Koulullamme on menossa ns MOK-viikot. MOK on lyhenne monialaisesta oppimiskokonaisuudesta, jossa työskentelylle asetetaan tavoitteita ja oppilaiden tulisi olla aktiivisesti mukana valitsemassa ja pohtimassa niitä. Opettaja ei siis yksin päätä, mitä oppimiskokonaisuudessa on tarkoitus oppia.
Sain kunnian olla mukana kuulemassa, kun Nummen yhtenäiskoulun kahdeksasluokkalaiset haastattelivat Helsingin Olympialaisissa 1952 paikan päällä käyneitä nummilaisia. AIheena heillä oli ”Suomen merkittävimmät urheilusaavutukset ja tapahtumat, olympialaiset 1952”.
Se, miksi minut kutsuttiin myös paikalle oli, että hieman autoin haastateltavia ja haastattelijoita kohtaamaan. Olen kiitollinen, että pääsin myös näin osalliseksi.
Haastateltavilla oli jopa omaa rekvisiittaa mukana
Oli upea kuulla paikalla olleilta omia kokemuksia ja nuorten kysymyksiä aiheesta.
Nuoret olivat keksineet hyviä kysymyksiä ja oli kiva kuulla, mikä kiinnosti 50-luvun ajasta. ”Maistoitteko silloin ensi kertaa coca colaa” oli yksi kysymys.
Toki oli muitakin, hienoja kysymyksiä. Miten olympialaiset vaikuttivat sinuun, oliko levottomuuksia, mikä jäi mieleen parhaiten, jne.
Herrat olivat tosi mielissään kysymyksistä ja tapahtumasta. Ja voi että, mitä kaikkea voi ihmisen mieleen jäädä. Tapahtuma on ollut varmasti mieleenpainuva ja ihmetelin heidän muistiaan, muistivat urheilijoiden nimiä, kuka voitti minkäkin lajin ja millä ajalla. En muistaisi itse, en todellakaan.
Olavi Leikola ja Juhani Mannerkoski esittelevät vuoden 1940 aiottuun olympialaisiin tehtyä peittoa
Puheeksi tuli myös se, että vuosi 1952 on muutenkin erityinen vuosi suomalaisten itsetunnolle ja itsenäisyydelle:
sotakorvausten viimeinen erä maksettiin
Armi Kuuselan miss universum voitto
olympialaiset
Minä kiitän tästä upeasta ja mukavasta mahdollisuudesta.
Ryhmässä on helppoa nauraa toisen pahalle ololle. On helppoa olla ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Kun on itsellä ne kaverit, jotka ruokkivat sitä pilkkaa, jotka palkitsevat hyväksymisellään toisen syrjimisen ja pilkan.
Milloin meistä on tullut näin epäempaattisia? Milloin me lakkasimme opettamasta lapsillemme toisen huomioimisen ja toisen ajattelemisen tärkeyden? Ennen kaikkea, miksi? Miksi tämä on tapahtunut?
Miksi siitä tulee hyvä olo, että toisella ei ole? Johtuuko se siitä, että tietää, miltä toisesta tuntuu ja on iloinen, ettei itse ole siinä? Vai onko se vain ilkeyttä? Vai kykenemättömyyttä asettua toisen kenkiin?
Näkyykö meidän aikuisten pahoinvointi siinä, että emme huomaa, mitä lasten maailmassa tapahtuu? Tai pahempaa, ettei välitetä?
Joka kymmenes on yksinäinen
Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen.
Yksinäiset pitävät koulunkäynnistä vähemmän ja joutuvat koulukiusatuiksi muita useammin.
Pojat ovat tyttöjä yleisemmin vailla yhtään läheistä ystävää.
Nuorilla vertaisryhmään kuuluminen on ehkä tärkeämpää kuin missään muussa elämänvaiheessa.
Pitkäaikainen yksinäisyys on riskitekijä nuoren psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle.
Yksinäinen lapsi voi ottaa itselleen negatiivisen roolin, eikä enää usko, että saa kavereita myöhemminkään.
Lähde: THL:n kouluterveyskysely
Aina syrjimistä ei koeta kiusaamiseksi, mutta mielestäni se on sitä. Tällöinkin kiusaaja usein saa sosiaalisen yhteisön tuekseen.
Toisinaan mietitään, mitä kiusaaminen on, onko kiusaaminen-sanana menettänyt jo tehoaan? Käytetäänkö sitä sanaa liikaa? Luetaanko liian moni asia kiusaamiseksi?
