Olen antanut lausunnon oikeusministeriön valmistelemaan esitykseen, joka koskee alle 15-vuotiaana rikoksesta epäillyn lapsen säilöönottoa.
Lausuntoni ei synny pelkästään lainsäädännön tarkastelusta. Se perustuu myös kokemukseen lastensuojelutyöstä, niiden lasten kohtaamisesta, jotka oireilevat vakavasti sekä ymmärrykseen siitä, mitä lapsen edun toteutuminen käytännössä tarkoittaa.
Julkisessa keskustelussa puhutaan usein nuorisorikollisuudesta. Lastensuojelussa kohdataan kuitenkin lapsia, joiden rikollinen käyttäytyminen on harvoin ongelman alku. Se on usein seurausta pitkästä ketjusta, johon voi sisältyä turvattomuutta, kaltoinkohtelua, väkivaltaa, traumakokemuksia, mielenterveyden häiriöitä, päihteitä, kouluakäymättömyyttä tai rikollisten verkostojen vaikutusta.
Siksi alle 15-vuotiasta rikoksesta epäiltyä ei voi tarkastella ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Hän on ennen kaikkea lapsi.
Juuri tästä syystä lausuntoni perustuu vahvasti YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sopimus velvoittaa Suomea asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa päätöksissä. Se edellyttää myös, että lasta kuullaan, häntä suojellaan ja että vapaudenriistoa käytetään vain viimesijaisena keinona ja mahdollisimman lyhyen aikaa.
Yhteiskunnalla on oikeus ja velvollisuus puuttua vakavaan nuorisorikollisuuteen. Myös lasten ja muiden turvallisuus on turvattava, mutta yhtä suuri vastuu yhteiskunnalla on huolehtia siitä, ettei lapsi joudu rikollisuuden polulle siksi, että apu tuli liian myöhään tai sitä ei ollut saatavilla.
Olen nähnyt, kuinka oikea-aikainen tuki voi muuttaa lapsen elämän suunnan. Olen nähnyt myös tilanteita, joissa palvelut eivät ole olleet riittäviä tai ne ovat käynnistyneet vasta, kun ongelmat ovat jo kasautuneet. Siksi pidän tärkeänä, ettei poliisin säilytystiloista muodostu ratkaisua tilanteisiin, joissa todellinen ongelma on riittämättömissä lastensuojelu-, mielenterveys- tai päihdepalveluissa.
Lausunnossani tunnistan, että kaikkein vakavimmissa tilanteissa lyhytaikainen säilöönotto voi olla perusteltu lapsen tai muiden turvallisuuden turvaamiseksi sekä tilanteen kokonaisvaltaisen arvioinnin mahdollistamiseksi. Sen tulee kuitenkin olla aidosti poikkeuksellinen toimenpide, ei uusi normaali.
Esitin myös, että jokaisen säilöönoton yhteydessä olisi velvollisuus arvioida kirjallisesti lapsen etu, kuulla lasta hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti, käynnistää välittömästi lastensuojelun palvelutarpeen arviointi, arvioida lapsen psyykkinen vointi ja mahdollinen traumatausta sekä laatia moniammatillinen jatkosuunnitelma ennen vapauttamista tai mahdollista sijoitusta.
Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään uusilla pakkokeinoilla. Turvallisuutta rakennetaan ennen kaikkea ehkäisemällä syrjäytymistä, vahvistamalla perheitä, turvaamalla lasten mielenterveyspalvelut, huolehtimalla toimivasta lastensuojelusta ja tarjoamalla lapsille mahdollisuus saada apua riittävän varhain.
Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös siinä, miten kohtelemme kaikkein vaikeimmassa asemassa olevia lapsia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus muistuttaa meitä siitä, että myös rikoksesta epäilty lapsi on oikeuksien haltija. Lapsen ihmisarvo, osallisuus, suojelu ja mahdollisuus kuntoutua eivät katoa rikosepäilyn myötä.
Vakavaan nuorisorikollisuuteen on puututtava määrätietoisesti. Samalla on huolehdittava siitä, että emme kadota näkyvistämme lasta rikosepäilyn takana. Näen, että se on sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kestävin ratkaisu.
Olen tehnyt kaksi erillistä kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vaikka kantelut koskevat eri asioita, niitä yhdistää sama peruskysymys, eli
Toteutuvatko lapsen oikeudet ja lapsen etu päätöksenteossa vai jäävätkö ne sivuun silloin, kun tehdään taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja?
Kantelut koskevat:
sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkauksia (STEA)
alkoholilain muutosta.
