Avainsana-arkisto: yksinäisyys

Kunpa joku näkisi minut – yksinäisyys ei ole vain yksilön ongelma

Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Se voi asua nuoren luokkahuoneessa, työikäisen kiireisen arjen keskellä tai ikääntyneen kodissa, jossa päivät kuluvat ilman yhtäkään merkityksellistä kohtaamista. Siksi yksinäisyyden vähentäminen ei voi olla vain yksittäisen ihmisen vastuulla. Se on meidän kaikkien asia.

Luin juuri artikkelia yksinäisyydestä ja jäin pohtimaan sitä, että milloin viimeksi pysähdyin miettimään, kuka ympärilläni saattaa olla yksinäinen?

Emme välttämättä tunnista yksinäisyyttä. Yksinäinen voi olla se, joka istuu yksin koulun ruokalassa. Se, joka käy töissä, hoitaa velvollisuutensa ja vaihtaa kuulumisia muiden kanssa, mutta ei koe tulevansa nähdyksi. Se, jonka puoliso on kuollut ja jonka kodissa puhelin ei soi enää entiseen tapaan. Tai se, joka asuu ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ja odottaa, että joku ehtisi pysähtyä hänen luokseen hetkeksi.

Yksinäisyys ei aina tarkoita sitä, ettei ympärillä ole ihmisiä. Joskus ympärillä on paljonkin ihmisiä, mutta ei ketään, jonka kanssa voisi olla aidosti oma itsensä. Joskus on tuttuja, mutta ei ketään, jolle kertoa omista peloistaan tai ilonaiheistaan. Joskus kaikkein kipeintä on tunne siitä, ettei kukaan edes huomaisi, jos itse ei olisi paikalla.

Yksinolo ja yksinäisyys ovat eri asioita. Yksinolo voi olla tarpeellista ja virkistävää, jopa hyvinvoinnille välttämätöntä. Yksinäisyydessä on kyse jostakin muusta. Siinä voi olla kyse kokemuksesta, että kaipaa yhteyttä, läheisyyttä tai yhteenkuuluvuutta, mutta nämä tarpeet eivät täyty.

Siksi yksinäisyyttä ei voi ratkaista käskemällä ihmistä lähtemään ulos, hankkimaan harrastuksen tai ottamaan yhteyttä muihin. Jos se olisi niin yksinkertaista, moni ei joutuisi kantamaan yksinäisyyttä vuosia.

Nuori voi olla yksin, vaikka maailma on täynnä yhteyksiä

Nuorten yksinäisyys on erityisen sydäntäriipaisevaa. Elämme ajassa, jossa yhteydenpito on teknisesti helpompaa kuin koskaan. Viestejä voi lähettää sekunneissa, sosiaalinen media tuo ihmisiä jatkuvasti silmien eteen ja yhteisöihin voi liittyä verkossa. Silti moni nuori kokee ulkopuolisuutta ja sitä, ettei kuulu joukkoon.

Valtion nuorisoneuvoston toukokuussa 2026 julkaisemassa kirjoituksessa Miksi yksinäisyys herättää turvattomuutta ja epävarmuutta? nostetaan esiin nuorten yksinäisyyteen liittyviä paineita. Nuorisobarometri 2025 mukaan 29 prosenttia nuorista koki oman yksinäisyytensä aiheuttavan erittäin tai melko paljon turvattomuutta tai epävarmuutta. Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä puolestaan 12–13 prosenttia yläkouluikäisistä ja toisen asteen opiskelijoista kertoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi jatkuvasti tai melko usein.

Luvut kertovat ilmiöstä, mutta eivät kaikkea sen inhimillisestä hinnasta.

Millaista on mennä joka aamu kouluun, jos ei tiedä, kenen viereen voisi istua? Millaista on seurata muiden ystävyyssuhteita ja yhteisiä suunnitelmia, kun itse jää toistuvasti ulkopuolelle? Entä jos nuori alkaa vähitellen uskoa, ettei hänessä ole mitään sellaista, minkä vuoksi joku haluaisi olla hänen ystävänsä?

Ulkopuolelle jättäminen ei aina ole näkyvää kiusaamista. Se voi olla huomiotta jättämistä, ryhmän ulkopuolelle sulkemista tai sitä, ettei kukaan huomaa, kun toinen katoaa yhteisestä tekemisestä. Näennäisen pienet teot voivat toistuessaan jättää syvän jäljen.

Yksinäisyys voi vaikuttaa nuoren turvallisuuden tunteeseen, mielenterveyteen, opiskeluun ja käsitykseen tulevaisuudesta. Jos nuori kokee jatkuvasti, ettei kuulu mihinkään, on vaikea rakentaa uskoa siihen, että oma paikka maailmassa vielä löytyy.

Siksi koulujen, oppilaitosten, harrastusyhteisöjen ja nuorten kanssa työskentelevien aikuisten on tärkeää tunnistaa yksinäisyys ja ottaa se vakavasti. Aina ei tarvita suurta hanketta. Joskus tarvitaan aikuinen, joka huomaa, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen, joka ei vähättele kokemusta eikä tarjoa ensimmäiseksi helppoa ratkaisua, vaan auttaa nuorta löytämään juuri hänelle sopivia tapoja liittyä muihin.

Ammattilainen ei voi tarjota nuorelle ystävyyttä valmiina, mutta hän voi auttaa rakentamaan olosuhteita, joissa ystävyyssuhteiden syntyminen on mahdollista ja joissa jokainen nuori saa kokemuksen siitä, että hän kuuluu joukkoon.

Ikääntyneen koti ei saa muuttua yksinäisyyden paikaksi

Ikääntyneiden yksinäisyydestä puhutaan usein silloin, kun käsitellään kotihoitoa, palveluasumista tai omaishoitajien jaksamista. Silti yksinäisyys jää helposti varsinaisten palvelukysymysten varjoon.

