Isä on tärkeä

Isä.

Isä on valvonut vuoteeni vierellä, laskenut jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahtinut untani. Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan, kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonut isällesi iloa joka päivä.”

Tänään en päässyt käymään isäni luona, enkä voinut soittaa. Olen joka vuosi ainakin soittanut ja isä aina odotti ja jos soittoa ei kuulunut heti aamusta, oli isä huolissaan.

Tiedän, että isä oli ylpeä musta aina ja hänelle yksi tärkeistä päivistä oli se, kun Tasavallan Presidentti myönsi minulle Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ensimmäisen luokan mitain kultaristein. Isä soitti minulle ja sanoi ”isin ritari”

Isä
Isä vuodeosaston parvekkeella

Isä on aivan varmasti vaikuttanut siihen, mitä nyt olen.

Omalle isälle, ensimmäisenä isänpäivänä ilman sinua, ikävöin sinua.

kaikille isille, isänvirkaa toimittaville, läheisille, isäpuolille, vaareille, ukeille, paapoille, äijille, fatseille ja faijoille ihanaa isänpäivää.

Olette rakkaita

Sairastua voi kuka tahansa

Touko Aallon masennus on herättänyt laajaa keskustelua ja surullista on ollut nähdä kuinka siihen on reagoitu. Paljon on kannustaviakin kommentteja, mutta hyvin paljon on myös niitä, jotka ovat hyviä esimerkkejä syistä, miksi ei haluta puhua omasta masennuksesta. Vähättelyä, ”oma syy”-huutelua, heikkoutta, herkkyyttä, naureskelua sairaudelle ja suoranaista pilkkaakin.

Sairaus voi osua kenen kohdalle tahansa. Sairastua voi kuka tahansa.

Oma sairastumiseni tuli salakavalasti, kuten se usein tulee. Sitä ei edes ehkä osaa sanoa, milloin se alkoi, mistä se lähti.

Mulla on ollut aikaa miettiä, miten oma sairastumiseni alkoi. Ehkä se alkoi jo vuosia sitten, kun menetin kauan toivomani lapsen. Kävin lapseni menehtymisen jälkeen vuoden ajan psykologin vastaanotolla. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt jatkaa käyntejä, mutta käynnit päättyivät muutettuamme toiselle paikkakunnalle, eikä hoitoa jatkettu enää uudella paikkakunnalla.

Opiskelin, olin töissä, elämä jatkui surusta huolimatta. Toisinaan suru painoi päälle raskaana ja tukahduttavana. Toisinaan se kesti kauemmin, toisinaan vähemmän aikaa. Suru oli läsnä joka päivä.

Tulin raskaaksi, mutta odotettu raskaus päättyi kesken.

Seuraavaa raskautta ei kuulu. Pääsimme lapsettomuustutkimuksiin. Sain hormonihoitoja. Jatkoin töissä. Opiskelin.

Piikitin hormoneja, laskimme päiviä, teimme ovulaatiotestejä. Lasta ei kuulu.

Häämme toivat ihanan lepotauon kaikkeen ja toivottua onnea ja iloa. Ne toivat myös onnen raskauden merkeissä. Monta vuotta toivomamme ja yrittämämme lapsi tulossa, mutta emme uskaltaneet puhua siitä vielä kenellekään.

Isälläni todettiin syöpä.

Pelkäsin jokaista tuntemusta raskauden aikana. Onko vauvalla kaikki hyvin? En luottanut neuvolaan, en lääkäreihin. Aloin pelkäämään synnytystä.

Huoli isästäni. Onko isälläni kaikki hyvin? Isällä aloitettiin hoidot.

Synnytys meni hyvin ja isän hoidot purivat. Ihania uutisia.

Vauva kasvoi ja söi hyvin. Ensimmäiset kuukaudet pelkoa vauvan voinnista. Toinen vauva tulossa. Sairastuin itse ja vietin joulun sairaalassa. Ei tiedetty vaivan syytä ja suositeltiin soittamaan läheisille. Jätin jäähyväisiä. Seuraavana yönä syy kuitenkin löydettiin ja hoito voitiin aloittaa.

Synnytys meni hyvin, mutta vauvalla todettiin sydänvika. Tosin minun piti taistella sen vuoksi, että saisin vauvalle kunnon tutkimukset. Puolen vuoden iässä vauvalla oli sydänkontrolli, jossa todettiin vauvalla olevan leikkaushoitoa vaativa sydänvika. Kävimme kontrolleissa ja pian todettiin vian vaativan avosydänleikkausta.

Tämän synnytyksen jälkeen kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota ei kuitenkaan osattu hoitaa. Miksi olisin masentunut? En osannut pyytää apua. Lapseni olivat todella toivottuja, elämäni näytti hyvältä, vauva syö ja kasvaa hyvin. Vauvan sydänvikaan on olemassa hoito.