Kyse on eri asiakokonaisuuksista, mutta molemmissa minulla on sama huoli siitä, onko lapsen oikeuksia arvioitu riittävällä tavalla jo päätöksiä valmisteltaessa?
Miksi tein kantelut?
Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:
Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.
YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”
Kyse ei ole siis poliittisesta mielipiteestä vaan Suomea sitovasta oikeudellisesta velvoitteesta.
Myös perustuslaki velvoittaa julkista valtaa turvaamaan perus- ja ihmisoikeudet sekä tukemaan lasten hyvinvointia ja perheitä.
Onko nämä velvoitteet toteutuneet käytännössä lainvalmistelussa ja päätöksenteossa?
1. Kantelu: järjestöleikkaukset ja lapsen oikeudet
Ensimmäinen kanteluni koskee sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen leikkauksia.
Kyse ei ole pelkästään järjestöjen toimintaedellytyksistä, vaan palveluista, jotka esimerkiksi
auttavat väkivaltaa kokeneita lapsia
tukevat kriisissä eläviä perheitä
ehkäisevät ongelmien kasautumista.
Monissa näistä palveluista kohdataan juuri kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia lapsia.
Mikä herättää huolen?
Julkisten tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että päätökset rahoituksen leikkaamisesta tehtiin ennen kuin niiden vaikutuksia lapsiin ja palveluihin arvioitiin kattavasti.
Tämän vuoksi kysyin
Onko lapsen etu ollut päätöksenteon lähtökohta vai asia, jota ryhdyttiin arvioimaan vasta päätösten jälkeen?
Kantelussani pyydän oikeusasiamiestä arvioimaan mm.
onko lapsivaikutukset arvioitu ennen päätöksentekoa
onko lapsen etu ollut valmistelussa aidosti keskeinen arviointiperuste
täyttääkö valmistelu perus- ja ihmisoikeusvelvoitteet.
2. Kantelu: alkoholilain muutos ja lapsivaikutukset
Toinen kanteluni koskee alkoholilain muutosta, jolla lisätään alkoholin saatavuutta ja markkinointimahdollisuuksia.
Tässä valmistelussa on myös myönteisiä piirteitä.
Mitä valmistelussa on tehty hyvin?
Valmistelussa on
kuultu asiantuntijoita
tunnistettu lapsiin kohdistuvia haittoja
arvioitu vaikutuksia myös perheiden näkökulmasta.
Tämä on tärkeää ja kuuluu hyvään lainvalmisteluun.
Mikä kuitenkin herätti huolen?
Samaan aikaan valmisteluaineistosta ilmenee, että alkoholin saatavuuden lisääntyminen voi kasvattaa esimerkiksi
väkivaltaa
riippuvuutta
lasten kokemia haittoja.
Vaikutuksia on tarkoitus seurata vasta lain voimaantulon jälkeen.
Kantelussani kysyin, täyttääkö tämä lapsen oikeuksien näkökulmasta ennakollisen arvioinnin vaatimukset.
Lapsen oikeuksien sopimuksen lähtökohtana on, että vaikutukset arvioidaan ennen päätöksentekoa ja että ne aidosti ohjaavat päätöksiä, eivät ainoastaan muodostu jälkikäteisen seurannan kohteeksi.
Pyysin oikeusasiamiestä arvioimaan
onko lapsivaikutusten arviointi ollut riittävän perusteellinen
onko lapsen etu ollut valmistelussa ensisijainen harkintaperuste
vai onko se jäänyt muiden tavoitteiden rinnalla esitetyksi näkökulmaksi.
Mitä kantelut eivät koske?
Kantelujeni tarkoituksena ei ole vaatia lakien kumoamista.
Eduskunnan tekemiin poliittisiin päätöksiin ei voida puuttua kantelulla.
Sen sijaan kanteluni kohdistuvat siihen,
miten lait on valmisteltu,
miten viranomaiset ovat menetelleet,
ja onko lapsen oikeuksia koskevat velvoitteet otettu asianmukaisesti huomioon valmisteluvaiheessa.
Kyse ei ole vain kahdesta yksittäisestä asiasta.
Kyse on laajemmasta periaatteellisesta kysymyksestä:
Onko lapsen etu aidosti päätöksenteon ensisijainen arviointiperuste vai yksi näkökulma muiden joukossa?
Kun päätökset koskevat esimerkiksi väkivaltaa, perheiden kriisejä tai päihdehaittoja, niiden vaikutukset näkyvät konkreettisesti lasten elämässä.
