Kategoria-arkisto:Saavutettavuus

Ongelma ei ole naisten pelko vaan miesten väkivalta

Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksittäisten ihmisten tragedia vaan yksi Suomen vakavimmista ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmista. Silti siitä puhutaan edelleen liian usein kuin se olisi yksityinen asia, parisuhteen “riita” tai yksittäinen poikkeus. Todellisuudessa kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka koskettaa valtavaa määrää naisia kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja verkossa.

Suomessa yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua elämänsä aikana. Vakavin väkivalta tapahtuu usein lähisuhteissa, tekijänä nykyinen tai entinen kumppani. Se tarkoittaa, että monelle naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä katu vaan oma koti.

Silti keskustelu kääntyy yhä liian usein uhriin.

Miksi hän ei lähtenyt aiemmin?
Miksi hän meni takaisin?
Miksi hän ei kertonut heti?
Miksi hän pukeutui niin?

Nämä kysymykset eivät pysäytä väkivaltaa. Ne siirtävät vastuun pois tekijältä ja opettavat uhreille, ettei heitä välttämättä uskota.

Uhrien uskominen ei saa olla valikoivaa

Yksi väkivallan suurimmista ongelmista on se, kuinka usein uhrit joutuvat puolustamaan omaa kokemustaan. Moni nainen kertoo kohdanneensa epäilyä, vähättelyä tai syyllistämistä jopa hakiessaan apua. Tämä näkyy erityisesti seksuaaliväkivallassa ja digitaalisessa väkivallassa.

Digitaalinen väkivalta ei ole “vain nettiä”. Se voi olla vainoamista, uhkailua, kontrollointia, seksuaalista häpäisyä tai jatkuvaa pelottelua. Sosiaalinen media ja teknologia ovat mahdollistaneet uusia tapoja käyttää valtaa ja aiheuttaa pelkoa. Deepfake-kuvat, yksityisten kuvien levittäminen ja verkossa tapahtuva häirintä kohdistuvat erityisesti naisiin.

Kun väkivaltaa vähätellään tai normalisoidaan, tekijä hyötyy hiljaisuudesta. Siksi uhrien uskominen ei ole vain empaattinen teko, vaan yhteiskunnallinen vastuu.

“Mies vai karhu?” kertoo naisten kokemasta turvattomuudesta

Viime vuosien puhutuimpia keskusteluja oli kysymys siitä, että valitsisitko metsään vastaan tulevaksi mieluummin miehen vai karhun?

Moni mies loukkaantui kysymyksestä. Mutta juuri reaktio paljasti jotain olennaista. Suurimmalle osalle naisista kysymys ei ollut kirjaimellinen vaan symbolinen. Se kertoi jatkuvasta turvattomuuden kokemuksesta, jonka moni nainen tunnistaa jo lapsuudesta asti.

Naiset oppivat varomaan miehiä ennen kuin he oppivat luottamaan heihin.
Älä kävele yksin pimeällä.
Pidä avaimet kädessä.
Älä jätä juomaa valvomatta.
Jaa sijaintisi ystävälle.

Nämä eivät ole satunnaisia neuvoja vaan osa monen naisen arkea.

Karhu toimii vaistojensa mukaan. Ihmisen pitäisi kyetä moraaliseen vastuuseen. Silti liian moni nainen tietää kokemuksesta, ettei väkivallan uhkaa voi aina ennakoida, eikä ympäristö välttämättä usko, vaikka jotain tapahtuisi.

“Mies vai karhu?” ei ollut hyökkäys kaikkia miehiä vastaan. Se oli kuvaus siitä, kuinka syväksi turvattomuus on yhteiskunnassa juurtunut.

Kieli paljastaa asenteet

Myös tapa, jolla puhumme miehistä ja naisista, kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.

Miespoliitikko “jyrähtää”, “linjaa” ja “ottaa tilan haltuun”. Häntä pidetään määrätietoisena ja vahvana johtajana. Kun nainen toimii samalla tavalla, häntä kuvataan helposti “hankalaksi”, “pikkumaiseksi”, “kylmäksi” tai “liian tunteelliseksi”.

