suru – Sivu 4 – Lotta Paakkunainen

Kiitollinen siitä, että olit

Eräässä kirjoituksessani puhuin siitä, miten joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Kuinka se osuikaan jälleen niin oikeaan tänä vuonna.

Isäni menehtyi 23.12. aamuyöllä.

Synnyin etuajassa ja vanhempani ovat kertoneet, kuinka he pelkäsivät vauvan sairaalassaoloajan ja kuinka vauvalta oli otettava näytteitä ja kokoajan. Isä valvoi vuoteeni vierellä, laski jalkapohjassani olevien piikinjälkien määrän, vahti untani.

Häissäni isä piti puheen, jota kukaan ei pystynyt kuuntelemaan kuivin silmin. Eräs häävieras oli sanonut tyttärelleen, että kuule, jos mä en pysty sulle pitämään puhetta, kuule nyt. Isä sanoi minulle, että ” Heprealaisilla on kaunis nimi tyttärelleen, joka merkitsee isäsi iloitsee. Lotta, nimesi voisi olla Abigail. Olet tuonut isällesi iloa joka päivä.”

Isä oli sivistynyt herrasmies, joka ei kiroillut lasten kuullen. Eikä naisten.

Isä oli huomaavainen ja me lapset olimme hänelle todella tärkeitä. Isä muisti jokaisen syntymäpäivän ja nimipäivän. Jokaisen. Omien sisarusten puolisoineen, heidän lastensa ja heidän lastensa. Muisti laittaa aina onnitteluviestin. Jokaiselle.

Isäni katsoi kanssani Star wars-elokuvan moneen, moneen kertaan ja kuvittelin sen olevan hänelle yhtä kivaa ja elämyksellistä kuin minulle. Vasta aikuisena sain tietää, että isä inhosi Tähtien sotaa. Sellainen isi oli. Isän lempielokuva oli Kummisetä. Joulun jälkeen televisiosta tuli Kummisetä-trilogia ja se oli aika tuskallista minulle.

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kun inhoamani James Bond-elokuva tulee telkkarista? Kenelle nyt soitan vuoden ensimmäisen puhelun?

Kuka mulle nyt laittaa viestejä, kenelle nyt soitan?

Olen siitä kiitollinen, että saimme sen hetken lisäaikaa ja ehdin kertomaan isälle, että rakastan. Olen kiitollinen siitä, että ehdimme lasten kanssa käymään useammin.

Olen kiitollinen siitä, että isä ehti lukemaan vielä yhden kirjoitukseni.

https://lottapaakkunainen.wordpress.com/2017/11/12/isainpaivallakin-on-valia/

Isä laittoi viestin luettuaan kirjoituksen. ”kiitos Lotta. Kaunis kirjoitus”

Isä siunattiin lähimpien läsnäollessa, kiitos myötäelämisestä.

Isän pikkuveli siunaa isän — Isäni pikkuveli, Risto Soramies siunaa isän viimeiselle matkalle

Isä. Ikäväni tulee olemaan kova. Olit tärkeä.

Jouluun ladataan paljon odotuksia – mitä, jos et tietäisi huomisesta

Ihanaa joulun odotusta kaikille.

Joulun odotukseen liittyy paljon latausta. Moni odottaa paljon joulua ja odotukset ovat korkealla, miten ihanaa on olla yhdessä, naurua, hymyä, hyvää oloa ja mukavaa yhdessäoloa. Aina se ei toteudu.

Jouluna tulee usein mieleeni se, miten onnekas olenkaan. Sain eräänä jouluna erittäin hyvän muistutuksen asiasta.

Tämä joulu, jolloin sain muistutuksen, oli yksi paljon odottamistamme. Odotin vauvaa, hieman pelonsekaisin tuntein, sillä olimme jo Pyryn menettäneet, yksi keskenmeno oli ollut, mutta meillä oli kuitenkin hyvin eläväinen ja meidät kiireisenä pitävä puolitoistavuotias tytär. Olimme saaneet asunnon ja luvan muuttaa sinne jouluksi. Kärsin kovista päänsäryistä, mutta ne menivät ja tulivat. Muuttopäivänä pakkasin vielä viimeisiä laatikoita, kun muuttoauto tuli. Muistan, kuinka laseja laittaessani tunsin jälleen kovaa kipua ja sen jälkeen makasinkin naapurin sohvalla.