Ne voivat näkyä lapsessa, joka ei saa tarvitsemaansa tukea, nuoressa, joka jää yksin, tai perheessä, jonka ongelmat ehtivät kasvaa ennen kuin apua on saatavilla.
Kantelujeni tarkoituksena ei ole politisoida lapsen oikeuksia, vaan muistuttaa niiden oikeudellisesta merkityksestä.
Lapsen oikeudet eivät ole mielipidekysymys. Ne ovat oikeudellisia velvoitteita, jotka sitovat viranomaisia myös silloin, kun tehdään vaikeita taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja.
Siksi pidän tärkeänä, että arvioidaan
onko lapsen etu selvitetty riittävän ajoissa
onko sitä punnittu aidosti valmistelussa
ja näkyykö se lopullisissa ratkaisuissa.
Näihin kysymyksiin odotan nyt myös eduskunnan oikeusasiamiehen arviota.
Erityisesti toivon, että painotetaan sitä, että Suomi on sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen keskeinen periaate on selkeä:
Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä.
YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla: ”Lapsen etu on asetettava ensisijaiseksi kaikissa lapsia koskevissa toimissa.”
Annoin palveluvastaavana lausunnon oikeusministeriölle naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan torjumista koskevan EU:n NKV‑direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta.
Työryhmän mietintö on perusteellinen ja monilta osin kannatettava. Se tunnistaa useita keskeisiä kehittämistarpeita ja esittää ratkaisuja, jotka vahvistavat uhrien suojelua ja palveluihin ohjautumista. Samalla lausunnossani nostin esiin merkittävän puutteen, eli sen, että lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena ei tunnisteta riittävän vahvasti.
Tämä ei mielestäni ole pieni yksityiskohta, vaan keskeinen periaatteellinen kysymys.
Lapsi jää edelleen rakenteellisesti sivuun
Työryhmän johtopäätös siitä, että suomalainen lainsäädäntö täyttää pääosin direktiivin vähimmäisvaatimukset, voi juridisesti olla oikea. Lasten oikeuksien näkökulmasta se kuitenkin on liian varovainen tulkinta.
Direktiivin vähimmäistasoa ei voida tarkastella irti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Lapsella on oikeus suojeluun kaikilta väkivallan muodoilta, oikeus turvalliseen kasvuympäristöön sekä oikeus saada tukea viivytyksettä.
Tästä näkökulmasta nykyinen ehdotus jää vajaaksi.
Lähisuhdeväkivallan todellisuus on se, että vaikutukset ulottuvat lähes aina myös lapsiin. Lapsi näkee, kuulee, aistii ja elää väkivallan seurauksissa ja usein pitkään ennen kuin tilanne tulee viranomaisten tietoon. Silti lainsäädännössä lapsi näyttäytyy edelleen ensisijaisesti sivullisena, ei toiminnan kohteena olevana oikeuksien haltijana.
Näen tämän rakenteellisena ongelmana.
Keskeinen ongelma on, että lapsen asema jää tunnistamatta
Pidin lausunnossani erityisen ongelmallisena sitä, että työryhmän ehdotus ei riittävällä tavalla tunnista lapsen asemaa väkivallan vaikutusten kohteena.
Nykyinen linjaus, jonka mukaan lapsen läsnä ollessa tehtyä väkivaltaa ei tulisi kriminalisoida erikseen eikä säätää rangaistuksen koventamisperusteeksi, on vaikeasti perusteltavissa lapsen edun näkökulmasta.
Tutkimusnäyttö on vahvaa ja yksiselitteistä sen suhteen, että väkivallan näkeminen tai kuuleminen voi aiheuttaa lapselle pitkäkestoisia psyykkisiä, sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Vaikutukset voivat olla yhtä vakavia kuin suoraan lapseen kohdistuvassa väkivallassa.
Silti tämä ei näy riittävän painavana seikkana rikosoikeudellisessa arvioinnissa.
Lainsäädännön tehtävä ei ole ainoastaan säädellä, vaan myös viestiä. Tällä hetkellä viesti on epäselvä.
Mitä lainsäädännön tulisi sanoa?
Lainsäädännön tulisi viestiä yksiselitteisesti, että
lapsen altistaminen väkivallalle on vakava lapsen oikeuksien loukkaus.
Vaikka erillisen rikosnimikkeen säätämiseen liittyy perustellusti oikeudellisia arviointikysymyksiä, tämä ei voi johtaa siihen, että ilmiö jää oikeudellisesti näkymättömäksi.