Mies on helposti asiantuntija. Nainen on “naisasiantuntija”.
Mies on poliitikko. Nainen on naispoliitikko.
Mies johtaa määrätietoisesti. Nainen komentaa.

Kieli ei ole merkityksetöntä. Se rakentaa mielikuvia siitä, kuka nähdään uskottavana, pätevänä ja vallankäyttöön oikeutettuna.

Sama näkyy väkivaltakeskustelussa. Miehen väkivaltaa saatetaan selittää stressillä, alkoholilla tai vaikealla elämäntilanteella. Naisen reaktiota taas tarkastellaan suurennuslasilla: oliko hän liian vihainen, liian äänekäs, liian humalassa, liian jotain.

Kun naisia arvioidaan jatkuvasti eri mittapuulla kuin miehiä, ylläpidetään kulttuuria, jossa heidän kokemuksensa kyseenalaistetaan helpommin.

Miesten vastuusta on puhuttava

Naisiin kohdistuva väkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa vakavan väkivallan tekijöistä on miehiä. Tämän sanominen ei ole miesten syyllistämistä, vaan ongelman tunnistamista.

Iso osa miehistä ei käytä väkivaltaa. Mutta liian moni mies vaikenee silloin, kun kohtaa naisvihamielistä puhetta, kontrollointia tai seksuaalista häirintää ympärillään. Hiljaisuus ylläpitää kulttuuria, jossa väkivallalle jää tilaa.

Miesten vastuuta tarvitaan erityisesti siinä, miten toisille miehille puhutaan. Millaisia vitsejä hyväksytään? Millaisia asenteita pidetään normaalina? Milloin puututaan?

Väkivallan ehkäisy ei voi jäädä vain naisten tehtäväksi.

Kasvatus rakentaa tulevaisuuden asenteet

Väkivalta ei synny tyhjiössä. Asenteet opitaan jo varhain.

Pojille opetetaan edelleen liian usein, että tunteet pitää tukahduttaa, että kovuus on vahvuutta ja että aggressiivisuus kuuluu miehisyyteen. Samaan aikaan tytöille opetetaan varovaisuutta, miellyttämistä ja vastuuta muiden tunteista.

Kun pojan aggressiivisuutta vähätellään “pojat on poikia” -asenteella, opetetaan samalla, että väkivalta on hyväksyttävä osa miehisyyttä.

Kasvatuksen vastuu kuuluu kodeille, kouluille, harrastuksille, medialle ja koko yhteiskunnalle. Me päätämme joka päivä, millaista käytöstä hyväksymme ja millaista emme.

Turvattomuus ei saa olla normaali osa naisten elämää

Moni nainen elää jatkuvan varovaisuuden kanssa. Avaimia pidetään kädessä kotiin kävellessä. Sijainti jaetaan ystävälle. Taksin rekisterinumero lähetetään läheiselle. Sosiaalisen median kommentteja pelätään.

Nämä eivät ole “ylireagointia”. Ne ovat selviytymiskeinoja yhteiskunnassa, jossa väkivallan uhka on todellinen.

Silti naisten kokemaa pelkoa vähätellään usein. Jos nainen kertoo häirinnästä, hänelle saatetaan sanoa, ettei “kannata ottaa niin vakavasti”. Jos nainen kertoo väkivallasta, häneltä kysytään ensimmäisenä, miksi hän jäi.

Harvemmin kysytään, miksi joku käytti väkivaltaa.

Yhteiskunnan vastuu näkyy teoissa, ei juhlapuheissa

Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa riittävän tehokkaasti. Uhrien palvelut ovat alimitoitettuja, turvakodeista ja järjestötyöstä leikataan, vaikka avun tarve kasvaa jatkuvasti.

Jos yhteiskunta todella haluaa vähentää väkivaltaa, tarvitaan enemmän kuin kampanjoita. Tarvitaan resursseja, ennaltaehkäisyä, tunnetaitokasvatusta, matalan kynnyksen apua ja toimivia palveluita.

Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutos.

Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu niin kauan kuin uhreja epäillään enemmän kuin tekijöitä. Ei niin kauan kuin hiljaisuutta pidetään neutraalina. Ei niin kauan kuin väkivaltaa selitetään pois.

Yhteiskunnan sivistystä ei mitata juhlapuheilla vaan sillä, uskotaanko uhreja silloin kun he kertovat kokemuksistaan ja puututaanko väkivaltaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Lähteet:

https://naistenlinja.fi/naisiin-kohdistuva-vakivalta-suomessa

https://yle.fi/a/74-20118646

https://thl.fi/data-ja-tilastot/vakivalta/lahisuhdevakivalta-ja-naisiin-kohdistuva-vakivalta

https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/uutiset/suositukset-grevio

https://nettiturvakoti.fi/tilastoja-vakivallasta

https://poliisi.fi/-//25254699/tutkimus-naisiin-kohdistuvaa-digitaalista-vakivaltaa-on-sivuutettu-ja-normalisoitu

https://areena.yle.fi/1-77570438

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012025170.html

https://yle.fi/a/74-20227385

Idänpään-Heikkilä_Aurora_tutkielma_2022Download
VNTEAS_2023_65Download

Rintasyöpäseulonta Suomessa – oma kokemus ja alueelliset erot osallistumisessa

Sain hiljattain kutsun rintasyöpäseulontaan. Otin sen vastaan kiitollisena ja ilman epäröintiä, sillä minulla on aiempaa kokemusta tutkimuksista. Olen käynyt mammografiassa kerran seulontakutsun perusteella ja lisäksi kerran jo ennen varsinaista kutsua, kun rinnastani löydettiin kyhmy. Tilanne oli silloin luonnollisesti huolestuttava, mutta samalla se toi esiin sen, kuinka tärkeää on päästä tutkimuksiin nopeasti ja luottaa toimivaan terveydenhuoltoon.

Siksi nykyinen kutsu tuntuu ennen kaikkea hyvältä ja turvalliselta asialta. Se on muistutus siitä, että seulonnat eivät ole vain rutiinia, vaan mahdollisuus havaita muutokset ajoissa. Aion luonnollisesti noudattaa kutsua.

Seulontojen merkitys Suomessa

Rintasyöpäseulonnat ovat Suomessa maksuttomia ja ne kohdistuvat 50–69-vuotiaisiin naisiin kahden vuoden välein. Tavoitteena on löytää mahdolliset rintasyövät varhaisessa vaiheessa, jolloin hoitoennuste on yleensä parempi.

Osallistumisaktiivisuus on Suomessa kansainvälisesti erittäin korkea ja suurin osa kutsutuista osallistuu seulontoihin.

Alueelliset erot osallistumisessa

Kun tarkastellaan hyvinvointialueita, osallistumisessa näkyy pieniä eroja. Viimeisimpien lukujen mukaan tilanne on esimerkiksi seuraava:

AlueOsallistumisaktiivisuus
Länsi-Uusimaa76,1 %
Helsinki74,3 %
Pirkanmaa83,5 %
Pohjanmaa84,9 %

Eroja on, mutta kaikki alueet sijoittuvat kuitenkin tasolle, jota voi pitää hyvänä myös kansainvälisessä vertailussa.

Miksi alue-erot syntyvät?

Syyt eivät ole yksiselitteisiä, vaan usean tekijän yhdistelmä:

  • suurkaupunkien kiireinen elämäntapa
  • väestön liikkuvuus ja muuttaminen
  • palvelujen hajautuminen ja saavutettavuus
  • kutsujärjestelmän tavoittavuus arjessa
  • väestörakenne ja monimuotoisuus

Tärkeää on kuitenkin huomata, että vaikka erot näkyvät tilastoissa, kaikki alueet ovat edelleen korkealla tasolla.

Pitäisikö seulontoja laajentaa muihin ikäryhmiin?

