Keskustan Nummen paikallisyhdistyksen vuosikokouksessa käytiin sääntömääräisten pykälien lisäksi vilkasta keskustelua kunnallisista teemoista, uuden kaupunginjohtajan valinnasta, koululaisten iltapäivätoiminnasta ja koulukyydeistä, tarkastuslautakunnasta ja hyvinvointialueen ajankohtaisista asioista, kuten hyvinvointialuejohtajan valintaprosessista.
Vuosikokous päätti myös esittää Lotta Paakkunaista ehdokkaaksi vuoden 2023 eduskuntavaaleihin. Lotta Paakkunainen on toiminut laajasti vapaaehtoistoimissa, alueen ja lähidemokratian kehittämisessä sekä eri kunnallisissa luottamustehtävissä vuodesta 2013. Tällä hetkellä hänen merkittävimmät luottamustehtävänsä on kaupunginvaltuuston jäsenyys, kaupunginhallituksen varajäsenyys sekä Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston varajäsenyys ja kehittämis- ja tulevaisuuslautakunnan jäsenyys. Hän toimii myös Keskustan Lohjan kunnallisjärjestön puheenjohtajana.
Paakkunaisella on laaja työkokemustausta erilaisista aloista, terveydenhuollon ja kaupallisen sektorin sekä järjestömaailman saroilta. Toimiessaan kyläasiamiehenä Paakkunainen on toiminut kylien ja alueiden toimijoiden tukijana ja toimien kehittäjänä. Keskustan Nummen paikallisyhdistyksen mielestä juuri nyt olisi erityisen tärkeää saada eduskuntaan henkilö, jolla on vankka kokemus eri toimintasektoreista, asukkaiden osallistamisesta, aluekehittämisestä sekä hyvinvoinnin tukemisesta.
Lotta Paakkunainen on erinomainen verkostoituja, jolla on aitoa paloa vaikuttaa ja herkkä kuulemisen taito, sanoo Keskustan Nummen paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Päivi Alanne.
Paakkunaisesta Lohja ja koko Uusimaa saa asiantuntevan, siltoja rakentavan ja osallistavan päätöksentekijän, jolla on sekä paikallistuntemusta että näkemystä koko Uudenmaan kehittämisestä. Paakkunainen on sinnikkäästi edistänyt alueen asioita, erityisesti hyvinvoinnin saralla.
Ehdokasvalinnat vahvistaa Keskustan Uudenmaan piirin yleiskokous myöhemmin vuoden 2022 aikana.
Kouluissa on kiusattu oppilaita, varmaankin aina. Uutisiin niitä nousee toisinaan ja tuolloin usein kiinnitetään isompaa huomiota hetkeksi asiaan. Mutta miksi kiusaamiseen kiinnitetään huomiota vasta, kun tilanne on jo päätynyt kovaan väkivaltaan? Kun tilannetta on todella vaikea purkaa? Kun lapsen terveys ja henki on vaarassa? Kouluilla on pitkään ollut erilaisia välineitä puuttua kiusaamiseen, erilaisia hankkeita ja tapoja, silti kouluissa kiusataan. Mikä meissä on, ettemme saa toistemme kiusaamista loppumaan?
Toisissa perheissä kiusaamiseen puututaan heti, halutaan tietää, jos lapsilla on kränää tai oma lapsi käyttäytyy asiattomasti toista kohtaan tai jos oma lapsi kiusaa. On tärkeää kotona jo puuttua siihen, mikä on soveliasta käytöstä, kuinka kohdellaan toisia. Lasten on tärkeää oppia siihen, että me kaikki olemme yhtä tärkeitä ja arvokkaita, että ketään ei kiusata. Miten puuttua siihen, jos perheessä ei puhuta asiasta, jos perheessä ei välitetä, jakseta, huomata tai olla kiinnostuneita? Mitä voidaan tehdä siinä kohtaa, kun kiusaavan lapsen vanhempi toteaa, että ei mun lapsi kiusaa? Tai että ei tuo ole kiusaamista/mitä kiusaaminen oikein edes on? Tai ”älä liioittele”.
Miten auttaa tai puuttua, jos kiusattu ei kerro? Meidän jokaisen tulee ottaa vastuu, jokaisen tulee nähdä ja puuttua. Jos ei itse uskalla puuttua, kertoa jollekin, joka uskaltaa puuttua. Kunhan toimii, puolustaa, auttaa.
