suru – Lotta Paakkunainen

Sammakkoja ja arpia

Lapsen oikeuksien päivä on tärkeä päivä.

Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Päivä saatiin nimettyä lapsen oikeuksien päiväksi suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.

Unicef- Lapsen oikeuksien päivä

Pyry olisi sinä päivänä täyttänyt kaksi vuotta.

Olimme avomieheni kanssa toivoneet ja odottaneet raskautta. Raskausaikani ei ollut helppo. Kipuja ja sairaalakäyntejä. Mieheni isä toimi vaimonsa omaishoitajana ja jotta hän pääsi välillä vapaalle huilaamaan, kävin auttamassa anoppiani. Eräs hoitojakso piti viettää sairaalassa, sillä hänen vointinsa alkoi heikkenemään hetkellisesti. Muuten raskausaikani oli varmasti kuten monella muullakin ensisynnyttäjällä. Täynnä jännitystä ja odottamista.

Synnyttämisestä oli auvoiset odotukset ja suunnittelin synnyttäväni ilman kivunlievitystä (hullu). Oli niin paljon kaikkia upeita mahdollisuuksia tarjolla kylpyammeesta lähtien.

Synnytys meni kuten meni. Kivunlievitys oli pakko ottaa 20 tunnin jälkeen, en olisi jaksanut enää. Kivun vuoksi oksentelin ja väsyin. Ilokaasulla aloitettiin ja se sai oksentamaan enemmän. Kätilöopiskelija sai osansa siitä suihkusta.

Epiduraali oli ihana helpotus ja sen jälkeen alkoi synnytys sujumaan. 23 tunnin jälkeen saimme ihana pojan. Poika oli hiljaa. Ja minä huolestuin.

Kätilöopiskelija sai pojan virkoamaan viskomalla kylmää vettä hänen päälleen.

Kotiin veimme lääkärin mukaan ”täydellisen terveen pojan”.

Neuvolassa ihmettelin vauvan sinisiä kynnenalusia. ”ihan normaalia” totesi terveydenhoitaja (jota minun ei tarvinnut enää nähdä seuraavan lapsen neuvolakäynneillä)

Näihin sanoihin olen turvannut, kun naistenklinikalta lähdin synnytettyäni kuusi vuotta myöhemmin ”täydellisen terveen tytön”, kun olin pyytänyt sydänseurantaa. Alan ”guru” totesi minulle vauvan kotiinmenotarkastuksessa, että tyttäreni on täydellisen terve, ei tarvita seurantaa. Totesin, että näin minulle todettiin myös kuusi vuotta sitten. Kuusi viikkoa sen lausunnon jälkeen täydellisen terve poikani menehtyi syliini. Sain lapselleni seurannan. Ja leikattava sydänvika löytyi.

Pyryn sydänvika löydettiin vasta ruumiinavauksessa.

Kardiologi kertoi meille viasta, minkälainen se oli, näytti kuvia. Paikalla oli myös lastenlääkäri, joka totesi, että ”sairasta lastahan tässä surraan”

Jokin aika näiden jälkeen kävin lääkärissä, hän ihmetteli yhtäkkistä painonlaskuani. Kerroin olleeni raskaana, kerroin myös, mitä oli käynyt. Empatian maailmanmestari totesi, että ”ai kauheeta, siinä ajassahan ehtii jo kiintyäkin siihen lapseen”. Keräsin leukaani vastaanotolla. Koiranpennustako se puhui?

Minulla on iso, iso määrä valokuvia Pyryn odotus- ja vauva-ajasta. Ne odottavat vieläkin valokuvakansioon laittamista. Saimme hautastoimistolta kauniin muistolaatan, joka laitettiin väliaikaiseen ristiin. Olin ajatellut kiinnittää sen valokuvakansion päälle. En ole tehnyt sitäkään.

Aika kuluu, mutta se ei paranna haavoja. Se tekee niistä arpia. Ja niiden kanssa pitää elää, niiden kanssa oppii elämään. Ne myös kestää paremmin kuin haavat.

Päivääkään ei mene, ettetkö olisi ajatuksissani, päivääkään ei ole mennyt, ettenkö sinua kaipaisi. Suru on syvällä, kaipaus on ikuinen. Jokainen päivä olen kauempana sinusta, jokainen päivä olen lähempänä sinua. Jokainen päivä olen selviytynyt. Alussa suruni oli murskata minut. En ikinä uskonut, että aika kuluu, että jaksaisin olla. Jokainen päivä. Olen onnellinen siitä, että jälkeesi tuli neljä eläväistä, jotka ovat pitäneet minua elämänsyrjässä kiinni, joiden vuoksi muistan elää, joiden vuoksi muistan rakastaa, joiden vuoksi olen.

Kiitollinen siitä, että olit

Eräässä kirjoituksessani puhuin siitä, miten joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Kuinka se osuikaan jälleen niin oikeaan tänä vuonna.

Isäni menehtyi 23.12. aamuyöllä.

Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan ja kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan. Isä valvoi vuoteeni vierellä, laski jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahti untani.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonut isällesi iloa joka päivä.”