Tämä on kysymys, joka nousee esiin toistuvasti terveydenhuollon keskusteluissa.

Tällä hetkellä seulonta koskee 50–69-vuotiaita, mutta moni asiantuntija on pohtinut, voisiko ikärajoja laajentaa molempiin suuntiin.

Nuoremmat ikäryhmät (esim. 45–49-vuotiaat):
Rintasyöpää todetaan myös alle 50-vuotiailla, joten varhaisempi aloitus voisi teoriassa löytää tapauksia aikaisemmin. Toisaalta nuoremmilla naisilla rintakudos on usein tiiviimpää, mikä voi vaikeuttaa mammografian tulkintaa ja lisätä jatkotutkimuksia.

Vanhemmat ikäryhmät (yli 69-vuotiaat):
Monet yli 70-vuotiaat ovat nykyään hyväkuntoisia ja aktiivisia, joten seulonnan jatkaminen voisi olla hyödyllistä osalle heistä. Toisaalta iän myötä muut terveysriskit kasvavat, jolloin seulonnan hyötyjä ja haittoja on arvioitava tarkemmin yksilöllisesti.

Oma kokemus ja ajatus

Omalla kohdallani aiempi kokemus kyhmyn tutkimisesta on tehnyt seulonnasta konkreettisen ja ymmärrettävän. Kun tietää, että tutkimuksiin pääsee nopeasti ja että järjestelmä toimii, kutsu ei tunnu velvollisuudelta vaan mahdollisuudelta huolehtia omasta terveydestä.

Seulonta ei poista epävarmuutta kokonaan, mutta se tuo mielenrauhaa. Ja juuri siksi koen tärkeäksi noudattaa kutsua.

Rintasyöpäseulonnat ovat tärkeä osa ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa Suomessa. Järjestelmä toimii ja osallistumisaste on korkealla tasolla kaikilla alueilla, vaikka toki eroja näkyykin.

Omalla kohdallani tämä kutsu on jälleen muistutus siitä, että terveyden seuraaminen ei aina vaadi oireita, vaan joskus riittää, että vastaa kutsuun ja antaa mahdollisuuden tarkistaa, että kaikki on kunnossa.

Lähteet

Palveleeko opetusministerin ajama koulun kesälomien siirto perheitä vai liike-elämää?

Opetusministeri Anders Adlercreutzin esitys kesälomien siirtämisestä on herättänyt paljon keskustelua. Ministerin mukaan uusi lomamalli voisi lisätä perheiden yhteistä aikaa ja tukea matkailu- ja palvelualaa. Samalla on väläytelty huhtikuulle sijoitettavaa ylimääräistä lomaviikkoa. Mutta ketä muutos oikeasti palvelisi? Lapsiperheitä vai liike-elämää?

Ajatus kuulostaa paperilla houkuttelevalta: kesäloma myöhemmin, keväälle hengähdystauko ja ehkä enemmän mahdollisuuksia yhteiseen aikaan. Käytännössä moni lapsiperhe kuitenkin tunnistaa nopeasti ongelman. Suurin osa vanhemmista ei voi noin vain järjestää useita yhteisiä lomajaksoja vuoden mittaan. Suomessa työelämä pyörii edelleen vahvasti kesäkauden ympärillä, eikä monilla aloilla ole mahdollisuutta pitää lomia vapaasti huhtikuussa ja uudelleen keskikesällä.

Jos huhtikuussa tulee viikon loma ja kesälomaa samalla siirretään eteenpäin, mitä tapahtuu perheiden arjessa? Vanhemmat joutuvat järjestämään lastenhoitoa jälleen yhdelle ylimääräiselle viikolle. Kaikilla ei ole isovanhempia auttamassa eikä mahdollisuutta etätöihin. Monessa perheessä tämä tarkoittaa lisää säätämistä, lisää kustannuksia ja lisää kuormitusta, ei yhteistä laatuaikaa. Eikä etätyöt ole yhteistä aikaa, etätyöt on TYÖNTEKEMISTÄ.