Miten puuttua siihen, jos koulusta ei olla perheisiin yhteydessä? Jos rehtori ei uskalla olla perheisiin yhteydessä? Tai jos ei välitetä? Ei haluta myöntää, että koulussa on ongelma? Jos ei haluta nähdä?
Mitä tehdä tilanteessa, jossa rehtori sanoo: ”Katsotaan, miten tämä etenee”, ”ei kannata tehdä rikosilmoitusta”, rehtorit ovat avainasemassa, heidän tulee vaatia yhteistyötä perheiltä, heidän tulee uskaltaa olla yhteydessä. Kouluilla tulee olla tarpeeksi resursseja, koulupsykologi, kuraattori, nuorisotyöntekijä, Onko meidän kouluillamme liian suuria resurssi- tai johtamisongelmia, tai molempia?
Liian isot opetusryhmät, liian vähäiset ryhmäytymiset, lasten sosiaaliset taidot, tunnekasvatuksen puute, erilaisuuden sietämiskyky, empatian puute, perheiden ongelmat, kiire
Kiusaaminen on kokonaisvaltainen ongelma. Siihen meidän tulee pureutua. Kiusaaminen on kansanterveydellinen ongelma. Moni kiusattu kärsii mielenterveydellisistä ongelmista pitkään, kokee arvottomuutta, pelkoja
Lohjalla on otettu kolmisen vuotta sitten käyttöön Aseman Lasten K-0 ohjelma, jossa kiusaamista selvitellään monen eri ammattilaisen voimin. Kouluun tulee esimerkiksi nuorisotyön, perhetyön ja sovittelun osaamista. K-0 mottona on, että jokainen aikuinen on resurssi kiusaamiseen puuttuvassa työssä.
Kiusaamisia on. Ne pitää kitkeä pois. Sitä varten on hyviä hankkeita ja toimia. Missä on hanke, joka ennaltaehkäisee? Missä on työväline, joka saa kiusaamisen pois ennenkuin se alkaakaan?
Perusopetuslain 29§ mukaan oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Kuinka moni kunta/koulu rikkoo tätä oppilaan laissa määräämää oikeutta? Miksi SITÄ ei saada kitkettyä?
Opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön.
Kouluun ei saa tuoda eikä työpäivän aikana pitää hallussa sellaista esinettä tai ainetta, jonka hallussapito on muussa laissa kielletty tai jolla voidaan vaarantaa omaa tai toisen turvallisuutta taikka joka erityisesti soveltuu omaisuuden vahingoittamiseen ja jonka hallussapidolle ei ole hyväksyttävää syytä.
Opetuksen järjestäjän tulee opetussuunnitelman yhteydessä laatia ja ohjeistaa suunnitelma kurinpitokeinojen ja kasvatuskeskustelun käyttämisestä ja niihin liittyvistä menettelytavoista. Opetushallituksen tulee opetussuunnitelman perusteissa antaa määräykset suunnitelman laatimisesta. (29.12.2016/1498)
Opetuksen järjestäjän tulee hyväksyä järjestyssäännöt tai antaa muut koulussa tai muussa opetuksen järjestämispaikassa sovellettavat järjestysmääräykset, joilla edistetään koulun sisäistä järjestystä, opiskelun esteetöntä sujumista sekä kouluyhteisön turvallisuutta ja viihtyisyyttä.
Edellä 4 momentissa tarkoitetuissa järjestyssäännöissä ja muissa järjestysmääräyksissä voidaan antaa kouluyhteisön turvallisuuden ja viihtyisyyden kannalta tarpeellisia määräyksiä käytännön järjestelyistä ja asianmukaisesta käyttäytymisestä sekä tarkempia määräyksiä 2 momentissa tarkoitetuista esineistä tai aineista sekä niiden käytöstä ja säilytyksestä. Lisäksi määräyksiä voidaan antaa koulun omaisuuden käsittelystä, koulun tilojen siisteydestä huolehtimisesta sekä oleskelusta ja liikkumisesta koulurakennuksissa ja koulun alueella.
Pykälässä säädetyt oikeudet ja velvollisuudet ovat voimassa ajan, jolloin oppilas osallistuu opetussuunnitelman tai opetuksen järjestäjän hyväksymän muun tämän lain tai sen nojalla annettujen säädösten nojalla laaditun suunnitelman mukaiseen opetukseen tai toimintaan.
Koulun opettajan tai rehtorin tulee ilmoittaa tietoonsa tulleesta koulussa tai koulumatkalla tapahtuneesta häirinnästä, kiusaamisesta tai väkivallasta niihin syyllistyneen ja niiden kohteena olevan oppilaan huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle.