Isä oli sivistynyt herrasmies, joka ei kiroillut lasten kuullen. Eikä naisten.

Isä oli huomaavainen ja me lapset olimme hänelle todella tärkeitä. Isä muisti jokaisen syntymäpäivän ja nimipäivän. Jokaisen. Omien sisarusten puolisoineen, heidän lastensa ja heidän lastensa. Muisti laittaa aina onnitteluviestin. Jokaiselle.

Isäni katsoi kanssani Star wars-elokuvan moneen, moneen kertaan ja kuvittelin sen olevan hänelle yhtä kivaa ja elämyksellistä kuin minulle. Vasta aikuisena sain tietää, että isä inhosi Tähtien sotaa. Sellainen isi oli. Isän lempielokuva oli Kummisetä. Joulun jälkeen televisiosta tuli Kummisetä-trilogia ja se oli aika tuskallista minulle.

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kun inhoamani James Bond-elokuva tulee telkkarista? Kenelle nyt soitan vuoden ensimmäisen puhelun?

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kenelle nyt soitan?

Olen siitä kiitollinen, että saimme sen hetken lisäaikaa ja ehdin kertomaan isälle, että rakastan. Olen kiitollinen siitä, että ehdimme lasten kanssa käymään useammin.

Olen kiitollinen siitä, että isä ehti lukemaan vielä yhden kirjoitukseni.

https://lottapaakkunainen.wordpress.com/2017/11/12/isainpaivallakin-on-valia/

Isä laittoi viestin luettuaan kirjoituksen. ”kiitos Lotta. Kaunis kirjoitus”

Isä siunattiin lähimpien läsnäollessa, kiitos myötäelämisestä.

Isän pikkuveli siunaa isän — Isäni pikkuveli, Risto Soramies siunaa isän viimeiselle matkalle

Isä. Ikäväni tulee olemaan kova. Olit tärkeä.

Älä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.

Uudelleen postaus vanhasta blogistani. Tää on joka vuotinen tunne, vaikka Pyry on mielessä joka päivä, tää murskaava tunne valtaa pahiten aina näihin aikoihin ja vuodenvaihteessa, Pyryn kuolinpäivänä.

Vanhan kansan mukaan marraskuu on kuoleman kuukausi. Mä vihaan marraskuuta. Tai oikeastaan pelkään. Olen koko tämän viikon ajan kokenut ahdistusta ja pelkoa huomisen päivän johdosta ja huomaan keränneeni itselleni huomiseksi hirveän määrän tekemistä, jotta unohtaisin. Jotta en muistaisi surra. Äläpä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.
Itkeminen alkoi jo aiemmin ja tänään sitä on riittänyt. Huomenna olisi Pyryn syntymäpäivä.
Ihana, rakas, poikamme, Pyry. Pyry William Olavi. Jyri oli aina halunnut antaa pojalleen nimeksi Pyry. William tuli Jyrin isältä ja Olavi minun isäni mukaan. Synnyttäminen kesti 23 tuntia ja olin ajatellut innokkaana ensisynnyttäjänä, luomusynnytysten puolestapuhujana, että ilman mitään kivunlievityksiä mennään. Ei menty.

Saimme lääkärintarkastuksessa täydellisen terveen pojan kotiin. Parin viikon päästä ihmettelin neuvolassa hänen sinisiä kynnenalusiaan, oli kuulemma ihan normaalia.

Viisi viikkoa, melkein kuusi viikkoa Pyry meillä oli. Uudenvuoden aamuna, klo 9.21 Pyry menehtyi syliini. Yritin elvyttää, Jyri yritti elvyttää, Medi-Heli tuli, mitään ei ollut tehtävissä.

Pyryllä löydettiin ruumiinavauksessa HLHS. Sydämen vasemman kammion hypoplasia. Eli vasen kammio ja eteinen olivat kehittymättömiä, käytännössä puuttuivat. Lääkäri ”lohdutti” sanomalla, että sairasta lastahan tässä surraan. Ihan sama, meille hän oli terve ja meille hän oli meidän rakas lapsemme.

Kaikenlaisia sammakoita olemme joutuneet kuuntelemaan ja ymmrtämään. Ihmiset eivät aina osaa kohdata surua, varsinkaan tällaista surua. Eräskin lääkäri totesi kysyttyään kuinka vanhana Pyry menehtyi, että ”voi voi, siinä ajassa ehtii kiintyäkin siihen lapseen” ????? Totesin hänelle katkerana ja tyynenä, että ” hän mikään koiranpentu ollut. Kyllä siihen lapseen kiintyy jo raskaanaollessa”.

Tää päivä on mennyt alakuloisena, huomisesta en tiedä miten menee, mutta se menee elossa olevien lasteni kanssa. Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen neljästä elossa olevastamme ja kolmesta Jyrin jo aikuisesta lapsesta. Neljä ihanaa lastamme: ihastuttava/raivostuttava murkku Pouta, ihastuttava/raivostutta esiteini Puro, ihana pikkulintu Paju ja ihana/leikkisä/tunteikas Puhuri. Vaikka menetimme ihanan, rakkaan lapsemme, on meillä elämä jatkunut. Välillä paremmin ja välillä raskaammin.