Naapurin ihana rouva laittoi minulle jotain keittoa, jota yritin syödä. Söin ja oksensin. Päänsärkyni oli sanoinkuvaamatonta, jokainen liike sai kivun yltymään ja välilä oksensin vain kivun vuoksi. Päädyin sairaalan päivystykseen, jossa ei tiedetty, mitä kanssani pitäisi tehdä. Koska olin raskaana, minut siirrettiin naistenklinikalle. Jossa ei osattu hoitaa, koska ei tiedetty, mikä minua vaivaa.

Minut siirrettiin Meilahden sairaalaan, jossa ei voitu tehdä kaikkia tutkimuksia raskauteni vuoksi. Epäiltiin aivoverenvuotoa. Epäiltiin aivoveritulppaa. Soitin miehelleni, vanhemmilleni ja siskoilleni ja jätin jäähyväisiä.

Minut siirrettiin jälleen naistenklinikalle. Esimieheni soitti ja kysyi pääsenkö töihin.

Lisää tutkimuksia.

Joka tutkimusta varten minut siirrettiin Meilahteen ja joka tutkimuksen jälkeen takaisin naistenklinikalle. Jokainen siirto oli kivulias. Jokainen hetki poissa tyttäreni luota oli kamala. Tyttäreni ei ollut ollut ilman minua, lukuunottamatta päiväkotipäiviä. Enkä minä ilman häntä.

Olemme uusperhe, miehelläni on kolme tytärtä edellisestä liitosta ja he kävivät meillä tuolloin joka toinen viikonloppu, lomilla ja joulupyhät vuoroteltiin. Lisäksi meillä oli kaksi yhteistä lasta, joista ensimmäinen menehtyi kuuden viikon iässä synnynnäisen sydänvikaan, joka tosin löydettiin vasta ruumiinavauksessa. Tämä joulu, josta nyt kerron, oli joulu vuonna 2005, kun meillä oli siis puolitoistavuotias tytär ja odotin silloin nyt 11 vuotiasta tytärtämme.

Jokainen liike sattui päähäni niin, etten voinut kuin huutaa. Pääsin sairaalaan, jossa eivät voineet raskauteni vuoksi tehdä juuri mitään ja koska olin raskaana, laittoivat minut Naistenklinikalle. Tulehdusarvoni oli 285.

Koska ei tiedetty, mikä minulla on, olin eristyksissä, eikä lapset päässeet katsomaan minua.

Minulta on kysytty, minkälainen joulutunnelma on saatu sairaalaan, onko saanut sairaalassa jouluntuntua? Olen yrittänyt miettiä sitä. Joulutunnelmaa eristyksessä tuli ehkä eniten hämärästä valaistuksesta. Valaistus oli pakko pitää niin pienenä kuin oli mahdollista, sillä valo teki todella kipeää. Joulutunnelmaa oli todella vaikea löytää eristyksessä. Enkä itse ainakaan edes halunnut, tai edes ajatellut, olin niin kipeä ja huolissani tyttärestäni ja vielä syntymättömästä vauvasta. Tytär oli muuttolaatikoiden keskellä ihan hukassa, vieraassa paikassa, ilman äitiä. Tyttö oksenteli ja oli itkuinen. Isi ja siskopuolet lauloivat pienelle tuutulaulua yhdessä.

Pelkäsin tyttäreni ja syntymättömän vauvan puolesta. Pelkäsin mieheni puolesta. Äitinä en kaivannut itselleni jouluntunnelmaa, pelkäsin liikaa. Vihdoin Meilahden upeat lääkärit saivat minut lääkittyä, että pääsin magneettikuvaan ja syy sairauteeni löytyi, sain oikean lääkityksen ja pääsin kotiin vuodenvaihteessa, vain joutuakseni takaisin sairaalaan 13.1. Se reissu oli jo helpompi, koska tiesi, ettei ole kuolemansairas.