Seuraavan raskauden kulusta en muista juuri mitään. Vauvaa seurattiin todella tarkkaan, vanhimmalla lapsella allergioita, toisella lapsella sydänviasta johtuvia rajoituksia. Sikainfluenssa, sairastettiin sydänvikaisen kanssa. Sairaalassa.

Synnytys meni hyvin. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin. Aloitettiin lääkitys.

Lääkkeistä johtuvaa pahoinvointia. Vauva ei nuku yöllä, itkee yöt läpeensä, nukahtaa vasta aamuyön tunteina ja vanhemmat lapset heräävät. Syytä siihen, miksi vauva itkee ei löydetä. Vaihdetaan D-vitamiinit, äiti muuttaa ruokavaliota, nukutaan eri huoneissa, vaikka mitä kokeillaan. Ei auta. Vauva vain valvoo ja itkee. Ei auta. Valvotaan.

Raskaus. Epätietoisuus lääkityksen vaikutuksista. Lääkärin kanssa neuvotteluja lääkityksestä ja lääkitystä jatketaan. Raskaus edistyy hyvin ja synnytyskin menee hyvin.

Vauva nukkuu ja syö hyvin. Isompikin jo nukkuu.

Töihin paluu tuntuu kamalalta, jättää lapset hoitoon, mutta sekin menee hyvin.

Lääkitystä on jatkettu kolme vuotta ja itse toivon sen lopettamista. Työpaikkalääkäri kehoittaa lopettamaan yhtäkkiä. Itse olisin sitä mieltä, että pikkuhiljaa, mutta lääkäri sanoo, että turhaa sitä pikkuhiljaa, pois vaan kokonaan.

Lopetin lääkkeet ja käytös muuttui. Omaksi itsekseni. Mutta ei aluksi.

Luulin tosin, että olin oma itseni, mutta jälkikäteen ymmärsin, että en ihan sellainen ole. Epäkohtelias, riehakas ja riidanhaluinen. Mutta vahva.

Paljon pohdin syyllisyyttä ja mietin, johtuuko jokin lapsen sairaus tai mikä tahansa lapsen ”poikkeama” lääkityksestäni ja se syyllisyyden tunto on painava. Joka päivä yritän korvata sitä lapsilleni. Joka päivä yritän saada sen tunnon harteiltani. Kasvan ja opin joka päivä.

Neljä vuotta lääkkeiden lopettamisen jälkeen ehkä voin sanoa olevani oma itseni, mutta elämän muokkaamana. Tunteikas, joskus kuitenkin kovanoloinen, nauravainen, joskus kuitenkin tosikko, empaattinen, joskus se menee yli, toisinaan taas ei, toivottavasti järkevä, tosiasioita punnitseva ja harkitseva, herkkä, liikuttuu herkästi. Vieläkin joskus kaipaa iloa.

Arka. Eristäytynyt. Silti minä. Toipuva. Vahva.

 

 

Tämän kirjoittaminen ei ollut helppoa. Julkaiseminen vielä vaikeampaa. Mietin ja harkitsin tätä todella kauan, sillä osa asioista on sellaisia, joita ei edes lähimmät ystäväni tiedä. Tämän henkilökohtaisemmaksi ei voi mennä ja olen aina kaihtanut tällaista.

Mä haluan kiittää Aallon rohkeutta kertoa aidosti satuttavasta ja ahdistavasta asiasta.

Sairastua voi kuka tahansa. Haukkua ja eristää voi kuka tahansa. Vaatii erityisen ihmisen, joka tukee.  Vaatii rohkeutta antaa tukea. Helpompaa on kääntää selkä. Vaatii rohkeutta pyytää apua. Mulla ei sitä ollut. Siksi hoito viivästyi. Maailma ei kaadu, jos pyydät apua. Huutajia on aina. Eristäjiä on aina. Mutta aina on myös tukijoita. Aina ei ole pakko olla vahva.

 

Ikävä pienellä

 

Piirtelimme katuliiduilla ja kirjoitimme samalla perheenjäsenten nimiä pihalaattoihin. Perheemme kahdeksan vuotias siirtyi vähän sivummalle, omalle laatalleen kirjoittamaan.

Kirjoitti siihen vaari.

Vaari katuliiduilla
Vaari katuliiduilla

 

Meillä ei vuosiin ole toiminut ovikello ja nyt on ostettu uusi. Siinä oli muutama soittoäänivaihtoehto. Poika sai valita. Valitsi saman soittoäänen, mikä mummilla ja vaarilla oli.

Pienellä on ikävä.

 

 

 

 

Haudalla lasten kanssa

Kävin poikani ja isäni haudalla lasten kanssa viime viikolla.