Vähintäänkin lapsen läsnä ollessa tehty väkivalta tulisi
huomioida nykyistä selkeämmin rangaistuksen koventamisperusteena
tunnistaa systemaattisesti rikosoikeudellisessa arvioinnissa
ottaa velvoittavasti huomioon viranomaisten riskinarvioinnissa
Kyse on ennen kaikkea siitä, tunnistetaanko lapsi väkivallan kokijana vai ei.
Hyviä uudistuksia, jotka tarvitsevat rinnalleen lapsinäkökulman
Toki työryhmän ehdotuksissa on paljon kannatettavaa. Esimerkiksi
suojelutarpeen systemaattinen arviointi
tukipalveluihin ohjauksen vahvistaminen
Seri-tukikeskusten aseman vahvistaminen
erityisen suojelun tarpeessa olevien henkilöiden aseman parantaminen rikosprosessissa
Nämä ovat tärkeitä ja oikeansuuntaisia muutoksia, mutta ne jäävät osittaisiksi, jos lapsen asemaa ei samanaikaisesti vahvisteta.
Vähimmäisvelvoitteista todelliseen muutokseen
Direktiivin täytäntöönpano on mahdollisuus. Se voi olla joko
tekninen vähimmäisvaatimusten täyttö
tai todellinen rakenteellinen uudistus
Lausunnossani kannatin jälkimmäistä.
lainsäädännössä ja käytännössä tulee
tunnistaa lapset väkivallan välillisinä uhreina
velvoittaa arvioimaan lapsen turvallisuuden jokaisessa tapauksessa
varmistaa, että apu tavoittaa lapset aktiivisesti
vahvistaa viranomaisten yhteistyötä
Ja ennen kaikkea tarvitsemme järjestelmän, joka katkaisee väkivallan ylisukupolvisen siirtymisen.
Lapsen etu ei ole sivuhuomio
Työssäni kohtaan perheitä, joissa väkivallan vaikutukset näkyvät arjessa, kehityksessä ja tulevaisuuden näkymissä. Näissä tilanteissa on selvää, ettei lapsi ole sivullinen.
Siksi myöskään lainsäädäntö ei voi kohdella lasta sellaisena.
Lapsen etu ei saa jäädä direktiivin täytäntöönpanossa rivien väliin tai tulkinnanvaraiseksi sivuhuomioksi. Sen tulee olla lähtökohta ja näkyä konkreettisesti siinä, miten väkivaltaa arvioidaan, miten siihen puututaan ja miten seurauksia määritellään.
Jos tämä jää tekemättä, täytämme ehkä direktiivin, mutta epäonnistumme lapsen suojelemisessa.
Lausuntopyyntöön voi vielä lausua 17.7.2026 saakka lausuntopalvelu.fi-sivustolla.
Länsi-Uudenmaan aluevaltuuston kokouksessa 9.6.2026 käsiteltiin aluehallituksen vastausta kysymykseeni Ankkuritoiminnan nykytilasta, vaikuttavuudesta ja siitä, millaiseen tietoon toimintaa koskevat muutokset perustuvat.
Aluevaltuustolla on mahdollisuus esittää aluehallitukselle kysymyksiä ajankohtaisista ja tärkeistä asioista. Käytin tätä mahdollisuutta kysyäkseni Ankkuritoiminnan heikennysten jälkeen tehdyistä vaikutusarvioinneista sekä siitä, millaista tietoa päätöksenteon tueksi on kerätty.
Kysymykseni taustalla oli huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta ja tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun toimintatapaan, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Kun toimintaa muutetaan näin merkittävästi, pitäisi samalla pystyä osoittamaan, mitä vaikutuksia muutoksella on ollut.
Valitettavasti aluehallituksen antama vastaus oli jälleen heikko ja tällä kertaa myös poikkeuksellisen epämääräinen. Vastauksessa ei käytännössä vastattu niihin keskeisiin kysymyksiin, joita olin esittänyt.
Erityisen huolestuttavaa oli, että vastauksessa todettiin suoraan, ettei uuden mallin vaikuttavuudessa ole vielä päästy samalle tasolle kuin aiemmassa toimintamallissa. Samalla kuitenkin väitettiin, ettei vanhan mallin paremmuudesta ole näyttöä. Tämä on vaikea yhtälö, varsinkin kun samassa vastauksessa todettiin myös, ettei vertailukelpoista vaikuttavuustietoa ole kerätty.
Nostin puheenvuorossani esiin juuri tämän tiedolla johtamisen näkökulman. Jos palveluita heikennetään, resursseja vähennetään tai toimintamalleja muutetaan, pitäisi päätösten vaikutuksia myös seurata, arvioida ja raportoida avoimesti. Muuten päätöksenteko perustuu oletuksiin eikä tietoon.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että Ankkuritoiminnan muutosta perusteltiin aikanaan ennen kaikkea toiminnan yhtenäistämisellä koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteluksi nousi talouden tasapainottaminen. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, mikä uudistuksen todellinen tavoite oli ja onko yhtenäistämisen tavoite toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista.