Joulua on alkanut arvostaa eri tavalla kuin ennen. Olen usein miettinyt sitä, että iän tullessa ja varsinkin lasten jälkeen on joululle tullut eri tarkoitus kuin ennen, mutta kokemamme joulu, kun olin sairaalassa, tietämättömyys omasta tilasta ja kuolemanpelko, on tuonut aivan eri syvyyden jouluun.

Ihanaa ja juuri sellaista joulua sinulle, kuin toivot

Joulu yhdessä — Koko porukka kerrankin kasassa. Parasta joulussa, mun tyypit

Joulupiparitehdas — Hymyilevät tähdet ja pipariukot käsikädessä

Älä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.

Uudelleen postaus vanhasta blogistani. Tää on joka vuotinen tunne, vaikka Pyry on mielessä joka päivä, tää murskaava tunne valtaa pahiten aina näihin aikoihin ja vuodenvaihteessa, Pyryn kuolinpäivänä.

Vanhan kansan mukaan marraskuu on kuoleman kuukausi. Mä vihaan marraskuuta. Tai oikeastaan pelkään. Olen koko tämän viikon ajan kokenut ahdistusta ja pelkoa huomisen päivän johdosta ja huomaan keränneeni itselleni huomiseksi hirveän määrän tekemistä, jotta unohtaisin. Jotta en muistaisi surra. Äläpä huoli, äiti. Kyllä sä muistat surra.
Itkeminen alkoi jo aiemmin ja tänään sitä on riittänyt. Huomenna olisi Pyryn syntymäpäivä.
Ihana, rakas, poikamme, Pyry. Pyry William Olavi. Jyri oli aina halunnut antaa pojalleen nimeksi Pyry. William tuli Jyrin isältä ja Olavi minun isäni mukaan. Synnyttäminen kesti 23 tuntia ja olin ajatellut innokkaana ensisynnyttäjänä, luomusynnytysten puolestapuhujana, että ilman mitään kivunlievityksiä mennään. Ei menty.

Saimme lääkärintarkastuksessa täydellisen terveen pojan kotiin. Parin viikon päästä ihmettelin neuvolassa hänen sinisiä kynnenalusiaan, oli kuulemma ihan normaalia.

Viisi viikkoa, melkein kuusi viikkoa Pyry meillä oli. Uudenvuoden aamuna, klo 9.21 Pyry menehtyi syliini. Yritin elvyttää, Jyri yritti elvyttää, Medi-Heli tuli, mitään ei ollut tehtävissä.

Pyryllä löydettiin ruumiinavauksessa HLHS. Sydämen vasemman kammion hypoplasia. Eli vasen kammio ja eteinen olivat kehittymättömiä, käytännössä puuttuivat. Lääkäri ”lohdutti” sanomalla, että sairasta lastahan tässä surraan. Ihan sama, meille hän oli terve ja meille hän oli meidän rakas lapsemme.

Kaikenlaisia sammakoita olemme joutuneet kuuntelemaan ja ymmrtämään. Ihmiset eivät aina osaa kohdata surua, varsinkaan tällaista surua. Eräskin lääkäri totesi kysyttyään kuinka vanhana Pyry menehtyi, että ”voi voi, siinä ajassa ehtii kiintyäkin siihen lapseen” ????? Totesin hänelle katkerana ja tyynenä, että ” hän mikään koiranpentu ollut. Kyllä siihen lapseen kiintyy jo raskaanaollessa”.

Tää päivä on mennyt alakuloisena, huomisesta en tiedä miten menee, mutta se menee elossa olevien lasteni kanssa. Joka päivä yritän muistaa olla kiitollinen neljästä elossa olevastamme ja kolmesta Jyrin jo aikuisesta lapsesta. Neljä ihanaa lastamme: ihastuttava/raivostuttava murkku Pouta, ihastuttava/raivostutta esiteini Puro, ihana pikkulintu Paju ja ihana/leikkisä/tunteikas Puhuri. Vaikka menetimme ihanan, rakkaan lapsemme, on meillä elämä jatkunut. Välillä paremmin ja välillä raskaammin.