Lapsen oikeuksien päivä on tärkeä päivä.
Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.
Päivä saatiin nimettyä lapsen oikeuksien päiväksi suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.
Unicef- Lapsen oikeuksien päivä
Pyry olisi sinä päivänä täyttänyt kaksi vuotta.
Marraskuun loppupuolella minut aina valtaa pieni paino, suru tulee sisään. Se vaan tulee aina pyytämättä, muistamatta. Tää on ihan joka vuotinen tunne. Pyry on ajatuksissa joka päivä, tää murskaava tunne valtaa pahiten aina näihin aikoihin ja vuodenvaihteessa, Pyryn kuolinpäivänä.
Vanhan kansan mukaan marraskuu on kuoleman kuukausi. Mä vihaan marraskuuta. Tai oikeastaan pelkään. Olen lähes viikon ajan kokenut ahdistusta ja pelkoa huomisen päivän johdosta ja huomaan keränneeni itselleni huomiseksi ihan hirveän määrän tekemistä, jotta unohtaisin. Jotta en muistaisi surra.
Äläpä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.
Itkeminen alkoi jo aiemmin ja tänäänkin sitä on riittänyt.
Huomenna olisi Pyryn syntymäpäivä.
Ihana, rakas, poikamme, Pyry. Pyry William Olavi. Jyri oli aina halunnut antaa pojalleen nimeksi Pyry. William tuli Jyrin isältä ja Olavi minun isäni mukaan.
Olimme avomieheni kanssa toivoneet ja odottaneet raskautta. Raskausaikani ei ollut helppo. Kipuja ja sairaalakäyntejä. Mieheni isä toimi vaimonsa omaishoitajana ja jotta hän pääsi välillä vapaalle huilaamaan, kävin auttamassa anoppiani. Eräs hoitojakso piti viettää sairaalassa, sillä hänen vointinsa alkoi heikkenemään hetkellisesti. Muuten raskausaikani oli varmasti kuten monella muullakin ensisynnyttäjällä. Täynnä jännitystä ja odottamista.
Synnyttämisestä oli auvoiset odotukset ja suunnittelin synnyttäväni ilman kivunlievitystä (hullu). Oli niin paljon kaikkia upeita mahdollisuuksia tarjolla kylpyammeesta lähtien.
Synnytys meni kuten meni. Kivunlievitys oli pakko ottaa 20 tunnin jälkeen, en olisi jaksanut enää. Kivun vuoksi oksentelin ja väsyin. Ilokaasulla aloitettiin ja se sai oksentamaan enemmän. Kätilöopiskelija sai osansa siitä suihkusta.
Epiduraali oli ihana helpotus ja sen jälkeen alkoi synnytys sujumaan. 23 tunnin jälkeen saimme ihana pojan. Poika oli hiljaa. Ja minä huolestuin.
Kätilöopiskelija sai pojan virkoamaan viskomalla kylmää vettä hänen päälleen.
Kotiin veimme lääkärin mukaan ”täydellisen terveen pojan”.
Neuvolassa ihmettelin vauvan sinisiä kynnenalusia. ”ihan normaalia” totesi terveydenhoitaja (jota minun ei tarvinnut enää nähdä seuraavan lapsen neuvolakäynneillä)
Näihin sanoihin olen turvannut, kun naistenklinikalta lähdin synnytettyäni kuusi vuotta myöhemmin ”täydellisen terveen tytön”, kun olin pyytänyt sydänseurantaa. Alan ”guru” totesi minulle vauvan kotiinmenotarkastuksessa, että tyttäreni on täydellisen terve, ei tarvita seurantaa. Totesin, että näin minulle todettiin myös kuusi vuotta sitten. Kuusi viikkoa sen lausunnon jälkeen täydellisen terve poikani menehtyi syliini. Sain lapselleni seurannan. Ja leikattava sydänvika löytyi.
Pyryn sydänvika löydettiin vasta ruumiinavauksessa.
Viisi viikkoa, melkein kuusi viikkoa Pyry meillä oli. Uudenvuoden aamuna, klo 9.21 Pyry menehtyi syliini. Yritin elvyttää, Jyri yritti elvyttää, Medi-Heli tuli, mitään ei ollut tehtävissä.
Pyryllä löydettiin ruumiinavauksessa HLHS. Sydämen vasemman kammion hypoplasia. Eli vasen kammio ja eteinen olivat kehittymättömiä, käytännössä puuttuivat. Lääkäri ”lohdutti” sanomalla, että sairasta lastahan tässä surraan. Ihan sama, meille hän oli terve ja meille hän oli meidän rakas lapsemme.
Kaikenlaisia sammakoita olemme joutuneet kuuntelemaan ja ymmrtämään. Ihmiset eivät aina osaa kohdata surua, varsinkaan tällaista surua. Eräskin lääkäri totesi minulle kysyttyään kuinka vanhana Pyry menehtyi, että ”voi voi, siinä ajassa ehtii kiintyäkin siihen lapseen” ????? Totesin hänelle katkerana ja tyynenä, että ” hän mikään koiranpentu ollut. Kyllä siihen lapseen kiintyy jo raskaanaollessa”.
Minulla on iso, iso määrä valokuvia Pyryn odotus- ja vauva-ajasta. Ne odottavat vieläkin valokuvakansioon laittamista. Saimme hautastoimistolta kauniin muistolaatan, joka laitettiin väliaikaiseen ristiin. Olin ajatellut kiinnittää sen valokuvakansion päälle. En ole tehnyt sitäkään.
Aika kuluu, mutta se ei paranna haavoja. Se tekee niistä arpia. Ja niiden kanssa pitää elää, niiden kanssa oppii elämään. Ne myös kestää paremmin kuin haavat.
Päivääkään ei mene, ettetkö olisi ajatuksissani, päivääkään ei ole mennyt, ettenkö sinua kaipaisi. Suru on syvällä, kaipaus on ikuinen. Jokainen päivä olen kauempana sinusta, jokainen päivä olen lähempänä sinua. Jokainen päivä olen selviytynyt. Alussa suruni oli murskata minut. En ikinä uskonut, että aika kuluu, että jaksaisin olla. Jokainen päivä. Olen onnellinen siitä, että jälkeesi tuli neljä eläväistä, jotka ovat pitäneet minua elämänsyrjässä kiinni, joiden vuoksi muistan elää, joiden vuoksi muistan rakastaa, joiden vuoksi olen.
Lotta Paakkunainen 