Ei. Kiusaaminen sanana ei ole menettänyt asemaansa. Kiusaamista on ja sitä esiintyy liian monella tasolla. Sitä on aivan liikaa. Myös kiusaamisen vähättelyä on liikaa. Selvennykseksi heille, jotka miettivät, mitä se kiusaaminen on: kiusaamista ovat esimerkiksi mm sarkastiset huomautukset, haasteet, uhkailu tai loukkaukset, jotka on tarkoitettu ihmisen saattamiseksi onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan.
Eleellistä kiusaamista ovat esimerkiksi syrjintä, keskisormen näyttäminen, sylkeminen huomion herättämiseksi ja tahallinen tuijotus. Väkivallasta nyt puhumattakaan.
Selän takana kikattelu, osoittelu, nimen kuiskiminen, poistuminen paikalta, kun syrjitty tulee paikalle…. esimerkkejä on, paljon. Aikuinen, sun vastuulla on lapsen käytös. Meidän vastuullamme on lastemme käytös.
Itse toivoisin, että lapsillani olisi kavereita, että kaikilla lapsilla olisi kavereita. Jokainen lapsi ansaitsee kaverin, jokaisen tulisi saada tuntea olevansa arvokas. Vanhemmat varmasti pyrkivät siihen, että itse osoittavat lapsilleen hänen olevan arvokas ja ainutlaatuinen, mutta kaverit ovat tässäkin kohtaa tärkeitä. Kaveruudesta lapsi saa itseluottamusta ja tuleehan sitä hyvä olo, kun tuntee olevansa hyväksytty ja tuntee kaveruuden kautta olevansa arvokas.
Luin Itä-Suomen AVIn opetuksen ylitarkastaja Kari Lehtolan luentomateriaalia ”LASTEN YHDENVERTAISET SIVISTYKSELLISET PERUSOIKEUDET ON TURVATTAVA” Kempeleen Meidän oma koulu – seminaarista ja materiaali oli oikein hyvää ja selkeää sekä ajatuksia herättävä. Toisaalta olin hänen kanssaan puhunutkin jo aiemmin samoista asioista, eikä asiat ikävä kyllä ole juurikaan niistä ajoista muuttuneet. Keräsin ajatuksiani materiaalista.
Perusopetuslain mukaan (6 §): Opetus tulee kunnassa järjestää siten, että oppilaiden matkat ovat – – mahdollisimman turvallisia ja lyhyitä.
32 §: Maksuton koulukuljetus, jos koulumatka > 5 km tai jos matka oppilaan ikä ja muut olosuhteet huomioiden muodostuu liian vaikeaksi, rasittavaksi tai vaaralliseksi. Koulumatka saa odotuksineen kestää enintään a) 2,5 h ja b) 3 h, jos oppilas 13-v. (ennen lukuvuoden alkua).
Jos oppilas hakeutuu muuhun kuin lähikouluunsa, ei kunta ole velvollinen järjestämään kuljetusta.
Kari Lehtolan, opetustoimen ylitarkastajan mukaan on lainvastaista siirtyä suoraan 32§ ja jättää 6§ huomiotta.
Lohjalla maksuton koulukuljetus järjestetään, jos matkaa alakoululaiselle tulee yli 3 km.
Jatkuvasti nykyään myös ollaan huolissaan oppilasmäärän laskuista ja syntyvyyden vähenemisestä. Mä en ihmettele lainkaan. Omilla toimillamme, päätöksillä, jotka vähentävät lapsiperheiden palveluja, ei niitä lapsiperheitä houkutella paikkakunnalle, houkutellaan muuttamaan vaan muualle. Ei meidän olisi pakko toteuttaa ennusteita, meidän tulisi toimia proaktiivisesti. Tehdään kaupungistamme houkutteleva lapsiperheille. Alla on taulukko AVIn aluejaon mukaan maakunnittain 7-12 vuotiaista. Uusimaan kohta ei kyllä kauhean miinusmerkkiseltä näytä. Toki siinä on pääkaupunkiseutu vetäjänä. Mutta mikä estää meitä olemasta yksi vetäjä?
Koska me haluamme säästää (lue: leikata/lakkauttaa).
Reititysten optimointi. Se on se taikasana, mitä kuulee kokoajan puhuttaessa koulukyydeistä. Tadaa:
Lähde: Suomen Kuntaliitto, Koulukuljetuskysely 2013
Usein, kun puhutaan laskelmista ja kuluista, mistä säästetään, puhuttan SISÄISESTÄ VUOKRASTA. Mitä se sitten on? Miten sisäinen vuokra toimii? Alla olevassa kuvassa on Kari Lehtola, opetuksen ylitarkastaja kertonut asian näpäkästi.