Oma Hämeen blogissa Kunpa joku näkisi minut – ikääntyneiden yksinäisyys koskettaa kuvataan yksinäisyyden vaikutuksia ikääntyneen hyvinvointiin. Yksinäisyys voi tuoda mukanaan surua, pelkoa, toivottomuutta ja tyhjyyden tunnetta. Kun yhteys muihin ihmisiin vähenee, myös elämän merkityksellisyyden kokemus voi heikentyä.

Tämä on tärkeää muistaa, kun puhumme tavoitteesta, että ikääntyneet voisivat asua kotonaan mahdollisimman pitkään.

Olen puhunut tästä myös Länsi-Uudenmaan hyvinvointialuetta käsittelevissä tilaisuuksissa. Kotona asuminen on monelle toive ja hyvä tavoite, mutta kotona asuminen ei voi tarkoittaa sitä, että ihminen jätetään yksin pärjäämään.

Turvallinen elämä kotona tarvitsee toimivia terveyspalveluja, riittävää kotihoitoa, kuntoutusta ja tarvittaessa omaishoitajan tukea. Se tarvitsee myös ihmisiä, kohtaamisia ja yhteisöllisyyttä.

Jos ihminen ei pääse enää itsenäisesti ulos, jos läheiset asuvat kaukana ja jos päivän ainoat kohtaamiset liittyvät välttämättömiin hoitotoimenpiteisiin, yksinäisyys voi vähitellen kaventaa koko elämänpiiriä.

Kotihoidossa on tärkeää huolehtia lääkkeistä, ravitsemuksesta, hygieniasta ja muista välttämättömistä tarpeista. Mutta ihmisen hyvinvointi ei muodostu pelkästään siitä, että nämä asiat tulevat hoidetuiksi.

Ihminen tarvitsee myös tunnetta siitä, että hänet kohdataan ihmisenä. Että joku kysyy, mitä hänelle kuuluu, ja malttaa kuunnella vastauksen. Että hänellä on mahdollisuus kertoa muustakin kuin voinnistaan, lääkkeistään ja seuraavasta käynnistä.

Tiedän, ettei yksinäisyyttä voida ratkaista vaatimalla hoitohenkilöstöltä mahdottomia. Ammattilaiset tekevät työtään usein kiireen ja niukkojen resurssien keskellä. Juuri siksi yksinäisyyden ehkäiseminen tarvitsee suunnitelmallisuutta ja yhteistyötä, sitä ei voi jättää sen varaan, sattuuko jonkun työpäivään ylimääräinen hetki.

Yksinäisyys voi johtaa osattomuuteen

Diakonia-ammattikorkeakoulun Dialogi-blogissa julkaistussa kirjoituksessa Yksinäisyys johtaa osattomuuteen tuodaan esiin yksinäisyyden ja osallisuuden välinen yhteys. Pitkittyessään yksinäisyys voi kaventaa ihmisen elämää niin, että arki alkaa keskittyä pelkästään välttämättömistä asioista selviytymiseen. Samalla kokemus omista mahdollisuuksista ja oikeudesta merkitykselliseen elämään voi heikentyä.

Tässä on yksinäisyyden yksi vaikeimmista puolista.

Kun ihminen jää toistuvasti ulkopuolelle, hän saattaa lopulta lakata yrittämästä. Jos yhteydenottoihin ei vastata tai mukaan ei kutsuta, voi tuntua helpommalta vetäytyä kokonaan. Jos palvelujen piiriin pääseminen on vaikeaa, avun hakeminen voi alkaa tuntua ylivoimaiselta. Jos omia kokemuksia vähätellään, niistä voi olla entistä vaikeampi puhua.

Näin yksinäisyys voi ruokkia itse itseään.

Osallisuus ei tarkoita vain sitä, että ihmisellä on mahdollisuus osallistua johonkin tilaisuuteen. Se tarkoittaa myös kokemusta siitä, että on tärkeä osa jotakin, että omalla olemassaololla ja mielipiteillä on merkitystä ja että voi vaikuttaa omaan elämäänsä.

Tämä koskee kaikenikäisiä ihmisiä.

Nuori tarvitsee kokemuksen siitä, että hän kuuluu koulu- tai harrastusyhteisöön. Työikäinen tarvitsee mahdollisuuksia merkityksellisiin ihmissuhteisiin myös silloin, kun työ, työttömyys, sairaus tai elämäntilanne muuttaa hänen arkeaan. Ikääntynyt tarvitsee mahdollisuuksia säilyttää yhteytensä muihin ihmisiin myös silloin, kun toimintakyky heikkenee.

Yksinäisyyden syyt ovat erilaisia, eikä yksi ratkaisu sovi kaikille. Siksi myös ehkäisemisen ja tuen pitää olla monimuotoista.

Yksinäisyyden vähentäminen ei onnistu ilman yhteisöjä

Kun puhumme hyvinvoinnista, katse kääntyy helposti sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ne ovat välttämättömiä, ja niiden on toimittava. Mutta kaikkea hyvinvointia ei tuoteta vastaanotoilla, sairaaloissa tai viranomaispalveluissa.

Hyvinvointia syntyy myös kyläyhdistyksissä, järjestöissä, urheiluseuroissa, seurakunnissa, harrastusryhmissä ja vapaaehtoistoiminnassa. Se syntyy kohtaamisista, joissa ihmistä ei nähdä asiakkaana tai palvelun tarvitsijana vaan yhteisön jäsenenä.

Olen saanut vuosien aikana nähdä läheltä, kuinka merkittävää työtä järjestöt ja paikalliset yhteisöt tekevät. Kahvihetki, yhteinen retki, vertaistukiryhmä tai säännöllinen puhelu voi olla paljon enemmän kuin yksittäinen tapahtuma. Se voi tarjota ihmiselle syyn lähteä kotoa, odotettavaa seuraavaan viikkoon ja kokemuksen siitä, että joku kaipaa häntä paikalle.