Huolta herätti myös mielenterveyspalveluiden rooli. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyötä kuvattiin lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluiden viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta moniammatillisen yhteistyön vahvistumiselta.
Puheenvuorossani nostin esiin myös vastauksen sisältämiä tiedollisia puutteita. Esimerkiksi tilastotaulukossa oli erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari, vaikka Tammisaari kuuluu Raaseporin kaupunkiin. Samaan aikaan Kauniainen puuttui taulukosta kokonaan. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä, vaan siitä, kuinka huolellisesti päätöksenteon taustalla olevat tiedot on koottu ja tarkistettu.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää pidempi puheenvuoro ja tehdä asiassa vastaesitys. Koska valtuuston puheenvuorot on rajattu kolmeen minuuttiin ja muokkasin puhettani vielä viime hetkellä vastaesityksen valmistelun vuoksi, en ehtinyt tuoda esiin kaikkia näkökulmiani. Lisäksi vastaesitykseni valmistui ryhmien yhteisesti sopiman määräajan jälkeen, minkä vuoksi vedin sen pois.
Pidin kuitenkin tärkeänä tuoda esiin, millaista tietoa valtuuston olisi mielestäni saatava Ankkuritoiminnan arvioimiseksi: vertailukelpoinen vaikuttavuusarvio vanhan ja uuden mallin välillä, selvitys yhtenäistämisen toteutumisesta, kuvaus mielenterveyspalveluiden roolista ennen ja jälkeen uudistuksen sekä säännöllinen raportointi toiminnan tuloksista.
Ankkuritoiminta on tärkeä osa ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Kyse ei ole organisaatiokaavioista tai hallinnollisista rakenteista. Kyse on siitä, saavatko lapset ja nuoret apua oikeaan aikaan, oikeilta ammattilaisilta ja riittävän vaikuttavasti.
Juuri siksi vaikutuksista pitäisi olla tietoa, eikä arvailuja.
Voit kuulla lyhyen puheenvuoroni videolta ja lukea sen, mitä minä olisin halunnut sanoa videon alta.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat,
olisi mielekästä kiittää aluehallitusta annetusta vastauksesta, mutta vastauksen luettuani huoleni Ankkuritoiminnan tilanteesta ei kuitenkaan vähentynyt. Päinvastoin, se vahvistui.
Alkuperäisen kysymyksen taustalla oli selkeä huoli siitä, että aiemmin hyvin toimineesta, tiiviistä moniammatillisesta Ankkurimallista on siirrytty hajautettuun malliin, jossa työtä tehdään oman työn ohella ja keskeisiä rakenteita on purettu. Vastauksessa ei onnistuta osoittamaan, että tämä muutos olisi parantanut toimintaa tai edes säilyttänyt sen aiemman vaikuttavuuden.
Päinvastoin. Vastauksessa todetaan suoraan, että samanlaiseen vaikuttavuuteen ei ole vielä päästy. Tämä on erittäin merkittävä myönnytys.
Toivon myös teidän kiinnittävän huomiota siihen, miten muutosta perustellaan. Aikanaan uudistusta ei ensisijaisesti perusteltu taloudella, vaan tarpeella yhtenäistää toimintaa koko hyvinvointialueella. Nyt vastauksessa keskeiseksi perusteeksi nousee talouden tasapainottaminen.
Mikä siis oli uudistuksen todellinen tavoite ja onko yhtenäistäminen toteutunut tavalla, joka oikeuttaa luopumisen aiemmin toimivaksi koetusta mallista?
Jos yhtenäistämisen seurauksena päädymme tilanteeseen, jossa vaikuttavuus on heikentynyt, on täysin perusteltua kysyä, oliko ratkaisu oikea. Jos yhtenäistämistä kaivattiin, miksi ei rakennettu koko hyvinvointialueelle niitä käytäntöjä, jotka olivat jo osoittautuneet toimiviksi?
Erityisen ongelmallista on se, että samalla todetaan, ettei vertailukelpoista ja luotettavaa tietoa Ankkuritoiminnasta ole kerätty. Jos vaikuttavuustietoa ei ole, millä perusteella nykyistä mallia voidaan arvioida onnistuneeksi? Ja miten voidaan väittää, ettei aiempi malli ollut vaikuttavampi, jos vertailuaineistoa ei ole olemassa?