Lehtolan mukaan 25 vuodessa on lakkautettu 51 % Suomen peruskouluista eli lakkautettuja kouluja on noin 2 400. Samaan aikaan oppilasmäärä on vähentynyt 7 %.
• Kaikista koulutusmuodoista perusopetuksen menot ovat kasvaneet eniten: perusopetuksen käyttökustannukset oppilasta kohden ovat nousseet 113 %, lukion 88 % ja ammatillisen koulutuksen 59 %.
• Lasten korjaavalle psykososiaaliselle sairaanhoidolle ja muulle sote-puolelle aiheutettu räjähdysmäinen volyymikasvu ei ole em. luvuissa mukana.
Jos pelkkää rahaa ajattelee, niitä säästöjä ja kustannuksia, mitetitäänpä hetki, mitä saattaa näisä seurauksena terveyspuolelle tulla:
yksi hoitopäivä lasten ja nuorten psykiatrisella osastolla 660€/vrk
(10 vuodessa hoito-ja lääkekuluja voi tulla runsaat 1 milj. €)
1 syrjäytynyt nuori hoitokodissa = 100 000/ vuosi
Kriminalisoituneen lapsen 5 vuoden koulukoti ja 10 vuoden vankilajaksot maksavat n. 1 milj. €
Käytöshäiriöiset maksavat yhteiskunnalle 10 kertaa enemmän kuin ei-käytöshäiriöiset
joidenkin laskelmien mukaan 1 syrjäytynyt yhteiskunnalle kaikkinensa = yli 1 mil€
Koulutus investointina taas tuo eurot tuplana takaisin, lyhyellä tähtäimellä. Pitkällä tähtäimellä tuotto on vielä suurempi.
Onko meidän pakko siis aina tuijottaa sokeasti lukuja sille päivälle?
Kaikki, mistä tulee paha olla, ei välttämättä ole kiusaamista. Se voi olla myös näkymättömyyttä.
Yksin koulunpihalla, välitunnista toiseen.
Kuunnellen toisten juttuja kivoista synttäreistä, joihin ei saanut kutsua. Vuodesta toiseen, ei yhdellekään synttärille.
Ulkopuolisuutta. Unohdettuna.
Millä tavalla pystymme poistamaan lasten yksinäisyyttä, näkymättömyyttä? Miten voimme taata kaikille lapsille sen, ettei tarvitse tuntea olevansa arvoton?
Että saisi tuntea olevansa ystävän arvoinen? Että voisi tuntea olevansa osa luokkaansa? Miten voimme vaikuttaa siihen, että lapsemme huomaavat yksinäisen ja ottavat mukaan?
Auttaisiko penkki koulun pihalla? Millä tavalla se istuu suomalaiseen koulunpihaan?
Lehti otsikoi lautakunnan viime viikkoisen kokouksen
Kyseessä oli kokous, jossa käsiteltiin viittä oikaisuvaatimusta liittyen teiden turvallisuusluokitusten muutokseen. Vihreät tekivät muutosesityksen, jolloin luokituksia olisi muutettu niin, että 0-3 luokkalaisilla luokitusta olisi nostettu yhdellä luokka-asteella ja useammalla lapsella olisi palautunut koulukyytioikeus. Tämän ehdotuksen oli tarkoitus olla lähtölaukaus sille, että se olisi koskenut kaikkia lohjalaisia.
Tästä äänestettiin ja ikävä kyllä lautakunta ei ollut yksimielinen. Harmi. Se oli hyvä muutosesitys.
Kaupunginhallitus eikä kaupunginjohtaja voi käyttää otto-oikeuttaan oikaisuvaatimuksissa, eikä kukaan muu voi valittaa oikaisuvaatimuksen päätöksestä kuin oikaisuvaatimuksen tekijä. Siksi viranhaltijat ottavat nyt asian uudelleen käsittelyyn. Toki perusteena on se, että kaikkia ei kohdella nyt tasavertaisesti.
Jännittävää on se, että nyt käytetään tätä mahdollisuutta. Jos vaikka esimerkiksi ajatellaan viime kautta ja vaikkapa erästä päätöstä, josta pöllömpi voisi kuvitella ajateltavan myös tasavertaisuutta. Nummi-Pusulan lukion lakkautus. Ei silloin otettu asiaa uudestaan käsittelyyn, vaikka kaikkia ei kohdeltukaan tasavertaisesti. Nyt Ylälohjan opiskelijaikäiset eivät ole tasavertaisessa asemassa, mutta se on tietenkin eri asia sillä kaupungissa sitä lakkautusta haluttiin. Toisille se oli yhdentekevä, pieni vähäpätöinen asia. Paitsi tietenkin täällä syrjässä asuville. Me olisimme halunneet taata opiskelumahdollisuudet myös maalaisille.