Meidän pitää kuitenkin varoa ajattelemasta, että vapaaehtoiset ja järjestöt voivat korvata julkiset palvelut. Ne eivät voi eivätkä saa olla paikka, jonne vastuu yksinäisyyden ehkäisemisestä siirretään silloin, kun palveluista säästetään.

Julkisen sektorin, kuntien, hyvinvointialueiden ja järjestöjen on toimittava kumppaneina. Yhteistyön pitää olla suunnitelmallista, ja järjestöjen toimintaedellytyksistä on huolehdittava. Jos järjestöjen rahoitusta leikataan ja samalla odotetaan niiden paikkaavan palvelujen aukkoja, syntyy ristiriita, jonka seuraukset näkyvät lopulta ihmisten arjessa.

Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueenkin on tarkasteltava hyvinvoinnin edistämistä tätä laajemmin. Palvelujen uudistaminen ei saa tarkoittaa vain talouden tasapainottamista, digitaalisten kanavien lisäämistä tai toimintojen keskittämistä. Sen pitää tarkoittaa myös sitä, että ihmisillä on tosiasiallisia mahdollisuuksia saada apua, osallistua ja kuulua yhteisöihin.

Digitalisaatio voi helpottaa asiointia, mutta se ei korvaa ihmisten välistä yhteyttä. Etäpalvelu voi olla hyvä ratkaisu monelle, mutta se ei yksin vastaa siihen, kuka huomaa ihmisen yksinäisyyden tai auttaa häntä löytämään oman paikkansa yhteisössä.

Mitä voimme tehdä?

Yksinäisyyden vähentäminen vaatii sekä pieniä tekoja että yhteiskunnallisia päätöksiä.

Meistä jokainen voi pysähtyä huomaamaan ympärillään olevat ihmiset. Voimme kutsua mukaan sen, joka jää usein ulkopuolelle. Voimme kysyä kuulumisia myös silloin, kun emme odota lyhyttä vastausta. Voimme pitää yhteyttä ihmiseen, jonka elämäntilanne on muuttunut ja muistaa, ettei yksinäisyys aina näy ulospäin.

Yhteisöt voivat miettiä, kuinka helposti uusi ihminen pääsee mukaan. Huomataanko poissaolot? Onko toimintaan mahdollista osallistua ilman valmista ystäväporukkaa? Voiko mukaan tulla pienin askelin, ilman suorituspaineita tai pelkoa siitä, ettei osaa jotakin?

Palvelujärjestelmässä yksinäisyys on otettava vakavasti osana ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nuorten kohdalla se tarkoittaa muun muassa kiusaamiseen ja ulkopuolelle jättämiseen puuttumista sekä matalan kynnyksen tuen turvaamista. Ikääntyneiden kohdalla se tarkoittaa toimivien palvelujen lisäksi mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, ulkoiluun ja yhteisölliseen toimintaan.

Päätöksenteossa meidän on kysyttävä, millaisia vaikutuksia ratkaisuilla on ihmisten mahdollisuuksiin osallistua ja kuulua yhteisöihin. Jos palvelu siirtyy kauemmas, kulkeminen vaikeutuu tai asiointi edellyttää digipalvelujen käyttöä, seurauksena voi olla muutakin kuin käytännön hankaluuksia. Ihminen voi jäädä kokonaan palvelun ja samalla yhteisön ulkopuolelle.

Siksi vaikutuksia on arvioitava myös niiden ihmisten näkökulmasta, joiden ääni kuuluu päätöksenteossa kaikkein heikoimmin.

Jokaisella on tarve tulla nähdyksi

Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa. Se ei kerro ihmisen arvosta, eikä se tarkoita, että hän olisi epäonnistunut elämässään tai ihmissuhteissaan.

Meidän tehtävämme ei ole arvottaa yksinäisen ihmisen kokemusta eikä ratkaista sitä hänen puolestaan. Meidän tehtävämme on kuunnella, kohdata ja rakentaa ympärillemme yhteisöjä, joihin jokainen voi löytää paikkansa.

Kun puhumme hyvinvoinnista, puhumme lopulta myös siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa. Sellaisenko, jossa ihminen saa apua vasta ongelmien kasautuessa, vai sellaisen, jossa huomaamme hänet jo silloin, kun hän alkaa jäädä yksin?

Haluan uskoa yhteiskuntaan, jossa kenenkään ei tarvitse todistaa omaa hyödyllisyyttään ansaitakseen yhteyttä toisiin ihmisiin. jossa ikääntyneen arvo ei vähene toimintakyvyn heikentyessä, jossa nuoren ei tarvitse selvitä yksinäisyydestään yksin ja jossa avun pyytäminen ei vaadi kohtuutonta rohkeutta.

Ehkä yksinäisyyden ehkäiseminen alkaa yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: Mitä sinulle oikeasti kuuluu?

Kysymyksen jälkeen meidän pitää myös pysähtyä kuuntelemaan, sillä joskus kaikkein tärkeintä ei ole se, että osaamme sanoa oikeat sanat tai tarjota valmiin ratkaisun. Joskus tärkeintä on, että ihminen huomaa tulleensa nähdyksi.

Kukaan ei saisi jäädä näkymättömäksi. Eikä kenenkään pitäisi joutua kantamaan yksinäisyyttään yksin.

Lähteet ja lisälukemista

Täysi sali, tärkeitä kysymyksiä ja terveiset aluevaltuustosta seniorikahvilaan

Lämmin kiitos kutsusta vierailulle seniorikahvilaan! Kävin viime viikolla seniorikahvilassa kertomassa hyvinvointialueen kuulumisia, erityisesti ikääntyneiden palveluista. Tilaisuus oli kaikin puolin mukava, avoin ja ennen kaikkea hyvin keskusteleva. Seniorikahvila oli täynnä, mikä kertoi osaltaan siitä, kuinka tärkeä ja merkityksellinen kohtaamispaikka se osallistujilleen on.

