Kaikki, mistä tulee paha olla, ei välttämättä ole kiusaamista. Se voi olla myös näkymättömyyttä.
Yksin koulunpihalla, välitunnista toiseen.
Kuunnellen toisten juttuja kivoista synttäreistä, joihin ei saanut kutsua. Vuodesta toiseen, ei yhdellekään synttärille.
Ulkopuolisuutta. Unohdettuna.
Millä tavalla pystymme poistamaan lasten yksinäisyyttä, näkymättömyyttä? Miten voimme taata kaikille lapsille sen, ettei tarvitse tuntea olevansa arvoton?
Että saisi tuntea olevansa ystävän arvoinen? Että voisi tuntea olevansa osa luokkaansa? Miten voimme vaikuttaa siihen, että lapsemme huomaavat yksinäisen ja ottavat mukaan?
Auttaisiko penkki koulun pihalla? Millä tavalla se istuu suomalaiseen koulunpihaan?
Tässä artikkelissa kerrotaan, kuinka yksi ihana äiti teki pienen asian, joka oli toiselle lapselle ja hänen äidilleen arvokasta
Mä haastan jokaisen vanhemman tekemään saman. Katsomaan lapsen kanssa luokkakuvaa, käyden jokaisen lapsen nimen ja kenen kanssa lapsi leikkii.
Jokainen lapsi ansaitsee ystävän. Jokainen lapsi on arvokas.