Isäni haudattiin poikani viereen ja olimme siskojeni ja äidin kanssa tilanneet hautakiven huollon ja isän nimen kaiverruksen kiveen. Olimme miettineet eri vaihtoehtoja; kokonaan uusi kivi isälle Pyryn kiven viereen, kaiverrus Pyryn kiveen vai nimilaatta kiveen. Tästäkin tuli yksi asia lisää listalle: Liian monia asioita joutuu ajattelemaan ja tekemään läheisen menehdyttyä.

Olin pelännyt käyntiä. Pelkäsin omia tuntoja ja pelkäsin romahtavani lasten edessä. Itken kyllä usein ja paljon lasten nähden, en peittele tunteitani ja puhumme paljon lasten kanssa tunteista, mutta pelkäsin myös siksi, että hautausmaalta on kotiin vielä pitkä matka ja kovan itkun ja romahduksen jälkeen ei ole helppoa ajaa kotiin.

Käyntimme oli kaunis ja juuri lasteni oloinen. Puhuimme kävellessämme haudalle vaarista ja Pyrystä, puhuimme suremisesta ja kaikki tämä lasten aloitteesta. Kysymyksiä tuli, varsinkin kahdeksanvuotiaalta. Häntä kiinnosti erityisesti mitä meille tapahtuu hautauksessa, kuinka tuhkaus tapahtuu ja missä kohtaa Pyry ja vaari nyt ovat.

 

Tämän käynnin yhteydessä ymmärsin, että kaikessa tässä surussa ja ikävöinnissä on lapseni pitäneet minut tässä päivässä ja järjissäni. Poikani on edelleen päivittäin ajatuksissani, suru ja ikävöinti on muuttunut erilaiseksi, kaipaukseksi, mutta ei enää niin kivuliaaksi.

Lämmin kiitos vielä hautakiven kunnostajalle. Kivestä tuli jälleen kaunis.

Vaarin ja Pyryn hautakivi
Vaarin ja Pyryn hautakivi (kuva Tytti Franzen)

Kiitollinen siitä, että olit

Eräässä kirjoituksessani puhuin siitä, miten joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Kuinka se osuikaan jälleen niin oikeaan tänä vuonna.

Isäni menehtyi 23.12. aamuyöllä.

Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan ja kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan. Isä valvoi vuoteeni vierellä, laski jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahti untani.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonut isällesi iloa joka päivä.”

Isä oli sivistynyt herrasmies, joka ei kiroillut lasten kuullen. Eikä naisten.

Isä oli huomaavainen ja me lapset olimme hänelle todella tärkeitä. Isä muisti jokaisen syntymäpäivän ja nimipäivän. Jokaisen. Omien sisarusten puolisoineen, heidän lastensa ja heidän lastensa. Muisti laittaa aina onnitteluviestin. Jokaiselle.

Isäni katsoi kanssani Star wars-elokuvan moneen, moneen kertaan ja kuvittelin sen olevan hänelle yhtä kivaa ja elämyksellistä kuin minulle. Vasta aikuisena sain tietää, että isä inhosi Tähtien sotaa. Sellainen isi oli. Isän lempielokuva oli Kummisetä. Joulun jälkeen televisiosta tuli Kummisetä-trilogia ja se oli aika tuskallista minulle.

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kun inhoamani James Bond-elokuva tulee telkkarista? Kenelle nyt soitan vuoden ensimmäisen puhelun?

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kenelle nyt soitan?

Olen siitä kiitollinen, että saimme sen hetken lisäaikaa ja ehdin kertomaan isälle, että rakastan. Olen kiitollinen siitä, että ehdimme lasten kanssa käymään useammin.

Olen kiitollinen siitä, että isä ehti lukemaan vielä yhden kirjoitukseni.

https://lottapaakkunainen.wordpress.com/2017/11/12/isainpaivallakin-on-valia/

Isä laittoi viestin luettuaan kirjoituksen. ”kiitos Lotta. Kaunis kirjoitus”

Isä siunattiin lähimpien läsnäollessa, kiitos myötäelämisestä.

Isän pikkuveli siunaa isän
Isäni pikkuveli, Risto Soramies siunaa isän viimeiselle matkalle
Isä
Taiteilija Hannu Räsäsen tekemä taulu isästä

Isä. Ikäväni tulee olemaan kova. Olit tärkeä.

Jouluun ladataan paljon odotuksia – mitä, jos et tietäisi huomisesta

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Jouluna tulee usein mieleeni se, miten onnekas olenkaan. Sain eräänä jouluna erittäin hyvän muistutuksen asiasta.