Hyvät valtuutetut, tämä on tiedolla johtamisen ydinkysymys.
Myös mielenterveyspalveluiden osalta vastaus on huolestuttava. Aiemmassa mallissa psykiatrinen sairaanhoitaja oli kiinteä osa moniammatillista tiimiä. Nyt yhteistyö kuvataan lähinnä siten, että tarvittaessa ollaan yhteydessä viranomaisnumeroon. Tämä ei vaikuta yhteistyön vahvistamiselta, vaan selvältä etääntymiseltä.
Lisäksi alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, onko aluehallitus valmis arvioimaan paluuta tiiviimpään moniammatilliseen tiimimalliin. Tähän keskeiseen poliittiseen kysymykseen ei vastauksessa käytännössä vastata lainkaan.
haluan myös huomauttaa yhdestä yksityiskohdasta, joka kuvaa mielestäni vastauksen valmistelun tasoa.
Vastauksessa esitetyssä tilastotaulukossa on erikseen mainittu sekä Raasepori että Tammisaari. Tammisaari on kuitenkin osa Raaseporin kaupunkia eikä oma kuntansa. Samanaikaisesti taulukosta puuttuu kokonaan Kauniainen, jonka tiedämme kuuluvan Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueeseen.
Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, kuinka huolellisesti vastauksen taustalla olevat tiedot on koottu, tarkistettu ja analysoitu. Kyse ei tietenkään ole yksittäisestä kuntanimestä. Kyse on siitä, että sama epätarkkuus näkyy vastauksessa laajemminkin. Toisaalta todetaan, ettei vertailukelpoista tietoa ole käytettävissä, mutta samalla tehdään johtopäätöksiä aiemman toimintamallin vaikuttavuudesta. Toisaalta myönnetään, ettei aiemman vaikuttavuuden tasolle ole päästy, mutta silti ei arvioida tarvetta tarkastella toimintamallia uudelleen.
Valtuustolla on oikeus odottaa, että meille tuotavat vastaukset perustuvat huolellisesti valmisteltuun, johdonmukaiseen ja luotettavaan tietoon. Kun kyse on lasten ja nuorten hyvinvoinnista sekä rikoksilla oireilevien nuorten tukemisesta, tiedon laadulla on erityinen merkitys.
Katson, että aluehallituksen vastaus ei anna valtuustolle riittäviä edellytyksiä arvioida Ankkuritoiminnan nykytilaa, vaikuttavuutta eikä uudistuksen onnistumista.
haluan vielä todeta, että harkitsin esittää tämän asian palauttamista uudelleen valmisteltavaksi. Päädyin kuitenkin vetämään palautusesityksen takaisin, koska se olisi tullut ryhmien yhdessä sopiman määräajan jälkeen.
Haluan silti tuoda valtuuston ja aluehallituksen tietoon, mitä pidän välttämättömänä jatkovalmistelun ja päätöksenteon kannalta.
Mielestäni valtuustolle tulisi tuoda:
vertailukelpoinen arvio aiemman ja nykyisen Ankkurimallin vaikuttavuudesta,
selvitys siitä, miten uudistuksen alkuperäinen tavoite eli toiminnan yhtenäistäminen on toteutunut,
kuvaus mielenterveyspalveluiden tosiasiallisesta osallistumisesta Ankkuritoimintaan ennen uudistusta ja sen jälkeen,
säännöllinen raportointi- ja seurantamalli Ankkuritoiminnalle,
sekä arvio siitä, tulisiko tiiviimmän moniammatillisen tiimimallin käyttöönottoa tarkastella uudelleen niillä alueilla, joilla se on aiemmin osoittautunut toimivaksi.
Pidän näitä asioita olennaisina siksi, että nykyisen vastauksen perusteella valtuustolle ei synny riittävää kokonaiskuvaa siitä, miten uudistus on vaikuttanut toiminnan tuloksellisuuteen ja nuorten saamaan tukeen.
Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.
Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.
Miksi nostin asian esiin?
Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.
Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.
Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.
Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea
Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.
Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.
Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.
Kysyin mm.
kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
miten riskit aiotaan estää
Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.
Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan
Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.
Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.
Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.
Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.
Mutta
kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi
Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.
Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki
Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.
Jatkossa perheen on haettava
aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta
Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.
Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.
Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?
Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.
Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle. Vastauksesta ei käy ilmi
miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa
Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.
Siirtymäaika tuo hengähdystauon
Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.
Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.
Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?
Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.
Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:
kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä
Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.
Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.
Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.
Kyse on lapsista, ei rakenteista
Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?
Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.
Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.
