Kategoria-arkisto:koulu

Nuorten rikollisuus ei ratkea vain tutkinnalla, ennaltaehkäisy ja yhteistyö ovat avainasemassa

Luin huolestuneena uutisen nuorten rikollisuuden tilanteesta ja viranomaisten kasvavasta työmäärästä Länsi-Uudellamaalla. Kehitys ei ole enää yksittäisiä tapauksia, vaan kyse on ilmiöstä, joka näkyy yhä useamman nuoren elämässä väkivaltana, rikoksina, pahoinvointina ja turvattomuuden tunteena.

Samalla on muistettava, että jokaisen tilaston taustalla on lapsi tai nuori. Usein myös perhe, joka tarvitsee apua paljon ennen kuin tilanne päätyy poliisin tutkittavaksi tai rikosprosessiin.

Siksi keskustelua ei voi käydä vain rangaistusten tai tutkinnan näkökulmasta. Tarvitsemme ennen kaikkea tehokasta ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja aidosti toimivaa yhteistyötä eri viranomaisten välillä.

Huolestuttavaa kehitystä myös rikostutkinnassa

Länsi-Uudellamaalla toimii erillinen lapsirikostutkintaosasto, jonka ammattilaiset tekevät erittäin vaativaa ja tärkeää työtä. Ongelma ei ole osaamisen puute, vaan resurssien riittämättömyys suhteessa kasvaneeseen työmäärään.

Espoon lapsirikososasto on tällä hetkellä ruuhkautunut pahasti. Tilanne on johtanut siihen, että myös vakavien rikosten tutkinta viivästyy merkittävästi. On tapauksia, joissa alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikosepäily on edelleen tutkimatta yli vuoden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, koska poliisin resurssit kohdistuvat ns. akuutimpiin tapauksiin.

Tämä on erittäin vakava viesti yhteiskunnasta. Kun lapsiin kohdistuvien rikosten tutkinta viivästyy kuukausilla tai jopa vuosilla, kärsijöinä ovat ennen kaikkea uhrit ja heidän perheensä. Epätietoisuus pitkittyy, trauma pitkittyy ja luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee.

Yhteiskuntana emme voi hyväksyä tilannetta, jossa lapseen kohdistuneen seksuaalirikoksen tutkinta jää odottamaan kohtuuttoman pitkäksi aikaa resurssipulan vuoksi.

Miksi toimivaa Ankkurimallia ei vahvistettu?

Juuri siksi on vaikea ymmärtää sitä, että Lohja–Vihti–Karkkila-alueella toiminut erinomainen ja tuloksellinen Ankkuritoiminta päätettiin lakkauttaa sen sijaan, että sen toimintamallia olisi vahvistettu ja levitetty koko Länsi-Uudenmaan alueelle.

Lohjan alueen Ankkuritoiminta oli käytännön esimerkki siitä, miten moniammatillinen yhteistyö voi parhaimmillaan toimia:

  • nuori tavoitettiin nopeasti
  • perhe sai tukea varhaisessa vaiheessa
  • eri viranomaiset toimivat yhdessä eikä siiloissa
  • ongelmiin pystyttiin puuttumaan ennen niiden vakavoitumista

Kyse ei ollut vain yksittäisestä toimintatavasta, vaan toimintakulttuurista, joka perustui yhteistyöhön, nopeaan reagointiin ja matalaan kynnykseen.

Erityisen ristiriitaiselta tilanne tuntuu siksi, että toiminnasta oli olemassa myös selkeä käsikirja ja hyväksi todettu toimintamalli. Luonteva ratkaisu olisi ollut levittää tätä mallia koko hyvinvointialueelle, eikä ajaa sitä alas.