On vaikea nähdä, miten tämä lisäisi aidosti perheiden yhteistä aikaa. Yhteinen aika syntyy siitä, että ihmisillä on mahdollisuus olla samaan aikaan vapaalla. Työelämä ei kuitenkaan muutu samalla tahdilla kuin koulun lomaehdotukset. Monilla aloilla kesälomat määräytyvät työvuorojen, tuotannon tai sesonkien mukaan. Harva vanhempi voi olla poissa töistä “jatkuvasti”, ensin huhtikuussa ja sitten pitkällä kesälomalla myöhemmin kesällä.

Lisäksi kevätlukukausi on jo nykyisellään monille raskas. Pitkä pimeä talvi, kokeet, arvioinnit ja jatkuva suorittaminen kuormittavat oppilaita, opettajia ja koko kouluyhteisöä. Kevään lopussa moni on aidosti väsynyt. Opettajat puhuvat lisääntyneestä kuormituksesta, oppilaat jaksamisongelmista ja perheet arjen uupumisesta. Kesäloma ei ole vain “kiva etu”, vaan monelle tärkeä palautumisen paikka.

Siksi herää kysymys: onko tässä oikeasti kuultu niitä ihmisiä, joita muutos koskee? Oppilaita, opettajia, koulun henkilökuntaa ja lapsiperheitä? Vai tuleeko paine enemmän matkailu- ja palvelualalta, jotka hyötyisivät pidemmästä kesäsesongista? Kun puhutaan “perheiden yhteisestä ajasta”, kuulostaa siltä, että perheet asetetaan perusteluksi ratkaisulle, jonka todelliset hyödyt valuvat aivan muualle.

Myös liike-elämän näkökulmasta muutos voi olla ongelmallinen. Suomessa monet alat toimivat nykyisen lomarytmin mukaan. Kesätyöt, tapahtumat, matkailu, mökkikausi ja yritysten vuosikello rakentuvat pitkälti koulujen kesälomien ympärille. Jos rytmiä muutetaan, vaikutukset eivät kohdistu vain kouluihin vaan koko yhteiskuntaan. Epäselväksi jää, kuka lopulta hyötyisi ja kuinka paljon. Kuka tätä loppujen lopuksi ajaa?

Kuka tätä muutosta todella kannattaa? Lapsiperheetkö, jotka jo nyt kamppailevat arjen aikataulujen kanssa? Vai ne, joilla ei enää ole koululaisten arkea pyöritettävänä? On eri asia tarkastella lomia teoriassa kuin elää niitä käytännössä.

Koulujen loma-ajat eivät ole vain kalenteritekninen kysymys. Ne liittyvät lasten jaksamiseen, perheiden arkeen ja koko yhteiskunnan rytmiin. Siksi näin suuri muutos pitäisi tehdä vasta laajan keskustelun ja aidon vaikutusarvioinnin jälkeen, ei vain sillä perusteella, että pidempi matkailusesonki kuulostaa hyvältä.

Lähipalvelut eivät säily itsestään: Karjalohja ja Sammatti näyttävät, mitä paikallinen aloitteellisuus voi parhaimmillaan saada aikaan



Kun sosiaali- ja terveyspalveluita keskitetään, keskustelu pyörii usein numeroissa, tehokkuudessa ja säästöissä. Harvemmin puhutaan siitä, mitä palveluiden katoaminen tarkoittaa ihmisten arjessa, erityisesti haja-asutusalueilla, joissa välimatkat ovat pitkiä ja palvelut monelle elintärkeitä.

Silti juuri näillä alueilla on nähty myös jotain erittäin arvokasta, eli paikallista yhteishenkeä, aloitteellisuutta ja halua löytää ratkaisuja.

