Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksittäisten ihmisten tragedia vaan yksi Suomen vakavimmista ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelmista. Silti siitä puhutaan edelleen liian usein kuin se olisi yksityinen asia, parisuhteen “riita” tai yksittäinen poikkeus. Todellisuudessa kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka koskettaa valtavaa määrää naisia kodeissa, työpaikoilla, kouluissa ja verkossa.
Suomessa yli puolet naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa, seksuaaliväkivaltaa tai uhkailua elämänsä aikana. Vakavin väkivalta tapahtuu usein lähisuhteissa, tekijänä nykyinen tai entinen kumppani. Se tarkoittaa, että monelle naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä katu vaan oma koti.
Silti keskustelu kääntyy yhä liian usein uhriin.
Miksi hän ei lähtenyt aiemmin?
Miksi hän meni takaisin?
Miksi hän ei kertonut heti?
Miksi hän pukeutui niin?
Nämä kysymykset eivät pysäytä väkivaltaa. Ne siirtävät vastuun pois tekijältä ja opettavat uhreille, ettei heitä välttämättä uskota.
Uhrien uskominen ei saa olla valikoivaa
Yksi väkivallan suurimmista ongelmista on se, kuinka usein uhrit joutuvat puolustamaan omaa kokemustaan. Moni nainen kertoo kohdanneensa epäilyä, vähättelyä tai syyllistämistä jopa hakiessaan apua. Tämä näkyy erityisesti seksuaaliväkivallassa ja digitaalisessa väkivallassa.
Digitaalinen väkivalta ei ole “vain nettiä”. Se voi olla vainoamista, uhkailua, kontrollointia, seksuaalista häpäisyä tai jatkuvaa pelottelua. Sosiaalinen media ja teknologia ovat mahdollistaneet uusia tapoja käyttää valtaa ja aiheuttaa pelkoa. Deepfake-kuvat, yksityisten kuvien levittäminen ja verkossa tapahtuva häirintä kohdistuvat erityisesti naisiin.
Kun väkivaltaa vähätellään tai normalisoidaan, tekijä hyötyy hiljaisuudesta. Siksi uhrien uskominen ei ole vain empaattinen teko, vaan yhteiskunnallinen vastuu.
“Mies vai karhu?” kertoo naisten kokemasta turvattomuudesta
Viime vuosien puhutuimpia keskusteluja oli kysymys siitä, että valitsisitko metsään vastaan tulevaksi mieluummin miehen vai karhun?
Moni mies loukkaantui kysymyksestä. Mutta juuri reaktio paljasti jotain olennaista. Suurimmalle osalle naisista kysymys ei ollut kirjaimellinen vaan symbolinen. Se kertoi jatkuvasta turvattomuuden kokemuksesta, jonka moni nainen tunnistaa jo lapsuudesta asti.
Naiset oppivat varomaan miehiä ennen kuin he oppivat luottamaan heihin.
Älä kävele yksin pimeällä.
Pidä avaimet kädessä.
Älä jätä juomaa valvomatta.
Jaa sijaintisi ystävälle.
Nämä eivät ole satunnaisia neuvoja vaan osa monen naisen arkea.
Karhu toimii vaistojensa mukaan. Ihmisen pitäisi kyetä moraaliseen vastuuseen. Silti liian moni nainen tietää kokemuksesta, ettei väkivallan uhkaa voi aina ennakoida, eikä ympäristö välttämättä usko, vaikka jotain tapahtuisi.
“Mies vai karhu?” ei ollut hyökkäys kaikkia miehiä vastaan. Se oli kuvaus siitä, kuinka syväksi turvattomuus on yhteiskunnassa juurtunut.
Kieli paljastaa asenteet
Myös tapa, jolla puhumme miehistä ja naisista, kertoo paljon yhteiskunnan asenteista.
Miespoliitikko “jyrähtää”, “linjaa” ja “ottaa tilan haltuun”. Häntä pidetään määrätietoisena ja vahvana johtajana. Kun nainen toimii samalla tavalla, häntä kuvataan helposti “hankalaksi”, “pikkumaiseksi”, “kylmäksi” tai “liian tunteelliseksi”.
Mies on helposti asiantuntija. Nainen on “naisasiantuntija”.
Mies on poliitikko. Nainen on naispoliitikko.
Mies johtaa määrätietoisesti. Nainen komentaa.
Kieli ei ole merkityksetöntä. Se rakentaa mielikuvia siitä, kuka nähdään uskottavana, pätevänä ja vallankäyttöön oikeutettuna.