Ennaltaehkäisy on tehokkainta turvallisuustyötä

Liian usein yhteiskunta reagoi vasta silloin, kun rikos on jo tapahtunut. Todellisuudessa kaikkein vaikuttavinta turvallisuustyötä tehdään paljon aikaisemmin:

  • kouluissa
  • nuorisotyössä
  • perheiden tukemisessa
  • mielenterveyspalveluissa
  • matalan kynnyksen avussa

Kun nuori saa apua ajoissa, voidaan estää syrjäytymistä, väkivaltaa, päihteitä ja rikoskierteitä. Samalla vähennetään myös poliisin, lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon kuormitusta myöhemmin.

Ennaltaehkäisy ei ole “pehmeä vaihtoehto”. Se on kaikkein tehokkain tapa lisätä turvallisuutta.

Tarvitsemme enemmän yhteistyötä, emme siiloja

Yksikään viranomainen ei ratkaise nuorten pahoinvointia yksin.

Poliisi näkee rikokset.
Koulut näkevät muutokset arjessa.
Nuorisotyö näkee yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden.
Sosiaalityö näkee perheiden kuormituksen.
Terveydenhuolto näkee mielenterveyden haasteet.

Kun tieto ja yhteistyö toimivat, voidaan puuttua tilanteisiin ajoissa. Kun yhteistyö ei toimi, ongelmat ehtivät kasvaa liian suuriksi.

Siksi tarvitsemme:

  • lisää resursseja lapsirikostutkintaan
  • toimivaa ja yhtenäistä Ankkuritoimintaa koko Länsi-Uudellemaalle
  • aidosti moniammatillista yhteistyötä
  • vahvempaa panostusta ennaltaehkäisyyn

Nuorten rikollisuuden kasvu ei ole vain poliisiasia. Se on koko yhteiskunnan hälytysmerkki.

Turvallisuutta ei rakenneta pelkästään lisäämällä tutkintaa rikoksen jälkeen. Turvallisuus rakennetaan ennen rikosta, se rakennetaan siellä missä lapset, nuoret ja perheet elävät arkeaan.

Siksi toimivia toimintamalleja ei pitäisi purkaa, vaan vahvistaa. Päätöksen tulisi tehdä pidemmälle kuin seuraava budjettivuosi. Jokainen nuori, jonka elämä saadaan oikeaan suuntaan ajoissa, on onnistuminen niin inhimillisesti, sosiaalisesti kuin myös myös taloudellisestikin.

https://www.lansi-uusimaa.fi/paikalliset/9453483

Kysyin Ankkuritoiminnasta, koska siihen on saatava vastaukset
Kunnat ottavat vastuuta ankkuritoiminnan puolesta ja hyvinvointialue vetäytyy
Valtuustoaloite ankkuritoiminnan turvaamiseksi
Lohjan Ankkuritoiminnan alasajo: Kuka kantaa vastuun nuorista?
Hyvinvointi rakentuu arjen varmuudesta ja toimivasta yhteistyöstä
Lapsiystävällinen Lohja on sydämen ja rakenteiden asia

Koulupakko ei saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle

Opetusministeri selvittää koulupakkoa Suomessa. Tämän taustalla ovat huoli lasten oppimisesta, kasvavasta koulupoissaolojen määrästä sekä nuorten syrjäytymisestä. Ymmärrän hyvin tämän huolen. Jokaisella lapsella on oikeus oppia, saada koulutusta ja rakentaa tulevaisuuttaan.

Mutta samalla näen, että tämä on ongelmallinen ajatus.

Mitä tapahtuu niille lapsille, jotka eivät yksinkertaisesti kykene selviytymään nykyisessä kouluympäristössä?

Suomessa on jo oppivelvollisuus. Sen tarkoitus on turvata lapsen oikeus opetukseen. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi pakotetaan ympäristöön, joka vaarantaa hänen hyvinvointinsa, mielenterveytensä tai turvallisuutensa.

Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin

Koulukeskustelussa unohtuvat liian usein ne lapset, joille koulupäivä ei ole tavallinen arkiympäristö vaan jatkuva selviytymistaistelu.

