Sairastua voi kuka tahansa

Touko Aallon masennus on herättänyt laajaa keskustelua ja surullista on ollut nähdä kuinka siihen on reagoitu. Paljon on kannustaviakin kommentteja, mutta hyvin paljon on myös niitä, jotka ovat hyviä esimerkkejä syistä, miksi ei haluta puhua omasta masennuksesta. Vähättelyä, ”oma syy”-huutelua, heikkoutta, herkkyyttä, naureskelua sairaudelle ja suoranaista pilkkaakin.

Sairaus voi osua kenen kohdalle tahansa. Sairastua voi kuka tahansa.

Oma sairastumiseni tuli salakavalasti, kuten se usein tulee. Sitä ei edes ehkä osaa sanoa, milloin se alkoi, mistä se lähti.

Mulla on ollut aikaa miettiä, miten oma sairastumiseni alkoi. Ehkä se alkoi jo vuosia sitten, kun menetin kauan toivomani lapsen. Kävin lapseni menehtymisen jälkeen vuoden ajan psykologin vastaanotolla. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt jatkaa käyntejä, mutta käynnit päättyivät muutettuamme toiselle paikkakunnalle, eikä hoitoa jatkettu enää uudella paikkakunnalla.

Opiskelin, olin töissä, elämä jatkui surusta huolimatta. Toisinaan suru painoi päälle raskaana ja tukahduttavana. Toisinaan se kesti kauemmin, toisinaan vähemmän aikaa. Suru oli läsnä joka päivä.

Tulin raskaaksi, mutta odotettu raskaus päättyi kesken.

Seuraavaa raskautta ei kuulu. Pääsimme lapsettomuustutkimuksiin. Sain hormonihoitoja. Jatkoin töissä. Opiskelin.

Piikitin hormoneja, laskimme päiviä, teimme ovulaatiotestejä. Lasta ei kuulu.

Häämme toivat ihanan lepotauon kaikkeen ja toivottua onnea ja iloa. Ne toivat myös onnen raskauden merkeissä. Monta vuotta toivomamme ja yrittämämme lapsi tulossa, mutta emme uskaltaneet puhua siitä vielä kenellekään.

Isälläni todettiin syöpä.

Pelkäsin jokaista tuntemusta raskauden aikana. Onko vauvalla kaikki hyvin? En luottanut neuvolaan, en lääkäreihin. Aloin pelkäämään synnytystä.

Huoli isästäni. Onko isälläni kaikki hyvin? Isällä aloitettiin hoidot.

Synnytys meni hyvin ja isän hoidot purivat. Ihania uutisia.

Vauva kasvoi ja söi hyvin. Ensimmäiset kuukaudet pelkoa vauvan voinnista. Toinen vauva tulossa. Sairastuin itse ja vietin joulun sairaalassa. Ei tiedetty vaivan syytä ja suositeltiin soittamaan läheisille. Jätin jäähyväisiä. Seuraavana yönä syy kuitenkin löydettiin ja hoito voitiin aloittaa.

Synnytys meni hyvin, mutta vauvalla todettiin sydänvika. Tosin minun piti taistella sen vuoksi, että saisin vauvalle kunnon tutkimukset. Puolen vuoden iässä vauvalla oli sydänkontrolli, jossa todettiin vauvalla olevan leikkaushoitoa vaativa sydänvika. Kävimme kontrolleissa ja pian todettiin vian vaativan avosydänleikkausta.

Tämän synnytyksen jälkeen kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota ei kuitenkaan osattu hoitaa. Miksi olisin masentunut? En osannut pyytää apua. Lapseni olivat todella toivottuja, elämäni näytti hyvältä, vauva syö ja kasvaa hyvin. Vauvan sydänvikaan on olemassa hoito.

Seuraavan raskauden kulusta en muista juuri mitään. Vauvaa seurattiin todella tarkkaan, vanhimmalla lapsella allergioita, toisella lapsella sydänviasta johtuvia rajoituksia. Sikainfluenssa, sairastettiin sydänvikaisen kanssa. Sairaalassa.

Synnytys meni hyvin. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin. Aloitettiin lääkitys.

Lääkkeistä johtuvaa pahoinvointia. Vauva ei nuku yöllä, itkee yöt läpeensä, nukahtaa vasta aamuyön tunteina ja vanhemmat lapset heräävät. Syytä siihen, miksi vauva itkee ei löydetä. Vaihdetaan D-vitamiinit, äiti muuttaa ruokavaliota, nukutaan eri huoneissa, vaikka mitä kokeillaan. Ei auta. Vauva vain valvoo ja itkee. Ei auta. Valvotaan.

Raskaus. Epätietoisuus lääkityksen vaikutuksista. Lääkärin kanssa neuvotteluja lääkityksestä ja lääkitystä jatketaan. Raskaus edistyy hyvin ja synnytyskin menee hyvin.

Vauva nukkuu ja syö hyvin. Isompikin jo nukkuu.

Töihin paluu tuntuu kamalalta, jättää lapset hoitoon, mutta sekin menee hyvin.

Lääkitystä on jatkettu kolme vuotta ja itse toivon sen lopettamista. Työpaikkalääkäri kehoittaa lopettamaan yhtäkkiä. Itse olisin sitä mieltä, että pikkuhiljaa, mutta lääkäri sanoo, että turhaa sitä pikkuhiljaa, pois vaan kokonaan.

Lopetin lääkkeet ja käytös muuttui. Omaksi itsekseni. Mutta ei aluksi.

Luulin tosin, että olin oma itseni, mutta jälkikäteen ymmärsin, että en ihan sellainen ole. Epäkohtelias, riehakas ja riidanhaluinen. Mutta vahva.

Paljon pohdin syyllisyyttä ja mietin, johtuuko jokin lapsen sairaus tai mikä tahansa lapsen ”poikkeama” lääkityksestäni ja se syyllisyyden tunto on painava. Joka päivä yritän korvata sitä lapsilleni. Joka päivä yritän saada sen tunnon harteiltani. Kasvan ja opin joka päivä.

Neljä vuotta lääkkeiden lopettamisen jälkeen ehkä voin sanoa olevani oma itseni, mutta elämän muokkaamana. Tunteikas, joskus kuitenkin kovanoloinen, nauravainen, joskus kuitenkin tosikko, empaattinen, joskus se menee yli, toisinaan taas ei, toivottavasti järkevä, tosiasioita punnitseva ja harkitseva, herkkä, liikuttuu herkästi. Vieläkin joskus kaipaa iloa.

Arka. Eristäytynyt. Silti minä. Toipuva. Vahva.

 

 

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa. Julkaiseminen vielä vaikeampaa. Mietin ja harkitsin tätä todella kauan, sillä osa asioista on sellaisia, joita ei edes lähimmät ystäväni tiedä. Tämän henkilökohtaisemmaksi ei voi mennä ja olen aina kaihtanut tällaista.

Mä haluan kiittää Aallon rohkeutta kertoa aidosti satuttavasta ja ahdistavasta asiasta.

Sairastua voi kuka tahansa. Haukkua ja eristää voi kuka tahansa. Vaatii erityisen ihmisen, joka tukee.  Vaatii rohkeutta antaa tukea. Helpompaa on kääntää selkä. Vaatii rohkeutta pyytää apua. Mulla ei sitä ollut. Siksi hoito viivästyi. Maailma ei kaadu, jos pyydät apua. Huutajia on aina. Eristäjiä on aina. Mutta aina on myös tukijoita. Aina ei ole pakko olla vahva.

 

2 Comments

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s