Lapin käräjäoikeus tuomitsi Polarican entisen toimitusjohtajan Jukka Kriston sekä hänen thaimaalaisen liikekumppaninsa yhteensä 78 ihmiskaupasta. Tuomio on vakava, mutta yhtä paljon huomiota herättää se, mitä käräjäoikeus ei katsonut tapahtuneen.
Kyse ei oikeuden mukaan ollut törkeästä ihmiskaupasta.
Mielestäni kiinnostavin kysymys ei ole niinkään itse tuomio ihmiskaupasta, käräjäoikeus kuitenkin katsoi 78 ihmiskaupparikoksen tapahtuneen. Kiinnostavaa on se, miksi oikeus ei pitänyt tekoja törkeinä, vaikka poimijat olivat velkaantuneita, riippuvaisia työn järjestäjistä, asuivat osin puutteellisissa oloissa, tekivät pitkiä työpäiviä ja heidän ansioitaan pienennettiin erilaisilla vähennyksillä.
Uutistietojen mukaan thaimaalaiset marjanpoimijat olivat saapuessaan jo velkaantuneita. Heille oli annettu lainaa matkakuluihin ja muihin menoihin. Heidän työnsä, asumisensa, liikkumisensa ja tulonsa olivat käytännössä sidottuja samaan järjestelmään. Osa asui ahtaissa ja puutteellisissa olosuhteissa. Työpäivät venyivät pitkiksi. Tuloista vähennettiin erilaisia kuluja. Oikeuden mukaan poimijoita oli erehdytetty myös marjojen punnitsemiseen liittyvissä käytännöissä.
Silti käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että poimijat olisi saatettu ihmisarvoa loukkaaviin elinolosuhteisiin tai että heille olisi aiheutettu erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä.
Jos tämä ei ole törkeää, mikä sitten on?
Tuomioistuimen tehtävä on soveltaa voimassa olevaa lakia ja arvioida näyttöä, mutta kansalaisina meidän tehtävämme on arvioida, vastaako laki ja sen tulkinta sitä oikeustajua, jota haluamme yhteiskunnassa puolustaa.
Luin aiemmin talvella toimittaja Paavo Teittisen palkitun kirjan Pitkä vuoro. Kirja kertoo modernista hyväksikäytöstä Suomessa. Se kuvaa ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne paremman elämän toivossa, mutta päätyneet työskentelemään järjestelmissä, joissa heidän riippuvuuttaan, haavoittuvaa asemaansa ja epätoivoaan on käytetty hyväksi.
Kirjan kuvaukset työntekijöiden asumisoloista, ravinnosta, työehdoista ja vallankäytöstä eivät jätä lukijaa rauhaan. Vielä vähemmän rauhaan jättää se, kuinka vaikeaa hyväksikäytön tunnistaminen, tutkiminen ja todistaminen usein on.
Samaa keskustelua käymme lähisuhdeväkivallan kohdalla.
Samaa keskustelua käymme lapsiin kohdistuvien rikosten kohdalla.
Samaa keskustelua käymme monien haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kohdalla.
Kuinka vakavaa teon täytyy olla ennen kuin yhteiskunta tunnistaa sen vakavuuden?
Kuinka paljon kärsimystä tarvitaan ennen kuin se katsotaan ”erityisen tuntuvaksi”?
Ja millaisen viestin yhteiskunta lähettää, kun tällaisessa tapauksessa todetaan tapahtuneen ihmiskauppaa, mutta ei törkeää ihmiskauppaa?
Tekijöille viesti voi näyttäytyä niin, että hyväksikäytön raja on korkealla.
Uhrit voivat puolestaan kysyä, kuinka huonoiksi olosuhteiden olisi pitänyt muuttua, kuinka suurta kärsimyksen olisi pitänyt olla, jotta heidän kokemuksensa olisi nähty törkeänä.
Minua huolestuttaa erityisesti se, että samankaltaisia kysymyksiä kuulee yhä useammin myös lähisuhdeväkivallan uhreilta. Miksi ilmoitus ei johtanut tutkintaan? Miksi tutkinta kestää vuosia? Miksi väkivallan vakavuutta ei tunnistettu ajoissa?
Oikeusvaltio ei rakennu pelkästään sille, että rikoksista annetaan tuomioita. Se rakentuu myös kansalaisten luottamukselle siihen, että oikeus tunnistaa kärsimyksen silloin, kun sitä aiheutetaan.
Tämä oikeudenkäynti toivottavasti pakottaa meidät kysymään, missä kulkee suomalaisen yhteiskunnan hyväksikäytön sietoraja. Ja onko se asetettu liian korkealle.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/960178a5-364e-4b11-879e-ac98e481abd8
Lotta Paakkunainen 