Erityisesti neurokirjon lapset ja nuoret, esimerkiksi ADHD:n, autismikirjon, aistisäätelyn haasteiden tai muiden neuropsykiatristen erityispiirteiden kanssa elävät voivat kuormittua koulussa äärimmilleen.

Image
Image

Monelle heistä ongelma ei ole oppiminen. Ongelma on ympäristö.

Meluisat käytävät. Jatkuvat sosiaaliset tilanteet. Aistiärsykkeiden tulva. Kiusaaminen. Ennakoimattomuus. Riittämätön tuki.

Moni lapsi yrittää sinnitellä koulupäivän läpi viimeisillä voimillaan ja romahtaa vasta kotona. Ulospäin kaikki voi näyttää normaalilta, vaikka lapsi olisi jatkuvasti ylikuormittunut.

Jos koulupakkoa kiristetään ilman merkittäviä muutoksia koulun tukirakenteisiin, vaarana on, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat lapset kärsivät eniten.

Koulun pitäisi olla turvallinen paikka

Yhteiskunnalla on velvollisuus suojella lapsia. Tämä ei tarkoita pelkästään opetuksen järjestämistä, vaan myös turvallisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisarvon turvaamista.

Jos lapsi joutuu päivittäin ympäristöön, jossa hän:

  • pelkää,
  • kuormittuu,
  • kokee jatkuvaa epäonnistumista,
  • tai joutuu kiusatuksi,

emme voi puhua aidosti turvallisesta koulusta.

Image

Kiusaaminen on edelleen yksi suomalaisen koulumaailman vakavimmista ongelmista. Monelle lapselle koulu ei ole paikka oppimiselle vaan paikka, jossa täytyy selviytyä päivästä toiseen.

On vaikea perustella koulupakkoa tilanteessa, jossa kaikkien lasten turvallisuutta ei pystytä takaamaan.

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla

Usein koulupakkoa perustellaan tasa-arvolla: kaikkien pitää käydä koulua samalla tavalla.

Mutta todellinen yhdenvertaisuus ei tarkoita identtistä kohtelua.

Lapset ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea, rauhallisemman ympäristön, pienryhmän, joustavamman opetuksen tai vaihtoehtoisia tapoja oppia.

Jos järjestelmä tarjoaa vain yhden tavan olla “oikeanlainen oppilas”, osa lapsista jää väistämättä ulkopuolelle.

Silloin ongelma ei ole lapsessa vaan järjestelmässä.

Lastensuojelun tehtävä ei ole suojella järjestelmää

Huolestuttavaa olisi myös se, jos koulupakon kiristyessä oireilevia lapsia ja heidän vanhempiaan alettaisiin nähdä ensisijaisesti ongelmana.

Kun lapsi ei kykene käymään koulua, taustalla voi olla:

  • neuropsykiatrisia haasteita,
  • vakavaa kuormitusta,
  • mielenterveysongelmia,
  • trauma,
  • kiusaamista,
  • tai koulun riittämätön tuki.

Näissä tilanteissa tarvitaan ymmärrystä, kuntoutusta ja toimivia tukipalveluita, ei syyllistämistä tai kontrollia.

Lastensuojelun tärkein tehtävä on suojella lasta, ei pakottaa lasta järjestelmään hinnalla millä hyvänsä.

Pakon sijaan tarvitaan parempi koulu

Jos haluamme aidosti ehkäistä syrjäytymistä ja turvata lasten tulevaisuuden, ratkaisu ei löydy kovemmasta pakosta.

Ratkaisu löytyy siitä, että rakennamme koulun, jossa yhä useampi lapsi pystyy oikeasti voimaan hyvin.

Tarvitsemme:

  • enemmän erityisopettajia,
  • pienempiä opetusryhmiä,
  • aidosti saavutettavaa tukea,
  • joustavia koulupolkuja,
  • turvallisia tiloja neurokirjon lapsille,
  • tehokkaampaa kiusaamisen ehkäisyä,
  • sekä enemmän mielenterveyspalveluita kouluihin.

