoito ilman tarpeettomia viiveitä tai väliportaita.

Aikuissosiaalityön jonoissa odottaa satoja ihmisiä

Toinen kysymykseni koski aikuisten sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilannetta. Kirjallisen vastauksen mukaan käsittelyä odottavia yhteydenottoja ja huoli-ilmoituksia oli noin 670–690. Uusien asiakkaiden keskimääräinen odotusaika sosiaalityöntekijälle oli alle 30-vuotiailla noin 10 arkipäivää ja yli 30-vuotiailla 17 arkipäivää. Vanhin käsittelyä odottanut asia oli ollut jonossa 47 arkipäivää.

Toki jonon lyheneminen on myönteistä, mutta näin suuri odottavien asioiden määrä ja pitkä odotusaika ovat edelleen huolestuttavia.

Jonossa on ihmisiä, joiden elämäntilanne voi olla vaikea. Taloudelliset ongelmat, vuokravelka ja asumisen vaarantuminen eivät pysähdy siksi aikaa, että palvelujärjestelmä ehtii käsitellä asian.

Myös tässä on erotettava toisistaan yhteydenoton arviointi ja avun saaminen. Se, että asia arvioidaan nopeasti, ei vielä kerro, kuinka pian ihminen saa tarvitsemansa tuen.

Tarvitsemme tietoa siitä, miten jonoja puretaan, miten pitkien odotusaikojen vaikutuksia seurataan ja miten varmistetaan, ettei ihmisen tilanne ehdi pahentua odotusaikana.

Ikääntyneiden vajaaravitsemuksen tunnistamisesta pitää saada mitattavia tuloksia

Kolmas kysymykseni koski ikääntyneiden vajaaravitsemuksen seulontaa ja hoitoa.

Vastauksessa kerrottiin, että riskin tunnistamisessa hyödynnetään muun muassa MNA-mittaria, RAI-arviointia ja painon seurantaa. Ravitsemustilannetta seurataan eri palveluissa, kuten kotihoidossa ja ympärivuorokautisessa hoidossa.

Nämä ovat tärkeitä välineitä, mutta vastauksesta ei kuitenkaan selvinnyt, kuinka kattavasti seulontaa tehdään, kuinka moni riskissä oleva saa ravitsemushoitoa tai miten hoidon vaikuttavuutta seurataan.

Tarvitsemme tietoa siitä, kuinka moni ikääntynyt arvioidaan vajaaravitsemuksen riskin varalta, miten havaintoihin reagoidaan ja parantaako hoito ravitsemustilannetta. Lisäksi on tärkeää varmistaa, että tieto kulkee palvelusta toiseen ja että toimintatavat ovat riittävän yhtenäisiä koko hyvinvointialueella.

Vajaaravitsemuksen varhainen tunnistaminen on osa ikääntyneen kokonaisvaltaista hoitoa. Tavoitteena pitää olla toimintakyvyn ja hyvinvoinnin tukeminen sekä ongelmien pahenemisen ehkäiseminen.

Toimintamallien lisäksi tarvitaan näyttöä siitä, että palvelut toimivat

Näitä kolmea aihetta yhdistää sama kysymys: tiedämmekö riittävästi siitä, mitä palveluissa todella tapahtuu?

Hyvinvointialueella voi olla ohjeita, mittareita ja toimintamalleja. Niitä tarvitaan, mutta päätöksenteon tueksi on saatava myös tietoa niiden toteutumisesta ja vaikutuksista.

Lääkäripalveluissa on seurattava, pääsevätkö potilaat tarvitsemiensa tutkimusten ja hoidon piiriin. Aikuissosiaalityössä on tarkasteltava jonojen lisäksi sitä, saavatko ihmiset apua ennen ongelmien pahenemista. Ikääntyneiden ravitsemuksessa on seurattava, johtaako riskin tunnistaminen hoitoon ja parempiin tuloksiin.

Tämä on tärkeää myös talouden kannalta. Oikea-aikainen hoito ja ennaltaehkäisy voivat vähentää ongelmien pahenemista ja raskaampien palvelujen tarvetta. Säästöjä ei kuitenkaan synny kestävästi sillä, että palveluun pääsyä vaikeutetaan tai vastuu siirretään palvelusta toiseen.

Aluevaltuutettuna haluan, että palvelujen onnistumista arvioidaan ennen kaikkea asukkaan näkökulmasta. Saako ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsee? Selvitetäänkö hänen oireidensa syy riittävästi? Saako hän tukea ennen kuin elämäntilanne kriisiytyy?