Kuten kirjoitin aiemmin Karjalohjan terkan tilanteesta (https://lottapaakkunainen.com/2026/05/21/karjalohjan-terkka-on-oiva-esimerkki-siita-mita-lahipalveluilla-ja-paikallisella-aloitteellisuudella-voidaan-saada-aikaan/?utm_source=chatgpt.com), Karjalohjan terveysaseman lakkauttamisen jälkeen kyläläiset eivät jääneet vain seuraamaan sivusta palveluiden katoamista. Alueelle perustettiin yhdistys, joka ryhtyi aktiivisesti etsimään ratkaisuja ja turvaamaan palveluiden säilymistä paikallisesti.

Karjalohjan esimerkki osoittaa, että ihmiset ovat valmiita tekemään paljon oman kylänsä ja yhteisönsä puolesta silloin, kun lähipalvelut ovat uhattuna.

Samanlaista rohkeaa paikallista toimintaa nähdään nyt myös Sammatissa.

Sammatin terveysasema sulki ovensa huhtikuun lopussa ja samalla myös Husin näytteenottopalvelu oli vaarassa loppua alueelta kokonaan. Tämä olisi tarkoittanut monille ikääntyneille, autottomille ja muuten haavoittuvassa asemassa oleville pitkiä matkoja laboratorioasiointiin Lohjan keskustaan tai Pusulaan.

Tilanteeseen löytyi kuitenkin ratkaisu yhteistyöllä ja paikallisella aktiivisuudella.

Sammatin sivuapteekki ryhtyi yhteistyöhön Husin ja hyvinvointialueen kanssa ja näytteenotto jatkuu 29. toukokuuta alkaen apteekin tiloissa. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen kerta Suomessa, kun julkisen terveydenhuollon näytteenottopalvelu toimii apteekin yhteydessä.

Ratkaisun mahdollisti aktiivinen apteekkari Kaisa Heimala, joka halusi löytää keinon säilyttää asukkaille tärkeä palvelu. Näytteet otetaan entisen pankin holvissa sijaitsevassa tilassa, joka soveltuu toimintaan esimerkiksi äänieristyksen vuoksi.

Tämä ei ole vain yksittäinen käytännön ratkaisu. Tämä on esimerkki siitä, miten paikalliset toimijat voivat yhdessä rakentaa uudenlaisia tapoja tuottaa lähipalveluita silloin, kun perinteiset rakenteet muuttuvat.

Lähipalveluissa ei ole kyse vain rakennuksista tai vastaanottoajoista. Kyse on turvallisuuden tunteesta, saavutettavuudesta ja siitä, että ihmiset saavat tarvitsemansa palvelut ajoissa ja kohtuullisen matkan päästä.

Monelle ikääntyneelle ihmiselle mahdollisuus päästä verikokeisiin omalla kylällä voi ratkaista sen, hakeutuuko hoitoon ajoissa vai jääkö käynti tekemättä pitkän matkan vuoksi.

Karjalohja ja Sammatti näyttävät, että paikallinen yhteisöllisyys ja yhteistyö voivat synnyttää ratkaisuja, joihin suuret järjestelmät eivät yksin aina pysty.

Tämä olisi tärkeää nyt hyvinvointialueilla miettiä  tulevaisuutta ajatellen

Voisimmeko rakentaa lähipalveluita nykyistä enemmän yhteistyössä paikallisten yrittäjien, yhdistysten ja yhteisöjen kanssa?

Uskon, että juuri tällaisia rohkeita paikallisia avauksia tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9468818?utm_source=bluetooth&utm_medium=social

Karjalohjan Terkka on oiva esimerkki siitä, mitä lähipalveluilla ja paikallisella aloitteellisuudella voidaan saada aikaan

Kävimme aluevaltuustoryhmämme kanssa tutustumassa 4.5. avautuneeseen Karjalohjan Terkkaan. Vierailu osoitti konkreettisesti, miten vahva paikallinen toimijuus voi paikata palveluverkon aukkoja tilanteessa, jossa julkinen päätöksenteko on vienyt palveluja pois.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen palveluverkkopäätöksessä 11.6.2024 päätettiin Karjalohjan terveysaseman lakkauttamisesta. Keskusta oli ainoa valtuustoryhmä, joka vastusti lakkautusta. Emme olleet mukana neuvottelusovussa, vaan esitimme aluevaltuuston päättävässä kokouksessa vaihtoehtona Karjalohjan terveysasemalle monitoimijamallin kokeilua, jossa palveluja olisi kehitetty yhteistyössä eri toimijoiden kanssa.