Koulun pitäisi olla paikka, johon lapsi voi tulla turvallisesti ja luottavaisesti, eikä paikka, johon hänet voidaan pakottaa riippumatta siitä, mitä se hänelle tekee.

Lopulta mun näkökulmasta tärkein kysymys kuuluu:

Onko tärkeintä, että lapsi istuu fyysisesti koulurakennuksessa, vai että lapsi todella oppii, voi hyvin ja kasvaa turvassa?

Kun rakenteita kevennetään, kuka kantaa lapset?

Sosiaalihuoltolain uudistus näyttää paperilla järkevältä. Hallitus puhuu palvelujen selkeyttämisestä, hallinnon keventämisestä, vaikuttavuudesta ja kustannustehokkuudesta. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, sillä kukapa vastustaisi sujuvampia palveluja tai työntekijöiden ajan vapauttamista asiakkaiden kohtaamiseen?

Silti lakiluonnos nostaa minussa vakavan kysymyksen siitä, että rakennetaanko sosiaalihuoltoa nyt enemmän järjestelmän kuin ihmisten ehdoilla?

Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla huoli on todellinen.

Turvallisuus ei synny rakenteista vaan ihmisistä

Lakiesityksessä korostetaan joustavuutta ja hallinnollisen työn vähentämistä. Samalla puhutaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden osaamista kohdennetaan kaikkein vaativimpiin tilanteisiin.

Ajatus kuulostaa tehokkaalta, mutta käytännössä se voi tarkoittaa jotakin aivan muuta:

  • vähemmän aikaa yksittäiselle lapselle
  • enemmän vaihtuvia työntekijöitä
  • ohuempaa tukea arkeen
  • kasvavaa vastuuta yhä pienemmälle henkilöstölle

Lapsen turvallisuus ei kuitenkaan rakennu organisaatiokaavioista tai sääntelyn keventämisestä. Se syntyy pysyvistä aikuisista, luottamuksesta ja siitä, että joku todella tuntee lapsen tilanteen.

Juuri nämä asiat ovat jo nyt monessa paikassa koetuksella.

Kun sosiaalihuollossa kärsitään työntekijäpulasta, kuormituksesta ja suuresta vaihtuvuudesta, pitäisi keskustelun keskiössä olla ennen kaikkea se, miten saadaan riittävästi osaavia aikuisia lasten ja nuorten rinnalle, eikö vain se, miten järjestelmää saadaan hallinnollisesti kevyemmäksi.

Missä näkyy ennaltaehkäisevä työ?

Lakiluonnoksessa puhutaan paljon rakenteista, mutta vähemmän siitä, kuka tekee kohtaavan työn.

Esimerkiksi yhteisöpedagogit tekevät monessa ympäristössä juuri sitä työtä, jota tämän ajan nuoret eniten tarvitsevat:

  • rinnalla kulkemista
  • yhteisöllisyyden rakentamista
  • osallisuuden vahvistamista
  • matalan kynnyksen tukea
  • arjen rytmin tukemista
  • syrjäytymisen ehkäisyä

Moni nuori ei tarvitse ensimmäiseksi raskaita palveluja tai uusia asiakirjoja. Hän tarvitsee turvallisen aikuisen, joka kohtaa, kuuntelee ja pysyy rinnalla riittävän pitkään.

Silti juuri tällainen työ jää usein säästöpaineissa näkymättömäksi, koska sen vaikutuksia ei ole helppo mitata kvartaalitalouden logiikalla.

Todellisuudessa ennaltaehkäisevä työ on kuitenkin yksi yhteiskunnan tärkeimmistä investoinneista.

Kuntouttavan työtoiminnan lakkauttaminen jättää suuren kysymyksen

Erityisen huolestuttavaa on kuntouttavan työtoiminnan lain kumoaminen.

Toki nykyjärjestelmässä on ongelmia. Vaikuttavuudesta on perustellusti keskusteltu ja moni on kokenut toiminnan jopa näennäiseksi.