Tämä joulu, jolloin sain muistutuksen, oli yksi paljon odottamistamme. Odotin vauvaa, hieman pelonsekaisin tuntein, sillä olimme jo Pyryn menettäneet, yksi keskenmeno oli ollut, mutta meillä oli kuitenkin hyvin eläväinen ja meidät kiireisenä pitävä  puolitoistavuotias tytär. Olimme saaneet asunnon ja luvan muuttaa sinne jouluksi. Kärsin kovista päänsäryistä, mutta ne menivät ja tulivat. Muuttopäivänä pakkasin vielä viimeisiä laatikoita, kun muuttoauto tuli. Muistan, kuinka laseja laittaessani tunsin jälleen kovaa kipua ja sen jälkeen makasinkin naapurin sohvalla.

Naapurin ihana rouva laittoi minulle jotain keittoa, jota yritin syödä. Söin ja oksensin. Päänsärkyni oli sanoinkuvaamatonta, jokainen liike sai kivun yltymään ja välilä oksensin vain kivun vuoksi. Päädyin sairaalan päivystykseen, jossa ei tiedetty, mitä kanssani pitäisi tehdä. Koska olin raskaana, minut siirrettiin naistenklinikalle. Jossa ei osattu hoitaa, koska ei tiedetty, mikä minua vaivaa.

Minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa ei voitu tehdä kaikkia tutkimuksia raskauteni vuoksi. Epäiltiin aivoverenvuotoa. Epäiltiin aivoveritulppaa. Soitin miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni ja jätin jäähyväisiä.

Minut siirrettiin jälleen naistenklinikalle. Esimieheni soitti ja kysyi pääsenkö töihin.

Lisää tutkimuksia.

Joka tutkimusta varten minut siirrettiin Meilahteen ja joka tutkimuksen jälkeen takaisin naistenklinikalle. Jokainen siirto oli kivulias. Jokainen hetki poissa tyttäreni luota oli kamala. Tyttäreni ei ollut ollut ilman minua, lukuunottamatta päiväkotipäiviä. Enkä minä ilman häntä.

Olemme uusperhe, miehelläni on kolme tytärtä edellisestä liitosta ja he kävivät meillä tuolloin joka toinen viikonloppu, lomilla ja joulupyhät vuoroteltiin. Lisäksi meillä oli kaksi yhteistä lasta, joista ensimmäinen menehtyi kuuden viikon iässä synnynnäisen sydänvikaan, joka tosin löydettiin vasta ruumiinavauksessa. Tämä joulu, josta nyt kerron, oli joulu vuonna 2005, kun meillä oli siis puolitoistavuotias tytär ja odotin silloin nyt 11 vuotiasta tytärtämme. 

Jokainen liike sattui päähäni niin, etten voinut kuin huutaa. Pääsin sairaalaan, jossa eivät voineet raskauteni vuoksi tehdä juuri mitään ja koska olin raskaana, laittoivat minut Naistenklinikalle. Tulehdusarvoni oli 285.

Koska ei tiedetty, mikä minulla on, olin eristyksissä, eikä lapset päässeet katsomaan minua.

Minulta on kysytty, minkälainen joulutunnelma on saatu sairaalaan, onko saanut sairaalassa jouluntuntua? Olen yrittänyt miettiä sitä. Joulutunnelmaa eristyksessä tuli ehkä eniten hämärästä valaistuksesta. Valaistus oli pakko pitää niin pienenä kuin oli mahdollista, sillä valo teki todella kipeää. Joulutunnelmaa oli todella vaikea löytää eristyksessä. Enkä itse ainakaan edes halunnut, tai edes ajatellut, olin niin kipeä ja huolissani tyttärestäni ja vielä syntymättömästä vauvasta. Tytär oli muuttolaatikoiden keskellä ihan hukassa, vieraassa paikassa, ilman äitiä. Tyttö oksenteli ja oli itkuinen. Isi ja siskopuolet lauloivat pienelle tuutulaulua yhdessä.

Pelkäsin tyttäreni ja syntymättömän vauvan puolesta. Pelkäsin mieheni puolesta. Äitinä en kaivannut itselleni jouluntunnelmaa, pelkäsin liikaa. Vihdoin Meilahden upeat lääkärit saivat minut lääkittyä, että pääsin magneettikuvaan ja syy sairauteeni löytyi, sain oikean lääkityksen ja pääsin kotiin vuodenvaihteessa, vain joutuakseni takaisin sairaalaan 13.1. Se reissu oli jo helpompi, koska tiesi, ettei ole kuolemansairas.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.

Ihanaa ja juuri sellaista joulua sinulle, kuin toivot

Joulu yhdessä
Koko porukka kerrankin kasassa. Parasta joulussa, mun tyypit
Joulupiparitehdas
Hymyilevät tähdet ja pipariukot käsikädessä