Palvelujärjestelmän tehtävä ei ole vain ohjata ihmisiä eteenpäin. Sen tehtävä on auttaa heitä.

Aluevaltuuston kyselytunti

Aluevaltuuston kyselytunti aluevaltuustokokouksen yhteydessä 6.10. tarjosi mahdollisuuden nostaa esiin aluevaltuutetuilta tulleita ajankohtaisia kysymyksiä hyvinvointialueen palveluista. Itse ilmoitin verkostolleni ja ryhmilleni tästä mahdollisuudesta ja pyysin kysymyksiä, joihin he haluaisivat vastauksia. Jätin tilaisuuteen seuraavat kysymykset:

  • Miten ikääntyneiden vajaaravitsemuksen järjestelmällisen seulonnan ja hoidon sisällyttäminen osaksi ikääntyneiden hoitopolkua on edennyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja miten sen toteutumista seurataan eri palveluissa koko hyvinvointialueen tasolla?
  • Mikä on aikuisten sosiaalipalveluissa keskimääräinen odotusaika uuden asiakkaan ajanvaraukseen sosiaalityöntekijälle esimerkiksi vuokravelka- tai muussa taloudellisessa kriisitilanteessa?
  • Mikä on tällä hetkellä aikuisten sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanne Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella ja kuinka paljon käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia huoli-ilmoituksia ja yhteydenottoja on jonossa?
  • Miten varmistetaan potilaan asianmukainen tutkimus ja diagnoosin saaminen tilanteissa, joissa yhteydenotto terveydenhuoltoon johtaa fysioterapiaan tai itsehoito-ohjeisiin lääkärin vastaanoton sijaan?
  • Missä ja miten Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on määritelty perusterveydenhuollon lääkäripalveluihin pääsyn kriteerit ja miten varmistetaan, että potilas ohjautuu oikea-aikaisesti tarpeenmukaiseen hoitoon?

Tilaisuudessa vastattiin sosiaalipalveluja koskeviin kysymyksiin.

Uuden asiakkaan odotusajasta sosiaalityöntekijälle kerrottiin, että odotusajat vaihtelevat tiimeittäin ja alueittain. Nuorten tiimeissä (alle 30-vuotiaat) odotusaika on tällä hetkellä noin 10 arkipäivää ja yli 30-vuotiaiden tiimeissä keskimäärin 17 arkipäivää.

Sosiaalipalvelujen neuvonnan jonotilanteesta saadun vastauksen mukaan käsittelemättömiä sosiaalihuoltolain mukaisia yhteydenottoja tai huoli-ilmoituksia on tällä hetkellä noin 600–700 koko hyvinvointialueella. Kysyin lisäksi, mikä on vanhimman käsittelemättömän asian odotusaika, mutta tähän ei tilaisuudessa osattu vastata.

Pidän tätä merkittävänä tietona, sillä jokaisen jonossa olevan yhteydenoton taustalla on ihminen tai perhe, joka tarvitsee apua, tukea, neuvontaa tai palveluiden arviointia. Pelkkä jonossa olevien asioiden määrä ei kuitenkaan vielä kerro koko kuvaa. Olennaista olisi tietää myös se, kuinka pitkään ihmiset joutuvat odottamaan ja täyttyvätkö palvelujen lakisääteiset määräajat käytännössä.

Kyselytunnin teemoista jäi mieleen myös laajempi kysymys tiedolla johtamisesta. Valtuutettuina tarvitsemme tietoa paitsi toimintamalleista myös siitä, miten ne toteutuvat käytännössä. Tämä koskee niin sosiaalipalvelujen saatavuutta, ikääntyneiden ravitsemuksen seurantaa kuin terveyspalveluihin pääsyäkin.

Haluan antaa myös rakentavaa palautetta kyselytunnin järjestämisestä. Kysymyksiä oli jätetty yhteensä 23, mutta käsittelyyn valittiin niistä 12. Valtuutetut eivät etukäteen tienneet, mitkä kysymykset valitaan käsiteltäviksi, eikä jatkokysymyksille käytännössä jäänyt aikaa. Vastaukset annettiin nopealla tahdilla, mikä teki tarkentavien kysymysten esittämisestä vaikeaa.

Ymmärrän, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Silti valtuutettujen tiedonsaannin ja avoimen keskustelun näkökulmasta olisi tärkeää, että joko useampiin kysymyksiin ehditään vastata tai että jatkokysymyksille varataan aidosti mahdollisuus. Kyselytunnin tarkoitus ei ole pelkästään kuulla vastauksia, vaan myös syventää ymmärrystä palvelujen tilanteesta.