Tänäänkin lehteä lukiessa tuli väkisinkin mieleen, että nyt on kyllä kaupungin talous todella kauheassa pulassa, jos lasten turvallisesta kouluunkulkemisesta päätetään uudestaan. Konkurssi tulee ja kamalinta kaikesta: uusia ihmisiä joudutaan palkaamaan. Voivoivoi. Mutta hei, sehän on hienoa, sillähän on suoraan työllistävä vaikutus! Määräaikaisia apukäsiä joudutaan palkkaamaan suunnittelemaan reittejä uudestaan, vastaamaan kysymyksiin, kuljettajia joudutaan palkkaamaan, yrittäjät joutuvat palkkaamaan lisää väkeä, kuljetuskalustoa muutetaan. Ja lapset saavat turvallisen koulumatkan. Kamala homma. Hirveetä!
Teiden turvallisuusluokitusten kriteerejä joudutaan tarkastelemaan uudestaan. Työryhmän olisikin nyt jalkauduttava ja ehkä myös lautakunnan ja viranhaltijat. Katsotaan oikeasti ne tiet. Tutustutaan siihen, miten lapset kulkevat kouluun ja koulusta kotiin. Jos ei haluta tai pystytä jalkautumaan, kysytään alueen asiantuntijoilta, jos ei haluta kysyä asiantuntijoilta, voisi kysyä työryhmältä siihen syytä. Miksi ei haluta kuulla niitä tienkäyttäjiä? On ihan päivänselvää, ettei kaikki lautakunnan jäsenet yksinkertaisesti vain pysty tutustumaan kaikkiin teihin. Siksi pitäisi kysyä alueen asiantuntijoilta. Ehkä aluetoimikunnilta? Sieltä sitä tietoa alueesta oikeasti löytyy. Kukaan vanhemmista ei ole pyytänyt kohtuuttomia. Kukaan ei ole halunnut taksikyytiä ovelta ovelle. Vain, että lapsi pääsee turvallisesti, traumattomasti kouluun ja koulusta kotiin. Onko se liikaa vaadittu?
Kysyn jälleen uudestaan lasten hintaa. Minkähintaiseksi lapsi voidaan määrittää? Mikä on lapsen hinta?
Ennenkuin kukaan lautakunnan jäsenistä tai kukaan muukaan ehtii antamaan väärää vastausta, kerron jälleen omien lasteni hinnan: KORVAAMATON.
Mun lapsilla ei ole hintalappua. Ne on ainutlaatuisia, eikä mulla ole yhtäkään ylimääräistä.
Lohja on mukana Unicefin lapsiystävällinen kunta – mallissa, ja siinä mukana olevat kunnat ovat sitoutuneet kaksi vuotta kestävään kehittämistyöhön lasten parhaaksi. Malli perustuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen.
Niin, pitäisikö päätöstä tehdessä miettiä hetki tätä asiaa? Tehtiinkö lapsivaikutusten arviointia muutettaessa turvallisuusluokituksia? En ole ainakaan kuullut sellaisesta. Ei taidettu. Tosin eipä ole kyllä koulujen lakkautusten vaikutusta perheisiinkään vielä tutkittu.
Lapset tarvitsevat aikuisten tukea kehittyäkseen yhteiskunnan täysiksi jäseniksi. He ovat aikuisia haavoittuvampia, joten heidän elinolosuhteisiinsa ja hyvinvointiinsa tulee kiinnittää erityistä huomiota.
Lasten turvallinen kehitys ja osallisuus ovat toimivan yhteiskunnan edellytyksiä. Ennaltaehkäisevän työn painottaminen on myös taloudellisesti paljon kannattavampaa kuin korjaavasta työstä aiheutuvien kustannusten maksaminen.
Vaatimukset malliin sitoutuvalle kunnalle
• Kunta sitoutuu lapsen oikeuksien edistämiseen kunnan
päätöksenteossa, hallinnossa ja palveluissa. Tämä tarkoittaa
kehittämistyötä, jossa lapset ja nuoret sekä olennaiset
kansalaisyhteiskunnan toimijat otetaan mukaan lapsia koskevien
asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon.