Kirjoitin Länsi-Uusimaan kolumniin tällä kertaa kiusaamisesta. Itsellä on kokemusta kiusaamisesta niin lapsuudesta, työelämässä kuin omien lastenikin kautta. Tänä päivänä koulukiusaaminen on erilaista kuin mitä se oli kun itse olin koulussa. Puhutaanko tänä päivänä enemmän kiusaamisesta kuin omassa lapsuudessa? Todennäköisesti. Ovatko ratkaisut erilaisia kuin silloin? Ei. Ei näytä siltä.
Työpaikkakiusaamisesta puhutaan tänään enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka se tuskin on uusi ilmiö.
Olen kuullut sanottavan, että kiusaaminen sanana on kärsinyt inflaation. Omasta mielestäni se on kyynisesti sanottu ja aika kamalaa kuultavaa. Kiusaaminen on olemassa, ja jos toisesta tuntuu, että jokin on kiusaamista, on se kiusaamista. Asiasta pitää voida puhua. Ketään, edes kiusaajaa, ei auta vaikeneminen tai vähättely.
Surullista on, että sosiaalinen media on helpottanut kiusaamista ja mahdollistanut kovankin uhkailun jopa pienten lasten keskuudessa.
Ote kirjoituksestani:
Vuonna 2018 tehdyssä tutkimuksessa nuorten vastauksista kävi ilmi, että somekiusaaminen on uhkailua, nimittelyä, salaisuuksien ja kuvien levittämistä, porukasta pois jättämistä, sometilin kopioimista ja julkista nolaamista. Somekiusaamista oli kokenut 26 % vastaajista ja näistä 57 % oli saanut apua vanhemmilta. Suurinta osaa kiusatuista (62 %) oli kiusattu kerran kuukaudessa, 12 % oli kokenut kiusaamista viikoittain.
Alla on linkki Länsi-Uusimaassa ilmestyneeseen kolumniini aiheesta:
Nettikiusaamisella tarkoitetaan tarkoituksellista ja toistuvaa pahan mielen aiheuttamista, kuten pilkkaamista, noyryyttämistä ja uhkailua. Kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää kiusaamisen ehkäisyssä ja poistamisessa. Koulujen on vaikea yksin ratkaista somessa tapahtuvaa kiusaamista. Koulussa voidaan vaikuttaa somekäyttäytymiseen, mutta opettajilla ei ole valtuuksia puuttua oppilaiden somen käyttöön. Vastuu tästä kuuluu vanhemmille.
Netissä nimittelyt ja uhkailut ovat usein sanallisesti raaempia kuin kasvokkain eikä viestien lähettämistä ehkä ajatella loppuun asti. Valokuvien ja videoiden vaivaton jakaminen helpottaa kiusaamista. Harvoin ymmärretään, että netissä kiusaamisen jäljet voivat olla lyhyet, sillä lähes kaikesta digitaalisesta viestinnästä jää jälki. Kunnianloukkaus, uhkailu ja valheellisten tietojen levittäminen ovat rangaistavia tekoja myös netissä.
Diginatiivit nuoret harrastavat somessa, kuvapalveluissa kuviensa lähettämistä, jossa pyytävät kommentoimaan kuvia. Ikävä kyllä kommentit eivät aina ole ylistäviä eikä edes vähän kohteliaita, vaan todella ilkeitä. Pahimpia ovat ne, jotka laitetaan anonyymina. On kehoitettu menemään suihkuun, on todettu kuvan lähettäjän olevan ”säälittävä”, onpa jopa kehoitteena ollut ”tapa ittes”.
Kaverit ovat vertailukohteita itselle ja kuvien kommentointi voi vahingollista nuoren itsetunnolle, mutta sitä on vaikea välttää, varsinkin, kun he itse sitä pyytävät. Kunpa he ymmärtäisivät lopettaa sen pyytämisen. Varsinkin tuossa iässä, jossa ollaan niin kriittisessä vaiheessa kasvamisen ja oman sukupuoli-identiteetin löytämisen kanssa. Tämän kuvien arvostelujen pyytämisen lisäksi nuorilla on myös järjetön tapa pyytää toisia esittämään mitä kysymyksiä tahansa ja lupaavat vastata rehellisesti niihin. Odottaa sopii, että kysymykset tosiaan ovat mitä tahansa, mutta niin ovat vastauksetkin. Usein ne ovat myös ihan hirveitä.