Positiivista on, että niihin kysymyksiin, joita ei tällä kertaa käsitelty, toimitetaan kirjalliset vastaukset myöhemmin ja palaan niihin vielä erikseen, kun vastaukset ovat valmistuneet ja olen ehtinyt perehtyä niihin tarkemmin.

Hyvinvointialueen tehtävä on turvata apu oikeaan aikaan sitä tarvitseville ja siksi myös palvelujen saatavuutta, jonotilannetta ja palveluprosessien toimivuutta on seurattava avoimesti ja säännöllisesti.

Kun terveydenhuollon maksu nousee, kuka maksaa ja mitä siitä oikeasti säästyy?

Hallituksen uudet sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksut ovat herättäneet keskustelua erityisesti raskaudenkeskeytysten maksuista. Aborttimaksu on kuitenkin vain yksi osa paljon suurempaa kokonaisuutta.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan uusia erityistutkimusmaksuja sekä leikkaus- ja toimenpidemaksuja. Lisäksi joitakin nykyisiä maksuja korotetaan. Erityistutkimuksesta voitaisiin periä enintään 60,30 euroa ja leikkaus- ja toimenpidemaksusta enintään 264,10 euroa. Uudet maksut on tarkoitus ottaa käyttöön 1.3.2027.

Aborttikeskustelussa on tärkeää huomata, ettei kyse ole aborttioikeuden muuttamisesta, mutta kyse on silti rahasta ja raha vaikuttaa siihen, kuinka helposti ihminen tosiasiassa pystyy käyttämään terveyspalveluja.

Siksi halusin katsoa asiaa hieman pidemmälle kuin yksittäisen maksun kautta.

Mitä asiakasmaksujen korotukset tarkoittavat naisille? Entä pienituloisille? Kuinka moni ihminen joutuu maksukaton piiriin? Onko kyse oikeasti säästöstä vai ennen kaikkea siitä, että rahaa siirtyy asiakkaiden maksettavaksi? Ja ennen kaikkea pohdin, että onko näiden vaikutuksia arvioitu riittävästi?

STM:n syyskuussa julkaisema muistio antaa näihin kysymyksiin paljon tietoa, mutta myös uusia kysymyksiä.

STM on arvioinut vaikutuksia

Ensimmäinen tarkennus on paikallaan, sillä aiemmin saattoi syntyä kuva, ettei hallitus olisi arvioinut asiakasmaksujen sukupuolivaikutuksia. Se ei pidä täysin paikkaansa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on tehnyt erillisen jopa seitsemän sivun muistion, jossa arvioidaan Orpon hallituskaudella tehtyjen asiakasmaksulainsäädännön muutosten yhteisvaikutuksia.

Arvio on tehty SISU-mikrosimulointimallin SOTE-SISU-laajennuksella. Mallissa on hyödynnetty THL:n hoitoilmoitusrekistereihin perustuvia vuoden 2022 palvelunkäyttötietoja, jotka kattavat noin 800 000 suomalaisen tiedot.

Päätöksiä pitääkin tehdä tiedon perusteella, mutta vaikutusten arviointi ei tarkoita sitä, että kaikki vaikutukset olisi arvioitu.

Maksut nousevat hieman useammin naisilla kuin miehillä

STM:n oma laskelma osoittaa, että hallituskauden asiakasmaksumuutokset kohdistuvat naisiin hieman miehiä yleisemmin.

Miehistä noin 45 prosentilla asiakasmaksut kasvaisivat, tarkoittaen sitä, että naisista vastaava osuus on noin 55 prosenttia.

Kun tarkastellaan yli sadan euron vuosittaista maksujen kasvua, ero säilyy:

  • miehistä noin 15 prosentilla maksut kasvaisivat yli 100 euroa vuodessa
  • naisista noin 19 prosentilla.

STM itse toteaa, että naisten terveyspalvelujen käyttö on useista syistä miehiä yleisempää. Ikäjakauma selittää osan erosta, mutta ei kaikkea.

Tämä on tasa-arvon kannalta olennainen havainto.

Maksu voi olla lain näkökulmasta kaikille sama, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että sen vaikutus olisi kaikille sama.

Muodollisesti sama maksu ei aina tuota käytännössä samanlaista vaikutusta.

Entä pienituloiset?