Viime päivinä on uutisoitu, että koululaisten poissaolot ovat vihdoin kääntyneet laskuun. THL:n kouluilta keräämien tietojen mukaan poissaoloja kertyi viime vuonna keskimäärin runsaat 52 tuntia oppilasta kohti, kun kaksi vuotta aiemmin määrä oli lähes 60 tuntia. Uutinen on monelle helpottava, sillä koulupoissaoloista on puhuttu viime vuodet lähinnä kasvavana kriisinä.
Kun kokonaisuutta tarkastellaan tutkimusten, viranomaisaineistojen ja aiemman kehityksen valossa, kuva näyttää kuitenkin huomattavasti monisyisemmältä. Poliittisesti tarkasteltuna kyse on ennen kaikkea siitä, miten vaikeaa on tehdä koulutuspolitiikkaa, joka perustuu pitkäjänteiseen tietoon eikä yksittäisiin tilastokäänteisiin.
Laskua näkyy, mutta kyse ei ole läpimurrosta
Ensimmäinen tärkeä huomio liittyy mittaluokkaan. Kyse ei ole dramaattisesta romahduksesta vaan noin 13 prosentin laskusta. Se on ilman muuta myönteinen uutinen, mutta ei vielä merkki siitä, että koulupoissaolojen ongelma olisi ratkaistu.
Poissaolot ovat edelleen korkeammalla tasolla kuin ennen pandemiaa. Useat tutkimukset, kuten Helsingin yliopiston poissaolohanke sekä Ylen aiemmat selvitykset, ovat osoittaneet, että poissaolot lisääntyivät jo ennen koronaa, mutta kasvu kiihtyi erityisesti pandemian jälkeen.
Tämä on myös poliittisesti tärkeä huomio. Jos ongelma on rakentunut vuosien aikana, sitä ei ratkaista yhdessä vuodessa eikä yksittäinen tilastokäänne vielä kerro kehityksen pysyvyydestä.
Lasku tapahtuu poikkeuksellisen korkean huipun jälkeen
Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n TEA-viisarin mukaan poissaolot kasvoivat vuosina 2021–2023 lähes 43 prosenttia. Nyt nähtävä lasku tapahtuu siis tilanteessa, jossa poissaolot olivat nousseet historiallisesti erittäin korkealle tasolle.
Kehityskulku näyttää pikemminkin tältä:
ennen pandemiaa poissaolot olivat matalammalla tasolla
koronavuosien jälkeen ne nousivat voimakkaasti
nyt näkyy mahdollisesti ensimmäisiä merkkejä tilanteen tasaantumisesta.
Tämä näkökulma on tärkeä myös julkisen keskustelun kannalta. Jos syntyy mielikuva siitä, että ongelma olisi jo ratkaistu, vaarana on, että päätöksenteossa tyydytään liian vähään. Koulupoissaolojen taustalla olevat syyt, kuten mielenterveyden ongelmat, perheiden kuormitus, oppimisen haasteet ja koulun resurssipaineet eivät katoa yhden tilastokäyrän notkahduksella.
Tilastointi on edelleen hajanaista
Kun etsin THL:n avoimista tilastoista uutisessa mainittuja lukuja, helposti löydettävissä oli lähinnä luvattomia poissaoloja koskevaa dataa. Kokonaispoissaolojen kattavaa pitkää aikasarjaa ei ollut yksinkertaista löytää.
Tämä ei ole pelkkä tekninen yksityiskohta. Se kertoo siitä, että kansallinen seuranta on edelleen osin hajanaista ja vertailtavuudessa on puutteita.
Myös THL:n ja Helsingin yliopiston tutkimuksissa on todettu, että poissaolojen kirjaamiskäytännöt vaihtelevat kunnittain ja kouluittain. Tämä tekee vertailusta vaikeaa ja lisää riskiä, että johtopäätöksiä tehdään epäyhtenäisen tiedon pohjalta.
Kaikki poissaolot eivät kerro samasta asiasta
Uutisissa mainittu kokonaispoissaololuku sisältää hyvin erilaisia poissaoloja:
sairauspoissaolot
luvattomat poissaolot
luvalla myönnetyt poissaolot
lomamatkat
pitkittyneet poissaolot.
Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, kokonaismäärä voi laskea samaan aikaan kun kaikkein vakavimmat koulunkäynnin ongelmat jatkuvat.
Juuri tästä monet viime vuosien tutkimukset ovat varoittaneet. Pitkittyneet poissaolot, kouluakäymättömyys ja mielenterveyden haasteet ovat nousseet yhä merkittävämmäksi ilmiöksi suomalaisissa kouluissa. Näiden tapausten kehitys ei välttämättä näy samalla tavalla kokonaispoissaolojen keskiarvoissa.