Keskustelu oli vilkasta alusta loppuun ja kysymyksiä esitettiin paljon. Osa kysymyksistä oli sellaisia, joihin pystyin vastaamaan suoraan aluevaltuuston viimeisimpien käsittelyjen ja hyvinvointialueen ajankohtaisen tilannekuvan pohjalta. Osa taas oli hyvin konkreettisia ja yksityiskohtaisia ja niiden osalta sanoin suoraan, etten halua vastata arvailulla. Lupasin ottaa selvää ja palata asiaan ja näin myös teen. Minulle luottamushenkilönä on tärkeää, että vastaukset perustuvat tietoon.

Terveiset aluevaltuuston kokouksesta

Kerroin seniorikahvilassa myös tiivistetysti terveiset tiistain aluevaltuuston kokouksesta, jossa käsiteltiin useita ikääntyneitä koskevia aloitteita ja kysymyksiä.

Keskeinen viesti on se, että ikääntyneiden sosiaalipalvelut toteutuvat tällä hetkellä pääosin lakisääteisissä määräajoissa. Palvelutarpeen arviointi käynnistyy yleensä nopeasti, kotihoito saadaan liikkeelle lyhyellä viiveellä ja ympärivuorokautisen palveluasumisen odotusajat pysyvät pääosin sallittujen rajojen sisällä.

Valtuustokeskustelussa painotettiin kuitenkin vahvasti sitä, että pelkkä määräaikojen täyttyminen ei riitä. Hoidon laadun, turvallisuuden ja arvokkaan kohtelun on oltava keskiössä. Julkisuudessa esiin nousseet tapaukset on otettu vakavasti, ja valvontaa on vahvistettu. Erityisesti korostettiin kaatumisten ehkäisyä, lääkehoidon turvallisuutta, henkilöstön osaamista ja avointa toimintakulttuuria, jossa epäkohtiin puututaan.

Kerroin myös siitä, että ilmoituksia vaaratilanteista ja epäkohdista tehdään nyt aiempaa enemmän. Tämä ei välttämättä tarkoita hoidon heikentymistä, vaan kertoo osaltaan matalammasta ilmoituskynnyksestä ja paremmasta raportointikulttuurista. Tieto mahdollistaa puuttumisen ja kehittämisen.

Lisäksi keskustelimme ruotsinkielisten palvelujen saatavuudesta, erityisesti Espoossa. Tavoitteena on turvata kielellisesti turvallinen hoiva ja uusia ratkaisuja on suunnitteilla.

Järjestöavustus ja kohtaamisten merkitys

Seniorikahvila on saanut järjestöavustusta tulevaisuus‑ ja kehittämislautakunnan myöntämänä. Lautakunnan jäsenenä minulle on tärkeää, että pääsen myös käytännössä tutustumaan niihin toimintoihin, joille avustuksia myönnetään. Paperit, hakemukset ja raportit kertovat yhden puolen, mutta vasta paikan päällä näkee ja kokee toiminnan todellisen merkityksen.

On selvää, etten voi osallistua tai vierailla kaikissa kohteissa, joissa tehdään arvokasta työtä. Niissä paikoissa, joihin pystyn menemään, haluan kuitenkin käydä. Nämä kohtaamiset antavat tärkeää ymmärrystä siitä, miten järjestöjen ja yhteisöjen toiminta tukee hyvinvointia, osallisuutta ja arjen sujuvuutta.

Seniorikahvila on selvästi paljon enemmän kuin vain kahvihetki. Se on yhteisö ja tärkeä kohtaamispaikka, jossa vaihdetaan kuulumisia, jaetaan kokemuksia ja ehkäistään yksinäisyyttä. Juuri tällaisilla matalan kynnyksen toiminnoilla on suuri merkitys ikääntyneiden hyvinvoinnille.

Luottamushenkilönä nämä vierailut ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Tilastojen, raporttien ja kokouspapereiden rinnalle tarvitaan aitoa vuoropuhelua ja mahdollisuus kuulla ihmisten kokemuksia suoraan.

Kiitos vielä kerran kutsusta, lämpimästä vastaanotosta ja hyvistä keskusteluista. Toivon, että tapaamme uudelleen ja jatkamme keskusteluja siitä, miten ikääntyneiden arkea ja palveluja voidaan entisestään parantaa.

Mitä Kouluterveyskysely 2025 kertoo lasten ja nuorten hyvinvoinnista Länsi-Uudellamaalla?

THL:n tuore Kouluterveyskysely 2025 tarjoaa jälleen arvokasta tietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Raportti kattaa laajasti eri koulutusasteet perusopetuksen 4.–5. luokilta aina toisen asteen opiskelijoihin asti. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueelta vastaajia oli tuhansia kaikilla ikäryhmillä, mikä tekee tuloksista alueellisesti käyttökelpoisia ja luotettavia.

Kyselyn avulla voidaan tarkastella muun muassa lasten ja nuorten mielenterveyttä, yksinäisyyttä, koulunkäyntiin liittyviä haasteita sekä kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä.

Mielenterveys ja ahdistuneisuus

Tulokset osoittavat, että joka kolmas nuori tyttö kokee kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta. Pojista vastaava osuus on alle kymmenesosa. Tämä vahvistaa sen, minkä tiedämme jo käytännön arjesta: tyttöjen psyykkinen kuormitus on suurta ja matalan kynnyksen mielenterveyspalveluille on valtava tarve.

Länsi-Uudenmaan luvuissa ei näy merkittävää poikkeamaa kansallisesta tasosta. Tämä tarkoittaa, että myös täällä on syytä vahvistaa koulupsykologien, kuraattorien ja muun opiskeluhuollon resursseja erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa.