Samalla unohtuu helposti yksi asia. Se, että monelle nuorelle kuntouttava työtoiminta ei ole ollut ensisijaisesti “työllistämistoimi”, vaan paikka pysyä mukana elämässä. Ja se on ollut kuntouttavan työtoiminnan alku ja juuri. Siitä kaikki lähtee.

Se on voinut olla:

  • ensimmäinen syy nousta aamulla
  • sosiaalinen yhteisö
  • turvallinen ympäristö harjoitella arkea
  • askel pois yksinäisyydestä
  • matalan kynnyksen tuki silloin, kun työelämä on vielä liian kaukana

Lakiluonnoksesta jää epäselväksi, mikä tämän kaiken korvaa.

Mikä palvelu ottaa kiinni ne nuoret, jotka eivät pärjää suoraan koulutuksessa tai työmarkkinoilla?
Kuka kulkee rinnalla silloin, kun toimintakyky on heikko?
Kuka huolehtii niistä nuorista, jotka eivät jaksa täyttää palvelujärjestelmän vaatimuksia?

Jos vastausta ei ole, vaarana on, että osa nuorista katoaa kokonaan palvelujen väliin.

Ja silloin lasku ei katoa, vaan vain siirtyy myöhemmin:

  • lastensuojeluun
  • mielenterveyspalveluihin
  • päihdepalveluihin
  • toimeentulotukeen
  • tai pahimmillaan syrjäytymiseen, jonka hinta on sekä inhimillisesti että taloudellisesti valtava.

Lasten oikeudet eivät saa jäädä säästöpuheen alle

Suomessa on sitouduttu siihen, että lapsen etu asetetaan etusijalle kaikessa päätöksenteossa.

Siksi sosiaalihuoltolain uudistuksessa pitäisi kysyä ennen kaikkea:

  • vahvistaako tämä lasten turvallisuutta?
  • lisääkö tämä pysyviä aikuisia lasten ympärille?
  • parantaako tämä aidosti varhaista tukea?
  • ehkäiseekö tämä syrjäytymistä?

Vai rakennammeko järjestelmää, jossa tehokkuus korvaa läsnäolon?

Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan mitta ei ole siinä, kuinka kevyeksi hallinto saadaan, vaan siinä, kuinka hyvin pidämme kiinni niistä lapsista ja nuorista, jotka tarvitsevat meitä kaikkein eniten.

Alaikäisten vankien määrä on 2,5-kertaistunut ja rikosten uhrit jäävät jonoon

Tänään 15.1.2026 on kerrottu, että alaikäisten vankien määrä on 2,5-kertaistunut vuodesta 2023. Tämä ei ole sattumaa, eikä yksittäinen ilmiö. Tämä kertoo järjestelmästä, joka puuttuu liian myöhään ja maksaa siitä inhimillisesti ja taloudellisesti kalliin hinnan.

Samaan aikaan alaikäisten tekemiä rikoksia tutkivat yksiköt ovat ruuhkautuneet. Tutkintoja joudutaan priorisoimaan, koska resursseja ei ole riittävästi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikkia rikoksia ei ehditä tutkia ajoissa.

Jonon hännille jäävät myös alaikäisiin kohdistuneet pahoinpitelyt ja seksuaaliväkivaltarikokset. Käytännössä siis rikokset, joiden uhreina ovat useimmiten tytöt ja nuoret naiset.

Mitä viestiä tämä lähettää?

  • Rikoksen uhrille: sinun kokemuksesi voi odottaa
  • Tekijälle: seuraukset eivät ole kiireellisiä
  • Yhteiskunnalle: kaikki rikokset eivät ole yhtä vakavia

Ja kaikkein rajuin, ääneen sanomaton viesti:
tyttöihin kohdistuvat rikokset ovat vähäpätöisempiä.
tyttöjä saa rikkoa.

Tätä viestiä emme voi hyväksyä.