Tämä somekiusaaminen ja urpoilu jatkuu koulussa. Tytöt ovat alkaneet syrjiä toisiaan, jätetään ulkopuolelle ja haukutaan. Kommenteista saadaan ilmiriita aikaiseksi, muita otetaan mukaan ja se leviää ja muuttuu hallitsemattomaksi. Valehdellaan toisista, ei kerrota (luonnollisestikaan) koko totuutta, eikä voida myöntää virheitä, saati antaa niitä anteeksi. Lumipallo.
Facebook ja Instagram ovat määritelleet ikärajakseen 13 vuotta. Ikärajat perustuvat yhdysvaltalaiseen lainsäädäntöön, mutta Suomessa ne ovat lähinnä vitsi. Palveluun voi syöttää minkä tahansa iän, eikä siitä koidu kenellekään mitään seuraamuksia.
Olisiko mahdollista, että kännykät otettaisi oppilailta tunnin ajaksi pois? Minä ainakin olen kotona puhunut siitä, ettei tunneilla känny olisi käden ulottuvilla (kuuroille korville menee), mutta tuntuu minun puheeni olevan seinille puhumista. Tuleeko tässä oppilaiden oikeudet ja vanhempien oikeuskäsitys vastaan? Joissain kouluissa oppilaille on kännyköille hylly tms luokissa.
Meidän nuoremme ovat diginatiiveja. Diginatiivin käsitteen keksi yhdysvaltalainen kirjailija Mark Prensky vuonna 2001. Hän kuvasi uudissanalla sukupolvea, joka ei ole kokenut aikaa ennen internetiä ja mobiililaitteita. Alun perin termi ei siis määritellyt sitä, miten hyvin tai huonosti nämä digimaailman alkuperäisasukkaat hallitsevat uutta tieto- ja viestintätekniikkaa. Diginatiivit eivät luonnostaan osaa käyttäytymissääntöjä, eivätkä näin ollen ymmärrä oikeasti käyttäytymisensä seurauksia itselle eikä toiselle.
Sosiaalinen media ei katoa mihinkään, se kehittyy ja muuttuu ja meidän on kehityttävä sen mukana. Uskoisin, että ratkaisu voisi olla mediakasvatuksen lisääminen. Mediakasvatus kuuluu koteihin, mutta uuden OPS2016 mukana sen pitäisi kuulua myös kouluille. Toki kouluissa on ollut mediakasvatusta, nettipoliisien käyntejä, mutta riittääkö se? Mediakasvatuksen lisääminen, tai siihen sosiaalisen median käytön opastuksen sisällyttäminen saattaa olla ehkä vähän vaikea, mutta kestävä tie, ja näen sen välttämättömänä tienä. Jos opittaisi käyttäytymissääntöjä ja medialukutaitoa jo vaikka alakoulusta lähtien, eikä se olisi vain yhden tai kahden kerran tiivis paketti, vaan pidempiaikainen opintokokonaisuus, kehittyisi harkintakyky. Opittaisi ehkä oikeasti ymmärtämään myös se, mitä toiselle voi sanoa. Miltä toisesta tuntuu.
Luonnollisesti tämä vaatisi myös lisäkoulutusta opettajille. Sitten tullaankin rahakysymykseen eli siihen, onko kunnilla varaa kouluttaa.
Vaikka edellä olevasta ei välttämättä voisi kuvitella, ovat nuoret yleensä ottaen fiksuja.
Tutkimuksen mukaan nuoret itse toivoisivat median opetusta.
71 % nuorista haluaisi sosiaalisen median opetusta oppilaitoksiin, mutta samalla toivovat opetusta tapahtuvan kotona.
Tutkimuksen perusteella nuorten palveluiden käyttäminen tuskin muuttuu radikaalisti ainakaan vuoteen. WhatsApp, Facebook, Instagram, YouTube ja Snapchat ovat selkeästi kärjessä kun kysyttiin, missä palveluissa he ovat läsnä vuoden kuluttua.
Some on tullut jäädäkseen. Monelle se on tärkeä työkalu ja tärkeä paikka sosiaaliselle kanssakäymiselle. Olisi hyvä, jos yhdessä voisimme miettiä yhteiset säännöt, vaikka
kuinka käyttäytyä (älä kiusaa/hauku/herjaa/valehtele toisesta)
kunnioita toista
mieti, kuka lukee viestisi ja kenelle se voi välittyä
älä järjestä harmia
milloin ollaan somessa (aika/paikka/kenen kanssa olet)
Lotta Paakkunainen 