Yksinäisyys

Yksinäisyyden kokemukset ovat yleisiä erityisesti nuorten tyttöjen keskuudessa: jopa 15–19 % kertoo tuntevansa itsensä melko usein tai jatkuvasti yksinäiseksi. Pojilla vastaava osuus jää alle 10 prosenttiin. Tämä näkyy myös Länsi-Uudellamaalla.

Tarve yhteisöllisyyttä tukeville toimenpiteille on ilmeinen ja näenkin, että koulujen osallisuusprojektit, vertaistukiryhmät sekä nuorisotyön vahvistaminen voisivat ehkäistä syrjäytymistä ja vahvistaa nuorten sosiaalista hyvinvointia.

Kouluun sitoutuminen

Toisen asteen opiskelijoiden sitoutuminen koulunkäyntiin on valtakunnallisesti heikompaa kuin nuoremmilla. Erityinen haaste näkyy ammatillisissa oppilaitoksissa, joissa myös otoskoot ovat pienempiä. Tämä näkyy myös Länsi-Uudellamaalla.

Varhainen puuttuminen poissaoloihin ja yksilöllinen ohjaus ovat keskeisiä keinoja, joilla voidaan ehkäistä kouluakäymättömyyttä, koulupudokkuutta ja tukea opiskelijoiden polkua kohti valmistumista.

Seksuaalinen häirintä-ilmoitukset laskussa, mutta onko lasku todellinen?

Yksi huolestuttavimmista havainnoista liittyy seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun. Kansallisesti noin joka kolmas nuori tyttö kertoo kokeneensa seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana. Länsi-Uudenmaan otos on niin suuri, että voidaan todeta tilanteen olevan samankaltainen täälläkin.

Tilastot kertovat, että osuus on hieman laskenut vuodesta 2023. Mutta mitä tämä todella tarkoittaa?

  • Onko seksuaalinen häirintä todella vähentynyt?
  • Vai onko kyse siitä, ettei siitä enää kerrota samalla tavalla?
  • Pidetäänkö sitä jälleen “asiaan kuuluvana” ilmiönä, jolle nuoret tytöt vain altistuvat ja johon ei edes kannata hakea apua?
  • Vai eikö sitä tunnisteta yhtä herkästi, vaikka vihamielisyys naisia kohtaan näyttää olevan nousussa?

Nämä kysymykset vaativat tarkempaa pohdintaa. Tilastollinen “lasku” ei saa hämärtää sitä tosiasiaa, että edelleen valtava määrä nuoria tyttöjä kokee seksuaalista häirintää arjessaan, koulussa, vapaa-ajalla tai verkossa. Jokainen kokemus on liikaa.

Siksi kouluilla ja alueellisilla toimijoilla on oltava selkeät käytännöt: ilmoituspolut, tukipalvelut ja ennaltaehkäisevä opetus. Lisäksi henkilöstön koulutus ja valmiudet tunnistaa ilmiö ovat keskeisiä.

Mitä pitäisi tehdä Länsi-Uudellamaalla?

  • Lisätään opiskeluhuollon resursseja, koulupsykologit ja kuraattorit ovat keskeisiä erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa.
  • Kehitetään ohjelmia tyttöjen mielenterveyden tueksi, kuten vertaistukiryhmiä ja matalan kynnyksen terapiaa.
  • Vahvistetaan seksuaalisen häirinnän ehkäisyä ja raportointia, pakollista opetusta, tukipalveluiden näkyvyyttä ja verkkoympäristöön ulottuvia keinoja.
  • Vähennetään yksinäisyyttä luomalla tiloja ja toimintaa, jossa nuoret voivat kohdata toisiaan turvallisesti ja osallistua.
  • Seurataan koulupoissaoloja järjestelmällisesti ja puututaan ajoissa.

Kouluterveyskysely 2025 antaa meille arvokasta tietoa, mutta samalla se haastaa katsomaan pintaa syvemmälle. Seksuaalisen häirinnän tilastollinen väheneminen ei vielä tarkoita, että ongelma olisi ratkeamassa. Meillä tulee olla rohkeutta kysyä vaikeita kysymyksiä ja varmistaa, että jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön.

Aluekeskukset kilpailuvalttina ja Lohjan nosteena

Lohjan talous on, kuten olemme moneen otteeseen kuulleet, huonohko, katastrofaalinen, mitä näitä nyt on. Tässä vaiheessa huomio tuleekin kohdistaa siihen, kuinka voimme saada kaupunkiimme lisää työpaikkoja ja enemmän veroäyrejä palveluiden tuottamiseen. Kuinka Lohja voi kilpailla  pääkaupunkiseudun imussa muiden kuntien ja kaupunkien kanssa? Mitkä ovat ”lohjaiset argumentit”, kun perhe etsii uutta kotipaikkaa? Muut kaupungit voivat tarjota samat palvelut jopa lähempänä pääkaupunkia. Lohja ei ehkä pysty kilpailemaan muiden muuttokuntien kanssa voitokkaasti, sillä ne ovat sijainniltaan lähempänä pk-seudulla työssäkäyville ja osa jopa radan varrella. Nyt ei pelkkä ”omenakaupunki” eikä edes ”järvikaupunki” riitä.

Entä jos nostaisimme aluekeskukset kilpailuvaltiksemme? Ja yhä kasvavan vanhusväestön, jonka varaan voi kehittää myös erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Ollaan rohkeita, panostetaan hieman erilaiseen lähestymistapaan ja lähdetään kehittämään olemassa olevaa. Opitaan pois vanhasta ja siiloajattelusta ja pyritään luomaan jotain uutta. Lohjalla organisaatiomuutoksen myötä on pyritty eroon siiloista, mutta Karstun koulun tilaisuudessa kuulsi läpi, että siiloajattelu ei niin vain lähde kaupungin byrokraateista.

