Kävin poikani ja isäni haudalla lasten kanssa viime viikolla.
Isäni haudattiin poikani viereen ja olimme siskojeni ja äidin kanssa tilanneet hautakiven huollon ja isän nimen kaiverruksen kiveen. Olimme miettineet eri vaihtoehtoja; kokonaan uusi kivi isälle Pyryn kiven viereen, kaiverrus Pyryn kiveen vai nimilaatta kiveen. Tästäkin tuli yksi asia lisää listalle: Liian monia asioita joutuu ajattelemaan ja tekemään läheisen menehdyttyä.
Olin pelännyt käyntiä. Pelkäsin omia tuntoja ja pelkäsin romahtavani lasten edessä. Itken kyllä usein ja paljon lasten nähden, en peittele tunteitani ja puhumme paljon lasten kanssa tunteista, mutta pelkäsin myös siksi, että hautausmaalta on kotiin vielä pitkä matka ja kovan itkun ja romahduksen jälkeen ei ole helppoa ajaa kotiin.
Käyntimme oli kaunis ja juuri lasteni oloinen. Puhuimme kävellessämme haudalle vaarista ja Pyrystä, puhuimme suremisesta ja kaikki tämä lasten aloitteesta. Kysymyksiä tuli, varsinkin kahdeksanvuotiaalta. Häntä kiinnosti erityisesti mitä meille tapahtuu hautauksessa, kuinka tuhkaus tapahtuu ja missä kohtaa Pyry ja vaari nyt ovat.
Tämän käynnin yhteydessä ymmärsin, että kaikessa tässä surussa ja ikävöinnissä on lapseni pitäneet minut tässä päivässä ja järjissäni. Poikani on edelleen päivittäin ajatuksissani, suru ja ikävöinti on muuttunut erilaiseksi, kaipaukseksi, mutta ei enää niin kivuliaaksi.
Lämmin kiitos vielä hautakiven kunnostajalle. Kivestä tuli jälleen kaunis.
Lotta Paakkunainen 