STM:n arvio on tässäkin kiinnostava, sillä kun tarkastellaan euromääräistä vaikutusta, asiakasmaksujen muutokset kohdistuvat yleisemmin pienituloisiin tulokymmenyksiin, kaikkein pienituloisinta tulokymmenystä lukuun ottamatta.

Kun vaikutusta tarkastellaan suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, vaikutus on suurin alimmassa tulokymmenyksessä ja pienenee tulojen kasvaessa.

STM arvioi, että muutoksen vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on keskimäärin enintään noin 0,4 prosenttiyksikköä. Tämä keskimääräinen luku ei kuitenkaan kerro kaikkea. Jos ihmisellä on hyvä toimeentulo, sadan tai kahdensadan euron vuosittainen lisämaksu on eri asia kuin ihmiselle, jolla rahat eivät tahdo riittää ruokaan, lääkkeisiin, asumiseen ja muihin välttämättömiin menoihin.

Siksi asiakasmaksujen tasa-arvovaikutusta ei pitäisi arvioida vain keskiarvoilla.

Miten maksujen korotukset kohdistuvat pienituloisiin naisiin?

STM:n muistio kertoo meille sukupuolivaikutuksen ja tulovaikutuksen erikseen, mutta se ei kuitenkaan tuo esiin yhtä tarkkaa ristiintaulukointia siitä, miten esimerkiksi pienituloisten naisten ja pienituloisten miesten maksut muuttuvat. Tämä on oleellista, jos haluamme arvioida tasa-arvoa kunnolla.

330 000 ihmistä saavuttaisi maksukaton

Yksi STM:n muistion kiinnostavimmista luvuista liittyy terveydenhuollon maksukattoon. Ilman hallituskauden asiakasmaksumuutoksia maksukaton arvioidaan täyttyvän vuoden aikana noin 160 000 ihmisellä eli 2,9 prosentilla väestöstä. Hallituskauden asiakasmaksumuutosten jälkeen maksukaton arvioidaan täyttyvän noin 330 000 ihmisellä eli 6 prosentilla väestöstä.

Toisin sanoen maksukaton vuosittain saavuttavien ihmisten määrä yli kaksinkertaistuisi.

Maksukatto on tarkoitettu suojaamaan paljon palveluja tarvitsevia ihmisiä. Kun maksut nousevat, yhä useampi ihminen saavuttaa katon. Maksukatto ei siis poista sitä tosiasiaa, että ennen katon täyttymistä ihmiselle voi syntyä huomattava määrä maksuja ja samalla on muistettava, että nykyjärjestelmässä asiakkaan pitää itse seurata maksukaton täyttymistä ja ilmoittaa siitä hyvinvointialueelle. STM toteaa itse muistiossaan, että kaikki asiakkaat eivät välttämättä huomaa maksukaton täyttymistä.

Tähän ollaan valmistelemassa muutosta, mutta se ei vielä ratkaise tämänhetkistä ongelmaa.

Onko tämä säästö?

Hallituksen esityksessä todetaan, että muutoksilla pyritään parantamaan julkisen talouden kestävyyttä, mutta asiakasmaksujen korottaminen ei ole sama asia kuin menojen leikkaaminen.

Se on asiakasmaksutulojen lisäämistä.

STM:n yhteisvaikutusmuistiossa vuoden 2024 päätettyjen asiakasmaksukorotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 150 miljoonaa euroa. Sosiaalihuoltolain uudistukseen liittyvien tulosidonnaisten maksujen muutosten arvioitu vaikutus on 15 miljoonaa euroa.

Vuoden 2026 kehysriihessä päätettyjen uusien terveydenhuollon asiakasmaksujen ja korotusten arvioitu vaikutus maksukertymään on 97 miljoonaa euroa vuodessa, kun tarkastelu tehdään vuoden 2027 tasossa.

Tämä tarkoittaa, että kyse on merkittävästä asiakasmaksutulojen lisäyksestä.

97 miljoonaa euroa lisää asiakasmaksuja ei tarkoita 97 miljoonaa euroa säästyneitä sote-menoja.

Palvelu itsessään pitää edelleen järjestää ja tuottaa.

Lääkäri, hoitaja, leikkaussali, tutkimuslaite, anestesia, laboratorio ja muu hoito maksavat edelleen saman verran tai lähes saman verran riippumatta siitä, maksaako asiakas palvelusta 0 euroa, 60 euroa tai 264 euroa.

Asiakasmaksu muuttaa ennen kaikkea sitä, kuka maksaa osan kustannuksesta.