Nykyaikana työnteko ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Ruuhka-aikaansa elävät perheet tarvitsevat hyvät palvelut ja yhä useampi haluaa elää maaseudulla. He tarvitsevat sujuvaan arkeensa lähelle päiväkodin, koulun ja mieluiten myös iltapäiväkerhon ja ehkä myös lukion arkeaan helpottamaan. Siten kyläkoulukeskuksiin, monitoimija-alueisiin on järkevää satsata, koska niissä saadaan synergiaetuja, esim. oppilashuollossa, kirjastotoimessa ja kulttuurin saralla. Niitä pystyttäisiin kehittämään lukemattomilla tavoilla, jos vain olisi tahtoa ja mahdollisuuksia -niin kuntalaisilla, kolmannella sektorilla kuin kaupungillakin.

Olin toissapäivänä Karstun alueen opetuksen järjestäminen tulevaisuudessa – tilaisuudessa, josta kirjoitin eilen. Olin hämmentynyt siitä, että asian selvitykseen ei oltu ehditty tekemään kunnon tutkielmia, tai edes lukemaan tutkimuksia aiheesta, mitä koulun lakkautus saattaa tehdä kylälle tai kuinka se voi vaikuttaa lapsen elämään ja perheeseen. Olen ollut monessa lakkautusrumbassa mukana ja olen lukenut teoksen, jos toisenkin aiheesta. Mutta niin ovat myös viranhaltijat olleet mukana. Eivätkä siltikään ole ehtineet.

Turun Yliopiston Sami Tantarimäellä   on kiinnostavia ajatuksia liittyen kyliin ja kyläkouluihin ja muutaman asian voisin nostaa hänen ajatuksistaan tähänkin.
Hän totesi, että tutkimusten mukaan lähikouluja lakkautettaessa verrattiin niiden tuomia haittoja ja etuja.

Haittoina:
-perheiden ajankäyttö muuttuu
-lapset etääntyvät yhteisöstä
-perheen yhteinen aika vähenee
-tiivis yhteistyö koulun ja kodin kanssa muuttuu

myönteisinä asioina, etuina
+uudet kaverit
+uudet sosiaaliset verkostot lapsella
+uudet sosiaaliset verkostot vanhemmilla
+liikkuminen

Eräs mielenkiintoinen seikka, johon haluaisin pureutua ja asia, josta haluan muistututtaa on se, että:

Maaseutu ja kaupunki ovat kiistattomasti erilaisia sekä maantieteellisesti että asukasmäärältään ja asukastyypiltään. Tällä tarkoitan siis sitä, että useammin maalla-asuvan suku on asunut samassa talossa jo 400-500 vuotta. Sitä ei voi luokitella enää valinnaksi. Ihmiset, jotka ovat vapaaehtoisesti muuttaneet maalle, hakevat ehkä maaseudun väljyyttä, rauhaa, luontoa, mitä tahansa sieltä hakeekin. Työpaikat ovat usein kaupungissa, muualla. Työt eivät vielä toistaiseksi liiku samalla tavalla kuin ihmiset. Se pitäisi suoda kaikille. Vapaus valita asinpaikkansa. Ja yleensä työikäisillä on perhe, lapsia, joiden vuoksi usein myös asuinpaikkaa on katsottu sillä silmällä, että se koulu olisi edes kymmenen kilometrin päässä.

Eli tasa-arvoisuutta voi olla myös se, että siellä maalaiskylällä on se koulu, johon tullaan 10-20 km:n päästä, ei niin, että oppilaat lähtevät 40-50 km päähän. Tasa-arvoisuus ei ole sitä, että maalla istutaan autossa tuntikaupalla, että päästäisi kouluun. Tasa-arvoisuus ei näissä asioissa välttämättä tarkoita myöskään sitä, että on niitä koulukeskuksia ja että opetusryhmät ovat samankokoisia sekä kaupungissa että maalla. Se ei ole mahdollista. – koulut eivät ole sulatusuuneja – tasapäistäminen ei aina ole hyvä asia. Kaikki nyt vaan eivät ole samanlaisia. Toisaalta on tärkeää antaa ne tasa-arvoiset ja tasavertaiset mahdollisuudet. Tasa-arvoisuus on tärkeää, mutta liian pitkälle vietynä tasa-arvoisuus katoaa, esim. kaupunkialueella oleva koulu ja maaseudulla oleva koulu eivät maantieteellisestikään voi olla tasa-arvoisia.

Koulukeskuksiin, monitoimija-alueisiin on järkevää satsata. Saadaan synergiaetuja, esim oppilashuollossa, kirjastotoimessa, kulttuurin saralla, niitä pystyisi lukemattomilla tavoilla kehittämään, jos vain olisi tahtoa ja mahdollisuuksia, niin kuntalaisilla, kolmannella sektorilla kuin kaupungillakin. Esimerkkinä tästä Oinolan alakoulun, Nummen yläkoulun, Oinolan esikoulun, kaupungin ja Nummen kyläyhdistyksen kesken on suunniteltu ja toteutettukin yhteisiä tapahtumia, jolla on esitelty yhdistyksiä, käsityöläisten tuotoksia, alueen yrittäjät ovat olleet mukana esittelemässä uuden monitoimija-alueen mahdollisuuksia kivalla tavalla. Tälläkin tavalla tuodaan sitä omaa aluettaan, alueen omaa osaamista näytille. Rakennetaan alueylpeyttä, omasta koulusta ja koulualueesta, joka palvelisi alueena niin perheen pienimpiä kuin sitten iäkkäämpiäkin.