Siksi on tärkeää muistaa, puhummeko poissaoloista vai koulunkäynnin kriisistä. Ne eivät ole täysin sama asia.
Lakimuutos voi auttaa, mutta vaikutuksista tarvitaan lisää tietoa
Vuonna 2023 voimaan tullut lakimuutos velvoitti opetuksen järjestäjiä seuraamaan poissaoloja aiempaa tarkemmin ja puuttumaan niihin varhaisemmassa vaiheessa. On täysin mahdollista, että tällä on ollut myönteinen vaikutus.
Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että tässä vaiheessa kyse on vielä arvioista, ei varmistetusta syy-seuraussuhteesta. Tarvitaan pidempää seurantaa ennen kuin voidaan sanoa, onko kyse pysyvästä muutoksesta vai koronavuosien jälkeisestä tasaantumisesta.
Poliittisesti olisi vaarallista julistaa ongelma ratkaistuksi liian aikaisin.
Miksi koulupoissaolot kasvoivat?
Koulupoissaolojen kasvu ei ole yhden syyn ilmiö. Taustalla vaikuttavat yhtä aikaa lasten ja nuorten hyvinvointi, koulun resurssit, perheiden kuormitus, yhteiskunnalliset muutokset ja pandemian pitkä varjo.
Mielenterveyden haasteet näkyvät kouluissa
Kouluterveyskyselyt ja monet tutkimukset osoittavat, että lasten ja nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt jo pitkään. Erityisesti ovat kasvaneet:
ahdistuneisuus
masennusoireet
koulupelko
uupumus
sosiaalisten tilanteiden kuormitus.
Monelle nuorelle poissaolot eivät ole välinpitämättömyyttä vaan merkki siitä, että koulupäivästä selviytyminen on käynyt liian raskaaksi.
Koulun resurssipaineet näkyvät arjessa
Samalla koulujen arki on muuttunut entistä kuormittavammaksi. Opettajat kertovat yhä useammin
suurista ryhmäkoista
kasvaneista tuen tarpeista
oppilashuollon ruuhkista
henkilöstön vaihtuvuudesta
riittämättömistä resursseista.
Kun koulun mahdollisuudet vastata oppilaiden tarpeisiin heikkenevät, poissaolot kasvavat herkästi mukana.
Perheiden kuormitus heijastuu lapsiin
Myös perheiden arjen kuormitus näkyy koulunkäynnissä. Taloudellinen epävarmuus, vanhempien uupumus, palveluiden ruuhkautuminen ja mielenterveyden ongelmat vaikuttavat suoraan lasten hyvinvointiin.
Poissaolot on usein oire siitä, että perheen voimavarat ovat pitkään olleet liian vähissä.
Pandemian vaikutukset näkyvät edelleen
Koronapandemia muutti koulunkäyntiä tavalla, jonka vaikutukset eivät ole kadonneet nopeasti. Etäopetus katkaisi monelta koulurytmin, heikensi sosiaalisia suhteita ja kasvatti oppimisvajeita.
Osalle nuorista paluu tavalliseen koulurytmiin ei ole ollut helppo.
Oppimisen vaikeudet ja tuen puute
Myös oppimisen haasteet ovat merkittävä taustatekijä. Jos oppilas kokee jatkuvaa epäonnistumista eikä saa riittävää tukea ajoissa, kouluun lähteminen voi muuttua ylivoimaiseksi.
Tuen hitaus ja pirstaleisuus näkyvät lopulta poissaoloina.
Kyse on laajemmasta hyvinvointikysymyksestä
Koulupoissaolot eivät ole vain koulun ongelma. Ne kertovat laajemmin siitä, miten lapset, nuoret ja perheet voivat suomalaisessa yhteiskunnassa.
Siksi ratkaisutkaan eivät synny yhdellä lakimuutoksella tai yksittäisellä hankkeella. Tarvitaan pitkäjänteistä politiikkaa, jossa panostetaan:
mielenterveyspalveluihin
oppilashuoltoon
perheiden tukemiseen
oppimisen tukeen
koulun riittäviin resursseihin
sekä lasten ja nuorten osallisuuden kokemukseen.
Toivottavasti viimeisin tilasto kertoo aidosta suunnanmuutoksesta. Mutta yhtä tärkeää on huolehtia siitä, ettei myönteinen uutinen johda liian yksinkertaiseen tulkintaan tilanteesta, joka on edelleen monella tavalla vakava.