Kyse on ennen kaikkea julkisen rahoituksen ja asiakasrahoituksen välisestä siirtymästä, ei automaattisesti palvelutuotannon säästöstä.

Mutta lisääkö tämä edes täysimääräisesti julkisen talouden tuloja?

Kun asiakasmaksuja korotetaan, kaikki laskennallinen maksukertymä ei välttämättä toteudu täysimääräisenä, sillä maksukatto rajoittaa joidenkin asiakkaiden maksuja, lisäksi asiakasmaksuihin liittyy maksamatta jääviä laskuja ja muita käytännön ongelmia.

STM:n laskelma ei ota huomioon sitä, että ihmisten käyttäytyminen voi muuttua.

STM käyttää ns. staattista arviota. Mallissa oletetaan, että palvelujen käyttö pysyy samana, vaikka maksut nousevat. Muutosten oletetaan tulevan voimaan ikään kuin yhdessä yössä ja olevan koko vuoden täysimääräisesti voimassa.

Todellisuudessa ihminen voi ajatella, että ”en mene tällä kertaa lääkäriin, koska minulla ei ole varaa,” tai ”katson vielä, jos tämä vaiva menisi itsestään ohi,” tai ”en pysty maksamaan tätä nyt.”

Jos näin tapahtuu, asiakasmaksukertymä ei välttämättä kasva hallituksen laskelman mukaisesti ja silloin syntyy toinen riski siitä, että hoitoon hakeutuminen lykkääntyy ja hoito/hoitotoimenpiteet muuttuvat raskaammiksi (eli kalliimmiksi).

Asiakasmaksu voi siis muuttua myöhemmäksi kustannukseksi

Tämä on terveydenhuollon talouden kannalta olennainen asia.

Jos ihminen hakee hoitoa ajoissa, ongelma voidaan ehkä hoitaa pienellä toimenpiteellä, lääkkeellä, ohjauksella tai lyhyellä käynnillä. Jos hoito lykkääntyy, seurauksena voi olla raskaampi hoito, päivystyskäynti, sairaalahoito, pidempi sairausloma tai työkyvyn heikkeneminen.

STM:n yhteisvaikutusmuistio ei arvioi näitä käyttäytymisvaikutuksia. Se ei siis pysty vastaamaan siihen, kuinka paljon maksujen korotukset vähentävät palvelujen käyttöä tai kuinka paljon mahdollinen hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen myöhemmin lisää raskaampien palvelujen tarvetta.

Mikä on asiakasmaksujen nettovaikutus julkiselle taloudelle, kun huomioon otetaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut, mahdollinen palvelujen käytön väheneminen ja mahdollinen raskaampien palvelujen tarpeen kasvu?

Tähän pelkkä 97 miljoonan euron maksukertymä ei vastaa.

Erityisen ongelmallinen on se, mitä vaikutusarvioinnissa ei pystytä näkemään

STM:n arviointi on ihan hyödyllinen, mutta siinä on rajansa ja se perustuu vuoden 2022 palvelunkäyttötietoihin, eikä se huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia. Se tarkastelee muutoksia vuoden 2027 tasolla tilanteessa, jossa kaikki muutokset olisivat voimassa koko vuoden ja se tarkastelee hallituskauden asiakasmaksujen yhteisvaikutusta, ei jokaisen yksittäisen maksun kaikkia erityisiä vaikutuksia.

Tämä on tärkeää esimerkiksi aborttimaksujen kohdalla.

Abortti on tässä enemmän kuin yksi maksuluokka

Hallituksen esityksessä uusi leikkaus- ja toimenpidemaksu voisi olla enintään 264,10 euroa. Uudet maksut kerryttäisivät maksukattoa. Maksua ei kuitenkaan perittäisi esimerkiksi sellaisista toimenpiteistä, joiden tarve on suorassa yhteydessä synnytykseen tai tietyistä raskauteen liittyvistä komplikaatioista.

Tässä tulee esiin kysymys naisten asemasta.

Raskaus, synnytys, keskenmeno ja raskaudenkeskeytys ovat palveluja, joiden käyttäjät ovat biologisista syistä pääosin naisia ja muita raskautuvia henkilöitä.

Siksi asiakasmaksupäätös ei ole sukupuolivaikutuksiltaan täysin neutraali, vaikka itse maksu olisi kirjoitettu sukupuolineutraaliksi.

En väitä, että jokainen maksu olisi automaattisesti tasa-arvon vastainen, mutta jos STM:n oma arvio osoittaa jo koko asiakasmaksupaketin kohdistuvan naisiin hieman miehiä useammin, mietin vain, että miten yksittäiset lisääntymisterveyteen liittyvät maksut vaikuttavat tähän kokonaisuuteen.