Yksi mielestäni kehitettävä asia olisi se, että kaupunki tekisi kolmannen sektorin kanssa yhteistyötä esim. koulun tekstiilityön tunnilla, kuten esimerkiksi Hyrsylän kyläkoulussa tehtiin. Kylämummot tulisivat esim virkkaamaan, neulomaan ja samalla auttaisivat oppilaita, opettajalle jäisi enemmän aikaa keskittyä opettamiseen, mummot opettaessaan pääsevät lasten seuraan ja kertomaan juttuja, oppilaat saisivat opetusta ja samalla seuraa mummoista ja ehkä vahingossa jäisi viisauden ajatuksia mieleen. Sosiaaliset taidot paranisivat ainakin huimasti, ainakin kehittyisivät. Lapsia se rikastuttaisi myös siinä suhteessa, että toisilla isovanhemmat ovat kaukana, eikä ole mahdollisuutta saada sitä kontaktia iäkkäämpään väestöön. Toisaalta onhan tässä upeassa ideassa heti ongelma: kuka kuljettaa?

Nummen yhtenäiskoulu tekee yhteistyötä alueen asukkaiden kanssa
Olavi Leikola ja Juhani Mannerkoski kertoivat Nummen yhtenäiskoulun 8. luokkalaisille Helsingin olympialaisista.

Olisiko mahdollista, että kaupungin toimialojen yhteistyö voisi parantua? Suunniteltaisiin yhdessä logistiikka:

  • kuljetukset -> aluksi esikoululaiset ja koululaiset kouluun -> sama auto hakee ikääntyvät ja vie palvelupisteelle, päivätoimintaan -> sama auto ajaa taas hakemaan kylämummot sovitusta paikasta ja vie koululle, jolloin jo esikoululaiset saattavat päästä kotiin ja kuski kuljettaa, jnejne.
  • lukujärjestys, koulujen lukujärjestykset tulisi siis synkronoida myös näiden asioiden kanssa
  • kyläruokailut ->kouluilla jää ruokaa usein yli, iäkkäät syövät välillä miten saattuu, ovat yksinäisiä, mitä jos alueen iäkkäät (jos alueella ei ole palvelu- tai päivätoimintaa) tulisivat koululle syömään?

kaikki nämä pitäisi samaan aikaan suunnitella. Saattaa olla haastavaa muuttaa byrokratian kulttuuria, mutta voisiko se tuoda säästöjä, voisiko kaupungin esimerkillinen yhteistyö luoda myös hyvää yhteishenkeä kuntalaisiin? Ollaan avoimia ja pyritään poisoppimiseen.

Mutta palveluverkon muutosten tuomia no, muutosten, arviointia tulisi tehdä ennen ja jälkeen. Ja, kuten edellä mainitsin, yksi tärkeä seikka on se, että olisimme avoimia uudelle. Uusille mahdollisuuksille ja vanhasta poisoppiminen. Ei ole helppoa.

Mahdollisen lakkautuksen jälkihoito on muutakin kuin koulukuljetukset, tulee arvioida minkälaisia alueellisia ja yhteisöllisiä vaikutuksia sillä on ollut. Asuinalueet elää ja yleensä ihmiset oppivat elämään uusien ratkaisujen kanssa. Tärkeää tässä vaiheessa on sanojen ja tekojen yhdenmukaisuus, eli vastuunkanto tehdyistä päätöksistä, ratkaisuista ja vastuunanto. Kuntalaiset kantavat vastuun yhä enemmän ja enemmän omista palveluistaan. Kuntalaiset tulevat käytännössä maksamaan enemmän ja enemmän palveluistaan. Toki maaseudulla se tulee kirpaisemaan enemmän pidempien etäisyyksien vuoksi.

Kun puhutaan palveluista, niiden laadusta ja määrästä, usein verrataan esim. Rovaniemelle. Hyvä vertaus, mukava, hyvä paikka, mielestäni vertaus pohjoiseen ontuu asuessamme näinkin lähellä pääkaupunkia.

Somerauhaa ei vielä ole – kiusaamisesta lumipallo

Diginatiivit nuoret harrastavat somessa, kuvapalveluissa kuviensa lähettämistä, jossa pyytävät kommentoimaan kuvia. Ikävä kyllä kommentit eivät aina ole ylistäviä eikä edes vähän kohteliaita, vaan todella ilkeitä. Pahimpia ovat ne, jotka laitetaan anonyymina.  On kehoitettu menemään suihkuun, on todettu kuvan lähettäjän olevan ”säälittävä”, onpa  jopa kehoitteena ollut ”tapa ittes”.

Kaverit ovat vertailukohteita itselle ja kuvien kommentointi voi vahingollista nuoren itsetunnolle, mutta sitä on vaikea välttää, varsinkin, kun he itse sitä pyytävät. Kunpa he ymmärtäisivät lopettaa sen pyytämisen. Varsinkin tuossa iässä, jossa ollaan niin kriittisessä vaiheessa kasvamisen ja oman sukupuoli-identiteetin löytämisen kanssa. Tämän kuvien arvostelujen pyytämisen lisäksi nuorilla on myös järjetön tapa pyytää toisia esittämään mitä kysymyksiä tahansa ja lupaavat vastata rehellisesti niihin. Odottaa sopii, että kysymykset tosiaan ovat mitä tahansa, mutta niin ovat vastauksetkin. Usein ne ovat myös ihan hirveitä.

Tämä somekiusaaminen ja urpoilu jatkuu koulussa. Tytöt ovat alkaneet syrjiä toisiaan, jätetään ulkopuolelle ja haukutaan. Kommenteista saadaan ilmiriita aikaiseksi, muita otetaan mukaan ja se leviää ja muuttuu hallitsemattomaksi. Valehdellaan toisista, ei kerrota (luonnollisestikaan) koko totuutta, eikä voida myöntää virheitä, saati antaa niitä anteeksi. Lumipallo.

