Tiistain aluevaltuuston kokouksessa yhtenä käsiteltävänä asiana on vastaus jättämääni kysymykseen erityistä tukea tarvitsevien lasten loma-ajan hoidon sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan järjestämisestä.
Haluan avata tätä asiaa myös täällä, koska kyse ei ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan perheiden arjesta.
Miksi nostin asian esiin?
Kysymykseni taustalla on huoli siitä, mitä tapahtuu vuoden 2026 jälkeen, kun kuntien ja hyvinvointialueen välinen vastuunjako on muuttunut.
Monille erityistä tukea tarvitseville lapsille koulun yhteydessä järjestetty aamu- ja iltapäivätoiminta sekä loma-ajan hoito eivät ole vain palveluja muiden joukossa. Ne ovat osa turvallista arkea: tuttuja ihmisiä, ennakoitavia rakenteita ja jatkuvuutta. Asioita, joiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun lapsella on esimerkiksi neurokirjon haasteita, kehitysvamma tai muu erityisen tuen tarve.
Pahimmillaan uudistus pirstaloi tätä kokonaisuutta.
Vastaus kuvaa lakia, mutta ei arkea
Aluehallituksen vastauksessa todetaan, että perusopetuslain mukainen aamu- ja iltapäivätoiminta on ensisijaisesti kuntien vastuulla ja vammaispalvelulain mukaiset palvelut täydentävät sitä silloin, kun lapsen tarpeet sitä edellyttävät.
Tämä on juridisesti tärkeä lähtökohta.
Mutta se ei vastaa siihen, mitä käytännössä tapahtuu lapsille ja perheille.
Kysyin mm.
- kuinka moni lapsi voi jäädä palveluiden ulkopuolelle
- mitä tämä merkitsee perheiden arjelle
- miten riskit aiotaan estää
Näihin kysymyksiin vastaus ei anna konkreettisia arvioita.
Huolestuttaa on, että väliinputoajat tunnistetaan
Vastauksessa on kohta, joka huolestuttaa minua ja monia huoltajia.
Siinä todetaan, että on mahdollista, ettei osa vammaisista lapsista pääse kunnan järjestämään aamu- ja iltapäivätoimintaan, eikä heille myöskään synny oikeutta vammaispalvelulain mukaiseen palveluun.
Toisin sanoen hyvinvointialue tunnistaa itse riskin, että osa lapsista voi jäädä palvelujen ulkopuolelle.
Juuri tätä riskiä halusin kysymykselläni selvittää.
Mutta
- kuinka monesta lapsesta on kyse, ei arvioida
- vaikutuksia perheiden arkeen ei kuvata
- eikä esitetä konkreettisia toimia tilanteen estämiseksi
Tämä ei ole pieni yksityiskohta, vaan tämä on yhdenvertaisuuskysymys.
Kaksi järjestelmää, mutta yksi arki
Toinen keskeinen huoli liittyy hakuprosesseihin.
Jatkossa perheen on haettava
- aamu- ja iltapäivätoimintaa kunnalta
- mahdollisia vammaispalveluja hyvinvointialueelta
Vastauksessa todetaan, että asiointia voidaan helpottaa ohjauksella, mutta perheiden näkökulmasta kyse ei ole ohjeiden puutteesta, vaan rakenteesta.
Erityistä tukea tarvitsevien lasten perheet eivät tarvitse kahta rinnakkaista järjestelmää, vaan selkeän ja toimivan palvelupolun.
Hyviä tavoitteita, mutta miten ne toteutetaan?
Vastauksessa korostetaan jatkuvuuden, turvallisuuden ja pysyvän henkilöstön merkitystä. Tämä on tärkeä ja oikea lähtökohta.
Mutta vastauksessa se jää vain tavoitetasolle.
Vastauksesta ei käy ilmi
- miten nämä periaatteet varmistetaan käytännössä
- miten yhtenäinen taso turvataan eri kunnissa
Hyvät tavoitteet eivät yksin riitä, vaan tarvitaan myös konkreettinen toteutus.
Siirtymäaika tuo hengähdystauon
Myönteistä on, että hyvinvointialue ja kunnat ovat sopineet nykyisten käytäntöjen jatkamisesta lukuvuoden 2026–2027 ajan. Sillä se tuo kaivattua vakautta perheille ja antaa aikaa valmistella pysyviä ratkaisuja.
Samalla se kertoo myös olennaisen siitä, että kestävää mallia ei vielä ole.
Miksi tästä on tärkeä puhua valtuustossa?
Valitettavasti tämä ei ole yksittäinen tapaus.
Aluehallituksen vastaukset ovat aivan liian usein luonteeltaan juuri tällaisia:
- kysytään vaikutuksista → vastataan rakenteista
- kysytään riskeistä → todetaan, että riski on olemassa
- kysytään ratkaisuista → korostetaan yhteistyötä
Mutta konkreettiset arviot ja ratkaisut jäävät puuttumaan.
Valtuutettuina meidän tehtävämme ei ole vain merkitä vastauksia tiedoksi, vaan arvioida niiden pohjalta päätösten vaikutuksia.
Ja siihen tarvitaan enemmän kuin hallinnollinen kuvaus.
Kyse on lapsista, ei rakenteista
Tiistain keskustelussa haluan nostaa esiin erityisesti yhden kysymyksen siitä, että miten varmistamme, ettei yksikään erityistä tukea tarvitseva lapsi jää palvelujen ulkopuolelle siksi, että vastuu jakautuu kunnan ja hyvinvointialueen välille?
Lapsen näkökulmasta organisaatiorajat eivät saa näkyä palvelujen puutteena. Perheiden pitää voida luottaa siihen, että tarvittava tuki muodostaa toimivan kokonaisuuden, ei hallinnollisten rajojen väliin jäävän aukon.
Tämä on se kysymys, johon valtuustokeskustelussa tarvitaan vastaus.
Lotta Paakkunainen 