Erityisesti haluaisin tietää, onko uuden leikkaus- ja toimenpidemaksun osalta arvioitu erikseen:

  • kuinka suuri osa maksusta kohdistuu naisiin
  • kuinka suuri osa liittyy lisääntymisterveyteen
  • kuinka suuri osa kohdistuu pienituloisiin
  • onko vaikutusta arvioitu yhdessä sukupuolen ja tulotason kanssa
  • voiko maksu muodostaa käytännössä taloudellisen kynnyksen hoitoon hakeutumiselle.

Näitä kysymyksiä ei STM:n yhteisvaikutusmuistio ratkaise.

Uudellamaalla ratkaisu ei ole aivan sama kuin muualla Suomessa

Aborttimaksujen keskustelussa on hyvä huomata vielä se, että valtakunnallinen lainsäädäntö ja käytännön asiakasmaksu eivät ole aivan sama asia.

Valtio säätää asiakasmaksujen perusteista ja enimmäismääristä, mutta hyvinvointialueet päättävät omista asiakasmaksuistaan lain sallimissa rajoissa. Asiakasmaksuja ei siis automaattisesti peritä aina lain sallimaan enimmäismäärään saakka.

Uudellamaalla tilanne on vielä hieman erilainen. Helsinki ja neljä Uudenmaan hyvinvointialuetta, eli Länsi-Uusimaa, Keski-Uusimaa, Itä-Uusimaa ja Vantaa-Kerava, järjestävät perusterveydenhuollon ja sosiaalipalvelut kukin itse, mutta erikoissairaanhoidosta vastaa HUS-yhtymä. Siksi esimerkiksi raskaudenkeskeytykseen liittyvä mahdollinen asiakasmaksu kuuluu Uudellamaalla HUSin päätöksenteon piiriin.

Tällä hetkellä HUSin omassa hinnastossa päiväkirurgisen toimenpiteen maksu on 233,80 euroa. HUS kertoo myös, että päiväkirurgian maksu peritään toimenpiteestä, joka tehdään leikkaussalissa ja joka edellyttää esimerkiksi yleisanestesiaa, laajaa puudutusta tai suonensisäisesti annettavaa lääkitystä.

Nyt Helsingin pormestari Daniel Sazonov on Helsingin edustajien kautta lähtenyt tavoittelemaan HUSissa ratkaisua, jossa kaikista aborteista luovuttaisiin perimästä asiakasmaksua. Tämä on tärkeä ero valtakunnalliseen keskusteluun siinä, että vaikka eduskunta hyväksyisi lainsäädännön, joka mahdollistaa maksun perimisen, HUS voisi omassa päätöksenteossaan päättää olla perimättä sitä.

Jos asiakasmaksu on lainsäädännön mukaan mahdollinen mutta sen periminen ei ole pakollista, miksi raskaudenkeskeytyksestä pitäisi periä maksu lainkaan?

HUSin kohdalla tätä kysymystä on nyt mahdollista tarkastella myös käytännössä.

Uudellamaalla voidaan tehdä oma ratkaisu

Tässä on myös laajempi periaatteellinen kysymys, jota pohdin alueellisesta tasa-arvonäkökulmasta. Jos asiakasmaksuista päätetään hyvinvointialueilla erikseen, voi syntyä tilanne, jossa saman terveyspalvelun hinta riippuu siitä, missä päin Suomea ihminen asuu.

Uudellamaalla taas HUSin järjestämä erikoissairaanhoito muodostaa oman kokonaisuutensa. Tämä tarkoittaa, että valtakunnallinen asiakasmaksulainsäädäntö määrittelee rajat, mutta poliittista harkintaa jää myös alueelliselle tasolle.

Minusta tätä päätösvaltaa pitäisi käyttää erityisen harkitusti silloin, kun kyse on palveluista, joiden käyttäjät ovat pääosin naisia ja joissa palvelun tarve liittyy lisääntymisterveyteen.