Sama näkyy väkivaltakeskustelussa. Miehen väkivaltaa saatetaan selittää stressillä, alkoholilla tai vaikealla elämäntilanteella. Naisen reaktiota taas tarkastellaan suurennuslasilla: oliko hän liian vihainen, liian äänekäs, liian humalassa, liian jotain.
Kun naisia arvioidaan jatkuvasti eri mittapuulla kuin miehiä, ylläpidetään kulttuuria, jossa heidän kokemuksensa kyseenalaistetaan helpommin.
Miesten vastuusta on puhuttava
Naisiin kohdistuva väkivalta on sukupuolittunutta väkivaltaa. Suurin osa vakavan väkivallan tekijöistä on miehiä. Tämän sanominen ei ole miesten syyllistämistä, vaan ongelman tunnistamista.
Iso osa miehistä ei käytä väkivaltaa. Mutta liian moni mies vaikenee silloin, kun kohtaa naisvihamielistä puhetta, kontrollointia tai seksuaalista häirintää ympärillään. Hiljaisuus ylläpitää kulttuuria, jossa väkivallalle jää tilaa.
Miesten vastuuta tarvitaan erityisesti siinä, miten toisille miehille puhutaan. Millaisia vitsejä hyväksytään? Millaisia asenteita pidetään normaalina? Milloin puututaan?
Väkivallan ehkäisy ei voi jäädä vain naisten tehtäväksi.
Kasvatus rakentaa tulevaisuuden asenteet
Väkivalta ei synny tyhjiössä. Asenteet opitaan jo varhain.
Pojille opetetaan edelleen liian usein, että tunteet pitää tukahduttaa, että kovuus on vahvuutta ja että aggressiivisuus kuuluu miehisyyteen. Samaan aikaan tytöille opetetaan varovaisuutta, miellyttämistä ja vastuuta muiden tunteista.
Kun pojan aggressiivisuutta vähätellään “pojat on poikia” -asenteella, opetetaan samalla, että väkivalta on hyväksyttävä osa miehisyyttä.
Kasvatuksen vastuu kuuluu kodeille, kouluille, harrastuksille, medialle ja koko yhteiskunnalle. Me päätämme joka päivä, millaista käytöstä hyväksymme ja millaista emme.
Turvattomuus ei saa olla normaali osa naisten elämää
Moni nainen elää jatkuvan varovaisuuden kanssa. Avaimia pidetään kädessä kotiin kävellessä. Sijainti jaetaan ystävälle. Taksin rekisterinumero lähetetään läheiselle. Sosiaalisen median kommentteja pelätään.
Nämä eivät ole “ylireagointia”. Ne ovat selviytymiskeinoja yhteiskunnassa, jossa väkivallan uhka on todellinen.
Silti naisten kokemaa pelkoa vähätellään usein. Jos nainen kertoo häirinnästä, hänelle saatetaan sanoa, ettei “kannata ottaa niin vakavasti”. Jos nainen kertoo väkivallasta, häneltä kysytään ensimmäisenä, miksi hän jäi.
Harvemmin kysytään, miksi joku käytti väkivaltaa.
Yhteiskunnan vastuu näkyy teoissa, ei juhlapuheissa
Suomi on saanut kansainvälistä kritiikkiä siitä, ettei naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puututa riittävän tehokkaasti. Uhrien palvelut ovat alimitoitettuja, turvakodeista ja järjestötyöstä leikataan, vaikka avun tarve kasvaa jatkuvasti.
Jos yhteiskunta todella haluaa vähentää väkivaltaa, tarvitaan enemmän kuin kampanjoita. Tarvitaan resursseja, ennaltaehkäisyä, tunnetaitokasvatusta, matalan kynnyksen apua ja toimivia palveluita.
Mutta ennen kaikkea tarvitaan asennemuutos.
Naisiin kohdistuva väkivalta ei lopu niin kauan kuin uhreja epäillään enemmän kuin tekijöitä. Ei niin kauan kuin hiljaisuutta pidetään neutraalina. Ei niin kauan kuin väkivaltaa selitetään pois.
Yhteiskunnan sivistystä ei mitata juhlapuheilla vaan sillä, uskotaanko uhreja silloin kun he kertovat kokemuksistaan ja puututaanko väkivaltaan ennen kuin on liian myöhäistä.
Lähteet:
https://naistenlinja.fi/naisiin-kohdistuva-vakivalta-suomessa
https://thl.fi/data-ja-tilastot/vakivalta/lahisuhdevakivalta-ja-naisiin-kohdistuva-vakivalta
https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/uutiset/suositukset-grevio
https://nettiturvakoti.fi/tilastoja-vakivallasta
https://areena.yle.fi/1-77570438
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012025170.html
Discover more from Lotta Paakkunainen
Subscribe to get the latest posts sent to your email.
Lotta Paakkunainen 