Esitys ei kuitenkaan edennyt. Päätöksen jälkeen kyläläiset ja paikalliset toimijat eivät jääneet odottamaan, vaan ryhtyivät itse rakentamaan ratkaisua.

Aktiiviset asukkaat perustivat yhdistyksen alueen elinvoiman vahvistamiseksi, neuvottelivat kaupungin kanssa entisen terveysaseman kiinteistöstä, ostivat rakennuksen ja loivat uuden toimintamallin. Tämän työn tuloksena Karjalohjalla aloitti 4.5. toimintansa ammatinharjoittajalääkäri yhdessä kahden hoitajan kanssa. Lisäksi neuvolan terveydenhoitaja toimii hyvinvointialueen palveluksessa samoissa tiloissa. Toiminta laajenee pian myös hammaslääkäripalveluihin ja jalkahoitajapalveluihin. Tilaa on varattu uusille hyvinvointialan yrittäjille.

Tila tarjoaa mahdollisuuden monitoimijamalliin, jossa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat rinnakkain. Lisää tietoa toiminnasta löytyy osoitteesta terkka.fi.

Vierailulla saimme hyvän esittelyn toiminnasta. Tilat ovat käytännölliset ja hyväkuntoiset ja niitä kehitetään edelleen pienin parannuksin. Keskeistä kuitenkin on, että palvelut ovat jälleen lähellä ja asukkaat ovat tyytyväisiä.

Paikalliset mummot kutovat villasukkia ja pipoja, joita neuvolan asiakkaat voivat ottaa

Keskustelimme myös tutun henkilöstön merkityksestä. Kun asiakkaat ja työntekijät tuntevat toisensa, syntyy jatkuvuutta, luottamusta ja parempaa hoidon laatua. Tämä hyödyttää sekä asukkaita että henkilöstöä, mutta myös hyvinvointialuetta kustannusten näkökulmasta.

Terkan vieressä sijaitsee ikääntyneille suunnattuja asumispalveluja. Ennen Karjalohjan liittämistä Lohjaan yhteistyö asumispalvelujen ja terveysaseman välillä toimi sujuvasti ja lähipalvelut olivat aidosti saavutettavia. Myös Lohjan aikaan palvelut toimivat paikallisesti hyvin.

Olemme ryhmässä usein pohtineet ja tuoneet esille sitä, että miksi toimivia ja kustannustehokkaita yhteistyömalleja ei hyödynnetä laajemmin hyvinvointialueella. Karjalohjan Terkka osoittaa, että vaihtoehtoja on, kun niille vain annetaan mahdollisuus.

Kiitos mahdollisuudesta tutustua toimintaan ja tiloihin. Tästä mallia muillekin.

Koulupakko ei saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle

Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.

Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?

Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.

Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin

Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.

Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.

Image
Image

Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.

Meluisat käytävät. Jatkuvat sosiaaliset tilanteet. Aistiärsykkeiden tulva. Kiusaaminen. Ennakoimattomuus. Riittämätön tuki.

Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.

Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka

Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.

Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:

  • pelkää,
  • kuormittuu,
  • kokee jatkuvaa epäonnistumista,
  • tai joutuu kiusatuksi,

emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.

Image

Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.

On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla

Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.

Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.

Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.

Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.

Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.

Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää

Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.

Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:

  • neuropsykiatrisia haasteita,
  • vakavaa kuormitusta,
  • mielenterveysongelmia,
  • trauma,
  • kiusaamista,
  • tai koulun riittämätön tuki.

Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.

Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.

Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu

Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.

Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.

Tarvitsemme:

  • enemmän erityisopettajia,
  • pienempiä opetusryhmiä,
  • aidosti saavutettavaa tukea,
  • joustavia koulupolkuja,
  • turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
  • tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
  • sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.

Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.

Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:

Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?