HUSin päätös olisi myös tasa-arvopäätös

Jos HUS päättäisi olla perimättä abortista asiakasmaksua, se ei poistaisi valtakunnalliseen asiakasmaksupolitiikkaan liittyviä ongelmia. Se kuitenkin poistaisi yhden konkreettisen taloudellisen esteen lisääntymisterveyden palvelusta. Samalla se olisi esimerkki siitä, että hyvinvointialueilla ja HUSissa voidaan käyttää omaa päätösvaltaa myös tasa-arvovaikutusten huomioimiseen. Tämä ei tarkoita, että kaikista terveyspalveluista pitäisi tehdä maksuttomia, mutta silloin kun päätetään asiakasmaksuista, pitäisi kysyä myös sitä, että mihin palveluun maksu kohdistuu? Kuka sitä käyttää? Millainen taloudellinen asema käyttäjillä on? Voiko maksu vaikuttaa palvelun käyttämiseen? Ja onko maksulla sukupuolivaikutuksia?

Kyllä nämä kysymykset koskevat myös HUSia ja kun HUS päättää omasta asiakasmaksuhinnastostaan ja tässä palataan STM:n omaan vaikutusarvioon.

Kun ministeriön laskelman mukaan asiakasmaksujen korotukset kohdistuvat jo kokonaisuutena naisiin hieman miehiä useammin (55 prosenttiin naisista ja 45 prosenttiin miehistä) ei ole yhdentekevää, millaisia ratkaisuja tehdään nimenomaan naisten lisääntymisterveyteen liittyvissä palveluissa. Tasa-arvo ei synny vain siitä, että laki on kaikille sama.

Tasa-arvoa on myös se, ettei ihmisen taloudellinen asema muodostu esteeksi palvelulle, jota hän tarvitsee ja johon hänellä on oikeus.

Tasa-arvo ei tarkoita vain samaa euromäärää

Jos kaikilta peritään sama 100 euron maksu, sääntö on muodollisesti sama, mutta 100 euroa ei ole sama asia henkilölle, jolla on 5 000 euron kuukausitulot kuin henkilölle, jonka käytettävissä olevat tulot ovat muutamia satoja euroja kuukaudessa. Samoin terveydenhuollon maksu ei kohdistu sukupuoliin samalla tavalla, jos toinen sukupuoli käyttää kyseisiä palveluja enemmän.

STM:n oma aineisto osoittaa tämän.

Naisista 55 prosentilla asiakasmaksujen arvioidaan kasvavan, miehistä 45 prosentilla. Yli sadan euron maksujen kasvua arvioidaan naisille 19 prosentille ja miehille 15 prosentille.

Tämä ei ole mielipide. Se on STM:n oma vaikutusarvio.

Kahdeksan asiaa, jotka pitäisi nähdä yhdessä

Kun asiakasmaksukokonaisuutta tarkastelee kokonaisuutena, nousee esiin ainakin kahdeksan kysymystä.

1. Vaikutuksia on arvioitu, jotenkin.

STM:n mikrosimulointi antaa tietoa siitä, keihin maksujen korotukset kohdistuvat.

2. Sukupuolivaikutus on olemassa.

Maksut kasvavat hieman useammin naisilla kuin miehillä. Naisista 55 prosentilla ja miehistä 45 prosentilla maksut kasvaisivat.

3. Pienituloiset kantavat suhteellisesti suurempaa taakkaa.

Vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin on suurin alimmassa tulokymmenyksessä.

4. Maksukaton saavuttavien määrä kasvaa voimakkaasti.

STM arvioi määrän kasvavan noin 160 000 ihmisestä 330 000 ihmiseen vuodessa. Osuus väestöstä nousisi 2,9 prosentista kuuteen prosenttiin.

5. 97 miljoonaa euroa ei ole sama asia kuin 97 miljoonan euron säästö.

Se on vuoden 2027 tasossa arvioitu asiakasmaksukertymän kasvu vuoden 2026 kehysriihen päättämistä terveydenhuollon maksumuutoksista.

6. Laskelma ei huomioi ihmisten käyttäytymisen muutoksia.

Jos ihmiset vähentävät palvelujen käyttöä maksujen vuoksi, todellinen maksukertymä ja terveysvaikutukset voivat poiketa laskelmasta.

7. Tasa-arvovaikutusta ei ole viety kaikilta osin riittävän pitkälle.

STM kertoo sukupuoli- ja tulovaikutukset erikseen, mutta esimerkiksi pienituloisten naisten ja miesten vaikutuksia ei tästä yhteisvaikutusmuistiosta saada näkyviin.

8. Kaikkia hallituskauden asiakasmaksumuutoksia ei edes ole mukana muistion laskelmissa.

Muistiossa ei ole arvioitu esimerkiksi uusia kuolemansyyn selvittämisen ja vainajan säilyttämisen maksuja eikä käyttämättä jätetystä palvelusta perittävän maksun korotusta. STM arvioi kuitenkin näiden ulkopuolelle jätettyjen muutosten vaikutusten olevan huomattavasti pienempiä kuin mukana olevien kolmen pääkokonaisuuden.