 

Facebook ja Instagram ovat määritelleet ikärajakseen 13 vuotta. Ikärajat perustuvat yhdysvaltalaiseen lainsäädäntöön, mutta Suomessa ne ovat lähinnä vitsi. Palveluun voi syöttää minkä tahansa iän, eikä siitä koidu kenellekään mitään seuraamuksia.

some on

 

Olisiko mahdollista, että kännykät otettaisi oppilailta tunnin ajaksi pois? Minä ainakin olen kotona puhunut siitä, ettei tunneilla känny olisi käden ulottuvilla (kuuroille korville menee), mutta tuntuu minun puheeni olevan seinille puhumista. Tuleeko tässä oppilaiden oikeudet ja vanhempien oikeuskäsitys vastaan? Joissain kouluissa oppilaille on kännyköille hylly tms luokissa.

Meidän nuoremme ovat diginatiiveja. Diginatiivin käsitteen keksi yhdysvaltalainen kirjailija Mark Prensky vuonna 2001. Hän kuvasi uudissanalla sukupolvea, joka ei ole kokenut aikaa ennen internetiä ja mobiililaitteita. Alun perin termi ei siis määritellyt sitä, miten hyvin tai huonosti nämä digimaailman alkuperäisasukkaat hallitsevat uutta tieto- ja viestintätekniikkaa. Diginatiivit eivät luonnostaan osaa käyttäytymissääntöjä, eivätkä näin ollen ymmärrä oikeasti käyttäytymisensä seurauksia itselle eikä toiselle.

Sosiaalinen media ei katoa mihinkään, se kehittyy ja muuttuu ja meidän on kehityttävä sen mukana. Uskoisin, että ratkaisu voisi olla mediakasvatuksen lisääminen. Mediakasvatus kuuluu koteihin, mutta uuden OPS2016 mukana sen pitäisi kuulua myös kouluille. Toki kouluissa on ollut mediakasvatusta, nettipoliisien käyntejä, mutta riittääkö se? Mediakasvatuksen lisääminen, tai siihen sosiaalisen median käytön opastuksen sisällyttäminen saattaa olla ehkä vähän vaikea, mutta kestävä tie, ja näen sen välttämättömänä tienä. Jos opittaisi käyttäytymissääntöjä ja medialukutaitoa jo vaikka alakoulusta lähtien, eikä se olisi vain yhden tai kahden kerran tiivis paketti, vaan pidempiaikainen opintokokonaisuus, kehittyisi harkintakyky. Opittaisi ehkä oikeasti ymmärtämään myös se, mitä toiselle voi sanoa. Miltä toisesta tuntuu.

Luonnollisesti tämä vaatisi myös lisäkoulutusta opettajille. Sitten tullaankin rahakysymykseen eli siihen, onko kunnilla varaa kouluttaa.

Vaikka edellä olevasta ei välttämättä voisi kuvitella, ovat nuoret yleensä ottaen fiksuja.

Tutkimuksen mukaan nuoret itse toivoisivat median opetusta.

  • 71 % nuorista haluaisi sosiaalisen median opetusta oppilaitoksiin, mutta samalla toivovat opetusta tapahtuvan kotona.
  • Tutkimuksen perusteella nuorten palveluiden käyttäminen tuskin muuttuu radikaalisti ainakaan vuoteen. WhatsApp, Facebook, Instagram, YouTube ja Snapchat ovat selkeästi kärjessä kun kysyttiin, missä palveluissa he ovat läsnä vuoden kuluttua.

(lähde: http://www.ebrand.fi/somejanuoret2016/tiivistelma/)

Some on tullut jäädäkseen. Monelle se on tärkeä työkalu ja tärkeä paikka sosiaaliselle kanssakäymiselle. Olisi hyvä, jos yhdessä voisimme miettiä yhteiset säännöt, vaikka

  • kuinka käyttäytyä (älä kiusaa/hauku/herjaa/valehtele toisesta)
  • kunnioita toista
  • mieti, kuka lukee viestisi ja kenelle se voi välittyä
  • älä järjestä harmia
  • milloin ollaan somessa (aika/paikka/kenen kanssa olet)

#somerauha

 

Unohdettuna ja näkymättömänä

Kaikki, mistä tulee paha olla, ei välttämättä ole kiusaamista. Se voi olla myös näkymättömyyttä.

Yksin koulunpihalla, välitunnista toiseen.

Kuunnellen toisten juttuja kivoista synttäreistä, joihin ei saanut kutsua. Vuodesta toiseen, ei yhdellekään synttärille.

Ulkopuolisuutta. Unohdettuna.

Millä tavalla pystymme poistamaan lasten yksinäisyyttä, näkymättömyyttä? Miten voimme taata kaikille lapsille sen, ettei tarvitse tuntea olevansa arvoton?

Että saisi tuntea olevansa ystävän arvoinen? Että voisi tuntea olevansa osa luokkaansa? Miten voimme vaikuttaa siihen, että lapsemme huomaavat yksinäisen ja ottavat mukaan?

Auttaisiko penkki koulun pihalla? Millä tavalla se istuu suomalaiseen koulunpihaan?

https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/yksinkertaisen-nerokas-keksinto-auttaa-yksinaisia-lapsia-valitunnilla-estaa-myos-kiusaamista/5830536#.VwYK1B4a1is.facebook

Tässä artikkelissa kerrotaan, kuinka yksi ihana äiti teki pienen asian, joka oli toiselle lapselle ja hänen äidilleen arvokasta

https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/henkilokohtaista/aino-11-oli-aina-yksin-kunnes-luokkakaverin-aiti-tarttui-toimeen

Mä haastan jokaisen vanhemman tekemään saman. Katsomaan lapsen kanssa luokkakuvaa, käyden jokaisen lapsen nimen ja kenen kanssa lapsi leikkii.

Jokainen lapsi ansaitsee ystävän. Jokainen lapsi on arvokas.