• Kunta ottaa vastuun kehittämisprosessin kokonaiskoordinaatiosta.
Kuntaan tulee nimetä koordinaatioryhmä, joka vastaa prosessin
etenemisestä.
• Kunta sitoutuu tiedottamaan prosessin tavoitteista ja tuloksista
kuntalaisille.
Minusta on hyvä, että asia käsitellään uudestaan kokonaisuutena, olen myös varautunut siihen, ettei vieläkään kohdella tasavertaisesti. Olen myös varautunut siihen, että turvallisuudesta tingitään eurojen vuoksi. Tai että lapsille on löydetty hintalappu.
Joka kymmenes koululainen kokee olevansa yksinäinen vuodesta toiseen. Yksinäisyyden kytkös masennukseen ja syrjäytymiseen on kiistaton. Parhaiten sitä ennaltaehkäistään varhaislapsuudessa. (lähde: Nina Junttila,Turun yliopiston kasvatuspsykologian dosentti)
Tää on vaikea ja koskettava aihe. Kuka haluaisikaan, että oma lapsi kokisi yksinäisyyttä? Kuka haluaisi, että oma lapsi sanoo, että tuntee olonsa tyhjäksi?
Ala-asteella lapsi alkaa syyttää yksinäisyydestä itseään: hän kokee olevansa viallinen, sellainen, ettei kelpaa muiden seuraan. Yksinäisyydestä tulee itseään toteuttavaa.
– Yksinäisyys vaikuttaa lapsen kykyyn olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kun lapsi vakuuttuu huonommuudestaan ja uskoo tulevansa torjutuksi, hän vetäytyy.
Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu, ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tätä elämää, 11-vuotias tyttö kertoo.
Ala-aste onkin kriittistä aikaa: yksinäisyydestä voi tulla loppuelämää leimaava tekijä. Junttilan haastattelemista ala-asteikäisistä lapsista puolet oli yksinäisiä vielä puolen vuoden päästä haastattelutilanteesta. Yläasteella luku oli jo 90 prosenttia!
Vastaavasti yksinäisistä aikuisista kolmannes on ollut yksinäinen jo lapsena ja puolet yksinäisiä nuoruudessaan.
Yksinäisyys aiheuttaa syrjäytymistä ja heikentää luottamusta muihin ihmisiin ja itseen. Pitkittynyt yksinäisyys vähentää jopa aivojen kykyä kokea mielihyvää.
Tutkimuksissa on löydetty yksinäisyydelle altistavia tekijöitä, mutta mikään niistä ei väistämättä aja siihen.
– Yksinäisiä yhdistää kokemus erilaisuudestaan. Ulkopuolisuutta voi kokea ulkonäön, pärjäämisen tai mielenkiinnon kohteiden vuoksi. Nuori kokee, ettei ole samalla taajuudella, Niina Junttila kuvaa.
Junttila on haastatellut myös yksinäisiä vanhempia. Heillä on suuri huoli lapsistaan: yksinäisyyden ei haluta periytyvän. Sosiaalisten suhteiden edellytysten luominen vaatii yksinäisiltä vanhemmilta enemmän kuin heiltä, joilla on vahvat verkostot.
Kunpa tää juttu olisikin vain yksi lehtijuttu ja yksi artikkeli monista. Mutta se ei ole. Yksinäisyys ei ole vain aikuisia tai vain iäkkäitä koskeva. Lasten ja nuorten yksinäisyys on huolestuttavasti lisääntymässä. Yksinäisyyden on todettu olevan merkittävä terveysriski. Toki toisinaan lapsi valitsee yksinolon. Monet viihtyvät pitkiäkin aikoja omissa leikeissään, mutta jos lapsi jää yksin, koska ei löydä kavereita, kannattaisi yrittää ottaa koppi mahdollisimman varhain, eikä jäädä odottelemaan tilanteen parantumista ajan kanssa.
Vaikka kuinka yrität lapselle kertoa, kuinka rakas ja arvokas hän on, se ei auta. Se voi helpottaa hetkeksi, mutta vain seuraavaan aamuun, kun pitää taas mennä kouluun.
Yksinäisyyteen on varmasti yhtä monta tekijää kuin on yksinäistä, mutta yksi asia kaikkia yhdistää: jokainen ansaitsee kaverin, jokainen tarvitsee ystävää.
Mä olen aina sanonut lapsilleni, että ketään ei saa jättää yksin. Mukaan pitäisi aina ottaa.
Yksinäisyys on vain nähtävä ja sen taakse on vain katsottava.