Entä ne kaikkein tärkeimmät kysymykset?

Minusta eduskunnassa pitäisi nyt kysyä muutakin kuin sitä, paljonko yksi maksu on.

Kuinka paljon hallitus todella odottaa saavansa rahaa asiakasmaksujen korotuksilla sen jälkeen, kun huomioidaan maksukatto, maksamatta jäävät maksut ja mahdollinen palvelujen käytön väheneminen?

Onko arvioitu, kuinka paljon hoitoon hakeutumisen lykkääntyminen lisää myöhemmin raskaampien palvelujen käyttöä?

Onko arvioitu erikseen pienituloisten naisten asemaa?

Onko lisääntymisterveyteen kohdistuvista maksuista tehty oma sukupuolivaikutusten arviointi?

Onko arvioitu, kuinka paljon asiakasmaksujen korotukset lisäävät toimeentulotuen tarvetta?

Kuinka moni ihminen jättää palvelun käyttämättä hinnan vuoksi?

Onko asiakasmaksujen korottaminen todella julkisen talouden säästö, jos samalla riski hoidon lykkääntymisestä ja myöhemmin tarvittavista raskaammista palveluista kasvaa?

Näihin kysymyksiin pelkkä asiakasmaksujen kertymää koskeva laskelma ei riitä vastaamaan.

Terveydenhuolto ei ole vain menoerä

Julkisessa taloudessa on helppo katsoa yhtä saraketta: paljonko tästä saadaan lisää tuloja?

Terveydenhuollossa pitäisi katsoa myös toista saraketta:

mitä tapahtuu, jos ihminen ei saa tarvitsemaansa hoitoa ajoissa?

Ennaltaehkäisy, varhainen hoito ja helposti saavutettavat palvelut maksavat nekin rahaa, mutta vielä kalliimmaksi voi tulla se, että ihminen joutuu myöhemmin päivystykseen, sairaalahoitoon tai pitkäaikaiseen palveluun siksi, että apua ei haettu ajoissa. Tämän vuoksi asiakasmaksupolitiikkaa ei pitäisi tarkastella vain tulonhankintana, vaan terveyspolitiikkana, sosiaalipolitiikkana, tasa-arvopolitiikkana ja julkisen talouden politiikkana.

Maksu ei saa muodostua hoidon esteeksi

Minusta Suomessa pitää voida pitää kiinni siitä, että ihmisen pitää saada tarvitsemansa terveydenhuolto riippumatta siitä, onko hänellä juuri sillä hetkellä varaa maksaa siitä. Asiakasmaksu ei saa olla portti, jonka kohdalla pienituloinen ihminen joutuu miettimään, voiko hän mennä hoitoon, eikä lisääntymisterveyteen liittyvien palvelujen kohdalla pitäisi syntyä tilannetta, jossa ihmisen tosiasiallinen mahdollisuus käyttää palvelua riippuu hänen lompakostaan.

Haluan tietää, mitä nämä päätökset tarkoittavat naisille, miehille, pienituloisille, ikääntyneille, paljon palveluja tarvitseville ja niille ihmisille, joiden terveys on jo valmiiksi heikommassa asemassa.

Haluan tietää myös, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, jos ihminen jättää hoidon tänään väliin 60 tai 260 euron maksun vuoksi.

Sillä lopulta kysymys ei ole vain siitä, kuinka paljon hyvinvointialue saa asiakkaalta rahaa.

Kysymys on siitä, saako ihminen oikea-aikaista hoitoa silloin, kun hän sitä tarvitsee ja siitä, onko Suomessa terveydenhuolto aidosti yhdenvertaista, vai vain muodollisesti samanlaista kaikille.

Lähteet:

MUISTIO_20260921112533.PDF

Hallituksen neuvottelut budjetista – Valtioneuvosto

Hallituksessa puhkesi elokuussa kiista abortti­maksuista KD:n ja RKP:n välille | Uutisia lyhyesti | Yle

Hallituksessa oli aborteista riita, joka on lähinnä periaatteellinen | HS.fi

Oppositio tyrmistyi aborttimaksusta | MTV Uutiset

Anders Adlercreutz puolustaa hallituksen aborttilinjaa – Ilta-Sanomat

Sazonov: Helsinki ohjeistaa Husia lupumaan kaikkien aborttien maksuista | HS.fi