Alaikäinen vanki on aina merkki siitä, että useampi turvaverkko on pettänyt: perheen tuki, koulu, mielenterveys- ja päihdepalvelut, nuorisotyö ja erityisesti lastensuojelun ennaltaehkäisevät avohuollon palvelut.

Kun apua ei anneta ajoissa, ongelmat kasaantuvat.
Kun avohuollosta säästetään, säästö ei poista tarvetta, vaan se siirtää sen poliisille, syyttäjälle ja vankilalle.

Säästämme 100 euroa ennaltaehkäisevästä tuesta ja maksamme myöhemmin 100 000 euroa sijaishuollosta, rikosprosesseista ja vankeudesta. Samalla ruuhkautamme järjestelmän niin, että edes vakavimpien rikosten uhrit eivät saa oikeutta ajoissa.

Tämä ei ole vain lastensuojelukysymys.
Tämä on oikeusturvakysymys, tasa-arvokysymys ja turvallisuuskysymys.

Kun ennaltaehkäiseviä palveluja ajetaan alas:

  • tukihenkilöt jäävät ilman palkkaa
  • yrittäjät ilman tuloa
  • alueellinen elinvoima heikkenee
  • työttömyys kasvaa

Ja samalla rikosten määrä kasvaa, tutkinnat ruuhkautuvat ja oikeus viivästyy.

Me tiedämme, että toisin voi tehdä.
Kun nuori saa ajoissa pitkäjänteistä tukea, rikoskierre katkeaa. Kun perhe saa apua, kriisit eivät eskaloidu. Kun ennaltaehkäisy toimii, poliisi ja oikeusjärjestelmä voivat keskittyä niihin tapauksiin, joissa niitä todella tarvitaan.

Vankila ei ole lapselle palvelu.
Ja jonon perälle jäävä seksuaalirikos ei ole oikeusvaltio.

Jos hyväksymme tämän kehityksen, hyväksymme myös sen viestin, jonka se välittää.


Minä en hyväksy.

Pohdintaa Lohjan OPS-keskustelusta ja miten erityisopetuksen oppilaiden ääni kuuluu?

Eilen (27.11.2025) sivistyslautakunta kokoontui käsittelemään Lohjan uutta opetussuunnitelmaa (OPS). Ennen kokousta lähetin lautakunnan jäsenille viestin, jossa nostin esiin erityisopetuksen näkökulmia, erityisesti K-luokkien ja yhteisten luokkien oppilaiden tilanteen. Vaikka en tiedä, miten viesti vastaanotettiin, koen tärkeäksi avata aihetta myös blogissani.

Miksi viesti oli tarpeen?

Lohjan OPS-luonnoksessa esitetään viiden kuukauden yleisopetuksessa opiskelun jaksoa ennen kuin oppiaineen erityisen tuen tarvetta voidaan arvioida. Opetushallitus ei kuitenkaan edellytä tällaista aikarajaa.

Oppilaille, joiden tuen tarve on jo todettu, tämä viivästys voi olla kohtuuton ja käytännössä haitallinen.

Pitkittynyt prosessi kuormittaa oppilasta ja perhettä

Jos arviointi käynnistetään vasta viiden kuukauden jälkeen, koko prosessi voi venyä:

  • Arvioinnin aloittaminen vasta kuukausien odotuksen jälkeen
  • Paperien kierto ja päätöksenteko
  • Jonot koulupsykologille ja mahdollisiin kognitiivisiin arvioihin

Tämä voi tarkoittaa, että oppilas saa kevään todistukseen arvosanan 4 ja jää luokalle syistä, jotka eivät liity oppilaan osaamiseen, vaan järjestelmän hitauteen.

K-luokille on jono, joka kasvaa, jos yläkoulusta tulee nelivuotinen

K-luokkien opetus on vahvaa, laadukasta ja aikuisresurssia vaativaa.
Nyt jono K-luokille on jo valmiiksi pitkä.

Jos linjaus johtaa siihen, että useampi oppilas joutuu käymään yläkoulun neljässä vuodessa, seuraukset ovat laajat:

  • Uusien oppilaiden mahdollisuudet päästä K-luokille vähenevät
  • Eriarvoisuus kasvaa
  • Oppimistulokset kärsivät
  • Oppilaiden itsetunnon vahvistaminen vaikeutuu

Kyse ei siis ole vain yksittäisten oppilaiden tilanteesta, vaan koko järjestelmän toimivuudesta.

Routionmäen joustava käytäntö, miksi ei sama muualla Lohjalla?

Routionmäellä tuen arviointi voidaan tehdä joustavammin silloin, kun tarve on selvä. Ehdotin, että sama käytäntö ulotettaisiin myös Lohjan erityisluokille ja K-luokille.

Tämä ei aiheuttaisi lisää kustannuksia eikä viranhaltijoille ylimääräistä työtä. Mutta se toisi paljon hyvää: oikea-aikaista tukea, tasavertaisuutta ja parempia oppimispolkuja.

Miksi kirjoitan tästä?

Koska liian usein päätökset tehdään teknisen tekstin tai rakenteellisten ratkaisujen pohjalta ilman että nähdään, mitä ne tarkoittavat arjessa oppilaille, opettajille ja perheille.

Haluan nostaa esiin sen, mitä koulumaailmassa käytännössä tapahtuu.
Päätösten vaikutus näkyy konkreettisesti:

  • oppilaan jaksamisessa
  • perheen kuormituksessa
  • opettajan työssä
  • oppilaan koko tulevaisuudessa

Vaikka en tiedä, huomioitiinko viestini lautakunnassa, koen tärkeäksi jatkaa keskustelua avoimesti ja rakentavasti.

OPS on yksi koulutyön kulmakivistä. Siksi sen tulee palvella aidosti kaikkia oppilaita, myös heitä, jotka tarvitsevat tukea enemmän kuin muut.

Toivon, että tulevissa päätöksissä huomioidaan oppilaiden hyvinvointi, yksilölliset tarpeet ja tasavertaiset mahdollisuudet oppia ja onnistua.

Perheet eivät saa jäädä hallinnollisten rajojen väliin

Tein aluevaltuustoaloitteen erityisen tuen oppilaiden loma-ajan hoidon kehittämisestä. Aloite sai laajaa kannatusta yli puoluerajojen, mikä osoitti aiheen tärkeyden ja sen, että tarve on yhteinen koko alueella. Monelle perheelle loma-ajan hoito ei ole ylellisyys vaan välttämätön osa arjen sujuvuutta ja lasten hyvinvointia.

Kun aluehallituksen vastaus 15.9.2025 kokouksesta saatiin, se oli suuri pettymys. Vastaus jäi hallinnolliseksi kuvaukseksi eri toimijoiden vastuista eikä tarttunut perheiden esiin nostamiin ongelmiin. Näytti siltä, ettei todellista halua ratkaisuihin ole, tai että perheiden arjen todellisuutta ei ole ymmärretty.

Aluehallituksen vastaus on juridis-hallinnollinen ja korostaa vastuunjakoa (opetustoimi vs. vammaispalvelut). Sen sijaan aloitteen ydinviesti, eli perheiden arjen turvaaminen ja palveluketjun selkeyttäminen jää lähes kokonaan käsittelemättä. Vastaus ohittaa monia konkreettisia ongelmia, joihin aloitteessa kiinnitettiin huomiota.

Mitä aloitteessani esitin?
Ehdotin, että erityisen tuen oppilaiden loma-ajan hoito selkeytetään osaksi palveluketjua niin, että se on ennakoitavaa ja jatkuvaa. Toivoin yhtenäistä hakumenettelyä, ajoissa tehtäviä ja kirjallisia päätöksiä, selkeää tietoa kustannuksista ja kuljetuksista sekä parempaa viestintää. Lisäksi esitin, että selvitetään vaihtoehto pitää esimerkiksi Jalavan luokat kesällä auki, koska se voisi olla sekä kustannustehokas että lapsilähtöinen ratkaisu.

Mitä aluehallitus vastasi?
Aluehallitus totesi, että opiskeluhuollon palvelut eivät järjestä loma-ajan hoitoa, vaan vastuu on vammaispalveluilla niille lapsille, jotka ovat vammaispalvelujen asiakkaita. Erityisen tuen oppilas ei automaattisesti saa vammaispalveluja, vaan asiakkuus ja palvelut arvioidaan sosiaalihuollon prosessissa. Jos palvelu myönnetään, se on maksutonta, mutta kuljetuksista voidaan periä omavastuu. Kunnan koulut voivat halutessaan edelleen järjestää loma-ajan hoitoa omana palvelunaan ja päättää sen hinnasta.

Olen nostanut esiin, että seuraavat asiat tulisi toteuttaa:

  1. Hyvinvointialue ja kunnat kehittävät yhteistyötä: hyvinvointialue vastaa hoidosta, kunta kuljetuksista. Näin palveluketju on perheelle selkeä ja arki ennakoitavaa.
  2. Yhtenäinen hakumenettely: perhe saa tehdä hakemuksen yhdellä kertaa ja saa siitä aina kirjallisen päätöksen.
  3. Parempi viestintä ja aikataulutus: päätökset on saatava ajoissa, jotta perheillä on aikaa suunnitella lomakautta.
  4. Selkeä tieto kustannuksista ja kuljetuksista: epävarmuus poistuu, kun perhe tietää heti hakuvaiheessa mitä palvelu maksaa ja miten kuljetus järjestetään.
  5. Jalavan koulun kesäaukiolon selvittäminen: tämä voisi olla sekä kustannustehokas että lapsille turvallinen ja jatkuvuutta tukeva ratkaisu.

Tärkeintä on, että perheet eivät jää hallinnollisten rajojen väliin. Lapsen etu ja perheiden arjen sujuvuus on aina asetettava etusijalle. Yhteistyön vahvistaminen kuntien ja hyvinvointialueen välillä on ainoa tapa varmistaa, että loma-ajan hoito toimii aidosti perheiden tarpeista käsin.

Koska aloitteessani oli 14 allekirjoittajaa, menettely hallintosäännön pykälän 26 mukaan aluehallituksen ei tarvitse tuoda vastausta aluevaltuuston käsiteltäväksi, vaan riittää että se annetaan tiedoksi. Aloitteeni ei siis tule enää aluevaltuustoon.

Aloitevastaukset riippuvat allekirjoittajien määrästä

Valtuustoaloitteiden käsittely ja toimenpiteet riippuvat siitä, montako allekirjoitusta aloitteeseen kertyy. Jos allekirjoittajia on vähintään 15, vastaus tuodaan valtuustoon käsiteltäväksi. Jos allekirjoittajia on vähemmän, vastaus jää hallituksen käsittelyyn ja toimitetaan vain tiedoksi. Ymmärrän toisaalta tämän työnjaon, sillä aloitteita tehdään useita. Toisaalta on ongelmallista, että näin tärkeiden asioiden, jotka liittyvät lasten ja perheiden hyvinvointiin, käsittelyn painoarvo määrittyy pelkän allekirjoitusmäärän perusteella. Usein aloitteet nousevat juuri asukkaiden todellisista tarpeista ja arjen ongelmista.

Mitä seuraavaksi?

En ajatellut jättää asiaa tähän. Tulen pohtimaan, miten voin jatkossa varmistaa, että tärkeät aloitteet tulevat aidosti käsittelyyn ja että niiden sisältöön vastataan, ei vain muodollisesti. Yksi vaihtoehto on kerätä jatkossa aloitteille yli 15 allekirjoitusta, jolloin vastaus on pakko käsitellä aluevaltuustossa. Lisäksi aion käyttää puheenvuoroja ja tehdä tarvittaessa toivomusesityksiä, jotta lasten ja perheiden näkökulmat eivät huku hallinnollisten rajojen taakse.